Tiimi - Näytelmä työhyvinvoinnista / Teatteri Siperia

Tiimi - Näytelmä työhyvinvoinnista / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 21.11. 2013, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Dramaturgia, ohjaus ja lavastus : Iiristiina Varilo

Käsikirjoitus : Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Olli Haataja, Elisa Piispanen ja Iiristiina Varilo

Rooleissa : Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Olli Haataja ja Elisa Piispanen

 Näytelmää varten Teatteri Siperia on kerännyt aiemmin materiaalia tavallisilta ihmisiltä kokemuksistaan työelämän erikoisissa pyörteissä. Mahtaakin olla mielenkiintoinen kokemus nähdä oma tarinansa näyttämölle sovitettuna, ehkä vähän kärjistetyn överiksi vedettynä, mutta kuitenkin. Aluksi näyttelijänelikko tuli lavalle ja pienen alustuksen jälkeen alkoivat he vuolaasti kehua toinen toisiaan. Tarkoitus oli kaiketi luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta tälle tiimille ja eipä sitä työporukoissa varmaankaan liikaa kehuja jaella (päinvastoin), mutta minusta kehuminen tuntui ja kuulosti jotenkin kornilta, ei-spontaanilta. Taustalla oli myös pelko siitä, että joutuuko nyt yleisökin kehumaan toinen toisiaan yllättäen ja vilkaisinkin varmuuden vuoksi sivusilmällä vieressäni istunutta vaaleahiuksista naista, jolla olikin todella kauniit, hyvinhoidetut hiukset. Pelkoni oli turha, sillä moiseen ei sentään jouduttu.

 Videopätkissä ihmiset kertoivat siitä, millaisen arvosanan antaisivat elämälleen tällä hetkellä ja minkä pitäisi muuttua, jotta arvosanaksi tulisi täysi kymppi. Mielenkiintoista. Aloin välittömästi miettiä omaa numeroani ja sitä, miksi antaisin juuri sen arvosanan. Asiantuntijoille annettiin myös puheenvuoro. Varsinainen näytelmä lähti käyntiin Bomfunk MC`s-kipaleella Freestyler, työläiset hakkasivat tietokoneitaan musiikin tahdissa ja muutenkin kulkivat synkassa. Hienoa ja toimivaa, tuli fiilis varsin dynaamisesta työporukasta ja jännä kyllä, olin jo joskus vuosia sitten miettinyt kyseistä kappaletta ja sitä, että miksen ole kuullut sitä missään näytelmässä koskaan. Rytmillisesti se nimittäin tarjoaisi kiintoisaa vääntöä, jonka tahdissa voisi tehdä vaikka mitä. Nyt tämä hiljainen toive siis toteutui.

kuva Tina Jokitalo 

 Aika uskomattomia tilanteita työporukka saikin aikaan...Katsomossa oli varmasti tiimi jos toinenkin ja monet naurut irtosi siitä, että siellä varmasti tunnistettiin tietynlaisia hahmoja. Tässä ne ehkä menivät vähän ylikin, mutta totuus kuitenkin lienee se, että tosielämässä työpaikat ovat täynnä toinen toistaan kummallisempia tyyppejä. Itseni kohdalle on vuosien saatossa sattunut suhteellisen "normaalia" väkeä, vai olenko kenties itse se kummajainen? Mene ja tiedä... Näyttelijät olivat kyllä pirun hyviä tyypittelyssä. Omat suosikkini olivat Marika Heiskasen esittämä ikuinen draamakuningatar, joka sai hysteerisen kohtauksen siitä, ettei kukaan ollut kiinnostunut hänen kahviautomaattialoitteestaan. Naurettavuuteen asti rasittava tyyppi! Melkoinen "outolintu" oli myös Elisa Piispasen hahmo, joka väänsi itseään jooga-asentoihin tarvittaessa vaikka työpöytänsä päällä ja söi vahingossa nakin. Karoliina Blackburnin roolihahmo tuntui tutulta, hiljainen hissukka jota kukaan ei oikein huomannut ja jolle työt loppupeleissä kasaantuivat tehtäväksi muiden häärätessä jonninjoutavia. Kuppi meni hänelläkin sitten lopulta nurin ja kukapa ei olisi joskus haistattanut kaikille ja kaikelle pitkät, ainakin ajatuksen tasolla. Turunmurretta vääntävä roisi ja suorapuheinen kailottajapomo (Blackburn) ei sen sijaan oikein kolahtanut meikäläiseen. Hyvin Olli Haataja pärjäsi näiden supernaisten seassa, mutta jostain syystä parhaiten jäi mieshahmoista mieleeni Marika Heiskasen toinen roolihahmo. Heiskanen osaa kyllä taitavasti rakentaa näitä uskottavanoloisia miestyyppejä liikekieltä ja eleitä myöten.

 Ihmettelin hiukan musiikkiosuuksia, pätevästihän ne vedettiin mutta niiden tilalla olisin toivonut olevan enemmän aitoja pieniä tarinoita elämästä. Putkimiehen ei-ihan-paras-päivä oli hyvä esimerkki tästä. Se toi elämänmakua mukavasti suuhun. Kaikenkaikkiaan esitys oli hyvin ajatuksiaherättävä ja taiten tehty, kuten Teatteri Siperian jutut ovat aiemminkin olleet. Tässä kun on vielä ainakin 20 vuotta työntekoa edessä ja samanmoinen rupeama jo takana, väkisinkin alkoi pohtimaan sitä, että paljolti työssäjaksamisessa on kyse siitä, miten itse kohtelen muita ja millaisten silmien läpi katselen omaa työpanostani. Tärkeitä asioita monelle mietittäväksi, ja siksi toivonkin, että mahdollisimman moni työporukka lähtisi tätä kimpassa katsomaan. Saattaapa siinä silmät avautua uudella tavalla.

Lopuksi itseäni harmitti hiukan se, että olin jälleen matkassa yksin. Olisi ollut mielenkiintoista keskustella jonkun kanssa enemmän esityksen teemoista ja jakaa kokemuksia.

Teatteri Siperian Tiimille neljä tähteä ****.

(ps. Testaan tässä hiukan uutta tapaa kirjoittaa samalla. Olen kärsinyt pitkään ns. tyhjän ruudun syndroomasta ja tämänkin Tiimin näin jo joulukuun alkupuolella. Jatkossa en siis erittele plussia ja miinuksia enää, jokainen poimikoon ne itse tekstin joukosta.)

Haastattelussa Maiju Saarinen

 Maiju Saarisen tapasin heinäkuussa 2013 Jyväskylän keskustassa sijaitsevassa Wilhelmiina-kahvilassa.

Vuonna 1987 syntynyt Maiju on horoskoopiltaan leijona. ”Mä oon niin paljasjalkainen tamperelainen kuin olla voi. Oon myynyt mustaamakkaraa Tapolalla ja kannatan Tapparaa henkeen ja vereen! Tällä hetkellä mä asun Jyväskylässä, mutta elokuun alussa muutamme Lahteen avopuolisoni Hiski Grönstrandin kanssa.”

Jostain kumman syystä haastattelu lähtee jo tässä vaiheessa ns. lapasesta ja päädymme puhumaan mm. Pyynikin Häräntappoaseesta. Nauramme hysteerisenä ja takaisin maan pinnalle meidät palauttaa vieressä ”virallisena valvojana” toiminut mieheni ”No niin mennäänpäs tytöt takaisin asiaan”-kommentilla...

Mitä harrastat?

”Tanssi on kulkenut mulla aina mukana ja yritän harrastaa sitä aina kun ehdin. Laulutunneilla mä käyn säännöllisen epäsäännöllisesti. Lenkkeily on myös mun juttu. Joskus soitin kitaraakin päivittäin, mutta hektisyyden takia se on jäänyt kokonaan taka-alalle.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi/vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä?

”Erityistaitona: laulu, tanssi, (ehkä soitto). Ja sit vahvuutena mä sanoisin: into, heittäytyminen, energia, fyysisyys, tunne.”

Minkä taidon haluaisit osata?

”Haluaisin oppia ratsastamaan ja tanssimaan flamencoa. Ja olisi ihan mahtavaa oppia se telinevoimistelun flik flak-sarja. Se on mun haave, joku päivä mä sen vielä teen! Ehkä!”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia?

”Ei ole kyllä muita. Edesmennyt isäni oli nuoriso-ohjaaja ja äitini on nuoriso-ohjaaja/lähihoitaja/urheiluhieroja, eli mä tuun tavallaan tämmöisestä tavisperheestä. Äitini on kylläkin nyt innostunut draamakasvatuksesta.”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä?

”Mulla ei ole yhtä tiettyä hetkeä, vaan se on monen asian summa. Kaikki alkoi siitä, kun aloin isosiskoni jalanjäljissä harrastaa tanssia. Puolen vuoden välein oli aina tanssiesitys, joten sitä tavallaan kasvoi semmoseen ajatteluun, että treenataan jotain juttua intensiivisesti ja tähdätään aina siihen esitykseen.

Ala-asteella meillä oli vierailemassa pari teatteriesitystä. Toinen oli sellainen improshow ja toinen oli sooloesitys, jossa Jerry Mikkelinen kikkaili jonkun huumorihahmon kanssa. Muistan, että silloin mä ekaa kertaa ajattelin, että ”vitsi toi olis maailman siistein ammatti, mutta kun niillä on niin hirveet työajat!”. Kipinä oli kuitenkin syttynyt ja päätin hakea luovanilmaisu-painotteiselle ylä-asteelle, jonne myös pääsin. Se oli huippua aikaa elämässä. Kuin olisi päässyt omien luokse. Teatteri alkoi tuntua mun jutulta. Päätin hakea TTT:lle avustajaksi 15-vuotiaana ja pääsin Peter Pan -musikaaliin. Sen jälkeen olin mukana myös Suruttomissa, Tuhkimossa ja Vuonna 85:ssa, kunnes pääsin Tampereen Yliopiston Näyttelijäntyönlaitokseen (Nätyyn) 2006.
Täytyy kyllä sanoa, että se oli maailman siisteintä, kun pääsi sinne ammattiteatterin lavalle. Mä muistan sen hetken, kun oli eka yleisö Suruttomissa. Ykkösnäytös loppui meidän lauluun mustalaisleirissä: ”Mitä on rakastaa!”. Siinä hetkessä mä ajattelin, että tätä se on. Tätä mä rakastan. Tähän hetkeen kiteytyy kaikki. Tätä mä haluan tehdä. Teatteri tuntui ja tuntuu elämää suuremmalta!”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena?

”Se oli otsikolla ”Naissukupuoleton rooli”. Mä tein kouluaikoina tosi paljon miesrooleja. Oli todella vapauttavaa esittää miestä. Mun oma mielikuva naisesta näyttämöllä on jotenkin suppea ja rajattu. Sain itsestäni enemmän irti, kun esitin miestä. Tuntui, että voin tehdä mitä vain. Siitä sitten syntyi eräänlainen työkalu.
Tosi usein esimerkiksi vanhoissa klassikkonäytelmissä nuorelle naiselle kirjoitetut roolit ovat yksipuolisia. Hahmon tehtävä tarinassa on vain olla kaunis ja herkkä. Jotta siihen hahmoon saisi jotain mielenkiintoa ja särmää, niin mä pyrin unohtamaan, että esitän naista. Ja lähden sitä kautta etsimään jotain kiinnostavaa kulmaa. Tietysti riippuu ohjaajasta, että kuinka paljon voi lähteä viemään sitä rooliaan toiseen suuntaan. Joskus ilmeisin ratkaisu on toimivin.”

Maiju Jyväskylän Kaupunginteatterin edustalla / kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit, eli onko olemassa vaihtoehtoa B?

”Mä hain tanssijaksi samaan aikaan kun hain Nätylle, että ehkä se olis ollu sellanen kakkoshaave. Tai musiikki. Olis ihan huippua elättää itsensä sillä. Se vaan on täällä Suomessa aika vaikeaa. Mutta siis yks mitä oon miettinyt, on aivan toisesta ääripäästä: floristi! Mä rakastan kukkasia ja pakkaamista. Silloinkin kun mä olin sitä mustaamakkaraa myymässä Tammelantorilla, niin mä rakastin sitä paketointia. ah, se paperin rapina. Hei yks B-vaihtoehto tuli vielä mieleen. Lampaiden tai lehmien kasvatus! Perustan semmosen maatilamatkailufirman, ”Kukkia ja lehmiä ja makkaraa”. En mä kyl niistä lehmistä sitä makkaraa tekisi, haluaisin vaan silitellä niitä. Rahantuloo ei voi estää...” Maiju hihittää.

Miksi olet näyttelijä?

”Siks kun ei oo niitä lampaita, hahhahaa! Ei vaan, sen takia, että mä rakastan teatteria. Kyl se varmaan myös johtuu tästä mun persoonallisuudestani. Mä rakastan elää täysillä ja tunteella. Ja mä rakastan tarinoita. Musta on ihanaa mennä toisen ihmisen nahkoihin, jotta voi olla jotain muutakin kuin mitä itse on. Se on kauheen tervehdyttävää. Jokaisesta roolista voi parhaimmillaan löytää jotain hyvää siirrettävää itseensä.
Kaikista ihaninta teatterissa on yhteisöllisyys. Se että luodaan, kokeillaan ja leikitään yhdessä. Jokaisen työpanosta tarvitaan. Jokainen on tärkeä. Myös yleisö. Ne hetket on maagisia, kun esitys virtaa ja yleisön kanssa hengitetään samassa rytmissä. Se flown tunne.

Hyvien ja tärkeiden tekstien tekeminen on olennaista koko hommassa. Se, että joku esitys voi muuttaa ihmistä. Ja parhaimmillaan maailmaa.
Mutta kyllä se tää mun into ja vimma on se kaikkein suurin syy. Vimma, mä rakastan sitä sanaa! Ja leikkimielisyys. Sanon vielä, että mun mielestä teatterissa on hienoa se, että se on väylä purkaa ja tuntea. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden. Teatterissa on lupa tuntea!”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella?

”Laitosteatteri on opettanut mulle rentouden. Kun koko ajan proggikset vaihtuu ja esitykset vilisee, niin pääsee semmosesta vakavuudesta eroon. Olen huomannut, että kaikista parhaimmat tulokset yleensä tulee silloin, kun suhtautuu ”kevyemmin” siihen tekemiseensä ja luottaa intuitioon.”

Onko sinulla omia esikuvia?

”Mä pidän Petra Karjalaisen ja Tanja-Lotta Räikän tavasta näytellä ja tulkita. Heissä on se tunteen palo, se vimma. Ja uskallus viedä asiat tarpeeksi pitkälle ja loppuun asti.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale?

”Ohhoh, mitä kysymyksiä sulla! Mähän oon siis hevinaisia ennen kaikkea, eli olishan se mahtavaa vetää Deftonesin laulajan kanssa joku biisi. Molemmat vois laulaa ja rääkyä, ah se olisi ihanaa! Hexagram-biisi!”, innostuu Maiju.

Missä eri teattereissa olet näytellyt?

”Tampereen Työväen Teatterissa avustajana, Pyynikin kesäteatterissa, Kotkan kaupunginteatterissa, Jyväskylän kaupunginteatterissa ja seuraavaksi menen Lahden kaupunginteatteriin.”

Mainitse muutama roolityö urasi varrelta.

”Myrskyluodon Maijan rooli Jyväskylän kaupunginteatterissa. En osaa edes kuvailla, miten tärkeä juttu se on mulle ollut. Siinä hahmossa oli niin paljon mua itseäni. Se oli mulle kaikki kaikessa. Se oli/on mun elämäni rooli.

Ainon rooli Rauta-ajassa Pyynikin kesäteatterissa. Oli hienoa olla mukana siinä proggiksessa. Upea teksti, mielenkiintoinen tulkinta ja ensemble-meininki. Mun Aino oli semmonen hevostyttö, joka mm. kävi psykologilla ja lopulta hukuttautui ämpäriin.

Amatsoonisoturi Penthesilean rooli zeitKleist-esityksessä Teatterimontussa. Se rooli oli kaikkea muuta kuin mitä mä oon. Äärimmäisen vihainen ja ahdistunut tyyppi, joka ei pysty tunteisiin, ja lopulta tappaa itsensä. Oli hienoa tehdä sellainen rooli, jossa todella sai/joutui menemään toisen ihmisen nahkoihin.”

Free vai kiinnitys, ja miksi?

”Nätyn jälkeen halusin kiinnitykselle, jotta saisin sitä hyvää rutiinia, oppia, varmuutta, ja että pääsisin tekemään monenlaisia juttuja. Ja sitä laitosteatteri onkin antanut. Sen takia ollaan nyt menossa kiinnitykselle Lahteenkin. Kyllä mulla silti on sellainen haave, että jossain vaiheessa freeksi, koska toi työtahti on aika kova. Siinä äärimmäisen väsymyksen keskellä se luovuuskin kärsii. Tai sit mun vaan täytyy opetella tekemään näitä hommia vähän rauhallisemmin. Mutta minkäs teet, kun innostut. Myös se on unelma, että vois joskus perustaa oman teatteriryhmän”, Maiju pohtii.

Onko sinulla jotain roolihaavetta?

”Lady Macbeth. Ronja. Suruttomien Johanna tai Homsantuu. Haluaisin olla mukana myös Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen-musikaalissa.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi?

”En ole. Mutta kadun sitä, että olen leikkinyt terveydelläni teatterin vuoksi. Mä sain itteni tosi pahaan kuntoon syksyllä 2012, kun en suostunut lepäämään, vaikka olin ylikunnossa ja kipeä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua?

”Luonto. Mä voin mennä vaikka tuntikausiksi vain tuijottamaan vettä johonkin ja se antaa mulle niin paljon. Musiikki tietysti, mä käyn paljon kuuntelemassa keikkoja. Tietysti kaikki taideteokset inspiroi, ja tarkoitan tällä myös esityksiä. Aina voi ammentaa muiden työstä jotain. Oon just menossa Helsinkiin katsomaan luokkakaverini Emilia Kokon esitystä, ”Päätön nainen” ja Jyväskylään katsomaan Circus Uusi Maailman esitystä ”Rajatila”.”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä yleensä?

”Kyllä mä jännitän. Mulle ensimmäinen yleisö on aina jännityksen paikka. Mutta jännitys ei ole mulle semmonen ahdistava asia, vaan energianlähde. Nätyllä meidän hahmometodiopettaja sanoi, että ”pelkäämisen ja jännittämisen välillä on hengitys”. Eli tärkeintä on muistaa hengittää! ”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä?

”Kyllä mä yleensä lämmittelen kropan ja venyttelen. Taiji-harjoitteet on hyviä, koska niillä saa pään tyhjäksi, kun keskittyy vaan siihen liikkeeseen ja hengittämiseen. Mä tykkään yleensä tulla hyvissä ajoin teatterille ja valmistautua rauhassa. Roolivaatteiden pukeminen on merkityksellinen hetki. Silloin on jo kosketuksissa hahmoon, jota tulee esittämään. Sitten 10 min ennen esitystä mä alan yleensä hölöttään. Se on mun tapa keskittyä, et ensin ihan rauhassa ja sitten meininki päälle!”

Kerro joku kommellus!

”Yks hauskimmista sattui kyllä siinä Peter Panissa. Siinä oli sellainen taistelukohtaus, jossa mun piti hypätä merirosvon kimppuun hajareisin. No, kerran sillä merirosvolla oli asevyö ihan väärin päin. Aseen piippu osoitti kattoon. Ja mä tietysti hyppäsin sen aseen päälle ja se meni mun persiiseen. Siinä sitte mietin, että mites tästä päästään pois. Hahhhahh! Se oli aika legendaarista!” kertoo Maiju ja molemmat nauramme hysteerisinä.

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta?

”Oon. TTT:llä. Jäin sinne saunomaan, talo oli jo laitettu lukkoon ja valot sammutettu. Mä olin yksin siinä pukkarissa ja sit semmoinen musta hahmo viitassa vilahti oviaukossa. Tuli sellainen olo, että nyt äkkiä ulos. En tiedä, saattaa olla mielikuvitusta, mutta en silti halunnut ottaa riskiä. Siinä talossa on kuitenki tapahtunut paljon kauheuksia kansalaissodan aikoina.”

Kerro joku oikein hyvä muisto.

”Ekana tulee mieleen yksi metsäkokemus, joka tapahtu äskettäin. Mä olin vaan niin onnellinen siellä. Oli ollut raskas kevät takana ja me vuokrattiin mökki Hiskin kanssa. Siellä ei toiminu tietokoneet, puhelimet eikä telkat, ja oli ihanan hiljaista. Se hetki, kun oot vaan siinä luonnon äärellä: Valoisa, lämmin kesäyö, joutsenet lipuu hiljaa ihan vierestä. Siinä hetkessä oli kaikki. Luonnossa musta tulee jotenki kokonaisempi. Siellä on helppo päästää irti.”

Käytkö seuraamassa paljon muiden esityksiä?

”Haluaisin käydä enemmän. Käyn niin paljon kuin ehdin, mutta aika vaikeetahan se on kun on itse koko ajan töissä”

Tulevia roolejasi?

”Lahdessa näyttelen West Side Storyssa Consuelaa, Kissa kuumalla katolla:ssa Polly Pollittia ja Kun tyttö on hyvässä Piritaa.”

Kiinnostaisiko sinua ohjata tai käsikirjoittaa jotain itse tulevaisuudessa?

”Ohjaaminen olisi huippua. Mut ei mitään ison näyttämön juttuja. Vaikka joku taidepläjäys. Pienelle näyttämölle. Fyysistä teatteria tai vaikka performanssi, heh, mistä kukaan ei tajuisi mitään. En edes minä itse! Mun isäni kirjoitti aikoinaan tosi paljon runoja, musta olisi hienoa tehdä niistä runoesitys.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi?

”Hihii! Ehkä mä olisin Batman sit kuitenkin, koska mä tykkään kauheasti semmoisesta synkästä goottiestetiikasta. Nahkaa ja lepakoita!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit?

”Kyllähän mä tietysti ensin tutustuisin uuteen kehooni. Olis pakko kokeilla helikopteria! Kiitos innoittajani: Hannu Lintukoski.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken unien?

”Kyllä varmaan joku soitin olisi mukava ja kauheesti suklaata. Juomaksi Magnersia. Vetäisin yksinäni kalsarikännit siellä ja soittelisin kitaraa. Kyniä ja paperia pitäisi myös olla kuningasideoita varten.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit?

”Ajatus laukkaa villisti ja mistään en saa kiinni! Hei – Macbethin kantaesitys.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus (mutta oikeesti hääyöaie, se soljuu kivasti)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Vittu, vaikka mä käytänkin sitä ja yritän päästä siitä eroon...Se vaan lipsahtaa, kai se on mulla mielessä sit koko ajan. Ai kauheeta! Hahhahhahhh! Ilmankos ne miesroolit mua kiinnostikin kouluaikoina!!

… hysteeristä naurua jonkun aikaa...

Mikä sytyttää sinut? - Hyvä itsevarmuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Millä se nyt sammuu, ei millään!! Sanotaan ilkeät ihmiset.

Suosikkikirosanasi? - Perkele kuulostaa hienolta, saatana on kans hauska.

Mitä ääntä rakastat? - Hiljaisuuden ääni, veden liplatus

Mitä ääntä inhoat? - Mopojen pärinää

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Terapeutti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Toimistotyöntekijä tai asfalttityöntekijä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mä ymmärrän mitä sä ajoit takaa.” eikun ”Hyvin yritetty!”

Kevään 2014 teatteritärpit

Muissakin blogeissa vilisee tärppilistoja ja koskapa tein listan viime syksystäkin, niin tehdään taas pieni listaus siitä, että mistä minut lähes takuuvarmasti löytää tässä kevään aikana. Listan ulkopuoleltakin minut kyllä löytää, eli ei kannata murehtia, jos omaa suosikkia ei tässä ole.

 Esitykset eivät ole ns. arvojärjestyksessä vaan siinä, missä vaiheessa ensi-iltaan pamahtavat. Yhtäkään näistä en ole vielä nähnyt, mutta useampaan on jo varaus joten juttuakin näistä löytää sitten täältä, kunhan olen ehtinyt katsomaan.

- Kerjäläinen ja jänis Tämä oli Työviksessä ensi-illassa reilu viikko sitten. Tuomas Kyrön teksti ja etenkin Snoopi Sirenin ohjaus kiinnostaa kovasti. Olen menossa katsomaan helmikuun puolivälissä.

- Toveri K oli ensi-illassa viime viikolla Helsingin Kaupunginteatterissa ja on ehtinyt aiheuttaa monenmoista aatosta katsojissa. Hämmentävä teos kuulemma. Saas nähdä mitä Otto Ville Kuusisesta ja Stalinista minulle jää käteen? Jos ei muuta, niin onhan siinä ainakin Sampo Sarkola, joka on riittävän hyvä syy mennä katsomaan tätä. Loppuviikosta tärähtää...

- Juoksuhaudantie Kaksi RedNoseClubin klovnia esittää oman versionsa Kari Hotakaisen teoksesta. Klovneria kiinnostaa kovasti ja esitys on saanut jo melkoista suitsutusta ensi-iltansa jälkeen, joka oli viime viikon perjantaina. Juoksuhaudantietä esitetään tällä hetkellä Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä, ja lisäksi se nähdään ainakin Lahden Kaupunginteatterissa sekä Työviksessä. Itse olen menossa katsomaan tätä ensi viikolla.

- Sormet hunajapurkissa on enskarissa loppuviikosta. Ryhmäteatterissa nähtävä esitys on Kari Heiskasen käsikirjoittama ja ohjaama, ja sisältää niin vakavaa kuin komediallistakin ainesta. Näkemieni harjoitusten perusteella uskallan kovasti suositella jo nyt!

- Poika on näytelmäversio näyttelijä Petja Lähteen esikoisromaanista, joka oli sen verran kiinnostava ja koukuttava, että luin sen aikoinaan kertaistumalta. Linnateatterissa nähtävä Poika on ensi-illassa helmikuun alussa ja olen menossa katsomaan heti tuoreeltaan. Voisi sanoa, että tätä odotan ehkäpä eniten koko alkukauden näytelmistä.

- Kaspar Hauser ensi-illassa Q-teatterissa helmikuun puolivälissä. Onhan se nähtävä!

- Autiotalo Romeon ja Julian tarinan sekä Dingon musiikin yhdistänyt rockmusikaali nähtiin ensimmäisen kerran Hämeenlinnan teatterissa yli kymmenen vuotta sitten. Tänäkin päivänä se on The Juttu, joka on listojeni ykkösenä edelleen ja jonka näin seitsemän kertaa. Toukokuussa uusi sukupolvi teatteri-ja musiikkiväkeä astuu Hämeenlinnan teatterin päänäyttämölle ja toivottavasti räjäyttää jälleen pankin!

 Näiden lisäksi yritän parhaani mukaan mennä katsomaan ainakin Kuninkaan puhetta Työvikseen, Vihan jumalaa Lahteen tai Seinäjoelle, Mio poikani Mio-näytelmää Kouvolaan, Karkkipäivää Poriin, Mauno Pepposen paluuta Työvikseen, 39 askelta ja Tarzania Helsingin Kaupunginteatteriin, Otellopeliä Ahaa Teatteriin, Luolastoa ja Lauantaita Kansallisteatteriin ja Täynnä elämää-punkmeininkiä "jonnekin"...

 Kuningaskin miettii, että mitäköhän sitä menisi katsomaan...

Kuninkaan puhe (kuvassa Tommi Raitolehto) / (c) Jonne Renvall

Uusi Lastensairaala 2017-tukikonsertissa Kansallisteatterissa

 Hyvän asian puolesta kannattaa uhrata harvinainen sunnuntaivapaa, ja niin istuin Kansallisteatterin suuren näyttämön katsomossa eilen. Konsertin lisäksi tuli hoidettua toinenkin asia ; tapasin nimittäin vihdoinkin toisen aktiivisen teatteribloggaaja-Katrin, jonka blogiin voit tutustua vaikkapa tästä tai sivupalkissa olevasta Paljon melua teatterista-linkistä.

 Melkoisen setin konsertti tarjosikin, tosin kaikki tarjonta ei ollut ihan täysin minun makuuni. Tapahtuman juonsi Mika Myllyaho, ja välissä Katariina Kaitue ja Kristo Salminen kertoivat hieman lastensairaalan historiastakin. Huumoripuolesta vastasi etenkin Jukka Puotila, jonka imitaatiot kirvoittivat monet naurut yleisön joukosta. Monipuolisen tarjonnan parasta antia itselleni olivat Jukka-Pekka Palon osuus, Esko Salminen tietenkin, Timo Tuomisen Brel-tulkinnat, Samuli Laiho sekä lopuksi kyyneleet silmiini nostanut ihana Ismo Kallio. "Ihminen koostuu eri kerroksista ja jokaisessa meissä on sisällä vielä se pieni lapsi." Miten totta, ja miten ihanaa olikaan lähteä kotimatkalle Ismo Kallion toivottaessa kaikille lapsille turvallista matkaa ja mukavaa päivänjatkoa. Liikutuin suuresti myös Kansallisteatterin kuoron osuudesta, sillä nämä vetäisivät tietenkin asianmukaisen soittopelin säestämänä yhden kaikkienaikojen lempikappaleistani, eli "Minä soitan harmonikkaa", jonka päätteeksi vielä sai laulaa mukanakin. Jeee!

 Suurin yllätys oli kuitenkin Vuokko Hovatta, joka oli "lainassa" Kaupunginteatterin puolelta. Kyseinen artisti/näyttelijätär kun on aiemmin nostattanut aika negatiivisia tunteita minussa jostain selittämättömästä syystä, mutta nyt tuli huomattua, että maailma muuttuu ja Teatterikärpänen siinä mukana! Huomasin pitäväni Vuokon tulkinnasta ja etenkin elokuvasta "Neljät häät ja yhdet hautajaiset" tutuksi tulleesta runosta, joka nyt kuultiin laulettuna versiona. Aiemmat negatiiviset tunteet muuttuivat erittäin siedettäviksi, mikä on tietysti aina positiivinen käänne.

 Sain sellaisen ahaa-elämyksen myös, että Timo Tuomisen Brel-iltaa pitää päästä jossain vaiheessa katsomaan. "Porvarit" on kerrassaan mainio kipale, ja bändilläkin näytti olevan päällä meininki, joka välittyi katsomoon asti. Sellaista veivausta on aina mukava katsella ja kuunnella.

 Suurkiitos Kansallisteatterille hienosta, ajatuksia herättävästä iltapäivästä!

Kun Teatterikärpänen tapasi Kari Heiskasen

Viime perjantaina matkustin jännittynein mielin kohti Helsinkiä. Olin ollut aiemmin meilitse yhteydessä Kari Heiskaseen, joka suureksi riemukseni kutsui minut seuraamaan käsikirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmän ”Sormet hunajapurkissa” harjoituksia Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämölle. Edellisiltana olin vielä soittanut Heiskaselle ja sopinut aikatauluista saapumiseeni liittyen ja saanut lisäohjeita takaoven kautta saapumiseen.

Kirpakassa pakkassäässä tallustelin Hakaniemen metroasemalta kohti määränpäätäni ja myönnettävä on, että melkoinen määrä perhosia lenteli vatsanpohjassa, edessä kun oli eittämättä yksi ”urani” tähtihetkistä. Mielessäni oli puhelinohjeet ”Ramppia alas ja koputus oveen”. Kolkutella ei tarvinnutkaan, sillä oven edustalla oli puhelimessa näyttelijä Sanna-Kaisa Palo, joka tiesi tulostani ja päästi minut ovesta sisään. Mieletön lämpö kirjaimellisesti vyöryi päälleni sisään astuttuani. Astuin peremmälle ja esittelin käsipäivää itseni kaikille läsnäolijoille. Paikalla oli teatterin teknistä henkilökuntaa parin miehen verran sekä lisäksi näytelmän toinen näyttelijä Juha Kukkonen, ja tietenkin Kari Heiskanen. ”Olemme täällä lämmittäneet tätä huonetta valmiiksi”, totesi Kari ja kehoitti minua ottamaan kupillisen kahvia (pullan kera) vielä lisälämmikkeeksi. Minähän en ole mikään varsinainen kahvinjuoja, kupillisen saatan ottaa silloin jos tilanne on jotenkin erityinen ja tämä jos mikä oli sellainen tilanne. Varpaitani ja käsiäni lämpöpuhaltimen edessä lämmitellessäni Kari muisteli yhtäkin talvea 80-luvulta, jolloin koko talo oli jäässä. Kuulin myös äitinsä erikoisesta junamatkasta Hämeenlinnasta Helsinkiin, minkä päätteeksi Kari syntyi vauhdilla vuonna 1955. Papereissa lukee syntymäpaikkana kuitenkin Hämeenlinna. Kerroin viimeisimmät kuulumiset kotikaupungistani, katteen rakennustyömaasta ja Goodman-kauppakeskuksesta ja Kari muisteli lämmöllä uintireissujaan Katumajärvessä ja Ahveniston maauimalassa. Ja minua ei jännittänyt enää lainkaan.

Oli aika siirtyä näyttämön puolelle. Sain valita vapaasti paikan ja seuraava reilu tunti meni kuin siivillä. On vaikeaa kuvailla sanoin sitä, miten kiehtovaa oli seurata Heiskasta ohjaamassa. Olen ollut aiemmin avoimissa harjoituksissa, mutta niissä on esitetty suhteellisen valmista materiaalia ja ohjaaja ei ole puuttunut kohtauksiin juurikaan. Nyt katsomosta heiteltiin jatkuvasti palloja näyttelijöille, jotka ottivat ammattitaidolla niistä kopin. Oli mielenkiintoista nähdä, miten suuri merkitys on esimerkiksi katseen suunnalla, äänenpainolla, osuvalla tauolla ja ajoituksella yleensä. Pieniä suuria asioita, ja erilaisilla kohtauksilla oli suuri ero. Uppouduin täysin näkemääni, vaikutuin ja vähän jo liikutuinkin. Olisin seurannut harjoituksia vaikka kuinka pitkään, ajantaju meni ihan täysin!

Illalla oli luvassa läpimeno ja sitä ennen oli ansaitun paussin paikka. Kari ja minä hurautimme autolla ravintola Silvopleehen, josta ruuhkasta huolimatta löytyi sopiva paikka jutustella hiukan lisää... Seuraavassa keskustelumme kokonaisuudessaan :

Tiedotteen sanoin ”Sormet hunajapurkissa” on näytelmä, joka törmäyttää kaksi ihmistä hiukkaskiihdyttimen voimalla toisiinsa niin, että inhimillinen muuttuu kohtalokkaaksi, kauhistuttava lohdulliseksi ja vakavasti otettava koomiseksi. Miten koko prosessi sai alkunsa ja kerrotko vähän sen synnystä?

- Päätös tästä yhteistyöstä tehtiin viime keväänä. Pitkin kesää se oli mulla jossain takaraivossa, mutta en vielä tehnyt mitään. Syksyllä saatuani HKT:n Kipupisteen pois käsistäni rupesin sommittelemaan tätä ja jossakin vaiheessa lokakuussa me ehkä luettiin se pariin kertaan, että mitä olin saanut aikaan. Harjoitukset kun alkoivat lokakuussa, niin me luettiin ja mä kirjoitin samana iltana ja tein korjauksia, luettiin taas, kirjoitin lisää ja niin edelleen. Harjoitusten alkuvaiheessa saatiin se käsikirjoitus ikään kuin valmiiksi, että se kaikki materiaali olisi olemassa siellä. Tietysti harjoitusten myötä sitä tekstin trimmaamista on tehty tässä vielä muutama päivä sitten. Taisi olla maanantai kun mentiin läpi kaikki ja esitys kesti kaksi tuntia. Heräsin klo 4 seuraavana yönä ja menin koneen ääreen, ja poikani herättyä klo 7 alkoi olemaan valmista. Kun me sitten mentiin taas teksti läpi, niin pituus olikin 1h 25min. Yli puoli tuntia siis lähti pois, mutta se kyllä kannatti.

Kertoisitko näytelmästä vielä hiukan lisää?

- Tämä on ollut hyvin mielenkiintoinen juttu siinäkin mielessä, että siinä on sekä hyvin koomista että hyvin vakavaa ainesta. On äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, miten jäätä voi hitsata kiinni sulaan kultaan, miten nämä kaksi täysin erilaista elementtiä antavat laatusuhdetta toisilleen ja minkälainen kokonaisuus siitä syntyy.

Teillä oli avoimet harjoitukset kuulemma viikko sitten ja siellä tapahtui erikoisia, eikö vain?

- Kyllä, ne meni oikein hyvin! Tilanne riistäytyi käsistä niin, että siellä oli yhtäkkiä lavalla kymmenen henkilöä viinilasit kourassa ja teimme kokeen, että mitäs jos tää laajentuisi kotibileiksi, missä on enemmänkin porukkaa, ja siellä sitten roolihenkilöt Kauko ja Eeva alkavat riidellä jostakin ja muu jengi kohottelee kulmiaan. Se oli kyllä aika hauska tilanne! Avoimia harjoituksia on järjestetty ennenkin ja se on hirveän hyvä tapa kyllä. Kun saa yleisön paikalle, niin yhtäkkiä näytelmä muuttuu todeksi. Yleisön avulla näkee eri asioita ja erottaa itsekin, että mitä virheitä siinä on ja mitkä asiat taas toimii.

Esittävätkö ihmiset yleensä kysymyksiä näissä tilaisuuksissa? Itse olen ollut avoimissa harjoituksissa, joissa lopuksi joku rohkea kysyy, että milloin harjoitukset ovat alkaneet ja siihen se on sitten monesti jäänytkin.

- Aika vähän kysellään. Ihmisiä täytyy hirveästi rohkaista ja maanitella, ja sitten jotkut uskaltaa puhua ja jutella. Ihmiset ei oikein tunne sitä mekanismia ja yhden katsomisen perusteella vaatisikin aika hyvää ammattitaitoa, jotta voisi mennä sen maailman sisään ja kyetä sieltä määrittelemään se, mitä näytelmä on kuvaamassa, purkaa sitä palasiksi ja kysyä siitä kysymyksiä. Se on monellekin liian vaativaa.

Nyt oli todella kiintoisaa seurata, miten kohtaukset muuttuivat ohjauksesi myötä.

- Luulen, että se on tavalliselle katsojalle hirveän mielenkiintoista nähdä, että mitä se on se ohjaaminen ja mitä on näyttelijöiden ammattitaito. Ensin tehdään tietyllä tavalla, sitten korjataan ja näyttelijät pystyvät heti muuttamaan sen toiseksi, ja kaikki tapahtuu näennäisen vaivattomasti. Mä luulen, että se tuo sitä, että täällähän voi tapahtua ihan mitä vaan, verrattuna valmiiseen teatteriesitykseen! Useasti jutut trimmataan niin valmiiksi, että siinä menetetään jotain sattumanvaraisuudesta. Urheilukilpailukin kiihottaa siksi, että kaikki on aina auki lopputuloksen kannalta. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Teatterissa pitäisi jollakin lailla olla se sama elementti siellä mukana.

Joskus minulta kysyttiin, että jos minun pitäisi valita, että haluaisiko nähdä vai kuulla teatteriesityksen, niin vastasin, että haluaisin nähdä, sillä seuraan paljon pieniä eleitä ja ilmeitä.

- Mä taas tiedän, että näytelmän pystyy ohjaamaan kuulemalla, mutta ei näkemällä. No okei, jotenkin. Mutta kuulemalla sen pystyy ohjaamaan siten, että kuulee repliikit ja jos tietää näyttämötilan, niin sen pystyy kyllä tekemään. Joskus mä oon tehnytkin niin, että katselen plarista kun näyttelijät näyttelee ja kuuntelen sitä, ja kyllähän se sitten kuuluu, jos se jotenkin mättää rytmisesti tai ajatus ei erotu sieltä. Silti luulen, että olen enemmän visuaalinen ohjaaja. Liike, toiminta, kompositio, se visio ja visuaalisuus on mulle tosi tärkeitä.

Ensi viikolla on sitten ensi-ilta, eikö niin?

- Kyllä vaan, torstaina 30.1. klo 19. Maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona meillä on ennakkonäytöksiä. Maanantaina tehdään vielä sellainen läpimeno, että näyttelijät papattavat tekstin läpi ja pitkän viikonlopun jälkeen onkin hyvä virittäytyä ennen kuin mennään lavalle.

Kari Heiskanen / kuva Teatterikärpänen

Kysyisin vielä urastasi teatterin parissa yleensä. Missä vaiheessa kiinnostuit teatterista?

- Vaistonvaraisesti jo varmaan joskus teini-ikäisenä, mutta tietoisesti ja aktiivisesti lukioiässä. Vanhin veljeni Juha pyrki Teatterikouluun ja se toimi sitten lopullisena kimmokkeena minullekin, että ”Ai niin, tuonnehan voi oikeasti hakea”. Ehkä on kuitenkin väärin sanoa, että kiinnostuin teatterista, mä kiinnostuin kyllä esilläolemisesta ja esiintymisestä ja jostain sellaisesta, joka on näyttelemisen esiaste. En ollut koskaan käynyt teatterissa, niin enhän mä voinut mitään tietää! Koska televisioteatteri oli lapsuudessani ja nuoruudessani hirveän tärkeää, ja tokihan sitä käytiin elokuvissakin ja niin edelleen, niin tajusin kyllä sen mitä näytteleminen on ja päällisin puolin sen mitä teatterintekeminen on.

Valmistuit Suomen Teatterikoulusta vuonna 1979?

- Kyllä, mun kurssini 1975-79 on viimeinen vuosikurssi, joka valmistui Suomen Teatterikoulusta. Sen jälkeen siitä tuli Teatterikorkeakoulu. Menin kouluun ihan kokemattomana, mutta mä oon aina sanonut, että mä oon pitänyt sormiharjoituksinani niitä hetkiä, kun lukiossa hauskuutin kavereita ja imitoin joitakin henkilöitä tai television viihdeohjelmia. Jostain pelleilystä kavereiden kanssa ja verbaalihuumorista, jota veljesten kanssa kotona harrastettiin, on tullut mulle pohja tälle. Spedehän teki paljon silloin ja Vesku Loiri etenkin vetosi siinä anarkistisuudessaan tähän nuorukaiseen hyvin vahvasti.

Kertoisitko teatterikouluajoista vielä hiukan lisää, millaista se siihen aikaan oli?

- Ensimmäiset kaksi vuotta meni paniikissa ja toiset kaksi vuotta totutellessa. Ongelma oli se, että mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä teatterista ja teatterikouluaika oli järjestetty vielä niin, että meillä meni kaksi ekaa vuotta siten, ettei meitä päästetty lainkaan yleisön eteen, mikä oli idioottimaista, koska se yleisön edessä oleminenhan tekee näyttelijän ja teatteriesityksenkin. Siinä mielessä meillä meni aikaa ehkä vähän harakoille. Innokkaasti töitä kuitenkin tehtiin, se oli mielestäni kuitenkin turhankin teoriapainotteista eikä ollut tarpeeksi ammattinäyttelijöitä meitä opettamassa. Olisin kaivannut niitä, jotka ovat itse seisoneet teatterin lavalla ja tienneet sen arkipäivän. Tokihan meillä oli aivan fantastisen hyviä opettajia – Eila Rinne, Kalevi Kahra, Heikki Kinnunen, Marja Korhonen, Tarja-Tuulikki Tarsala... Olivat kyllä kovanluokan ammattilaisia. Eila Rinteen ja Marja Korhosen oppitunnit olivat parasta. Meillä oli aika pieni kurssi; viisi näyttelijäkundia, viisi näyttelijämimmiä, kolme ohjaajaa ja neljä dramaturgia. Kyllä vaan, kaikki sekaisin samalla vuosikurssilla.

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla?

- Jälleen on asialla mun vanhin veljeni, joka luki toimittajaksi itsensä.. Lehdistö-ja tiedotusoppi kävi mullakin jossain vaiheessa mielessä, eli se olisi varmaankin ollut se mun varasuunnitelmani.

Missä vaiheessa ohjaaminen ja käsikirjoittaminen tuli sitten kuvioihin mukaan?

- Mä menin 1988 Teatterikouluun opettamaan ja siellä mä salaa harjoittelin. Mä opetin ohjaamalla näytelmiä ja tajusin, että ohjaaminen ja opettaminen on hyvin lähellä toisiaan. Oli hyvin luontevaa jatkaa sitten ohjaajana sen jälkeen. Ohjaaminen toki kiinnosti mua aiemminkin, sen kokonaisuuden hallitseminen ja kun ohjaaja saa vaikuttaa esitykseen niin, että voi tavallaan säveltää sen ja usein päättää sen esityksen estetiikan. Se haaste oli mielestäni todella innostava, saada tehdä täydemmin. Käsikirjoitushommat lähti käyntiin vuonna 1984 kun teimme viihdesarja Velipuolikuuta. Mä kysyin, että mitäs jos minäkin kirjoittaisin tähän sketsejä ja Kari Kyrönseppä antoi luvan ja sithän mä teinkin aika paljon niitä sketsejä. Olen myös tehnyt sovituksia ja käännöksiä ja sitten on ollut improvisoituja esityksiä, joissa olen ollut mukana niin, että on ollut esityskonsepti kokonaan tai sitten olen tehnyt osan käsikirjoituksesta. Tämä ”Sormet hunajapurkissa” on nyt kuudes varsinainen näytelmä, jonka olen kirjoittanut. Kaikki kirjoittamani olen myös ohjannut. Ryhmäteatteriin ensimmäinen näytelmäni oli ”Jumalainen lahja”, sitten Tampereen Työväen Teatteriin ”Kaikki on epätoivoista”, KOM-teatteriin ”Mikä ihana päivä”, Ryhmikseen ”Pyhäin miesten päivä”, Helsingin Kaupunginteatteriin ”Metsäperkele” ja nyt tämä.

Suhteesi Ryhmäteatteriin? Pengerkadun näyttämö suljetaan kuulemma, miltä se tuntuu?

- Se oli niin, että nuoruuteni kiihkeät ensimmäiset ammattivuodet, kun oli vielä niin paljon löydettävää ja saavutettavaa ja voitettavaa, niin Ryhmis vastasi kaikkeen siihen intohimoon, millä töitä tehtiin. Se oli ideaali, meitä oli porukka suht samanikäisiä tyyppejä ja kun vuorotellen kukin meistä sen talon vähistä näyttelijöistä sai vuorollaan pääroolin ja toki muutkin roolit olivat mieluisia, niin se oli kauhean kouluttavaa. Nyt olen ollut niin kauan poissa sieltä, ja enhän mä ehtinyt olemaan siellä kuin yhdeksän vuotta ja vaikka olenkin kyllä aina piipahdellut siellä, niin olen tehnyt niin paljon töitä muualla, että ei mulla sen kummemmin tule suru puseroon. Kiva mesta se on kyllä ja olisi ollut hauskaa, että se olisi säilynyt, mutta seinät on seiniä. Joskus joku alkaa ja loppuu. Tää on tämmöistä, ei sen kummempaa.

Onko sinulla ollut omia esikuvia kenties ohjauspuolelta tai muuten?

- Kyllä Jouko Turkan ohjaukset aikanaan teki suunnattoman vaikutuksen, mutta eipä juuri muita ole sellaisia tavallaan esikuvia, joiden tunnistaisin vaikuttaneen itseeni. No sitten vanhemmiten kun tätä alaa alkoi seurata, niin saksalainen Martin Wüttke on näyttelijä, joka jossakin vaiheessa oli tosi innostava. Tokihan niitä on valkokankaat pullollaan tyyppejä, joita ihailee. Kun näytteleminen on selkeää, kirkasta, persoonallista ja arvoituksellista, niin kyllä sellaista näkee tässäkin kaupungissa. Se on aina ihailtavaa, mutta ei mulla isompia suosikkeja ole.

Missä muissa teattereissa olet näytellyt kuin Ryhmäteatterissa?

- Helsingin Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa, en muualla.

Kerro joku kommellus, joka on sattunut sinulle näyttämöllä.

- Heh, näytelmässä Zloty Burlesque, joka koostui irrallisista episodeista ja silloin elettiin varmaan Ryhmäteatterin hulvattominta ja vallattominta aikaa, niin me päätettiin Pertti Sveholmin kanssa, että vaihdetaan rooleja. Meillä oli pienet roolit yhdessä episodissa, minä olin asianajaja ja Pertti oli tuomari. Me siis vaihdettiin ne roolit ja varmuuden vuoksi oli molemmilla pienet lunttilaput , että tiesi vähän mitä repliikkejä pitäisi sanoa. Täytyy nyt sanoa, että se kokeiluhan meni ihan munilleen heh! Siinä ei ollut niin mitään hauskaa kenellekään. Kaikenlaistahan sitä on sattunut, mutta tämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen.

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”?

- Se on varmaankin se illuusion voima, minkä teatteri kykenee rakentamaan. Se rakentaa sen maailman niin täytenä, että se on kouriintuntuvaa. Teatterihan on niitä harvoja paikkoja, missä ihmiset haluaa liikuttua kyyneliin ja se kertoo siitä, että lavalla on aikamoisia voimia, jotka osuu johonkin kohtaan meissä. Esityshän viimekädessä tapahtuu katsojan päässä, mutta että lavalla pitää olla jotakin niin voimallista, että se aiheuttaa suuria tunneliikahduksia. Yhtälailla se voi tapahtua myös älyllisesti se liikahtaminen. Teatterin parhauden yksi määritelmä on se, että kun tulee vaikutetuksi, mutta ei pysty jäljittämään sitä, että millä minuun vaikutetaan – ei erota niitä keinoja ja huomaa, että tässä on nyt jotain kummaa, miksi mä oon tässä tilassa. Mikä mussa aiheuttaa sen, että pulssi nousee? Se on taitavaa. Mä muistan nuoruudesta sen, että Jouko Turkan esitykset oli aina sellaisia, että joutui aina jonkun tunnetilan valtaan ja hämmästeli sitä eikä pystynyt päättelemään, että mitä tämä oikein on!

Mitkä asiat inspiroivat sinua?

- Historia, politiikka, maailman erilaiset ilmiöt, ihmiset, ihmisten raadollisuus, arkisuus, kauneus. Hyvä musiikki inspiroi aivan erityisesti. Ja se, että saa esityksen kulkemaan niin, että se rullaa, yllättää ja on kevyt. Keveys taiteessa yleensä, yllättävyys ja osuvuus. Yksinkertaisuus, mystisyys, totuudellisuus. Tämä pätee kaikkeen ja elämään ylipäätään – millä tavalla on tässä maailmassa ja miten maailmaa katsoo.

Tulevia töitäsi?

- Helsingin Kaupunginteatteriin ohjaan Aleksandr Ostrovskin komedian ”Huijarin muistiinpanot”, se tulee huhtikuun alussa ensi-iltaan. Kesällä ohjaan Savonlinnan Oopperajuhlille Aulis Sallisen Kullervon, jonka ensi-ilta on heinäkuussa. Käsikirjoitusaihelmia minulla on olemassa myös kyllä, mutta en ole lähtenyt työstämään niitä. Siinä pitää jonkunlainen tuotantopäätös saada ennen kuin niitä lähtee tekemään tai ainakin varmuus siitä, että jos tekee pohjat jollekin, niin ei nyt ihan ilmaan kirjoittaisi kaikkea.

Kävin katsomassa ohjaamasi Kipupisteen parikin kertaa ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Lisäksi Pyynikin Rauta-ajasta pidin myös paljon, se jos mikä oli yllätyksiä täynnä.

- Hienoa! Pyynikin Kesäteatterin Rauta-aika on itse asiassa varmaan yksi mieluisimpia töitä mitä olen saanut tehdä. Sehän ei ole Pyynikin ohjelmistossa mikään itsestäänselvyys, siellä on ollut vähän toisentyyppisiä juttuja paljon. Ja kun se Haavikon teksti ja materiaali ei selitä itseään eikä tarjoa aina suoraan sitä, että miten tämä pitäisi nyt tehdä. Kaikki vaan yhtäkkiä loksahti paikoilleen ja sitä oli hyvin riemukasta tehdä.

Milloin sinut nähdään seuraavan kerran näyttelemässä?

- En tiedä. Musta olisi kyllä pirun kivaa näytellä, et jos joku tarjoaisi jonkun näyttelemistehtävän, niin mä oikein mielelläni tulisin mukaan laususkelemaan repliikkejä. Yhteen näytelmään mulla oli jo varaus olemassa, mutta ohjaaja ei sitten kelpuuttanutkaan mua...

Ehdtkö käydä katsomassa paljonkin muiden esityksiä ja mikä on ollut viimeisin näkemäsi juttu?

- Aika ajoin käyn, välillä aika paljonkin, mutta nyt on taas ollut vähän hiljaisempi jakso. Käyn tässä kaupungissa lähinnä, harvoin tulee lähdettyä muualle. Viimeksi mä kävin Berliinissä katsomassa Robert Wilsonin Kerjäläisoopperan, joka mainittiin Euroopan parhaaksi esitykseksi. Se oli hyvin mielenkiintoinen, ekonominen ja kauhean tiukaksi viritetty, mutta se estetiikka oli niin jumalattoman kuivaa, että en jaksaisi montaakaan sellaista katsella. Puhdaslinjainen ja tyylikäs esitys se kyllä oli.

Onko sinulla mottoa?

- ”Rohkeus suojelee.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi, jos tulisi yllättäen sellainen mahdollisuus?

- Opettele keskittymään, vaadi enemmän ympäristöltäsi äläkä hukkaa aikaasi joutavaan.

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi juuri se?

- Haluaisin olla Prinssi Rohkea, koska se on niin kaunis ja lisäksi taitava taistelija.

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan?

- Ottaisin kamiinan.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit?

- Jos pääsisi eturiviin katsomaan kun ”Big Bang” tapahtui, se olisi aika hauskaa nähdä. ”No niin, näyttäkääs nyt miten se tapahtui!” Tietysti myös se hetki, kun se ensimmäinen turjake souteli tänne tai millä nyt tulikin silloin jääkauden jälkeen, niin se hetki voisi olla aika mielenkiintoista myös nähdä. Yhtälailla dinosauruksetkin, mutta kenties näin suomalaisena olisi kiva nähdä, että minkänäköinen kaveri se yksi turjake oli, heh.

Mitä aiot tehdä seuraavaksi?

- Kuules, mä menen kotiin ja otan kupin kahvia.

Tiedät varmaankin televisiosarjan ”Inside the Actor´s Studio”?

- Kyllä vaan. Siinä on se tietty kysymyssarja aina lopuksi.

Juurikin se. Onko sinulta koskaan kysytty niitä kysymyksiä?

- Ei ole. Anna tulla vaan!

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Entä jos

Mistä sanasta pidät vähiten? - Emmä

Mikä sytyttää sinut? - Naisen tuoksu

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tympeys

Suosikkikirosanasi? - Helvetti

Mitä ääntä rakastat? - Metsän huminaa huhti-toukokuussa

Mitä ääntä inhoat? - Tyhmän ihmisen metelöintiä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkkitehti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Näyttelijä? Heh, ei vaan. Todella vaikea kysymys, elämähän voi heittää meidät ihan mihin tahansa. Ääritapauksessa en haluaisi olla mikään mafioso tai vastaava.

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Taisit yllättyä?”

Haastattelun päätteeksi menimme ulos vielä valokuvaa varten, ja siinähän sitä sählinkiä riittikin. Valot ja taustat olivat jatkuvasti pielessä ja lopulta kamerastanikin loppui patterit kesken kaiken. Onneksi kännykkäkamera ja ohjaaja-Heiskasen lempeän jämäkät kuvausohjeet saivat lopulta huononkin kuvaajan onnistumaan otoksessaan.

Lopuksi kiitin vielä kovasti tapaamisesta ja sain vielä kerrottua, että mm. Velipuolikuulla ja Tabulla on ollut suuri merkitys siihen, miten suhtaudun elämään ja sen tuomiin absurdeihin tilanteisiin ja siihen, miten huumorintajuni on aikanaan muokkaantunut siihen mitä on.

- ”Ohhoh, yritä nyt sen kanssa pärjätä!” totesi lopuksi Kari Heiskanen, poistui kättä heilauttaen autolleen ja minä jatkoin suu messingillä metroasemalle.

Sormet hunajapurkissa siis ensi-illassa torstaina 30.1. 2014 Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä ja esitykset jatkuvat huhtikuun puoliväliin asti. Teatterikärpänen aikoo mennä piakkoin katsomaan, ja suosittelen lämpimästi samaa muillekin.

Haastattelussa Reetta Kankare

 Tämä on osittain ”tilaustyö”, sillä ”Anne Kotkasta” toivoi kovasti näkevänsä tämän haastattelun täällä. Ja koska itseänikin kiinnosti tämä nuori nainen, tapasin Reetta Kankareen lokakuun loppupuolella 2013 Kahvila Kaffilassa Tampereella.

 Reetta on syntynyt 1988 ja horoskoopiltaan hän on joko kaksonen tai rapu. ”En tiedä, mikä olen virallisesti. Se riippuu siitä, mistä lehdestä katsoo. Joidenkin lehtien mukaan olen kaksonen, mutta yleensä olen rapu. Rapuun olen identifioitunut, koska se kuulostaa hauskemmalta kuin kaksoset”, naurahtaa Reetta.

 Mistä olet kotoisin? ”Espoon Mankkaalla olen elänyt lapsuuteni. Isäni on syntynyt Helsingissä ja äitini Jyväskylässä. Isäni vanhemmat ovat oikeasti alun perin Jämsänkoskelta, joten kyllä juureni ovat vahvasti keskisuomalaiset. Lukion kävin Helsingissä Kallion lukiossa, ja lukion jälkeen tulin Tampereelle Suomen Teatteriopistoon ja silloin jo ikään kuin kotiuduin tänne ja samantien tuntui siltä, että tämä on minun kaupunkini.”

 Mitä harrastat? ”Aika monet harrastukset menevät sekaisin työn kanssa, koska kaikki on jollain tavalla linkitettävissä näyttelemiseen. Sellaisia harrastuksia, jotka eivät ole niin yksyhteen sen kanssa on ainakin se, että pelaan pesäpalloa. En ole päässyt siitä eroon. Aloitin 9-vuotiaana ja pelasin vakavissani 16-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen ensin vähensin ja sitten lopetin, kun ajatukseni siirtyivät teatteriin. Ehdin olla kaksi vuotta poissa peleistä ennen kuin minut pyydettiin tai paremminkin hellävaroen pakotettiin taas mukaan. Edelleen aina vain ajaudun sinne kentälle, jotenkin sytyn siellä. Rakastan sitä lajia. Nyt talvella olen käynyt pelaamassa lentopalloa, jossa olen ihan hävyttömän huono. Siinä saa ainakin harjoitella keskeneräisyyden sietämistä! Täällä Tampereella on sellainen kaikille avoin höntsyporukka, jossa pelataan erilaisia pallopelejä. Se on todella kivaa ja tuntuu terveelliseltä tavata muitakin ihmisiä kuin teatterilaisia. Näiden lisäksi pyöräilen läpi vuoden ja käyn juoksemassa ja uimassa. Katson myös paljon elokuvia, mutta joku on sanonut, että elokuvien harrastajat katsovat vain laatuelokuvia. Minä katson laidasta laitaan laatua ja huttua, joten taidan olla enemmänkin suurkuluttuja kuin harrastaja.”

 Mitkä ovat vahvuutesi / erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Vaikea kysymys. Monet asiat kuuluvat jokaisen näyttelijän perustaitoihin. Osaan kaivaa kielellä nenääni! Kas näin! (näyttää...) Eipä tästä taidosta ole tosin ammatillista hyötyä vielä ollut. Olen loputtoman kiinnostunut ihmisestä ja ihmisyydestä, mikä varmasti auttaa näyttelemisessä, mutta ei sekään suorastaan erityistaito ole. Jos tehdään suomalainen pesiselokuva, niin luulen, että olen roolituksissa aika vahvoilla.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Toivoisin oppivani sellaista, että osaisin olla rauhassa itseni kanssa niin, ettei oma minuuteni horjuisi sen perusteella mitä ympäristössä tapahtuu. Haluaisin pystyä kokemaan, että minä olen ja pysyn, eikä se muuttuisi siksi, että joku sanoo jotain muuta.”

 Löytyykö suvustasi muita teatteri- tai taiteellisella alalla olevia? ”Näyttelijöitä tai teatteri-ihmisiä ei tietääkseni ole muita. Muiden alojen taiteilijoita sen sijaan löytyy. Pikkuveljeni valmistuu keväällä kuvataiteilijaksi ja äitini kirjoittaa työkseen. Äidin puolelta suvussa on muitakin kirjailijoita ja kuvataiteilijoita.”

 Milloin kiinnostuit teatterista / näyttelemisestä? ”Tarinani on sillä tavalla tylsä, että olen ollut kiinnostunut teatterista lapsesta asti. Olin ala-asteella teatterikerhoissa ja suuri ”läpimurtoni” oli 11-vuotiaana, kun esitin Tuhkimoa koulun kevätjuhlaesityksessä. Yläasteella teatteri jäi taka-alalle, kun harjoittelin pesäpalloa varten parhaimmillaan kymmenen kertaa viikossa. Siihen aikaan en edes ollut kovin kiinnostunut teatterista, enkä ainakaan uskaltanut ajatella, että se voisi olla joku mahdollisuus. Lukiossakin vasta abivuonna tuli sellainen olo, että tästähän voisi oikeasti tulla ammatti. Silloin annoin itseni ensimmäisen kerran uskoa siihen. On se ollut aina sellainen haave, mutta kaltaiselleni epävarmalle ihmiselle ne haaveet tuntuvat pitkään kaukaisilta.”

”Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2007 ja silloin hain ensimmäistä kertaa TeaKiin ja sitten seuraavana vuonna vielä toisen kerran. Jännitin kokeissa niin paljon, ettei siitä tullut mitään. Sitten seuraavana vuonna oli ensimmäiset Nätyn kokeet, joihin pystyin osallistumaan. Olin koko ajan halunnut Nätylle, mutta kokeissa oli kolmen vuoden tauko ylioppilaaksi valmistumiseni jälkeen. Pääsin Nätylle lopulta aika pakkotilanteessa, mikä on todella outoa. Opiskelin silloin Metropolia AMK:ssa Helsingissä esittävää taidetta ja asuin kuitenkin Tampereella. Ravasin Helsinki-Tampere väliä ihan tolkuttomasti ja oli sellainen olo, että nyt on pakko päästä takaisin Tampereelle tai tässä hommassa ei ole mitään järkeä. Yleensä sellaisessa pakkotilanteessa mikään ei onnistu, mutta minulla kävi hyvä tuuri ja pääsin sisään. Olen nyt Nätyllä viidettä vuotta ja valmistun keväällä 2014.”

Reetta Kankare / kuva Teatterikärpänen 

Mikä olisi mahdollisesti vaihtoehto B, jos et olisi teatterin parissa? ”Tuntuu vaikealta ajatella, että ammattini ei liittyisi mitenkään teatteriin. Soveltava teatteri, jota opiskelin Metropoliassa, on sellainen, joka minua kiinnostaa myös ja jonka koen tärkeäksi alaksi. Käytännössä soveltava teatteri on sosiaalityötä teatterin keinoin. Se voi tarkoittaa hahmoterapiaa, tarinateatteria, psykodraamaa ja vaikka mitä muuta. Mutta sehän liittyy teatteriin myös. Ehkä vaihtoehto B olisi sitten jotain psykologiaan liittyvää, jos se ei saisi olla teatteriin kytköksissä. Voisin myös hoitaa eläimiä! Rakastan Avaraa luontoa ja villieläimiä. Voisin olla sellainen animal rescue -tyyppi, joka pelastaa hätään joutuneita eläimiä. Hoitaisin niitä ja vapauttaisin takaisin luontoon. Olen 10-vuotiaana ”pelastanut” yhden kuolleen oravan, jonka löysin kadulta. Pikkuisen sillä vain suolet roikkui ulkona, mutta siitä huolimatta veimme sen ystäväni kotiin ja siinä vilisi jotain ötököitäkin, joita imuroimme rikkaimurilla. Laitoimme oravan myös hetkeksi uuniin, jotta se lämpiäisi. Sitten veimme sen minun kotiini vaatekaappiin piiloon. Äiti sen sitten löysi sieltä, ai kauheeta sitä huutoa!” Reetta nauraa.

 Miksi haluat näyttelijäksi? ”Syksyllä olin sellaisessa näyttelijäpaneelissa, jossa tätä myös kysyttiin. Tai se oli muotoiltu niin, että mikä on oma palosi näytellä. Välillä tulee sellaisia hetkiä, etten jaksa näyttelemisen glorifiointia ja silloin heitin kaikkien hienojen vastausten jälkeen, että näyttelijöillä on vain tarve tulla nähdyksi ja saada hyväksyntää ja huomiota. Sain kuulla siitä aika paljon kuittailua jälkikäteen ja toki ihan syystä. En ajattele, että tuo olisi oikea syy näytellä, mutta kyllä näyttelemiseen tai ainakin siihen, miksi on alun perin halunnut näyttelijäksi, liittyy jonkinlaista hyväksynnän hakemista. Ajattelen kuitenkin, että parasta tässä työssä on kohtaaminen. Meillä oli hahmometodikurssi, jossa puhuimme aiheesta. Siellä tajusin, että sen sijaan, että menisin lavalle muiden katsottavaksi, voin mennä katsomaan itse. Teatteri on vuorovaikutusta. Rakastan ihmistä. On ihanaa, että tähän työhön kuuluvat ihmiset, ihmisyyteen tutustuminen roolien kautta ja kaikki ihanat työkaverit ja yleisö. Näytteleminen on myös väyläni tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden jakamiseen. Olen ujo ihminen, mutta lavalla pääsen valloilleni ja voin olla radikaali. Kai jokainen pyrkii omalla tavallaan tekemään maailmasta paremman paikan. Teatteri on minun tieni.”

 Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Kukaan ei kertonut minulle, että työajat ja palkka ovat niin huonot! Hahah! Ei vaan, ehkä aikaisemmin olen mennyt lavalle nimenomaan siksi, että minua katsotaan. Nyt ajattelen, että voin luoda lavalle hahmon, jota katsotaan ja parhaassa tapauksessa katsoja ei ajattele, että tuossa on näyttelijä, vaan hän näkee vain roolihahmon. Motiivini on muuttunut. Näen teatterissa vaikutusmahdollisuuksia ja pyrin hyödyntämään niitä parhaani mukaan. Ajattelen näyttelemistä myös laaja-alaisemmin kuin ennen. Haluaisin olla osana suunnittelemassa kokonaistaideteosta eli pelkkä ohjaajan valmiiseen suunnitelmaan hyppääminen ei enää tyydytä. Haluan olla vastuullinen ja eettinen taiteilija. Tällaista en viisi vuotta sitten ajatellut lainkaan.”

 Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika”, missä se näkyy? ”Siihen liittyy monenlaisia asioita. Toisaalta teatterin taika on yllätyksellisyyttä ja sitten toisaalta flow-tilaa, jossa asiat vain tapahtuvat ja soljuvat itsestään. Pidän siitä, ettei teatteriesitystä voi täysin suunnitella ennalta. Puolitoista vuotta sitten teimme TeaKin kanssa yhteistyössä ”Italialainen murhenäytelmä” -esityksen. Siinä oli sellainen kohtaus, jossa olin Pimeyden Ruhtinattaren näköinen satutäti ja kerroin tarinaa niin, että katsoin koko ajan ihmisiä yleisössä ja otin heiltä eleitä ja asenteita omaan kehooni ja toistin niitä niin, että tilanne eli koko ajan. Oli sellainen olo, ettei lavalle mennessään koskaan tiennyt, miten tulee näyttelemään. Siinä oli sellaista ihanaa yhteyttä yleisön kanssa, jonka koin jollain tavalla taianomaisena”, muistelee Reetta.

 Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Arvostan todella paljon erilaisia näyttelijöitä, mutta en ole ikinä pohjannut omaa näyttelemistäni sellaiseen ajatukseen, että haluaisin näytellä niin kuin joku muu. En ole edes ajatellut asiaa. Kate Winslet, Emma Thompson ja Susan Sarandon tulevat nopeasti mieleen sellaisina, joiden näyttelemistä on aina ihana katsoa ja joiden voima ja karisma ovat loputtomia.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Hugh Jackman, täysin ei-ammatillisista syistä! Se olisi varmaankin eroottinen elokuva, hahah! Ja Harrison Ford ihan sen takia, että olen teininä fanittanut häntä niin paljon.”

 Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Tämä voi olla yllättävä vastaus, mutta sanon Gösta Sundqvist. Olen 9-vuotiaana alkanut kuunnella Leevi and the Leavingsiä, kun sain käsiini äitini cd:n. Äiti havahtui ajattelemaan musiikin soveliaisuutta 9-vuotiaalle vasta siinä vaiheessa, kun lauleskelin kotona: ”Mieletön Melinda, hitto mikä hilloviiva ilman pikkupöksyjä ja rintsikoita...”. Siinä vaiheessa reagointi oli tietysti myöhäistä ja Leevit olivat tulleet elämääni jäädäkseen. Göstalla oli korkea ääni ja minulla matala, joten voisimme soida hyvin yhteen. Biisi olisi Raparperitaivas.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Nätyllä tietysti eri jutuissa, sitten Tampereen Komediateatterissa, Törnävän Kesäteatterissa ja Kotkan Kaupunginteatterissa.”

 Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi toistaiseksi? ”Ainakin Nätyn Näkijä/Tekijä, joka tehtiin Kannisen Mikon kanssa, oli minulle tärkeä siksi, että ryhmä fiksautui niin vahvasti yhteen ja esitystä tehtiin todella vahvasti yhdessä. Kirjoitimme sen yhdessä ja Mikko antoi paljon tilaa jokaiselle. Myös Kustaavan rooli Kotkassa Niskavuoren nuoressa emännässä on ihana ja kiitollinen rooli. Ohjaaja Tommi Kainulainen antoi mahdollisuuden sille, että Kustaava vihaa ja rakastaa täysillä. Kustaava on impulsiivinen ja eläväinen ja räjähtää villisti tunnetilasta toiseen. Sitä on ihana tehdä.”

 Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Minulla on ollut pitkään sellainen ajatus, että joskus haluaisin tehdä Anna-Liisan. Se on hahmo, jossa on valtava määrä tukahdutettua tunnetta, jota olisi mielenkiintoista tutkia ja kantaa. Rakastan Astrid Lindgreniä ja haluaisin joskus tehdä myös Ronja Ryövärintyttären. Lisäksi 1800-luvun englantilaiset nummilla vaeltelut ovat ihania ja niitä tehdään ihan liian vähän teatteriin! Kaikki Austen ja Bronte -hahmot ovat lähellä sydäntä. Oikeastihan käy myös niin, että yleensä aina se rooli, jota juuri työstää, tuntuu parhaalta mahdolliselta siihen hetkeen.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihminen. Se on loputon lähde, josta ammentaa. Myös luonto inspiroi.”

 Podetko ramppikuumetta? ”Vaihtelevasti. Jos olen epävarma eli jos en ole varma siitä, että olen harjoitellut hyvin ja että juttu toimii, niin silloin jännitän paljonkin. Mutta jos on sellainen olo, että homma toimii ja se on treenattu kunnolla, niin silloin en nykyään jännitä oikeastaan ollenkaan. Läheiset ihmiset katsomossa jännittävät, tuntemattomille on paljon helpompi esittää.”

 Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja ennen esitystä? ”Jokaiseen esitykseen muodostuu omat rutiinit. Lämmitän aina kehon ja avaan äänen. Niskavuoressa olen tehnyt nyt niin, että seison jonkin aikaa käsilläni ennen esitystä. Voima tulee yläkroppaan ja tuntuu siltä, että tunteetkin valuisivat päähän. Hahah. Kun avaan äänen, lopetan sen yleensä italian kieliseen monologiin, jota olen tehnyt Nätyllä Italian reissulla. (Näyttää, mahdotonta kirjoittaa...) Esimerkiksi osuuteni Niskavuoressa alkaa räjähtävästi ja saan monologista temperamenttia ja energiaa. Lisäksi kulisseissa pitää olla aina vesipullo ja huulirasva, varmuuden vuoksi.”

 Kerro joku kommellus! ”Komediateatterilla olin Peppi Pitkätossuna vuonna 2010, ja siinä tapahtui kaikenlaista. Siinä on kohtaus, jossa Peppi tulee kahvikutsuille ja pilkkaa hienoja tätejä ja mm. tunkee sormet nenäänsä. Onnistuin jotenkin tökkäämään sormeni johonkin suoneen niin, että nenästäni alkoi valua aivan järjettömästi verta. Kohtaus jatkuu niin, että lavalle tuodaan kermakakku, johon Peppi tunkee naamansa. Lopulta kakkukin oli ihan veressä ja samoin kaikkien vaatteet ja lava. Me vain nauraa räkätimme. Jälkikäteen kuulin yleisöstä sellaisen kommentin, että se veri oli kyllä todella aidosti tehty. ”

 Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Olen saanut elää aika onnellisen elämän. Kaikki täydellisen turvan tunteeni liittyvät siihen, kun olen ollut ihan pieni lapsi. Meillä on mökki saaressa Päijänteellä ja siellä olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät. Oikeastaan olen viettänyt kaikki kesät vedessä mökkirannassa! Parhaat muistot ovat sieltä mökiltä. Mielikuvissani olemme koko perhe siellä ja kaikki on hyvin, eikä mikään maailmassa ole huonosti. Teatterimaailmasta on pakko sanoa se, kun viime keväänä teimme Tampere-taloon Taikakivet -musiikkifantasian Tampere Filharmonian ja Marika Vapaavuoren kanssa. Oli uskomatonta, kun koululaisesityksissä yleisössä oli yli 1000 lasta, jotka kaikki olivat koko esityksen ajan niin hiljaa, että aloimme epäillä, onko katsomossa ketään. Kun esitys sitten päättyi, olivat aploodit käsittämättömät: lapset ryntäsivät pystyyn, kiljuivat, huusivat, tömistivät ja taputtivat. Emme voineet kuin nauraa lavalla, se tuntui niin absurdilta. Olimme kuin kansallissankareita. Onneksi tajusin nauttia siitä silloin ja ymmärsin, ettei vastaavia kiitoksia todennäköisesti ole tiedossa enää koskaan.”

 Käytkö katsomassa muiden esityksiä teatterissa? ”Pyrin käymään ja olen nyt raivannut kalenteriin tilaa sillä tavalla, että pääsen katsomaan kaikki kurssikavereitteni työharjoittelut. Harmittavan vähän sitä kuitenkaan ehtii. Tampereella kävin katsomassa viimeksi Lokin Tampereen Teatterissa.”

 Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Niskavuori jatkaa Kotkassa helmikuun loppuun. Teen nyt myös opinnäytettäni ja rakennan sitä lavalle, se esitetään helmikuun alussa Teatteri Telakalla. (huom. Pervoromanssi Teatteri Telakalla 1.2.-2.2. ) Sitten tammikuun 24. päivä tulee ensi-iltaan elokuva Anselmi – nuori ihmissusi, jossa esitän Millaa”, Reetta kertoo.

 Kiinnostaisiko sinua ohjaaminen tai käsikirjoittaminen tulevaisuudessa? ”Kiinnostaa. Varsinkin kirjoittaminen on kiinnostanut jo pitkään. Olen tehnyt jonkin verran esityksiä, joissa olen ollut itse näyttelemisen lisäksi ohjaamassa ja käsikirjoittamassa. Lukioikäisenä olen ohjannut ja kirjoittanut myös muille, mutta en kovin ammattimaisesti tietenkään silloin. Ongelma on se, että olen hyvin vahvasti tiimipelaaja. Kirjoittamiseen ja ohjaamiseen liittyy paljon yksinäistä suunnittelua, joka on minulle vaikeaa.”

 Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Ainakin haluaisin asua Muumilaaksossa, siellä on aina niin hyvä tunnelma. On leppoisaa ja syödään pannukakkua ja hilloa ja ollaan vähän riippukeinussa. Täydellistä elämää. Voisin olla sellainen uusi hahmo, joka tulee Muumilaaksoon Nuuskamuikkusen kanssa.”

 Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Meillä oli improkurssi ja teimme improbiisejä. Sain aiheeksi ”olisinpa mies”. Improvisoidessahan ei paljoa ehdi miettiä ja lauloin mitä sylki suuhun tuo. Se taisi mennä jotenkin niin, että ”Olisinpa mies, haluaisin tuntea miltä tuntuu työntyä naiseen takaapäin.” Että näin!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin järkyttävän määrän karkkia Makuunista ja kaikki klassikkoelokuvat, jotka on näkemättä ja sitten minulla olisi nallekarvahaalarini, jossa möllöttäisin siellä. Tulitikut ja puita pitäisi olla myös. Ja kitara! Olisi pakko opetella soittamaan sitä, kun ei olisi mitään muuta tekemistä.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Siellä olisi aina aurinkoinen keli, ja veisin sinne multaa ja siemeniä ja vettä, ja rakentaisin sinne ihanan puutarhan ja kutsuisin mukaan kaikki rakkaat ihmiset.”

 Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Voisin mennä ajanlaskun alkuun katsomaan, että mikäs meininki siellä Jerusalemissa oikein oli. Vai oliko mikään. Joisin Kaanaan häissä kaikki viinit.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden yliopistolle keskustelemaan tulevista lehtoreista ja professorista.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Silta

Mistä sanasta pidät vähiten? - Räkä (öö?)

Mikä sytyttää sinut? - Katse

Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekeskeisyys

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatus

Mitä ääntä inhoat? - Yökerhon jumputusta, joka kuuluu yöllä kotiimme!

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Eläintenhoitaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Aivokirurgi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Ei se mitään, olen minäkin väärässä ollut!”