Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri

Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Perustuu Robert James Wallerin romaaniin "The Bridges of Madison County"

Sovitus Sari Niinikoski
Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Aleksi Aromaa, Katariina Kuisma-Syrjä, Jarkko Tiainen ja Birgitta Putkonen

 Hiljaisilla silloilla tuntui olevan vähän mutkia matkassaan aluksi. Ensi-iltaa siirrettiin viikolla ja ohjaajakin vaihtui loppumetreillä Sinisalosta Heiskaseksi. Tuntui hyvältä asialta päästä katsomaan esitystä hiukan myöhemmässä vaiheessa, sitten kun se olisi saanut enemmän vahvistusta perustuksiinsa esityskertojen myötä. Minua kehoitettiin ottamaan nessuja mukaan mutta enpä ottanut, koska minut saa kyynelehtimään ihan toisenlaiset asiat kuin "koskettavat nyyhkyjutut". Olen selvinnyt Hiljaiset sillat -elokuvastakin kuivin silmin (päärooleissa muuten Meryl Streep ja Clint Eastwood), joten varmasti selviäisin tästäkin.

Lasse Sandberg ja Sinikka Salminen

 Aikuiset lapset Michael (Aleksi Aromaa) ja Carolyn (Katariina Kuisma-Syrjä) saapuvat lapsuudenkotiinsa maatilalle äitinsä Francescan (Sinikka Salminen) menehtymisen jälkeen. Isä on kuollut jo aiemmin. He löytävät kirjeen sekä valokuvan, jossa äitinsä poseeraa hehkeänä erään lähistöllä sijaitsevan sillan luona. Äitinsä on yllättäen toivonut polttohautausta ja sitä, että hänen tuhkansa siroteltaisiin juuri tuolta sillalta. Kirjeessä hän pyytää lapsiaan lukemaan päiväkirjansa, josta selviäisi kaikki. Michael ei pidä tätä lainkaan hyvänä asiana, ties mitä hirveyksiä päiväkirjasta tulisi paljastumaan. Carolynillä taas silmät syttyvät ja sisäinen romantikko taitaa herätä. Päiväkirja löytyy ja kaunis tarina herää jälleen eloon. Palataan ajassa vuosien taakse...

Aleksi Aromaa ja Katariina Kuisma-Syrjä 

 Francesca olisi jäämässä muutamaksi päiväksi yksin kotiin. Perheen isä Richard (Jarkko Tiainen) ja lapset ovat suuntaamassa maatalousnäyttelyyn. Vihdoinkin vähän omaa aikaa, ei jatkuvaa hälinää. Saisi tehdä kotitöitä omassa rauhassaan ja ehkä olla vaan, ihanaa olisi sekin. Naapurin hösläävä Marge (Birgitta Putkonen) saattaisi omenapiirakoineen päivittäin piipahtaa, mutta siihen on Francesca jo tottunut. Muita vieraita ei olisi odotettavissa. Kukapa tänne kulmille nyt vahingossa tupsahtaisi?

 Vaan kuinkas käy. Sisään astelee yllättäen Robert Kincaid (Lasse Sandberg) kameroineen. Mies on kuvaamassa kiintoisia siltoja National Geographicille ja lähistöllä kuulemma sijaitseva katettu silta olisi oivallinen kuvauskohde, mutta siltaa ei tunnu löytyvän. Ystävällinen Francesca ei vierasta pois aja ja lähtee näyttämään siltaa. Reissun jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Näiden kahden välillä on jotain selittämätöntä kemiaa ja Francesca antaa itselleen luvan rakastua palavasti Robertiin. Onko se tapa, jolla Robert häntä katsoo? Mielenkiintoiset keskustelut? Se, että tuntee vihdoin elävänsä muullakin kuin säästöliekillä? Aviomies ja lapset palaisivat muutaman päivän kuluttua ja kaikki jatkuisi ennallaan? Mikään ei kuitenkaan tämän kohtaamisen jälkeen jatku ennallaan, se on selvä.

 Kiehtovaa karismaa on Lasse Sandbergin Robertissa ääntä myöten, vaan erityisen tyytyväinen olen jälleen kerran Sinikka Salmisen herkkään roolisuoritukseen. Hienovarainen, vähäeleinen muutos hiukan pidättyväisestä perheenäidistä rakkautta hehkuvaksi Naiseksi on upeaa katsottavaa. Erityisesti jäi mieleeni kohtaus, jossa Francesca seisoi ujona hiukan kauempana Robertista, perhosia vatsassa ja hän piteli vasenta kättään vatsansa päällä - ja kädessä kimalteli vihkisormus. Valot osuivat käteen ja sormukseen juuri sopivasti - tarkoituksella vai vahingossa? Kaunis häviävä hetki, jossa yhdistyi paljon asioita.

 Avoimesta lavastuksesta jotenkin tuli mieleeni se, että tilaa on kyllä ympärillä mutta silti jokin selittämätön ahdistaa. Jokin, mistä ei vielä edes tiedä. Kohtaamisen jälkeen koko tila tuntuu vapautumiselta, kun koko sielu ja sydän on auki ja kaikki on mahdollista edes muutaman päivän ajan. Keskellä silta, jota pitkin kulkea toista kohti - myös kuoleman jälkeen. Nyt olemme perillä.

 Selvisinkö kuivin silmin? Selvisin. Tietynlaisen haikeuden se mieleeni jätti kaihertamaan kuitenkin. Onhan tämä nyt kaunis tarina ja hienosti toteutettu. Suosittelen romantiikannälkäisille ja hyvän tarinan ystäville, ja liialliset vertailut leffaan kannattaa unohtaa. Tämä on oma, erityinen versionsa ja varsin onnistunut sellainen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Tasavallan marionetit IX : Vallanvaihtoviikot / Kuninkaallinen Nukketeatteri

Tasavallan marionetit IX : Vallanvaihtoviikot / Kuninkaallinen Nukketeatteri

Ensi-ilta 29.3. 2019, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen) , Ravintola Birger

Ohjaus ja käsikirjoitus Antti Kemppainen ja Hannu Räisä
Nuket Hannu Räisä
Verstaalla Hannu Räisä, Joonas Nummela ja Piritta Lemmetty
Äänisuunnittelu Harri Neuvonen

Näyttämöllä : Antti Kemppainen ja Hannu Räisä

(c) Radesign

Mitä yhteistä on Kuninkaallisella Nukketeatterilla (aiemmin nimellä Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri) ja Teatterikärpäsen puraisuja -blogilla? Molemmilla on 10v-juhlavuosi meneillään, joten kippis sille! Vaalihuuma alkaa olla kohta kuumimmillaan ja yksi varma merkki jonkinsortin vaalien lähestymisestä (mainostaulujen ilmestymisen lisäksi) on se, että Kuninkaallinen Nukketeatteri pläjäyttää ilmoille uuden poliittisen parodian - jo yhdeksättä kertaa! Tällä kertaa esityksen nimenä on Vallanvaihtoviikot.

 Ensi-illassa Ravintola Birgerissä oli tupa täynnä (kuten aina) ja ilma oli sakeana viinihuuruista jo ennen esityksen alkua. Irwiniä kuunneltiin ja itse esitys alkoi taas vaivihkaa. Minusta näiden nukketeatterihommien yksi viehätys on siinä hallitussa kaaoksessa, joka on vienosti havaittavissa näyttämön takana, kun kaksikko Räisä/Kemppainen touhuilee nukkien ja rekvisiitan kanssa. Tällä kertaa Timo Roisilta irtosi heti alkuunsa toinen käsi, mutta se ei menoa ja jytkytystä tuntunut haittavaan, etenkin kun toisessa kädessä oli nakkimuki.

 Petteri Urpo on autoillut kumppaneineen kuminsa puhki ja mitäs nyt sitten. Juha Pipilä yrittää aktivoida työtöntä tositeevee-tyylisellä toiminnalla. Antti Pinne etsii uutta kumppania Sotekymppi-ohjelman kautta. Jussi Allah-Aho on lempeissä saunamajurin lämmittämissä löylyissä ja jää vehkeistään kiinni lauteiden väliin. Löylyä heitellään kyllä siihen malliin, että alkoi vähän kaduttaa se, miksi menin eturiviin istumaan. Hyvin sihisi kiuas kuulemma! "Matut ja satut!" Pekka Kaapisto, Sampo Tammenterho (löytyy heti alussa muuten erikoisesta paikasta...), Bi Andersson, Sari Jeesaaja, Anna-Maija Rikas-on ja tietysti Paavo Käyränen näyttäytyvät myös. Käyränen on kyllä ihan ehdoton suosikkini näistä ja yleisö palkitsee hahmon spontaaneilla väliaplodeillakin. Mukana menossa myös Sauli Fiinistö ja Jenska. Fiinistöillä puhelin soi koko ajan ja kaikenlaista soittelijaa ilmaantuu leukojaan kirjaimellisesti louskuttamaan. Fiinistö istuksii jalka paketissa savun keskellä ja näkee jälleen kaikenlaisia näkyjä ja kokee salamarakkaudenkin.

Pinne ja Pipilä (c) Kuninkaallisen Nukketeatterin arkisto 

 Tunnelma on Birgerissä todella kuuma ja yleisö repeilee tunnistettaville hahmoille, sutkauksille ja ylläreille. On nämä Kuninkaallisen Nukketeatterin jutut kyllä mainioita, ja miten hienoja yksityiskohtia on nukeissa, nyt kun niitä lähietäisyydeltä pääsi taas katselemaan. Käyräsen toinen silmä ja työttömän ukkelin pitenevät jalat muutamana esimerkkinä.... Mieleeni jäi soimaan Lauri Tähkän eräs tuttu biisi.

 Vallanvaihtoviikot on mahdollista nähdä Hämeenlinnan lisäksi myös Tampereella, Helsingissä ja Riihimäellä. Esityspäivät voi käydä tsekkaamassa oheisesta linkistä.

 Kuninkaallinen Nukketeatteri järjestää Hämeenlinnassa huhtikuun loppupuolella Kunu-nukketeatterifestivaalit, joissa "isännän" lisäksi esiintyvät ruotsalainen Dockteater Svarta Katten sekä kenialainen Kenya Institute of Puppet Theatre. Esitysten lisäksi on luvassa mm. keskustelutilaisuuksia. Varsin mielenkiintoinen ohjelmisto! Kannattaa käydä tutustumassa tästä linkistä.

Siegfried / Helsingin Kaupunginteatteri

Siegfried / Helsingin Kaupunginteatteri, Studio Pasila, Teak-Näty -vierailu

Ensi-ilta 12.3. 2019, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Teksti Mikko Kauppila ja Katariina Havukainen
Ohjaus Katariina Havukainen
Dramaturgia Työryhmä
Valosuunnittelija Julia Jäntti
Skenografia Katariina Havukainen ja Julia Jäntti
Koreografinen apu ja tanssin opetus Elina Haikka

Lavalla : Mikko Kauppila

 Olen onnistunut näkemään Nätyltä tänä keväänä valmistuvaa Mikko Kauppilaa useammassakin jutussa ja pitänyt kovasti näkemästäni. Parisen vuotta sitten haastattelin häntä blogiini ja jotenkin jo silloin oli vastauksista aistittavissa se, että hän tulisi vielä tekemään jotain täysin uniikkia, ainutkertaista. Haastattelusta jäi mieleeni sanapari "kinesteettinen empatia" ja eräs määritelmä sille : "Kaikki ei ole rationaalisella tavalla ymmärrettävissä. Teatteri vaikuttaa ja vaikuttuu. Mulle omassa näyttelijäntaiteessani on myös tärkeätä se, miten mä esitän ja representoin omaa sukupuoltani." (Lue koko haastattelu tästä linkistä.)

 Siegfried on Mikko Kauppilan taiteellinen opinnäytetyö, ja esityksen nähtyäni tunsin jotain määrittelemättömän suurta ylpeyttä siitä, millaista porukkaa on valmistumassa kentälle. Kehollisuus, oma ääni vahvasti näkyvissä ja kuuluvissa. Tämä oli kokemus/elämys, jota on taas hankala sanallistaa. Se sai hämmentymään, huvittumaan, ihmettelemään, liikuttumaan. Vahva tunne tuli aallon tai tuulen kaltaisena pyyhkäisynä, väreilynä.

 Katsomo on näyttämöllä, jossa myös läpinäkyvä allas puolillaan vettä. Taustalla lepattaa ohut kangas, joka levittäytyy myös Studio Pasilan viralliseen katsomoon. Altaassa alastomana tarinamme päähenkilö. Jotenkin tuli heti mieleeni aiemmin keväällä näkemäni todella suuren vaikutuksen tehnyt Amor fati, jossa Samuli Niittymäki painiskeli saven kanssa. Yleisö ympärillä. Tuttu elementti. Henkilökohtaisuus. Kun kaikki on riisuttu. Aistit auki. Paikoin hengästyttävä, ahdistavakin - ja silti äärimmäisen pysäyttävä kokemus.

 Kurkkulaulannan tyylistä mölinää. Kelteisilläänkin hyppelyä. Vettä. Muistoja. Outoa liikehdintää. Pienten joutsenten tanssi. 32 pyörähdystä (yleisö laskee ääneen mukana). Katseita. Paljasta ihoa. Paljas ruumis. Lapsuuden viattomia leikkejä ja seksuaalinen herääminen. Kesäillan valssi. Piano. Sormet kevyesti koskettimilla. Steppikengät. Jatkuva liike ja omituinenkin äänimaailma. Vedenpinnan väreily. Ilmakuplat. Hiljaisuus.

 En osaa tämän paremmin sanoin kuvailla tätä. Vielä yksi esitys jäljellä lauantaina 6.4. klo 19. Menkää. Muistakaa hengittää.

 Minä näin yöllä unta, jossa olin paikoitellen veden alla ja välillä puhuin kinesteettisestä empatiasta.

Esityskuvat (c) Santtu Salminen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Orkestraatio Stephen Oremus
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Miska Sagulin/Samuel Vihma, Atte Halinen/Kaspian Kallio, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, (Laura Alajääski äitiyslomalla nyt), Leenamari Unho, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg, Kari Mattila, Mikko Vihma, Heikki Ranta, Antti Timonen, Jack Johansson, Juha Jokela, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Sami Paasila, Justus Pienmunne, Emilia Nyman, Helena Haaranen, Kirsi Karlenius, Sonja Pajunoja ja Inka Tiitinen

 Onko muka käynyt niin, että kirjoitan Kinky Bootsista seitsemän kuukautta ensi-illan jälkeen? Kyllä, näin on päässyt käymään. Pääsin onnekseni näkemään musikaalin koeyleisön joukossa elokuussa 1,5 viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta koska kyseessä oli vielä tavallaan harjoitustilanne, siitä ei saanut kirjoittaa riviäkään ainakaan tänne blogiin. Somessa hehkutin sitäkin vetoa kyllä, näimme ihan kokonaisen shown ilman mitään ylimääräisiä taukoja (ohjaaja Samuel Harjanne olisi voinut keskeyttää esityksen) ja koko homma vaikutti jo aivan valmiilta paketilta. Jätin menemättä ensi-iltaan kutsusta huolimatta, koska "kyllä sen sitten ehtii myöhemminkin nähdä". Toisin kävi! Kinky Boots -huuma valtasi tämän maan alta aikayksikön, syksyn esitykset varattiin loppuun ennen kuin Lola ehti napsauttaa sormiaan ja musikaalista on kirjoitettu tukuttain ylistäviä arvioita ja somekommentteja. Mitäpä lisättävää minulla niihin olisi, kun nyt onnistuin sitten viimeinkin näkemään ihan "virallisen" shown? Yritetään.

 Charlie (Petrus Kähkönen) saa johdettavakseen perinteikkään, mutta huonosti menestyvän kenkätehtaan isänsä kuoltua. Myynti ei oikein vedä ja vaikuttaa siltä, että täytynee laittaa pillit pussiin ja irtisanoa työntekijät. Sattumalta Charlie törmää Lolaan (Lauri Mikkola), joka ei olekaan mikään ihan tavallinen pulliainen vaan jumalainen drag queen. Lolalla on huoli : millään ei meinaa löytyä upeita korkokenkiä, joiden korko kestäisi miehen painon. Tästähän se idea sitten lähtee lentoon. Charlie ja kumppanit alkavat valmistaa näyttäviä ja myös kestäviä kenkiä erityiseen käyttöön.

Charlie ja Lola 

 Ei tämä pelkästä kenkienvalmistuksesta kerro, ehei. Tärkein opetus tulee siitä, että tulisi hyväksyä muut ja ennenkaikkea itsensä sellaisena kuin on. Ajateltavaa tulee myös ns. "äiti pojastaan pappia toivoi"-tyylisestä kuviosta, isien ja poikien välisestä suhteesta ja odotuksista, jotka eivät täyttyneetkään. "Liian suurista kengistä".

 Hehkutetaan tähän perään nyt sitten samoja asioita, mitä hehkutin jo elokuussa koeyleisöreissun jälkimainingeissa :

* Jestas mikä show! Ei tarvitse lähteä Suomesta mihinkään nähdäkseen laadukkaita musikaaleja. Olen muuten päättänyt pysytellä lähivuosina vain ja ainostaan Suomen rajojen sisäpuolella, mitä teatterireissuihinkin tulee. Ensinnäkin, minulla ei ole varaa reissata. Toiseksi, osallistun samalla omalta osaltani ilmastomuutosta vastustamaan, kun en lennä mihinkään. Kolmanneksi, haluan tukea sitä osaamista, jota meiltä nyt jo löytyy.

* Jestas mikä Lola! Lauri Mikkolaa ei tainnut kukaan osata veikata Lolan rooliin, mutta niin vaan tuli "musta hevonen" ja rynni voittoon. Mikä ääni, mikä karisma, mitkä muuvit! MIKÄ MIELETÖN ÄÄNI!

Lola ja Enkelit 

* Jestas mitkä Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg)! No huh huh mikä porukka! Koko sali sähköistyy hetkessä, kun Lolan Enkelit saapuvat keimaillen paikalle. Koin erityisen vahvaa sääri-, reisi- ja pakarakateutta tätä porukkaa ihaillessani. Meikäläinen kun vetäisisi kinkyt bootsit jalkaan, siinä paukkuisivat nivelsiteet heti ensiaskelilla, eikä tämmöisen tallukan jalassa näyttäisi muutenkaan miltään. Mutta nämä tyypit!

Petrus Kähkönen 

* Jestas mikä Petrus Kähkönen! "Sielukas mies" on semmoista herkuttelua, että. Mies ja ääni, kyllä. Vielä tämän kevään Helsingissä, syksyllä Tampereella kellonsoittajana...

 Lisäksi haluan erityisesti mainita Anna Victoria Erikssonin Laurenin roolissa, mainio hahmo ja se "Charlieeeee, oikeeestiii!" on vallan nerokasta menoa. Hiukan lähtee ihastuminen käsistä Laurenilla. Upeaa katsottavaa on väen rytmikäs tepastelu liikkuvalla liukuhihnalla, asenteella ja taidolla sitä mennään eikä meinata lanteet keinuen. Meikäläinenhän ei pysy pystyssä edes juoksumatolla, joka ei ole käynnissä.

 Yksittäisistä kappaleista suosikkini on "Jäänhän sydämees", jonka Lola esittää hoitokodissa. Upeat valot, upea kohtaus kaikkineen. Mieleeni tuli heti ensinäkemällä (ja myös toisella kerralla) viisuvoittaja Conchita Wurst vetäisemässä voimabiisiään, varsin kohottava olo oli minulla katsomossa tätä seuratessani ja nauttiessani, ja tuntui siltä että nousen metrin ilmaan penkistäni.

 Välillä on ihan pakko käyttää voimasanoja. Onhan tämä nyt HELVETTI SENTÄÄN kova juttu! Menkää katsomaan ja tiedätte, mistä on kohistu syksystä alkaen. Ei muuta lisättävää.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Medusan huone / Q-teatteri

Medusan huone / Q-teatteri

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Teksti ja ohjaus Saara Turunen
Lavastus Milja Aho
Valosuunnittelu Ada Halonen
Pukusuunnittelu Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Koreografi Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu Aino Nieminen

Näyttämöllä : Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa

 Q-teatterin esitykset ovat usein kauden Tapauksia - ja syystäkin. Tälläkin hetkellä kaikki esitykset ovat loppuunvarattuja, peruutuspaikkoja kyttäillessa saattaa hyvällä tsägällä saada vielä lippuja. Kuka tosin haluaa peruuttaa varauksensa kun kyseessä on teos, jota on ylistetty joka suunnassa? Medusan huoneesta on kirjoitettu paljon, joten mahtaako minulta irrota enää mitään uutta sanottavaa...

 "Medusan huone on hienovarainen ja unenomainen kuvaus sukupuoleen liittyvästä vallasta ja hiljentämisen käytännöistä" (ote teatterin nettisivuilta) Silmät ymmyrkäisinä ja mieli enemmän tai vähemmän sekavana/hämmentyneenä poistuimme esityksestä ystäväni kanssa. Mitä sitä oikein tuli taas nähtyä? Ystäväni ei ollut täysin vaikuttunut, mutta minua jäi sitten kaivelemaan enemmänkin ja vaikutus tuntuu korostuvan ajan myötä. Esityksen teemat hiipivät vaivihkaa mieleen uudestaan ja uudestaan, eikä kaikkea osaa mitenkään sanallistaa. Parhaat teokset tekevät niin.

 Vertasin tuoreeltaan esitystä nykytaide-elämykseen, jossa väki istuu samassa tilassa ja eteen marssitetaan erilaisia kohtauksia ja tilanteita, musiikin ja kuvien siivittämänä. Visuaalinen puoli viehättää. Kenties. Kaikki näkevät saman, mutta kokemus on aina yksityinen. Joku kyllästyy nopeasti, toinen vaikuttuu kyyneliin. Tarpeeksi kauan kun paikallaan istuu, alkaa päästä kärryille ja koko teos imaisee mukaansa salakavalasti. Enää ei voi poistua, vaikka se olisi mahdollistakin. Kesken kaiken ei voi saapua paikalle ihmettelemään, että mitäs täällä tapahtuu. Jos siis tämä olisi liikettä sisältävä taideteos jossakin huoneessa, jossa voisi vapaasti mennä ja tulla. Mutta tämä on "vain" teatteria. Ja toisaalta, tämä ei ole "vain" teatteria. Tässä on alku ja loppu, mutta silti aplodien jälkeen esityksen maailma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja on jatkunut jo ennen esityksen alkua. Miksi annamme niin tapahtua? Tämä ajatus jäi kaivelemaan. Kaikki näkemämme ei miellytä, mutta taiteen tarkoitus ei olekaan miellyttää. Mielestäni taiteen suurin tarkoitus on vähän ravistella ja herätellä, avata silmät ympäröivälle maailmalle. Voi tulla myös äärimmäisen kiusaantunut, epämiellyttäväkin olo. "En pidä näkemästäni. Ehkä siksi, että minäkin olen kokenut tuon?" Silmiä ei voi sulkea. "Mä nyt olen vain tämmöinen", toteaa Elina Knihtilän keltamekkoinen nainen ja nauraa päälle, ja myöhemmin sama nainen suree sitä, miksi on sellainen kuin on ja miksi ei osaa ottaa omaa tilaansa. Niin. Miksi?

 Mieleeni jäi useitakin kohtauksia. Ämpäreitä jakeleva makea ja sulavaliikkeinen Aksinja Lommi ja vierellä Knihtilän keltamekko saman liikkeen äärellä. Tommi Korpelan jotenkin erikoisen kaunis vanhempi nainen kera elegantin kädenliikkeen. Miesporukan älämölö formulakisojen äärellä. Riettaasta kädestä toiseen kiertävä kukkamekko. Nöyryytys. Häpeä. "Nyt pyydätte molemmat toisiltanne anteeksi ja asia on sillä käsitelty!" Säkkijärven polkan tahdissa reippain askelin tanssahteleva sika (Ylermi Rajamaa) ripustelemassa valloitusten päänahkoja narulle. Vatsamakkaroita. Suklaata. Lisää vapautunutta joraamista. Jumppaamista. Nuoren tytön (Katja Küttner) kuukautiset (hämmentävän kauniisti toteutettu muuten). Äijien roisi lukupiiri ja kirjoissa piehtarointi. Hitaasti ämpärit päässään näyttämön poikki konttaava joukko (tästä tuli joku uni mieleeni). Jyväset poimittavana. Katseet. Sanaton asioiden hyväksyntä. Sulhanen tahraamassa puhtautta ja hymy päälle.

 Nyt muutama päivä esityksen näkemisen jälkeen alan ymmärtää niitä, jotka nousivat aplodeeraamaan seisaaltaan silmissään tietynlainen katse. Tietynlainen ryhti. Silloin en itse ollut ihan täysin vaikuttunut. Nyt olen. Mielelläni näkisin tämän uudelleen, mutta se lienee mahdottomuus.

 Onnea teille, jotka olette tämän jo nähneet ja teille, joilla on liput varattuna.

ps. Nyt jos koskaan varaan kirjastosta Saara Turusen Rakkaudenhirviön ja Sivuhenkilön, molemmat kun ovat vielä lukematta.

Esityskuvat (c) Aino Nieminen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Q-teatteri!)

Suuri harppaus / Teatteri Siperia ja Tanssiteatteri MD

Suuri harppaus / Teatteri Siperia ja Tanssiteatteri MD, Hällä-näyttämö

Ensi-ilta 23.3. 2019, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja dramaturgia Piia Peltola
Käsikirjoitus Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Piia Peltola ja Samuli Roininen
Koreografia Samuli Roininen
Valosuunnittelu Sari Mayer
Äänisuunnittelu ja musiikki Tony Sikström
Lavastussuunnittelu Ina Ytter
Yhteistyössä Tampereen lyseon lukio

Näyttämöllä : Suvi Eloranta, Marika Heiskanen, Riikka Papunen, Tuukka Huttunen, Anniina Kumpuniemi ja Miro Puranen

Huom! Näin esityksen ensimmäisessä ennakossa torstaina 21.3. 2019

 Nythän kävi niin, että Teatteri Siperian jutuista olen "sattuneesta syystä" nähnyt lähes kaiken, mutta Tanssiteatteri MD on minulle ainoastaan nimenä tuttu. Kyllä vaan, tämä oli ensimmäinen kertani, kun vierailin Hällä-näyttämöllä. Varsin tervetulleita ovat tämmöiset yhteisproggikset, kaikki saavat kokemuksesta paljon uutta - katsojat mukaanlukien. Harvemmin sitä on tullut nähtyä Siperian väkeä (Huttunen-Papunen-Heiskanen) tanssin pyörteissä, joten mielenkiinnolla odotin mitä tuleman pitää. Odotin saavani kotiinviemiseksi ainakin paljon ajatuksia, niitä tuppaa Siperian jutuista aina mukaan tarttuvan.

 Kanssani ensimmäisessä ennakossa tuntui olevan liuta lukiolaisia tai muita nuorisolaisia, tunsin jotenkin ikälopuksi ja kalkkikseksi nuorten joukossa ja aulassa yksin istuksiessani hartiani tuntuivat painuvan entistä enemmän lysään. Orastava flunssakin kaiveli kurkussa ja olo oli jotenkin nuupahtanut. Iloinen pulina ympärillä tuntui kuitenkin jotenkin mukavalta, tässä sitä ollaan yhteisen kokemuksen äärellä ja kohta mennään.

 Salissa pulina lakkasi kuin seinään esityksen alettua ja erityisen ilahtunut olin siitä, että kännykänvaloja ei katsomossa näkynyt. Väki seurasi hyvin intensiivisesti esitystä ja olen varma siitä, että esityksen teemoista vielä keskusteltiin jälkikäteen.

 Passelinkestoinen esitys koostui erityylisistä kohtauksista, jotka sisälsivät puhetta, laulua, tanssia ja niiden yhdistelmiä. Täytyy myöntää, että ihan aluksi olin vähän pihalla siitä, missä mennään. Keskittymiskykyni ei ollut ihan täydessä tehossaan, mutta hiljalleen pääsin kärryille. Elämän alku, erilaiset elämänvaiheet, ns. suuret päätökset, unelmat, tulevaisuus. Yllättäen koko porukka puhkeaa lauluun ja tanssiin, ja kohtaus tuo mieleeni Famen! Kuka muistaa? Hyppyjä kohti korkeuksia ja unelmia, kun kaikki tuntuu mahdolliselta ja vain taivas on rajana. Kädet ja sydän auki, silmät kirkkaana. Jotenkin aloin miettiä, mistä minä mahdoin unelmoida nuorena. Ei tullut mitään mieleeni, olen kai silloin ollut ns. päivä kerrallaan -tyyppiä. En kai edes osannut unelmoida? Vai oliko minulle joku sanonut, että älä nyt innostu tuosta ja tuosta liikaa, jos kaikki ei menekään nappiin? Ehkä niin. "Mitäs minä sanoin". Lause jota inhoan eniten maailmassa. Miten helppoa on parilla sanalla torpata toisen ajatukset ja haaveet edes yrittää jotain uudestaan, paremmalla onnella. Ettei heti masentuisi ensimmäisestä takapakista, vastoinkäymisestä.

 Unelmien Leijonanluolassa nähdään näyttäviä muuveja ja tunnari on varsin mukaansatempaisevaa. Voiko unelmilla olla jotain hintaa? Kuka sen määrittelee? Millaisella tuottoprosentilla lähtisit mukaan? Pientä huumorinpilkettä tarjoaa Tuukka Huttunen Jesus Napalm -hommineen ja melkoinen kitaravirtuoosihan sieltä kuoriutuukin. Olisin katsellut tätä showta hiukan pitempäänkin, mutta tämäpä ei ollut Huttus-show vaan yhteistuotanto (Huttus-shown nähdäkseen voi mennä katsomaan näytelmää Päämäärä Tuntematon) ja muillekin pitäisi antaa mahdollisuus loistaa. Ykskaks huomasin liikuttuvani, kun Unelmien Leijonanluolassa eräs kandidaatti unelmineen ei osannut sanallistaa asiaansa ja se piti sitten ilmaista liikkeen keinoin. Huh miten kaunista ja jotenkin vapauttavaa! Juuri näin! Eipä sitä aina osaa asiaansa sanoiksi pukea, mutta yhteisymmärrys löytyi ja täten koko proggiksen minulle merkityksellisin ja kohottavin kohtaus nousi upeasti lentoon ja minun ajatukseni myös.

 Vielä käytiin silmät kiinni Unelmoijien puutarhassa (minä näin siellä paljon vihreää ja värikkään perhosen) ja silmät kosteina kuunneltiin hienoja maljapuheita. Miten tärkeää olisi jokaisen nuoren (miksei vanhemmankin) saada kuulla vastaavanlaisia puheita kaikenlaisten diipa-daapa-korulauseiden ja kliseiden sijaan. Mieli kyllä herkistyi.

 Olipa hieno ja erilainen proggis! Oli siellä paljon muutakin kuin nämä huomioni, kannattaa siis itse mennä paikalle vaikuttumaan. Kuten sanottua, nämä yhteistuotannot antavat joka suuntaan paljon ja kotimatkalla oli ihan erilainen fiilis kuin tullessa.

ps. Tällä hetkellä unelmoin siirtolapuutarhamökistä ja siitä, mitä kaikkea siellä puuhastelisin ja miten sen sisustaisin ja mitä istuttaisin pihalle ja millainen mekko päällä siellä puutarhassani istuskelisin hellehattu päässä, varpaat paljaana ja perhosia lentelisi kukasta kukkaan.

Esityskuvat (c) Mikael Mattila

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Siperia ja Tanssiteatteri MD!)

Sketsi-Suomi / Teatteri Kultsa

Sketsi-Suomi / Teatteri Kultsa

Ensi-ilta 16.3. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja dramaturgia Jalmari Jalonen
Apulaisohjaus Virve Laasonen
Valosuunnittelu Jorma Tapola
Äänisuunnittelu Esa Lindroos
Puvustus Susanna Nyström ja Teija Kotka-Pulkkinen
Lavastussuunnittelu Jaska Palonen
Projisoinnit Jani Vehkalahti

Näyttämöllä : Vesa Salmi, Niina Heinonen, Kati Hynninen, Charlie Nevander, Petri Peltoniemi, Johanna Ruonala, Mika Ryhänen ja Jussi Vehkasalo

Sketsejä mukana seuraavista tv-ohjelmista (yhteensä 34 sketsiä ja 135 hahmoa) : Ilkamat, Parempi myöhään, Velipuolikuu, Mutapainin ystävät, Tabu, Hymyhuulet, Lapinlahden Linnut, Studio Julmahuvi, Pulkkinen sekä Ketonen & Myllyrinne

(c) Teatterikärpänen 

 Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä. Ihan ensimmäinen ajatukseni siitä, että tv-viihteen parhaita paloja koostetaan teatteriesitykseksi oli sellainen, että kuinkakohan mahtaa toimia ja mites tekijänoikeudet ja niin edelleen. Toinen ajatukseni vei minut bloggaajakollegani Linnean juttuun Teatteri Kultsan Fingerpori-stripeistä koostuneesta esityksestä, joka oli ollut varsin onnistunut ja niin päätin ilman kolmatta ajatusta, että tämähän on nähtävä. Josko vaikka mukana olisi eräskin suosikkini, eli ämpärinvientisketsi Velipuolikuusta. Niin, ja ne tekijänoikeudet ovat kondiksessa, jos joku sitä miettii.

(c) Teatterikärpänen

 Teatteri Kultsa on perustettu jo 1959, eli 60v-juhlavuosi meneillään ja tämä oli meikäläisen ensimmäinen visiitti kyseiseen paikkaan. Jo oli aikakin! Teatteri sijaitsee Katri Valan puiston väestönsuojassa ja ensiksi oli hiukan löytämisongelmia, mutta se johtui lähinnä siitä, että olimme lähteneet seuralaiseni kanssa Sörnäisten metroasemalta väärään suuntaan. Sen siitä saa kun höpöttelee kaikenlaista, ja paikallisellakin meni suuntavaisto sekaisin. Perillä meidät toivotti vastaan huumaava pullantuoksu ja intoonnuin ostamaan pullat ja karjalanpiirakat niin ennen esitystä kuin väliajallakin. Munavoin kanssa läträsin ja sotkin maton.

Varoitus! Sisältää sketsipaljastuksia! Tästä eteenpäin omalla vastuulla... 

 Ja sitten itse asiaan. Löysimme itsemme eturivistä ja illan juontaja Iso U (Vesa Salmi) toivotti meidät tervetulleiksi kera hyvien muuvien. Vai olikos ensin ne keskenkäyneestä kiljusta laulavat munkit? No joka tapauksessa, sitten mentiin eikä meinattu. Kaikki sketsivalinnat eivät olleet minulle tuttuja (johtunee siitä, että esim. Ketonen & Myllyrinne on minulta lähes tyystin jäänyt näkemättä) mutta voihan jee niitä jotka tunsin kuin omat taskuni... Sujuvalla tahdilla kohtaukset ja hahmot vaihtuivat, hetkittäin täytyi oikein ihmetellä, että miten nopeasti onnistuivat hahmoja vaihtamaan kun taas sieltä tullaan uusi tuulipuku tai poplari päällä. Mistä olikin löydetty niin järkkyjä takkeja?

 Erityisen hupaisaa oli se, että huumoria ei irronnut hauskasta peruukista tai asusta vaan nimenomaan tekstistä ja itse kohtauksesta ja varsinkin siitä, miten se esitettiin. Toki mukana oli aika poskettoman näköistä väkeä (etenkin eräässä juryssä) ja ihmettelin, miten näillä pitää ylipäätään pokka. Telkassa juttuja on kuvattu varmasti useampaan otteeseen (YouTubekin on täynnä pieleenmenneitä otoksia) ja nyt sitten pitäisi vetää Tabusta tuttu, kulttimainetta nauttiva Kyläkäräjät ilman uusintaottoa! Issäis ja äitis on kunnon miehiä molemmat! Tässä varsinkin huvitti juryn jäsenet ja vaahtoaminen, oli melkein parempi kuin alkuperäinen jury!

 Olihan siellä sitten kaikkea aina tulevaisuuden orvoista nunnukanunnuka-ukkoihin, vittuilupuhelimeen ja ujoon pankkiryöstäjään. Mikä ihme oli se itseään hekumallisesti rasvaava hemmo? Hahah. Mainioita, ilmeikkäitä näyttelijöitä ja hienoa eläytymistä ja tulkintaa. Sydäntäni lämmitti varsinkin Roudasta rospuuttoon, jossa avannossa värjöttelevä sitkeä sankari (Jussi Vehkasalo) oli ehkä hulluin näky vähään aikaan. Kyllä minä vielä perkeleeni kesytän! Ja urheilu-uutinen, jossa Suomen maajoukkueen visiitti on saanut uuden, dramaattisen käänteen... Entäs Pantomiimifestivaalit ja "Savolaiset! Suomen kieroin kansa!"

 Ja Ilkamat! Joskus olen visioinut ajatuksella, jossa pidettäisiin Ilkama-tyyliset bileet, musiikki soisi ja sitten kun se loppuisi, kaikki pysähtyisivät ja joku kertoisi vitsin. Mahtava idea, eikö? Ilkamat-sketsissä oli monenlaista tanssityyliä ja tuli ihan mieheni muuvit mieleen yhdestäkin.

 Mahtoiko tulla ämpärinvientisketsi? Mitäpä luulette?

(c) Virve Laasonen 

 Koko paketti päättyi ainoalla oikealla tavalla, kun eetteriin kajahti Muistan sua, Elaine PPP:n laulamana ja saimme hoilottaa antaumuksella mukana.

Hyvää ötyä!

 Kiitos Teatteri Kultsa, ensivisiittini oli varsin antoisa ja hauska! Ja erikoiskiitos piirakoista ja pullasta!

 Tästä esityspäiviä tsekkaamaan, tämä nimittäin kannattaa nähdä!

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Kultsa!)

Helsingin Sanomien haastattelussa

Tänään torstaina 21.3. Helsingin Sanomissa on minun haastatteluni! Minua jututti Laura Hallamaa, johon tutustuin ollessamme Musikaalimatkassa-podcastin vieraana. Kuvat nappasi Outi Pyhäranta, ja kuvauspaikkana toimi Teatteri Jurkka, joka on yksi lempiteattereistani. Samana iltana Jurkassa oli Niskavuoren Hetan esitys ja keskustelu, jossa vieraana Tarja Halonen... Oli hitusen kuumottavaa olla kuvattavana, minä kun juoksen yleensä karkuun kun kameroita kaivetaan esiin.

Tästä linkistä pääset lukemaan jutun.

Unikuskit / Höyhentämö

Unikuskit / Höyhentämö

Unikuskit-työryhmän ja Höyhentämö-teatteriyhdistys ry:n yhteistuotanto

Ensi-ilta 17.3. 2019, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Suositusikä 5-9 v (mainiosti upposi myös 48 v koehenkilöön)

Konsepti ja käsikirjoitus Valto Kuuluvainen, K Rasila ja työryhmä
Visuaalinen suunnittelu ja toteutus sekä nuket K Rasila
Äänisuunnittelu Maura Korhonen
Ohjaus Valto Kuuluvainen
Ääniroolissa Miska Huttula

Näyttämöllä : Elisa Salo ja Eero Ojala

 Olen viimeisen vuoden aikana löytänyt itseni sattuneesta syystä useampaan kertaan joko oudosta, minulle uudesta paikasta tai omituiseen kellonaikaan katsomasta lähinnä lapsille suunnattua teatteria. Jostain luin kerran, että "onnellinen on se, jolla on lapsenmieli tallella" ja Tallella on kirjaimellisestikin. Olen nauttinut esityksistä suunnattoman paljon. Lisäksi saan jotain erityistä mielihyvää siitä, että näen pikkuisia katsomassa teatteria. Voiko aidompaa menoa olla! Siellä sitä seurataan näyttämön tapahtumia herkeämättä, kiherrellään ja kommentoidaan ja kysellään pillimehujen ja keksien perään, mutta jos ei esitys pidä otteessaan, se ei pidä ja silloin todetaan kirkkaalla äänellä "Joko tää kohta loppuu?"  ja alkaa se sylissäpyöriminen ja katse suuntaa jo ovelle.

 Tällä kertaa kohteena oli minulle täysin uusi mesta Höyhentämö ja siellä Unikuskien ensi-ilta. Ajankohta oli sentään keskellä päivää eikä varhain aamusta. Unikuskit on tämänvuotinen ITU-palkinnon voittaja (ITU on lastenteatterin ideahautomo, jossa on mukana useita toimijoita) ja tuli valituksi voittoon viime syksynä Turussa järjestetyn katselmuksen pohjalta. Esitys perustuu lasten näkemiin uniin, joita on kerätty haastatteluilla päiväkodeissa ja alakouluissa.

 Unissahan usein sekoittuu päivän tapahtumat ja kenties nukahtamishetken aatokset suloiseksi sekamelskaksi, jossa luovuus kukkii, logiikka loistaa poissaolollaan ja kaikki on mahdollista. Meikäläinen on tunnettu varsin sekopäisista unistaan, joissa tutut ihmiset ovat oudohkoissa tilanteissa ja painajaisissa toistuu se, etten löydä kaupantätinä tuotteista viivakoodeja millään tai asiakkaita vain lappaa ovista, vaikka olen ne laittanut kiinni ajat sitten. Välillä (lue = aika usein) on todella absurdia menoa ja usein herään omaan nauruuni, kun meno on äitynyt ihan mahdottomaksi. Kuka haastattelisi minua ja tekisi unieni pohjalta näytelmän? Toivottavasti ei kukaan. (Yksi mieleenpainuneimmista unistani oli muuten sellainen, jossa minulla asusteli kenkälaatikossa pikkuinen norsu, jolla oli tuuhea otsatukka ja kun sitä silitti päälaelta, se nosti kärsänsä taivasta kohti ja töräytti vienosti "tyttydy-dyy!" Silittelin aikani ja sitten laitoin kannen kiinni ja lootan takaisin hyllylle. Parasta ja täysin ilmaista viihdettä!)

 Mutta Unikuskit! Yleisö on löytänyt paikoilleen ja malttaa melkein olla paikoillaan, mitä nyt pientä pyörimistä on meneillään etenkin eturivissä, jossa tuntuu usein olevan paras meininki! Ihan kateeksi käy, sillä eturivistä käsin saattaa päästä heittämään yläfemmoja näyttelijöiden kanssa tai jopa viskomaan estradille spesiaalitehtävään sukkiaan, jos on ripeä riisuja. Kengät piti muuten jättää lämpiön puolelle, tämä tiedoksi! Keltahaalariset duunarit kera omituisen masiinansa saapuvat paikalle ja tässä kohtaa jo huvittaa hauska äänimaailma. "Tuo on se unikone!" tietää joku. Ahkerilla työläisillä jo silmä lupsuu ja lampaitakin lasketaan, ja nukkumaan pitäisi päästä kera kaikenlaisten rituaalitanssien ja muiden kommervenkkien.

Eipä mene kauaa kun ollaan unten maailmassa ja meno on sen mukaista. Nerokkaasti toteutettu musta lepakko räpsyttelee menemään ja pian saamme nähdä myös huikean tanssi/lauluesityksen, jonka toteuttavat älyttömän hauskat "vatsahirviöt" (kommentti yleisön joukosta). Polvi-ja pyllyhirviö näyttäytyvät myös. Tirsk. Katsomossa kikatetaan kuuluvasti ja riemusta, aikuiskatsojien käytetyin reaktio näyttäisi olevan se, kun laitetaan kättä suun eteen ja tirskutaan sieltä. Minä huomaan läntänneeni kämmeneni keskelle silmälasejani useampaan kertaan sormenjäljistä päätellen. Jo on outoja hahmoja ja hullunkurista menoa, ja arvatkaa mitä? Hullummaksi muuttuu, niin kuin unessa tuppaa usein käymään. Laitteen uumenista putkahtelee pikkiriikkinen teeastiasto (ja hupaisaa kyllä, toinen unikuskeista vaihtaa kieleksi saksan) ja liuta hamstereita, joista yksi ei malta millään olla paikoillaan. Tschüß!- toivotuksen toisto käräyttää naurusulakkeeni melkein. Hamstereita, gerbiileitä ja marsuja seikkailee usein minunkin unissani - mutta sitten! Sitten kuvioihin tulee mukaan valtaisa tiikeri (on muuten käsittämättömän hienosti toteutettu ja nuketettu!), joka pistelee parempiin suihin niin teekalustot, pöytäliinat kuin hamsteritkin, ja saa moisesta ahmimisesta ankaria vatsanväänteitä. Omituisen hajun siivittämänä jostain putkahtelee kaloja, taloja ja autoja ja kaikensortin käänteitä. Tapahtumat huvittavat vielä, mutta muuttuvat painajaismaisempaan suuntaan. Näyttäisi siltä, että naurusulakkeeni lisäksi ylikuumenemisvaarassa on Unikuskien masiinakin, ja tarvitaan järeämpiä aseita. Tässä vaiheessa yleisö tulee apuun ja eipä uskoisi mitä parilla pikkuisella sukalla saa aikaan! Maailma pelastuu ja loppu-uni muuttuu seesteiseksi ja rauhoittavaksi, niin kuin näyttämökin. Uusi työpäivä koittaa ja Unikuskien on aika jatkaa pyyteetöntä duuniaan toisaalla.

 Erityisesti huvitti se, millainen kina loppupuolella saatiin aikaan siitä, että kuka on tehnyt mitäkin ja muka laittanut bensatankkiin sukkia. Pöh! Aivan älytöntä! Kuka nyt sellaista menee tekemään, ja vielä tunkee työvaatteet roskikseen! Höpsistä! Innokkaimmat yleisön edustajat myös omatoimisesti talloivat loput talot, joita vihreä otus ei ehtinyt liiskaamaan...

 Jestas että tämä oli hauska ja ovela esitys! Täynnä veikeitä käänteitä ja mainioita yksityiskohtia, riemukkaita yllätyksiä, railakasta menoa ja vauhtia. Pitäisi kerran viikossa päästä näkemään jotain tämänkaltaista, kun usein tulee istuttua aivonsa jumiin draaman parissa ja yrittää niin kovasti ymmärtää kaiken näkemänsä. Aivan mahtavaa, että valveillakin saa kokea absurdia menoa ja vielä nauttia siitä ilman, että miettii koko ajan "nyt en kyllä tajua tästä yhtikäs mitään". Bonuksena tuli sitten lasten reaktioita ja eläytymistä, etenkin tiikeri vessareissuineen aiheutti monenmoista kuhinaa katsomossa. Kollektiivisen riemun ja mielikuvituksellisuuden äärellä oltiin vaihteeksi, mikäs sen parempaa.

 Unikuskit on mahdollista nähdä Höyhentämössä 30.3. asti, lisäinfoa tästä. Esitys on mahdollista nähdä myös Hurraa!-festivaaleilla tällä viikolla, lisäinfoa tästä. Esitys on tilattavissa, myös kiertuemahdollisuus. Suosittelen erityisen lämpimästi, sopii myös aikuiseen makuun!

Julistekuva ja esityskuvat (c) Mikael Ahlfors

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ilkka Heiskasen vierailu

Ensi-ilta syksyllä 2018 Teatteri Vantaa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Juhani Peltosen romaanista dramatisoinut Ilkka Heiskanen
Ohjaus Ilkka Heiskanen
Tuotanto Otto Kanerva/Iltama.fi

Lavalla : Ilkka Heiskanen

 Elmosta minulla tulee ensimmäisenä mieleen 10-ottelija Petri Keskitalo, joka sai lempinimensä Juhani Peltosen romaanin nimihenkilön mukaan. Moni varmasti muistaa Elmo-kuunnelman, minä en. Vaan millainen mahtaa olla monologiversio tästä ilmiömaisestä urheilijasta, kun tulkitsijana on Ilkka Heiskasen kaltainen virtuoosi? Lähdin ottamaan siitä selvää Hämeenlinnan Teatteriin ja Verstas-näyttämölle, missä Elmo vierailee viiden esityksen verran.

(c) Teatterikärpänen 

 Ilmassa oli suuren urheilu-ja kulttuurijuhlan tuntua heti alkuunsa, näyttämöllä vain Suomen lippu ja maapallo. Paikalle astelee Heiskanen, muuta ei tarvita ja seuraava parituntinen on yhtä tarinankerronnan ja tulkinnan juhlaa.

 Pikkuinen poika kera viiden hiuskiehkuran meinaa humalaisen papin toimesta saada kasteessa nimekseen Tapion sijaan Tappion. Lopulta poika saa nimekseen Elmo. "Tuosta pojasta tulee vielä jotain suurta". Pääsemme tutustumaan pojan ystäviinkin ja yllättävä kohtaaminen Aliisan kanssa. Ensirakkaus, joka kaihertaa mielessä pitkään. Elmo lähtee merille ja seilaa ympäri maailman, ja tuosta noin osallistuu sattumalta erääseen juoksukilpailuun voittaen suvereenisti kaikki. Tästä se lähtee.

 Elmo voittaa kaiken mahdollisen urheiluun liittyvän, kahmii mestaruuksia ja tehtailee maailmanennätyksiä edustaen Kainalniemen Hikeä, valmentajanaan Reijo "Rymy" Petkelström. Selostajat Immo ja Lyly ovat liekeissä yksin ja yhdessä, katsomossakin meinaa tulla hiki pelkästä kuuntelemisesta. Tekee mieli huikata väliin, että vedä nyt hyvä mies henkeä välillä. Elmon erikoisimpia saavutuksia on kaatuminen satasen juoksussa ja siitä huolimatta tuli uusi ennätys! Hän myös ehtii ottamaan tirsat kesken hiihtokisan ja voittaa sangen suvereenein ottein jääkiekko-ottelun, yksin. Keihäs lentää liki 130 metriä. Uskomattomia saavutuksia. Vaan Aliisa pyörii mielessä. Urheilussa mies saavuttaa kaiken, mutta entä rakkaudessa...? Lähellä sydäntä ovat myös aksolotlit (minäpä tiesin mitä ovat!) ja omenat. Kehtolaulu.

 Tarinaa tulee hengästyttävällä tahdilla, ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä Ilkka Heiskasen menoa. Ensin on naurettu itsemme lämpimiksi, sitten pienenpieni hengähdystauko ja tunnelma on muuttunut täysin. Herkistynyt. Käsinkosketeltava. Olen todennut tämän ennenkin, mutta harvalla on sellainen taito. Yksi käden liike, yksi katse, yksi sana - ja nauru on juuttunut kurkkuun puristamaan.

 Loppu koskettaa. Hiljaisuus. Käsissä koko maailma.

 On se kova tekijä, tuo Elmo. Ja niin on Ilkka Heiskanenkin. Menkää ja vaikuttukaa. Elmo vierailee pitkin kevättä ympäri Suomea, lisäinfoa tästä linkistä.

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kirsikkatarha / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirsikkatarha / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 28.2. 2019, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov (vihdoinkin löysin erikoismerkit!)
Suomennos Martti Anhava
Ohjaus Lauri Maijala
Sävellys Lauri Porra
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen
Dramaturgi Merja Turunen

Orkesteri : Siljamari Heikinheimo/Eriikka Maalismaa (1 viulu), Kreeta-Julia Heikkilä/Terhi Paldanius (2 viulu), Hanna Hohti/Maarit Holkko (alttoviulu) ja Petja Kainulainen/Liina-Mari Raivola (sello)

Rooleissa : Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Aino Seppo, Sanna Majuri, Unto Nuora, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Tommi Eronen ja Seppo Maijala

Heidi Herala 

 Jos minulta kysyttäisiin rakkaimpia teatterikokemuksiani, Anton Tšehovin kova kolmikko Vanja-eno, Lokki ja Kolme sisarta keikkuisi listallani hyvin korkealla. Jotenkin olen onnistunut näkemään ne juuri oikeaan aikaan. Juuri tämä ohjaaja, juuri tämä työryhmä. Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi jäänyt Kirsikkatarha oli minulla jäänyt näkemättä toistaiseksi, vaikka parikin mahdollisuutta olisi aiemmin ollut. Vaan eipä ole enää näkemättä sekään, siitä kiitos Helsingin Kaupunginteatterille ja Lauri Maijalalle - ja näistä jälkimmäinen on suurin syy siihen, miksi juuri tämä tulkinta kiinnosti. Ennen esitystä oli teatterin ylälämpiössä kiehtova taiteilijatapaaminen (ja esityksen jälkeen haastateltiin näyttelijöitäkin lavalla, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta jäädä, koska kotiinpaluu olisi venähtänyt liian myöhäiseksi). Näyttelijä Sanna-June Hyde haastatteli ohjaaja Maijalaa reilut puoli tuntia ja yleisökin esitti pari kysymystä. Erittäin mielenkiintoinen haastattelu, ja sen jälkeen siirryimme sujuvasti katsomon puolelle. Teatteriseuranani oli tällä kertaa Maija, ja projektini "Vie tuntematon teatteriin" sai oikein mukavan jatkon. Maija-pitoinen päivä!

 Alussa näyttelijät saapuvat vihreät ilmapallot käsissään rivistöön lavan edustalle ja heidät esitellään yksitellen, aikamoisen joraamisen siivittämänä. Ranevskaja (Heidi Herala) on pitkään selin yleisöön. Jään tuijottamaan hänen varjoaan ja ilmapalloa. Esirippu nousee ja sen takaa paljastuu rakas kartano Kirsikkatarha puineen. Seinillä piirroksia, vähän aavemaisiakin. Kaiken keskellä aidattu lastenhuone leluineen. Näihin ei kukaan saa koskea. Ranevskajan pieni poika on hukkunut vuosia sitten läheiseen jokeen. Talo ja piha täynnä ihania ja myös kipeitä muistoja, mutta aina sinne on palattava. Sitten Lopahin (Chike Ohanwe) ilmoittaa, että talo olisi pistettävä myyntiin. Olisi päästettävä irti.

Ranevskaja ja Lopahin 

 Ensimmäinen puolisko on täynnä paikasta toiseen juoksemista. Mitä oikein paetaan tai yritetään saada kiinni? Itseään ei ainakaan pääse karkuun, vaikka kuinka juoksisi. Mihin on kiire? Elämään? Juhlitaan, tanssitaan ja suudellaan kuin viimeistä päivää. En ihan täysin lämpene, olen jotenkin odottavaisissa tunnelmissa. Veikeä hahmo on Unto Nuoran antaumuksella tulkitsema valkoturkkinen koiruus, joka janoaa rapsutuksia ja niitä myös saa. Vaikutuksen tekee ikuinen opiskelija Trofimov (Tommi Eronen). Jotenkin mieleeni jää kaihertamaan avaimia vyötäisillään kantava Varja (Emilia Sinisalo) sekä Grisha-pojan hauta, josta tuli mieleeni toisaalta suuri keinu, toisaalta ison kellon viisari. Aika kuluu, mutta takaisin menneeseen ei voi palata, vaikka heilunnan suunta vaihtuisi. Ei voi estää jo tapahtunutta, on vain elettävä kuin viimeistä päivää. Joka hetki täysillä.

Unto Nuora 

 Odotukseni palkittiin väliajan jälkeen, kun jousikvartetti astui kehiin. Lauri Porran sielukkaat sävellykset menivät suoraan luihin ja ytimiin, ja liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni useampaan otteeseen. Musiikin voima on ihmeellinen, ja jotenkin aloin jännittää loppua. Verkkokalvoilleni painui syvimmin taas punaisessa puvussaan ja meklarinnuija kädessään vimmaisesti tanssiva Unto Nuora. Erikoisia muuveja nähtiin muillakin, enkä meinannut välillä saada silmiäni irti Jašan (Heikki Ranta) kiemurtelusta kirjavissa housuissaan.

 Kirsikkatarha menee kaupaksi, ostajana Lopahin. Puut kaadetaan, uusi sukupolvi ottaa kaiken haltuunsa ja suunnittelee lohkovansa maista vuokratontteja. On vihdoinkin aika päästää irti. Katse tulevaan. Helpotus. Haikeus. Toiveikkuus. Vielä viimeinen syleily. Lakanat huonekalujen ja lelujen päälle. Valot. Punaiset ilmapallot. Yksinäinen palvelija Firs (Seppo Maijala) kaiken keskellä, jäänne menneestä. Ja tähän päälle viulut ja sello. Meikäläistä viedään taas ja tuntuu siltä, että kohoan penkistä ilmaan lamppujen ja pallojen mukana. Miten täydellisen upea lopetus, joka jää mieleni sopukoihin pyörimään pitkäksi aikaa.

 Haluaisin nähdä tämän uudestaan. Ehkä keväämmällä, jos suinkin ehdin.

 Kiitos, ja erityiskiitos pienestä sinikantisesta käsiohjelmasta ja todella kiinnostavista Heidi Heralan työpäiväkirjaotteista!

ps. Mainio lisä onnistuneelle teatteri-illalle! Tuttuja näyttelijöitä toimi yllättäen narikkahenkilökuntana ja takkien seasta tuli bongattua ainakin Raili Raitala, Mikko Vihma, Eija Vilpas ja Tuukka Leppänen, joista jälkimmäiselle ojensin takkini ja herra sai siitä aikamoisen sähköiskun.

Esityskuvat (c) Stefan Bremer

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 7.3. 2019, kesto noin 1h 55min (väliaikoineen)
Perustuu Mauri Kunnaksen samannimiseen kirjaan

Ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Merja Levo
Musiikki ja musiikin toteutus Timo Hietala ja Risto Kupiainen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Koreografia Irene Aho ja Ninu Lindfors
Naamioinnin suunnittelu ja peruukit Petra Kuntsi ja Minttu Minkkinen
Tarpeiston suunnittelu Sanna Sucksdorff
Miekkailukoreografia Kristo Salminen

Tanssija Ninu Lindfors

Rooleissa : Hannu-Pekka Björkman, Aksa Korttila, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Paula Siimes

Pehr Kalm (H-P Björkman) ja Alix (Aksa Korttila) 

 Mauri Kunnaksen rakastettujen värikylläisten kirjojen siirrossa teatterimuotoon on aina haastetta, kirjat kun ovat tulvillaan riemastuttavien yksityiskohtien lisäksi mainioita hahmoja ja tekstiin faktojen joukkoon sulautettuja kielellisiä kikkailuita. Oivaltamisen iloa niin lapsille kuin aikuisillekin, ja kaiken lisäksi pitää kuvista yrittää bongata unissaan seikkaileva Herra Hakkarainen sekä tietysti toinen suosikkini, piskuinen Heikki Hämähäkki kera asiaankuuluvan rekvisiitan. Koiramäen Suomen historia (vuodelta 2017) on pullollaan erinäisiä historiallisia tapahtumia ja hahmoja, ja minun piti lukea se heti kättelyssä pariin otteeseen, kun oli niin paljon asiaa. Kouluaikoina olin todella surkea historiassa. Päähäni jäi kaikenlaisia yksityiskohtia, vuosilukuja ja muuta, mutta en muistanut mihin ne liittyivät. Kirjan teatteriversiosta mietin ennalta, että noinko sieltä kaikkia käänteitä lavalle marssitetaan ja kuinka nopeasti putoan taas kärryiltä.

 Ensi-illassa oli perinteistä kuhinaa ja pulinaa, mutta tällä kertaa hiukan erilaista kuin aiemmin. Miten paljon lapsia, jotka tohkeissaan odottivat esityksen alkua! Itse riemastuin tästä ja siitä, että käsiohjelman välissä oli aukeamallinen tarroja ja vihkonen muutenkin täynnä asiaa ja puuhaa kotiin. Vaan missä oli Heikki-tarra? Luurasiko se jossain? Vieressäni istunut pikkumies kyseli äidiltään huolestuneena, että eihän teatteriesityksestä kuule yhtään mitään kun täällä on näin kauhea meteli! Pulina kyllä laantui valojen himmennyttyä, mitä nyt muutamat kännykänvalot loistivat vielä hetken esityksen jo alettua. Huoh. Aikuiset näyttämässä hyvää esimerkkiä vaihteeksi...

Kolme Kaarlea 

 Ja sitten mentiin. Aluksi ollaan oppitunnilla, jossa oppilas Alix (mainio Aksa Korttila) saa historiankokeesta hylätyn ja marsukin on syönyt kotitehtävät. Tervetullutta ja ymmärrettävää vaihtelua siihen, että koira söi läksyt... Opettaja (Hannu-Pekka Björkman) iskee Alixille paksun kirjan kouraan, kehottaa tutustumaan siihen ja saattaapa sieltä aarrekin löytyä. Varsinainen pyöritys alkaa tästä ja katsomossa huokaillaan ihastuneena visuaaliselle ilotulitukselle, hahmogallerialle ja erityisesti pukuloistolle. Samalla kerrataan erinäisiä historiallisia käänteitä ja taatusti opitaan paljon uutta. Miten syntyi ABC-kirja? Kuka perusti Postin Suomeen? Mikä on opossumi ja mikä on otuksen erityistaito? Miten tämä otus ylipäätään liittyy tähän!? Miten ja nimenomaan miksi Vasa-laiva upposi? Joka välissä lavan poikki kekkuloi Herra Hakkarainen (Ninu Lindfors) ja mikä parasta, myös Heikki Hämähäkki nähdään useampaan otteeseen liikenteessä. Katariina Jagellonicasta (Paula Siimes) tuli mieleeni kuudennen luokan aikoihin piirtämäni sarjakuva, eli jotain muistikuvia sentään historiasta on.

 Miten mainioita ja ovelasti toteutettuja olivat hevoset (Karin Pacius, Petri Liski ja Marja Salo) ja Vasa-laivan uppoaminen! Omia suosikkejani hahmoista olivat eri aikakausilta tyttökuningas Kristiina (Marja Salo) ja hänen palvelijansa (H-P Björkman), kolme tanssivaa Kaarlea (Harri Nousiainen, Petri Liski ja Heikki Pitkänen), opossumi buutseineen (Marja Salo, ja tähän lisähuomio siitä, että pieruhuumori toimii aina), loistavat soittotaidot omaava Kustaa III (Heikki Pitkänen) sekä ihan ehdoton lempparini kasvitieteilijä Pehr Kalm (H-P Björkman), joka esitteli aika suvereenisti iso/pikku/pitkä -viha(nnekse)t ja Viaporin alkuvaiheet. Ihme, että pokka piti! Ja entäs Henriikki Remuliini (Petri Liski), rummuttamalla maailmankartalle, tai ainakin Suomen!

Tyttökuningas Kristiina vauhdissa 

 Musiikkia kuullaan myös paljon ja paikoitellen on lavalla aika karnevalistinen meininki. Vieressäni istunut pikkumies valitteli korviaan pidellen välillä liian kovaa volyymiä ja totta tosiaan, musiikki ja osittain aika pelottavat ääniefektit pauhasivat vähän liiankin kovaa. Oliko syy sitten istumapaikassa (7. rivi) vaiko missä, itse en meinannut saada selvää laulujen sanoista välillä ja se vähän harmitti.

 Loppupuolella aloin olla aika sekaisin siitä, kuka teki mitäkin ja milloin (sanoinko jo, että olen surkea historiassa), mutta onneksi tuli sitten pieni kertaus vielä ja ainahan voi käsiohjelmasta tarkistella faktoja, samalla kun liimailee tarraukkeleita oikeille paikoilleen.

Remuliini rumpuineen keskellä 

 Olihan tämä riemastuttava paketti ja lapsikatsojille ainutlaatuinen kokemus varmasti. Erityiskiitos puvuista ja hahmojen lookeista muutenkin! Aion kyllä tutustua vielä kerran Koiramäen Suomen historia -kirjaankin. Onkohan siihen muuten tulossa jatkoa?

Kustaa III vauhdissa 

"joskus tämäkin päivä on kaukaista historiaa" (Mauri Kunnas)

ps. Kirjailija itse oli ensi-illassa paikalla myös. JEE! Kunnas-fani ´70 on riemuissaan, näin nimittäin ensimmäistä kertaa hänet ihan livenä. Olisi pitänyt mennä kiittämään ihan henk.koht. unohtumattomista hetkistä kirjojensa parissa, ja samalla olisin voinut ulkomuistista laukoa muutamia legendaarisia lainauksia Nyrok City -sarjakuvista. Gouldvinkkeliii, hiis ö män vit ö spaidöös tats. Hii lavs ounli golda, ounli kultakynää, ounli tunafish...

Opossumi 

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti Aino Pennanen
Ohjaus Riikka Oksanen
Valosuunnittelu Simo Saukkola
Äänisuunnittelu Janne Louhelainen
Pukusuunnittely Työryhmä
Lavastuksen suunnittelu Riikka Oksanen
Laulujen sanat Aino Pennanen
Sävellykset Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen
Äänet nauhalla Linda Wallgren ja Jussi-Pekka Parviainen

Rooleissa : Minja Koski ja Miiko Toiviainen

(c) Antti Sepponen 

 Nähtyäni ensimmäiset mainokset Seksimusikaalista ajattelin, että "okei, mielenkiintoista". Samalla kiehtoi ja jänskätti, kehtaisiko edes mennä katsomaan. Totta kai kehtaa, mutta ihmismieli on joskus omituinen. Tulisiko katsomossa vaivaantunut olo? Menisikö jotenkin liian henkilökohtaiseksi? Punastuttaisiko?

 No, nyt esityksen nähtyäni voin heti kättelyssä todeta, että pelkoni oli täysin turha. Olipas raikas ja sympaattinen toteutus tärkeästä aiheesta! Ja aihehan on se, voiko parisuhde olla onnellinen, jos siinä ei ole riittävästi seksiä. Voiko joku ulkopuolinen taho määritellä se, miten tyytyväinen ihminen elämässään ja parisuhteessaan on? Onko parisuhde yhtä suoritusta, jonka jokaisesta hetkestä jaetaan kuvia ja tunnelmia sosiaaliseen mediaan, jotta kaikki näkevät, miten ihanasti meillä on asiat? "Seksi on parisuhteen liima". Niinkö? Kai se sitten niin on, jos Couple Goals -kännykkäsovellus niin sanoo...

 Herttainen nuoripari (Minja Koski ja Miiko Toiviainen) juhlivat ensimmäistä yhteistä vuottaan perinteisin menoin. Kukkia, kuohuvaa, pusuttelua (tuli ihan SKAM mieleen ja huulirasvalle oli tarvetta itsellänikin vaihteeksi), kaikensorttista söpöstelyäpöpöstelyä hellittelynimineen ja lässytyksineen. Yliannos romantiikkaa ja ihanaa yhdessäoloa, ja joka välissä kuvaa someen. Katsokaa kaikki ja kadehtikaa! Me ollaan täydellinen pari, me toimitaan hyvin yhdessä kuin kello. Kuvarituaalien jälkeen on aika ultimaattisen rentoutumisen, joten eikun vaatteet pois ja hommiin. Eli jumpsuitia päälle, sohvalle kiehnäämään ja kaukosäädin käteen. Ja sitten tutimaan ja kohti uutta päivää. Tehokkaat aamurutiinit sujuvat tuosta noin, smoothie valmistuu kera salaisen ainesosan ja sitten reippaana töihin. Täydellistä.

Ihanaa, saippuakuplia! 

 Sama toistuu ilmeisesti päivittäin ja hyvin menee, mitä nyt toisella osapuolella on verenpaine kohollaan ja sekös turhauttaa ja ankeuttaa. Mainiosti Miiko Toiviainen hymähtelee ja tuhahtelee, kun lukemat eivät ole toivotut. Jossain välissä sitten telkkaohjelman tauolla vilahtaa mainos Couple Goals -sovelluksesta, jolla voisi mitata parisuhteen onnellisuuden tason. Yhteistuumin sitten lataamaan. Yllätys on melkoinen, kun sovellus kertoo seurantajakson jälkeen missä mättää. Liian vähän seksiä! Sovellus tarjoaa kolmivaiheisen reitin kohti uudenlaista elämää : esileikki, penetraatio ja kliimaksi. Sanoista tekoihin, ja tässä vaiheessa alkoi poskia hiukan kuumottaa.

 Vaan miten kävi! Otetaanpa nukkehahmot käyttöön ja käsittelyyn, ja kohta on yleisö hysterian partaalla, kun nuoripari käy läpi kahtatoista erilaista suuseksiasentoa. Nukeilla! Samalla laulaen kuin ooppera-aariaa tai jotain liturgista kirkkolaulua. Lips-lips-lips-lips-liiiiips. Yleisö reagoi ja eläytyy muutenkin hyvin voimakkaasti. Huutonaurua, tuolissa kiemurtelua, hihittelyä, spontaaneita huudahduksia ja pientä puheensorinaakin kuuluu. Jotenkin oli sellainen tunnelma välillä, että "tästä keskustellaan vielä kotona". Tai tästä nimenomaan EI keskustella yhtään, sohvalle telkkaa katsomaan vaan. Onneksi en ollut oman puolisoni kanssa katsomassa! (huom. en ollut kenenkään toisenkaan puolison, vaan pariskunnan...)

 Koska kyseessä on musikaali, mukana on tietysti muutama laulukin. Upeasti soivat Minja Kosken (jolla on todella uniikki, maaginen ääni) ja Miiko Toiviaisen äänet yhteen, ja saamme nauttia hienoista, herkistäkin duetoista. Kivoja kappaleita! "Sinkkuna on kamalaa"-kappaleen kohdalla ja Miikon laulaessa tunteella siitä, että ei halua tarttua kaupassa sinkkukoriin, tulee ykskaks mieleeni flashback Täpäräteatterin impromusikaaliin - tämähän on kuin suoraan siitä! Arkinen aihe, jännä toteutus ja eikun laulamaan.

 Enpäs nyt kerro miten tässä lopulta käy, kun sovelluksen antamat ohjeet on kulutettu loppuun. Voisi sanoa, että loppuunkulutettuna on jotain muutakin, ainakin vereslihalla. Naureskelu kuitenkin loppuu kuin seinään ja syvä pohdiskeleva hiljaisuus ja pieni surumielisyys laskeutuu Jukon katsomon ja näyttämön ylle. Ruusun terälehtien lisäksi.

 Kuka määrittelee onnellisuuden? Naistenlehtien vinkit, somen valvovat silmät, nettisivujen lifestyle-osastot? Tästä pohdittavaa itse kullekin joko yksin tai yhdessä. Esityksiä on vielä mainiosti jäljellä, mutta huhtikuun lopun jälkeen on taas turha itkeä sitä, että piti niin mennä katsomaan mutta kun. Lisäinfoa ja esityspäiviä tästä linkistä.

 Pilke silmäkulmassa ja suurella sydämellä tehty pienoismusikaali, ja on kiiteltävä myös nasevaa kestoa. Oli ihanaa olla ennen kymmentä teatterireissulta jo kotona!

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Teatteri Vanha Juko!) 

Haastattelussa Jyrki Mänttäri

Jyrki Mänttärin tapasin Myrsky-näytelmän harjoitusten tauolla Tolari-huoneessa Tampereen Työväen Teatterissa tammikuun puolivälissä 2019. (Ohessa myös kattava kavalkadi eri roolihenkilöitä selfiemuodossa...) 

Vuonna 1970 syntynyt Jyrki on horoskoopiltaan kauris. ”Oon kotoisin Anjalankoskelta, joka on nykyään osa Kouvolaa. Vielä tarkemmin, Anjalankosken Sippolan Pien-Liikkalasta, maalaistalon poika. Ala-ja yläasteen kävin siellä, lukion kävin Myllykoskella 20 km:n päässä. Halusin opiskella venäjää ja Myllykoskella oli siihen mahdollisuus. Oonko asunut muualla? Oon ollut Voionmaan Opistossa Ylöjärvellä vuoden. Sieltä löytyi tyttöystävä, jonka perässä muutin Helsinkiin ja sitten pääsinkin jo Nätylle. Vuodesta 1993 oon asunut Tampereella”, kertoilee Jyrki rennosti.

Mitä teet vapaa-ajallasi? Onko säännöllisen epäsäännöllistä harrastustoimintaa? ”Säännöllisintä on liikunta eri muodoissaan. Kesäkaudella työmatkapyöräily, ja sen lisäksi kunnon pyöräilylenkkejäkin tulee tehtyä. Lisäksi lenkkeily ja juoksu. Talvisin tulee pelattua lätkää, meillä on höntsäilyvuoro aina keskiviikkoisin. Lisäksi hiihtoa. Kuntosalilla tulee käytyä pari kertaa viikossa ja teatterilla joogassa silloin tällöin. Mahdollisuuksien mukaan käyn metsästämässä, lähinnä lintuja. Joskus käyn poikani kanssa virvelöimässä.”

Mitenkäs soittotaito? ”Asuessani Helsingissä olin Ylioppilasteatterissa mukana ja tuntui siltä, että kaikki soittavat jotain. Olin aiemmin vähän näppäillyt isoveljeni kitaraa, hirveästi en ehtinyt kun se tuli myytyä pois. Nätylle päästyäni päätin, että nyt otan tämän haltuun ja ostin itselleni kitaran. Oltiin ehditty opiskella puoli vuotta, ja ihastelin kurssikaverini Joni Leponiemen kitaransoittotaitoja. No, kyllä mä edelleen jotain sointuja osaan soittaa ja Juicen biisejä menee, mutta en mä kyllä mikään huikea kitaristi ole! Oon mä teatterissakin soittanut. Lauri Viidasta kertova ”Putoavia enkeleitä”, olin siinä talonmies, joka toimi myös lastenhoitajana ja soitteli tuutulauluja. Eipäs kun lauleli vain, jossain juhlissa se tempaisi kitaran esiin, kun oli säveltänyt Viidan runosta kappaleen! Niin se meni, mutta älä kysy miten itse soittaminen meni”, Jyrki nauraa.

 Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Tietenkin perhe. Luonto ja luonnossa liikkuminen, metsä, suo. Olisi kiva, jos olisi koira. Siis kotieläimenä, hahah. Itse en haluaisi olla koira. Tai mikä ettei, olisin varmaan hyvä koira! Tietysti teatteri on sydäntäni lähellä myös, tarinankertominen. Musta on hienoa, kun joku kertoo tarinaa. Se on todella mukaansatempaavaa. Tietysti tarina voi olla huonokin, silloin se ei tempaa niin mukaansa… Mutta ai että, silloin kun joku kertoo oikein hyvää tarinaa ja vielä mielenkiintoisella tavalla! Se on oivaltavaa ja koukuttavaa. On ihanaa haltioitua hyvästä tarinasta ja tarinankertojasta!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Suurin vahvuuteni varmaankin on liikunnallisuus ja fyysisyys, sen kautta lähden aina rakentamaan rooleja. Joku toinen varmaan ajattelee, että jaahas taas se Mänttäri kekkuloi tuolla. Oon myös sellainen, etten haluaisi jättää asioita kesken. Haluan, että ne asiat, jotka näyttämöllä tapahtuvat, ratkotaan loppuun asti. Mä jaksan harjoitella. Harjoittelematta ei voi syntyä mitään valmista. Erikoistaitoja? Cv:ssäni taitaa lukea stunt-taidot, osaan esimerkiksi niellä tulta. Aika harvoin on tuota taitoa tarvittu… Hmmm, on myös niin, että jos ohjaaja kysyy, että osaanko jotain, mä vastaan että ”en vielä, mutta opettelen”. Periaatteeni on se, että ensimmäisenä en vastaisi, etten pysty.”

 Mikä olisi erityisesti sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”No se kitaransoitto! Olisi kiva osata soittaa niin, ettei sitä tarvitsisi erikseen jännittää. Jäisi ne ”eiku-soinnut” vähän vähemmälle. Periaatteessahan näyttelijälle ei ole haittaa mistään taidosta, esimerkiksi jos tehtäisiin epookkia maalaiselokuvaa, kyllä multa onnistuisi lehmän lypsäminen ihan käsin. Erityistaito sekin! Luulenpa, ettei kauhean moni osaa. Jaksaako kaikkia taitojaan sitten ylläpitää, se on omasta viitseliäisyydestä ja ajasta kiinni. Kaikenlaisia sirkustaitoja olisi kiva osata, niille on vaan niin pirun vähän käyttöä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin roolityösi? ”Kyllä Billy Elliotin isän rooli oli aika haastava! Se on ensimmäinen musikaaliroolini, jossa pitää laulaa soolona. En oo itse pitänyt laulamista vahvuutenani, ja siinä piti oikein tehdä töitä. Muutenkin tuontyyppistä musikaalia en ollut aiemmin tehnyt. Toiseksi vastaan Seitsemän veljeksen Simeonin rooli. Siinä oli jotain sellaista, joka aluksi tuntui hirveän vastenmieliseltä. ”Miks mun pitää tehdä tätä”, hoin mielessäni. En meinannut aluksi päästä sisälle siihen rooliin ollenkaan. Lopulta Simeonia oli ihan kiva esittää. Toisaalta ”Yöllisen koiran merkillinen tapaus”, moni on kysynyt siitä, että miten oikein onnistuin. Oikeastaan se oli aika helppoa. Siinä oli hyvä lähestymiskulma, ja kun roolihahmoni diagnoosina on asperger, kaikki oli lopulta selkeää ja loksahteli paikoilleen. Puhe on tarkkaa ja monotonista, liikkeet kulmikkaita. Fyysisyydestäni oli apua tässä. Pystyin nopeasti hahmottamaan sen, miten roolihenkilöni toimii. Plarissa se ei näyttänyt tekstinä kovin loogiselta, mutta puheen ja tekemisen kautta se oli hyvinkin loogista, kun katselin roolihenkilön lasien läpi sitä.”

Billy Elliot (c) Kari Sunnari, TTT

Onko sinulla suvussa muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Lähisuvussani ei ole. Maanviljelijöitä ja maatalon emäntiä löytyy.”

Miten sinä sitten päädyit tälle alalle? ”Mistä lie lähti. Kyllä mä ala-asteella olin koulun näytelmissä mukana. Paitsi yhteen en voinut mennä mukaan, koska siinä piti laulaa kovaa ”ja se Oolannin sota oli kauhia” ja opettajan mielestä en osannut laulaa, joten en mennyt koko näytelmään sitten. Sieltä se trauma laulamiseen näköjään tulee, ala-asteelta! (naurua) Yläasteella meillä oli koulussa näytelmäkerho, aluksi minä olin luokkakaverini kanssa ainoita poikia siellä ja tytöt oli tietty innoissaan. Myöhemmin mukaan tuli muitakin poikia, kun me oltiin ns. avattu pää. Isoveljeni oli ollut myös mukana näytelmäkerhossa ja hän ehdotti, että liityttäisiin Anjalankosken harrastajateatteriin. Sinne mentiin. Velipoika ei päätynyt alalle, mutta minä päädyin. Vanhemmathan ei alkuun tykänneet tästä ollenkaan, ”mokomaa haihattelua”. Jossain vaiheessa lukiota mä ykskaks päätin lopettaa teatteriharrastuksen, kun se vie niin paljon aikaa ja mitä lie selittelin, kun silti päädyin kuiskaajaksi yhteen juttuun! Kolmannen luokan olin pois, keskityin yo-kirjoituksiin.”

”Lukion jälkeen menin suoraan armeijaan ja siellä kiinnostus teatteria kohtaan taas heräsi. Tupakavereita tietysti viihdytin imitoimalla erinäisiä henkilöitä, kävelytyylejä ynnä muuta, ja kaikilla oli hirveän hauskaa. Armeijan jälkeen veljeni silloinen vaimo oli laittanut minulta salaa hakupaperit TeaKiin mun puolestani, ja ihmettelin kun sieltä tuli kirje. Olin paperitehtaalla töissä ja ilmoitin vanhemmilleni, että huomisaamuna mua ei tartte herättää aamuvuoroon, että lähden pääsykokeisiin Helsinkiin… Vuosi oli ´90. Kolmosvaiheeseen pääsin ensimmäisellä hakukerrallani. Seuraavana vuonna hain sekä Tampereelle että Helsinkiin, Tampereella pääsin kolmosvaiheeseen ja Hesassa putosin heti. Seuraavana vuonna ei tärpännyt myöskään. No, keväällä ´93 pääsin Nätylle. ´91-´92 olin siellä Voionmaalla. Ehdinhän mä aloittaa verhoiluopinnot Kouvolassakin, ne ei tosin kauan kestäneet ja muutin Helsinkiin. Ravintolakoulu Perhossa tarjoilijalinjan kävin sitten, se kesti vuoden. Päivääkään en ole niitä hommia tehnyt (toim.huom. Näyttämöllä on kyllä oltu tarjoilijana, esim. Tampereen Komediateatterin Reinikaisessa… Parakalo!) Se hyvä puoli tuosta oli, että opin siellä laittamaan ruokaa! Niin, ja samaan aikaan ravintolakoulun kanssa olin YT:n toiminnassa mukana. Nätylle tosiaan pääsin ´93 ja valmistuin ´97”, Jyrki muistelee.

Tarjoiluhommia Reinikaisessa (c) Peero Lakanen 

Olikos teillä siihen aikaan kirjallista opinnäytettä? ”Oli kyllä, meillä oli silloin se espanjankielinen Granada-projekti ja kirjoitin siihen liittyen näyttelemisestä vieraalla kielellä, miten se vaikuttaa kroppaan ja koko näyttelemiseen. Se Granada-juttu katsottiin taiteelliseksi opinnäytteeksi, koko vuosikurssini ei ollut siinä mukana. Idea projektista heitettiin jo ekalla vuosikurssilla, ja kolmoskurssilla sitä aloiteltiin jo. Koko homma huipentui neloskurssilla, kun lähdettiin Espanjaan esittämään sitä. Myöhemmin vedettiin sitä suomeksi Teatterimontussakin, mutta jotenkin siitä putosi kaikki pois kielen vaihtumisen myötä. Syksyllä ´97 aloitin täällä Työviksessä, eli kohta tulee 22 vuotta täyteen!”

Miksi olet näyttelijä? Edelleen, heh? ”Koska mä voin! Olishan siinä voinut käydä niinkin, että olisin tehnyt muutaman vuoden ja sitten hokannut, että ei tämä sittenkään ole mun juttuni. Mutta mä haluan tehdä tätä työtä. Tää on mielenkiintoista. Tarinankerronta on edelleen vahvasti mukana, mutta syvemmin. Joskus nuorempana se oli sitä, että tehdäänpäs nyt jänniä hahmoja. Mä tykkään siitä, että juttu on aina uusi. Onhan se välillä raskastakin aloittaa aina alusta, mutta kiehtovaa se on. Katotaas mitä tästä syntyy. Mitäs tästä saadaan aikaan. Itse prosessi on samankaltainen, mutta aina silti uusi. Ja itselle pitää kehitellä uusia tekemisen tapoja. En voi enää kikkailla tietyllä liikkeellä, olen sen jo pariin kertaan tehnyt muissa jutuissa ja se alkaa kulumaan ja muuttuu tylsäksi. Näyttelemisen mielenkiinto on uudelleenluomisessa! Aina ei pysty tai jaksa, mutta yrittää pitää ainakin, ja yrittää aina oppia jotain uutta. Roolia luodessani mä aina katson myös sen, mitä muut siitä puhuvat. ”Se sorauttaa ärrää sillai”, eli okei, mä en voi puhua sitten normaalisti. Itseään on haastettava jatkuvasti ja on löydyttävä tarvittaessa uusia tapoja ilmaisuun. Upea kokemus oli aikoinaan sellainen, jossa olin Tanssiteatteri MD:n jutussa mukana ja siinä ei kommunikoitukaan sanoilla vaan liikkeellä. Kaikkien pitäisi kokeilla joskus samaa, muidenkin kuin näyttelijöiden.”

Yöllisen koiran merkillinen tapaus (c) Jouko Siro

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Nuorena ei teatterissa juuri käyty, katsottiin televisiota ja silloin viehätyin etenkin Antti Litjan komiikasta. Uuno Turhapuro tietenkin, mutta en tajunnut, että se on Loiri vaan ajattelin sen olevan oikea tyyppi… Teatterissa aloin käydä vasta täällä Tampereella opintojen alettua, ja tultuani taloon seurasin tarkalla silmällä vanhempien kollegojen työskentelyä. Varsinaisia esikuvia mulla ei ole, kun nuorena teatterissa tuli käytyä harvakseltaan, lähinnä Kouvolassa ja Kotkassa joskus.”

Jos nyt oikein fantasioidaan, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Marilyn Monroe tuli nyt jostain syystä ekana mieleeni… No, kyllä Judi Denchin kanssa olisi hienoa näytellä. Ja John Turturron kanssa! Olisi myös hienoa tehdä hyppy historiaan vaikkapa 50-luvulle ja näytellä sen ajan kotimaisten tähtien kanssa. Tai ihan vain katsella vierestä, miten silloin tehtiin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”YT ja TTT, eipä niitä montaa ole. Täällähän mä oon kiinnityksellä ollut koko ajan! Olenhan mä ollut kesäteattereissa mukana myös – Pyynikillä, Mikkelissä ja Tampereen Komediateatterissa. Niin ja olenhan mä muuallakin ollut, aika monessakin paikassa, kun olen esittänyt Kalervo Palsasta kertovaa Getsemane-monologia useamman vuoden aikana eri paikoissa ja eri puolilla Suomea (esim. Helsingissä, Turussa, Seinäjoella ja Kittilässä). Varmaan 70 esitystä oli yhteensä, kymmenen vuoden aikana. Juu ja sitten oli yhteistyöproggis ”Villisorsa”, jota esitettiin Työviksen lisäksi myös Lahdessa ja Helsingissä.”

Mainitse muutama roolityösi tai koko proggis, jotka ovat olleet itsellesi jollain tavalla merkityksellisiä. ”Billy Elliot, Yöllinen koira ja Seitsemän veljestä tuli jo mainittua. Niiden lisäksi ”Julius Caesar” ja siinä Marcus Antoniuksen rooli. Meillä oli italialainen ohjaaja, ja proggiksena ja kokemuksena se oli hyvin mielenkiintoista tehdä. ”Elviksen keittiössä” oli ihan ensimmäisiä juttuja, joita oon täällä tehnyt. Siinä oli huikeaa mustaa huumoria, mielettömän hauska juttu. ”Paniikki” oli hieno juttu, Kellariteatterissa veivattiin. No, ”Viulunsoittaja katolla” myös ja on käynyt ekaa kertaa niin, että oon ollut kahdesti samassa jutussa mukana samassa teatterissa. Ekalla kerralla paikkasin yhtä roolia. Huomaa ikääntymisen näinkin, kun vedetään uusintakierrosta! Myrskyssä mukana oleva Laitalan Juhani sanoi, että tämä on hänen kolmas Myrskynsä jo… että kai meikä vetää Tevjen roolin vielä jossain vaiheessa. Siinä oli joitakin virstanpylväitä. On niitä varmasti muitakin, mutta ne tuppaa unohtumaan, kun pyrin keskittymään niihin jotka ovat parhaillaan meneillään”, naurahtaa Jyrki.

Trinculo

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”En oo ainakaan huomannut, että olisi mitään tiettyä. Ehkä onkin, mutta itse en tiedosta niitä? Käyn kyllä hakemassa aika usein kahvikupin töihin tullessani. Joihinkin esityksiin liittyy sellainen, että on hyvä käydä tietty tekstinpätkä läpi ennen esitystä, joku monologi vaikkapa, mutta sitä ei tietenkään ole kaikkien esitysten kohdalla. Roolivaatteetkin on vaan yksinkertaisesti kätevintä pukea tietyssä järjestyksessä päälle, ja mikrofonin laitto on tärkeää muistaa. Joskus on jo takki päällä, ja sitten huomaa, että mikki puuttuu kokonaan. Ja eikun uusiksi. Nämä ei tietenkään esityksen kulkuun vaikuta. Esitys kun lähtee, niin sitten mennään.”

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Täällä oli Varjojen maa-niminen näytelmä ihan silloin alkuaikoinani, ja mulla oli kakkospuoliskolla hyvin pieni papin rooli. Pappi saapuu paikalle vihkimään erästä pariskuntaa sairaalaan. Luen asiaankuuluvan liturgian ja menen pois, ja koko homma kesti parisen minuuttia. Olin vastavalmistunut näyttelijä ja mua ärsytti tämmöinen pikkurooli. ”Haluaisin prkl tehdä paljon enemmän!” Viirosen Matti oli täällä vielä töissä silloin ja hänellä oli aina jotain juttua meneillään. Odoteltiin vuoroamme sivummalla ja Matilta tuli juttua. Olin jo tottunut siihen, ja toisella korvalla kuuntelin Mattia ja toisella iskua, ja yritin jotenkin keskittyä. Ykskaks kuulen lavalta Hiilloskorven Jarnon lausuvan mun repliikkiäni! Nyt tuli kiire, ja aloin lausumaan loppua jo verhoista, vaikka piti puhua vasta sairaalasängyn vieressä. Äkkiä kirja kiinni ja pois näyttämöltä. Hävetti niin helvetisti! Pyytelin kaikilta anteeksi ja muut sitten ihmettelivät, että ”ai jaa olitteko te myöhässä vai”. Aika laimea juttu oli tämä kyllä. Mutta hyvin kerrottu, heh!”

Kerro joku hyvä muisto. ”Meillä oli kotona kultainennoutaja. Lähdin kesällä armeijaan ja tulin ensimmäistä kertaa lomille parin viikon kuluttua. Äiti kertoi, että heti lähdettyäni illalla oli Lippe-koira mennyt talon nurkalla olleen ison pihlajan juurelle ja katsellut kujalle, että josko sieltä joku tulisi kotiin. Koira istui siinä monta tuntia eikä suostunut tulemaan sisälle, vaikka sitä vanhempani huutelivat. Puolenyön aikaan sitten luovutti. Seuraavana iltana sama juttu. Ja seuraavana. Kyllä oli Lippe intoa täynnä sitten kun tulin lomille! Juoksi vastaan jo kaukaa häntä heiluen. Se tuntui kivalta, ja oikein mukava muisto tämä muutenkin.”

Tulevia roolejasi? ”Työn alla on Myrskyn Trinculo (huom. oli ensi-illassa 24.1. 2019), viikon kuluttua on ensi-ilta. Syksyllä tulee Poikabändi-musikaali ja siinä olen mukana. Olen tohtori Miettinen ja … kai tämän saa sanoa, hirttäkää mut sitten jos ei saa … hevibändi Öülätin laulusolisti Barabbas. Hahhahah. Kohtaus ei ole iso, mutta ainakin yritän tehdä niin, että tyyppi jäisi edes jonkun mieleen.”

Tätä uutista sitten makustellaan hetki jos toinenkin.

Håkanin veljekset Rinkelinmäellä (c) Teatterikärpänen

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Usko ny perkele itsees, kyllä se hyvin menee!”

Kerroit, että imitoit armeija-aikoina tupakavereitasi. Tuleeko imitointia harrastettua nykyään? ”No, kai jokainen on Spedeä tai Martti Ahtisaarta imitoinut? Mitä näitä nyt on. Nyt kun tuli Trinculolle maski, niin sehän on melkein kuin se Heikki Kinnusen uffaffaa-tyyppi, samanlainen pörrötukkakin.”

Meillä leikitään välillä kotona Patakakkosta. ”Niinpä tietysti!” nauraa Jyrki ja alkaa viheltää tunnaria.

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Kapteeni Haddock Tintistä olisi mahtava hahmo! Olishan se hienoa olla Teräsmies. Hyppäisi ikkunasta ja tulisi tuosta noin takaisin. ”Hähäh, kävin vaan kattomassa miten liikenne sujuu!” Singahtaisi vaan paikasta toiseen.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”On olemassa sellainen antisupersankari kuin Vituiksmän. Se yrittää kyllä kauheasti, mutta aina tapahtuu jotain ja taas meni pieleen. Se siirtää vaikkapa auton pahasta pinteestä paikkaan, jossa kaatuu puu sen auton päälle heti. ”Höh, vituiks meni taas!” Sillä on voimia ja se tarkoittaa hyvää, mutta lopputulos on aina jotain muuta.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Korttipakka. Voisi harjoitella niitä taikatemppuja samalla. ”Valitse kortti. Minä tiedän minkä kortin olet valinnut”. Talviuni kun on ohi, suuri illusionisti kömpii ulos pesästä hahah. Ruokaahan on tankattu niin paljon, ettei sitä tarvitse. Kaapillinen punaviiniä olisi kiva. Puukko voisi olla? Voisi puu-ukkoja veistellä sitten, jos alkaa ärsyttämään koko touhu. Ja laulaisi samalla sing-dyydyl-deitä viinipäissään.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne menisit? ”Kyllä mua kiinnostaisi mennä katsomaan Shakespearen aikoihin Globe-teatterin meininkiä. Tai antiikin tragediat! Amfiteatterissa istuisin katsomassa. Olisi hienoa nähdä se hetki, kun Kolumbus karautti veneensä ensimmäistä kertaa Ameriikkaan. Kuka tuli ensimmäisenä vastaan? Sehän meni ihan väärään paikkaan. Siellä oli navigaattorina Vituiksmän, hahah tosiaan. Millainen se tilanne on silloin ollut?”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Haluaisin nähdä esityksen komediana, mutta onko siihen aineksia? Voisihan se olla sanaton tanssiteoskin, ja mukana olisi lypsyä ja muuta. Kenetköhän nakittaisin itseäni näyttelemään… hmmm. Näkisin mielelläni roolissani kurssikaverini Antti Jaakolan! Sitten se ainakin olisi koominen. ”Antti Jaakola esittää sanattoman tanssiteoksen Jyrki Mänttärin elämä” olisi esityksen nimi.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi tämän haastattelun jälkeen? ”Lähden käymään kotona kääntymässä ja sitten tulen iltaharjoituksiin takaisin. #actorslife”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Lumi

Mikä sytyttää sinut? - Kertomus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Aliarviointi

Mikä on suosikkikirosanasi? - Perrrkele!

Mitä ääntä rakastat? - Veden solinaa

Mitä ääntä inhoat? - Kynsi, liitu, haarukka...

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Laskuvarjohyppy

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Morjens! Mitä äijä?