Alivuokralainen / Tampereen Teatteri

 Mainos / kutsuvieraslippu saatu Tampereen Teatterista

 Että piti tämäkin päivä vielä kokea - Alivuokralainen jälleen ensi-illassa Tampereen Teatterissa, missäs muuallakaan! Marraskuussa 2003 kantaesityksensä saanutta Kummeli-kaksikko Vihisen & Kahilaisen kynästä lähtenyttä naurupommia esitettiin Tampereen Teatterissa lähes seitsemän vuotta ja se on edelleen teatterin historian toiseksi suosituin näytelmä. (Mikähän muuten se suosituin mahtaa olla? Sugar jostain 80-luvulta varmaankin?) Minä näin esityksen muinoin ainakin kaksi kertaa, ja kerroista jälkimmäinen painui kyllä mieleeni. Oltiin nimittäin häämatkalla Tampereella lokakuussa 2007! Meidät oli vihitty edellispäivänä maistraatissa, ja seuraavana päivänä matkustimme Tampereelle. Kävimme ensin Tillikassa pyttipannulla ja sitten illaksi katsomaan Alivuokralaista. Täydellinen reissu.

Pauli ja Lauri (c) Maria Atosuo

 Nyt ensi-illassa oli jotenkin liikuttavaa jälleennäkemisen riemua, monenlaisia kohtaamisia ja Suuren Paluun tuntua. Seuralaisellani meni ensinnäkin alivuokralaisneitsyys sen siliän tien (ja tiettävästi monella muullakin meni), ja katsojien joukosta bongailin muutamia alkuperäisversion näyttelijöitäkin. Kinnus-Heikki, Jukka Leisti, Heikki Hela... Jännää on se, että silloin liki 20 vuotta sitten ei ollut tämänsorttisista blogeista aavistustakaan ja koko näytelmä muutenkin oli pelkästään muistini varassa - ja hyvin huterassa. Muistin ainoastaan Leistin Jukan roolihahmon tietyn jalkaliikkeen ja siihen liittyvän plopsahtavan äänen sekä Heikki Helan hahmon repliikistä osan. Hän kertoi siinä, ettei juo viinaksia treffeillä koska haluaa olla "hereillä ja herkkä". Siinä kaikki! Muistin kyllä muinoin nauraneeni ja hetkeä ennen esityksen starttia alkoikin jostain syystä jännittää. Mitä jos minua ei enää nauratakaan? Kas kun se mikä nauratti liki 20 vuotta sitten ei välttämättä olekaan niin huvittavaa enää...

Lauri ja John Molotov (c) Emil Virtanen

 Ja mistäkös Alivuokralainen sitten kertoo? Herrat munuaiskirurgi Lauri Mustonen (Lari Halme) ja hyönteistutkija Pauli Granfelt (Mikko Nousiainen) asustelevat kimpassa saman katon alla arvohuoneistossa. Ikäviä uutisia tulee kirjeen muodossa, kun uusi vuokraisäntä vääpeli John Molotov (Ville Mikkonen) ilmoittaa vuokrankorotuksesta, joka onkin melkoinen. Jostain pitäisi äkkiä saada 52 000 €, muuten tulee lähtö. No, lukaaliin muuttaa vielä aiempi vuokraemäntä, "Jöhnin" täti/mummo/kukalie Lydia (Mari Posti) ja kolmikko päättää laittaa lehteen oikein etusivun ilmoituksen, jossa etsitään alivuokralaista. Ja kas, ovesta purjehtii sisään kimaltavassa asussaan Robban (Arttu Soilumo), moinen tyyppi järkyttää Laren ja Palen mieltä ja rauhaa, vaikka ainakaan naispuolisten vieraiden tuomisesta visiitille ei olisi tässä tapauksessa pelkoa. Paikalle pölähtää tämän tästä myös laiskahko talonmies-huoltomies Leo (Tommi Raitolehto), Robbanin kaiffarit Rafu (Matti Hakulinen), Kikke (Katriina Lilienkampf) ja Micce (Toni Harjajärvi) sekä Laurin exä Marketta (Mari Turunen). Eikä siinä vielä kaikki. Asunnossa (tosin omassa terraariossaan) majailee myös seitsemän pikkuruista poikaa - Paulin toukkavaiheessa elelevät harvinaiset giganttiset koppakuoriaiset... Eräälle henkilölle suoritetaan munuaisleikkaus, sähköt pätkii ja murtovaraskin seutua terrorisoi. Normimeininkiä.

Robban ja Pauli (c) Emil Virtanen

 Vaikka kovasti huvittaakin Laurin tuttu hermostunut nykiminen ja risteilyn tiimellyksessä hajonneet silmälasit sekä vannoutuneen poikamiehen ja armottoman slipooverimies Paulin tanssikuviot, kyllä tämän shown varastaa totaalisesti ainakin minun silmissäni pari hahmoa. Teki mieleni aplodeerata joka kerta Arttu Soilumon Robbanin ketkutellessa ovesta sisään, mikä tyyli ja eleet! Ja huh hei Mikkosen Villen Molotov, ehkäpä hulluinta menoa piiiitkään aikaan. Naurusulakkeeni kärvähti, kyllä, ja se jos mikä on ihanaa! Mikä jalkatekniikka ja korostus puheessa, mikä jämäkkä ote ja askellus - ja hetkessä lähes solmussa itsensä kanssa! Huutonauroin takaraivoni kipeäksi. Mystisiä penaaleita ilmestyy punttiin ja housuihin, ja kukapa ei tämän herran seurassa lähtisi viettämään romanttista iltaa Vekaranjärvelle kovapanosammuntoihin. Ensi-illan parhaat naurut tarjosi kuitenkin yllättävä sattumus, kun "Lennä vapaana Aapo!" toiveikkaasti lausuttiin ja Robban joutui kääntymään kohti jääkaappia pitkäksi aikaa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo, näin se on. 

Tanssikuvioita (c) Maria Atosuo

 Poskilihakset hellänä poistuin tästä ensi-illasta. Huvittaa ne yllätyspenaalit, lankapuhelimen käyttö, savuava "punainen kortti", eräs videokasetti, Jöhnin ryhdikäs marssi ympäri asuntoa, Rafun peittelemätön seksikkyys, fallospatsas (Lari Halme saa näitä peeniksiä kanniskeltavakseen näemmä koko ajan), Robbanin firman nimi... Käyköhän tässä vielä niin, että meikäläinen taapertaa rollaattorilla katsomaan Alivuokralaisen kolmatta tulemista vuonna 2050? Ehkäpä samana keväänä nähdään myös kymmenes versio Klassikot lavalla -spektaakkelista.

 "Oi Marrrrketta!"

 Heikki Hela lausahti katsomoon saapuessaan (kuulin, koska olin lähistöllä) ilahtuneena, että näkee nyt Alivuokralaisen ensimmäistä kertaa! Tule sinäkin ilahtumaan!

~

ALIVUOKRALAINEN / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 29.1. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf ja Toni Harjajärvi

Käsikirjoitus Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen, sovitus ja ohjaus Mikko Kanninen, ohjauksen assistentti Heikki Vihinen, lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen sekä tanssikoreografia Chris Whittaker

Esityskuvat (c) Emil Virtanen ja Maria Atosuo

Idän pikajunan arvoitus / Hämeenlinnan Teatteri

 Näin Idän pikajunan arvoituksen ensi-illassa kutsuvieraana. 

Enpä ole aiemmin ollut tämänkaltaisessa tilanteessa, että olen nähnyt saman näytelmän vajaan kahden viikon sisällä kahdessa eri kaupungissa! Ensimmäistä kertaa näin Idän pikajunan arvoituksen muutama vuosi sitten Tampereen Teatterissa ja reilu viikko sitten Kuopion Kaupunginteatterissa (leffaversio oli tuttu jo reippaasti aiemmin), joten itse tarina oli minulle varsin tuttu. Yritin mahdollisuuksien mukaan nollata päätäni aiemmilta versioilta, jotta katsomiskokemukseni ei lässähtäisi liialliseen tuttuuteen tai eri versioiden vertailuun - osittain onnistuin ja osittain en. Tässä tekstissä en kuitenkaan laita näkemiäni esityksiä paremmuusjärjestykseen tai muutenkaan vertaile eroavaisuuksia, se ei olisi reilua eikä järkevääkään. Hämeenlinnan ensi-illassa tein kuitenkin sellaisen havainnon, että katsomossa nauru raikasi yllättävän usein. Mysteerinratkonta on totista hommaa, mutta tässä tapauksessa matkaan lähdetään enemmän tai vähemmän silmää iskien ja tarkoituksellinen koomisuus näyttäytyy tyylikkäiden hahmojen elkeiden, yksittäisten lausahdusten ja reaktioiden mennessä hallitusti överiksi. Pardon, saattaa tämä tekstinikin ajoittain lipsua koomisen puolelle. 

Hercule Poirot (Kristo Salminen) 

 Onkohan muuten jossain päin maailmaa tehty (vai mahtaako olla edes luvallista tehdä) tästä farssiversiota Idän pikajunan arvoitus joka menee pieleen? Alkuperäiskielellä Murder on the Orient Express that goes wrong? Siinä kuuluisa juna lähtisi Istanbulista kohti Calais´ta ja pääsisi perille aikataulustaan reippaasti etuajassa ja mitään murhaa ei edes tapahtuisi. Tylsähköä katsottavaa, otaksun. Kaikki matkustajat elelisivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Helen Hubbard (Sinikka Salminen) ja Hector MacQueen (Janne Kataja)

 Lyhyt juonitiivistelmä : Kuuluisa Orient Express -juna lähtee Istanbulista kohti Pariisia kyydissään kirjava joukko matkustajia ja mukana myös belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot (häkellyttävän charmikas Kristo Salminen). Parrakkaana! Kurjien sääolosuhteiden vuoksi juna puksuttaa päin valtavaa lumikinosta ja jämähtää niille sijoilleen keskelle Jugoslaviaa keskellä yötä, ja aamun valjettua eräästä hytistä löytyy ruumis. Hengestään on päässyt Samuel Ratchett (Jyri Ojansivu) ja sieti päästäkin, olipas meinaan kohtalaisen ärsyttävä tyyppi! Poirot´lle tulee muutakin hommaa kuin viiksivahan lämmitystä, ja miekkonen ryhtyy ratkomaan arvoitusta murhaajasta. Johtolankoja putkahtelee esiin sieltä sun täältä, vaan kaikilla matkustajilla tuntuu olevan alibi. Onko junassa joku salamatkustaja pahojaan tekemässä? Tuleeko lisää ruumiita? Pysyykö Poirot´n viikset mintissä? Miten pieni Daisy Armstrong ja alussa kuultu ääninauha tähän liittyy? Miksi Jugoslavian poliisin ei toivota ehtivän paikalle lainkaan?

Tuleva ruumis Ratchett (Jyri Ojansivu) ja Poirot 

 Kuinkahan paljon katsomossa oli väkeä, jolle tämä oli ihan ensimmäinen kerta Idän pikajunan kyydissä? Raksutus nimittäin kuului, kun harmaat aivosolut tekivät hommiaan. Kaltaisilleni tarinan tunteneillekin tämä oli herkullista katsottavaa. Tyylikästä, tarkkaa, sujuvaa. Äänimaailmaltaan sopivan kihelmöivää ja painostavaa, juuri kuten parhaissa jännäreissä kuuluukin tunnelman tiivistyessä. Veturin valot alussa häikäisemässä, ikoninen hahmo yksin hämärän keskeltä astelemassa esiin, Poirot´n ääni kuin samettia. Kiihtyessään aksenttikin katosi! Kätevästi pyöri vaunuosasto ja muuntui tuosta noin niin ravintolasaliksi kuin makuuhyteiksikin. Kerrassaan mainioita hahmoja kaikki matkaajat, ja suosikeikseni nousivat enemmän tahi vähemmän maggiesmithmäinen prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) ja hersyvän överi Helen Hubbard (Sinikka Salminen) iskuyrityksineen ja kyselyineen naposteltavista ja tsipseistä. Tarkalla silmällä seurailin alun köpöttelevää tarjoilijaa (Lasse Sandberg) ja salaa odottelin, että tarjottimelta lentäisi tavarat takavasemmalle Illallinen yhdelle -tyyliin. Korviani miellytti eversti Arbuthnotin (Jyri Ojansivu) omalaatuinen puhetyyli. Erittäin tyylikästä sakkia niin naiset kuin miehetkin, asukokonaisuuksineen ja kampauksineen. 

Takana kreivitär Andrenyi (Natalil Lintala) ja Monsieur Bouc (Mika Piispa) 

 Takkia narikasta odotellessa "viihdytin" tuttaviani puhumalla ranskalaisella aksentilla, sen kun jättää sanojen alusta h-kirjaimet lausumatta niin voilà! Kerroin myös siitä, kun yli 30 vuotta sitten olin Ranskassa luokkaretkellä ja olimme viinitilalla töissä, ja eräänä aamuna rättisitikkamme jämähti keskelle idyllistä maaseutua ja minut laitettiin läheiseltä maatilalta apuja pyytelemään mukanani kielitaidottoman luokkatoverini isältään lainaama sanakirja "Vaivatonta ranskaa matkailijoille". Se on taas toinen tarina se, mutta matka jatkui!

 Très bien, Hämeenlinnan Teatteri! Lämmin suositus Idän pikajunan arvoitukselle!

Ilmeikäs prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) 

 ~

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS / Hämeenlinnan Teatteri 

Ensi-ilta 28.1. 2026, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Rooleissa : Kristo Salminen, Janne Kataja, Mika Piispa, Natalil Lintala, Jutta Järvinen, Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Henna-Maija Alitalo, Jyri Ojansivu ja Liisa Peltonen

Alkuperäisteos Agatha Christie, sovitus Ken Ludwig, suomennos Laura Raatikainen, ohjaus Pekka Laasonen, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Marjo Haapasalo, valosuunnittelu Veikko Pulli, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Liisa Sormunen sekä videokuvaus- ja editointi Veikko Pulli 

Esityskuvat (c) Tapio Aulu / Mainostoimisto Precis

Valkoinen valas / Kuopion Kaupunginteatteri

 Syksyisin teatterit julkistavat ohjelmistoaan ja niitä tutkaillessa usein tulee vastaan näytelmä, jonka kohdalla tulee voimakas tunne, että "Tämä on nähtävä!". Täältä Hämeenlinnasta on Kuopioon reiluhkosti matkaa, vaan siitä huolimatta oli ostettava hyvissä ajoin liput näytelmän Valkoinen valas viimeiseen näytökseen, kun aiemmin en paikalle ehtinyt. No, näytelmä jatkoi onneksi kevätkaudellekin, kas kun joulukuussa puolivälissä menomatkaa tulikin yllärinä ilmoitus illan näytöksen peruuntumisesta. Ehdin jo hetken surra, että noinkohan jää hartaasti odotettu näytelmä näkemättä. Onneksi kalenterista löytyi vielä yksi mahdollisuus, ja se onnistui. Kyllä olisi muuten jäänyt kaihertamaan mieltä! 

 Tätä kirjoittaessa Kuopion reissusta on kulunut viikko ja minulla piti olla selvät sävelet näytelmästä kirjoittamisen suhteen. Ykskaks en tiedäkään mitä ja miten kirjoittaisi! Näytelmän muistelu nostaa edelleen palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Yleensä mielikuvittelen itseni takaisin katsomoon ja yritän parhaani mukaan palauttaa mieleeni tiettyjä hetkiä ja ajatuksia, joita on noussut näytelmän edetessä. Jos nyt suljen silmäni, näen edessäni pienen asunnon, jota ei voi sanoa mitenkään kodikkaaksi. Joka puolella on tyhjiä ruokapakkauksia ja makeiskääreitä. Roskaa. Näyttämöä hallitsee parhaat päivänsä nähnyt sohva, jolle laahustaa hitaasti valtava hahmo, Charlie, rollaattori tukenaan. Minua alkaa itkettää, ja seuraava parituntinen meneekin sitten silmät sumeana katsellen.

Sari Happonen ja Ilkka Pentti

 Charlie (Ilkka Pentti) pitää sohvallaan tietokoneen kautta (mikki auki, kamera kiinni) etäluentoja, jotka ovat ilmeisen suosittuja. Pätevä työssään, viisas mies viisaine ajatuksineen. En nyt tarkoituksella mainitse enempää miehen ulkoisesta olemuksesta, se ei ole se pointti tässä, vaikka äkkiseltään niin voisi luullakin. Mitä mahtaa olla tapahtunut, että näin on ote elämänhallinnasta tietyillä osa-alueilla päässyt lipsumaan? Ei mies täysin yksin ole. Asunnossa piipahtaa tämän tästä tuttava/sairaanhoitaja Brenda (Riina Björkbacka), joka huolestuneena tsekkaa massiiviset verenpaineet ja kantaa myös kassikaupalla roskaruokaa kaapit täyteen. Brenda lie etäoppilaiden lisäksi ainoa kontakti asunnon ulkopuoliseen maailmaan. Charlie pyytelee jatkuvalla syötöllä anteeksi, ele toisaalta ärsyttää ja toisaalta surettaa. Jossain takanani istuva katsoja tuhahtaa joka kerta äänekkäästi kuullessaan sanan. Tuhahduksessa on aistittavissa myös harmitusta, ehkä sääliäkin. Charlie tiedostaa sen, että tällä menolla ei elä enää kauaa, vaan ei tunnu välittävän. Hän vaikuttaa luovuttaneen kaiken muun suhteen paitsi sen, että olisipa vielä mahdollisuus tavata teini-ikäinen tyttärensä ja luoda edes jonkinlainen side häneen. Yllättäen tytär Emily (Sari Harju) asuntoon pölähtääkin, varsin kipakka teini ja mielipiteissään kärkäs. Ajoittain herkkäkin, kun sitä puolta uskaltaa näyttää isälleen. Asuntoon tupsahtaa kerran jos toisenkin myös nuori mormoni Vanhin Thomas (Santeri Niskanen), lähetystyössä tietenkin ja saa minut huvittumaan, kun kaivaa Book of Mormonin esiin. Lähti eräskin musikaalibiisi soimaan päässäni... 

Santeri Niskanen ja Sari Harju

 Uskonasioita, aaltojen kohinaa, Moby Dick -aiheista ainetta uudelleen ja uudelleen. Ajatukseni liitävät varsin korkealla. Charliella ottaa pumpusta ja niin tuntuu minullakin ottavan. Liikutun syvästi siitä, jos näen toisen silmissä kyyneleet. Elokuvissa se toimii ajoittain, teatterissa toimii aina. Eniten koskettaa hetki, jossa Charlien ex-vaimo ja Emilyn äiti Mary (Sari Happonen) ilmestyy paikalle, nojautuu miestä vasten lyhyeksi hetkeksi, Charlie laskee päänsä ja haparoiva ote kädestä. Kosketuksen tärkeys, voi että. Edes pienen hetken kaikki on hyvin.

 Näytelmään perustuvan elokuvan muutama vuosi sitten nähneenä loppu jännitti vähän ennalta jo, ja kyllä sitä mentiin taas niin sanotusti "tiloihin". Ja mikä siinä onkaan, että silloin kun loppukiitoksissa ehdottomasti pitäisi nousta kyynelsilmin seisomaan, jalkani ovat täysin toimimattomat ja lyijynraskaat. Hyvä kun pääsin penkistä ylös ja yläkerrasta portaat alas kaatumatta. Takanani pari naista keskustelivat, että näytelmä herätti niin paljon ajatuksia, että se pitäisi nähdä uudestaan. Paljon pureksittavaa jäi minullekin, uskonasioista ja Moby Dickistä ja kaikenlaisesta symboliikasta etenkin. Tiedän, että toista kertaa en pääse näkemään. Onneksi näin edes tämän kerran.

 Vaikuttava kokemus kaikkineen, ja erityisen vaikuttunut olen Mikko Rantanivan ohjauksesta, hän kun on minulle aiemmin tuttu "vain" näyttelijänä. Bravo, Mikko! Erinomainen ohjaus ja rytmi!

Riina Björkbacka

 Näytelmä on saanut ensi-iltansa vuonna 2012, ja kymmenen vuotta myöhemmin siitä tehtiin elokuva The Whale. Brendan Fraser sai roolistaan Charliena miespääosa-Oscarin täysin ansaitusti, ja elokuva palkittiin Oscarilla myös maskeerauksesta. Sydämessäni on aivan erityinen paikka näyttelijöille, jotka ovat saaneet minut ensin nauramaan lähinnä komediallisissa rooleissa ja sitten täysin puun takaa erilainen, äärimmäisen vaikuttava roolisuoritus. (Leffapuolelta tässä kohtaa mainittava aina Robin Williams.) Näyttämöllä jotenkin erityisen haavoittuvainen hahmo, kenties muiden pilkan ja ivan kohde. Ihminen kuitenkin, iloineen ja suruineen. Ville Majamaan Lennie näytelmästä Hiiriä ja ihmisiä, Risto Korhosen Billy (Inishmaanin rampa) ja Raymond (Sademies) - pari mainitakseni. Ilkka Pentin suurella sydämellä ja inhimillisyydellä tulkitsema Charlie lisätään nyt tähän joukkoon. Charlien nahoissa, kirjaimellisesti. Joku Thalia-palkinto hänelle nyt heti tai viimeistään kauden päätteeksi! Tietysti koko työryhmä ansaitsisi kyllä jonkinsortin kunniakirjan. Tämänkaltaiset näytelmät ovat minulle teatterin Se Juttu. Auttavat näkemään pinnan alle ja ymmärtämään toista ihmistä - ja oiva apu myös nykyisessä työssäni henkilökohtaisena avustajana, jossa näen esimerkiksi ensisijaisesti vertaiseni ihmisen, en pyörätuolissa istuvaa autettavaa.

Valkoinen valas Kuopion Kaupunginteatterissa 6.3. 2026 asti. Kiirehdi pysähtymään hetkeksi. 

~

VALKOINEN VALAS / Kuopion Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 30.8. 2025 Maria-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Ilkka Pentti, Santeri Niskanen, Riina Björkbacka, Sari Harju ja Sari Happonen 

Käsikirjoitus Samuel D. Hunter, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Mikko Rantaniva, lavastus- ja pukusuunnittelu Jonna Kuittinen, valosuunnittelu Juho Itkonen, äänisuunnittelu Kati Koslonen, naamiointisuunnittelu Sanna Virkkula sekä videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen

Esityskuvat (c) Karri Lämpsä 

Idän pikajunan arvoitus / Kuopion Kaupunginteatteri

 Minua ilahduttaa Kuopion Kaupunginteatterissa kovasti se, että näyttämöt on nimetty tylsien suuren ja pienen näyttämön sijaan nimillä Minna ja Maria. Alunperin teimme reissun Kuopioon jo joulukuun puolella, mutta teatterille asti emme koskaan päässeet, sillä näytöksemme harmillisesti peruuntui kesken menomatkan. Harvemmin tulee lähdettyä uusintayritykselle kauemmas, mutta poikkeus vahvistaa säännön, ja tammikuun puolivälissä tulikin sitten testattua samana lauantaina sekä suuri Minna-näyttämö että pienempi Maria. 

 Klassinen mysteeritarina Idän pikajunan arvoitus puksuttaa menemään Minna-näyttämöllä. Näin jälkikäteen hekumoin ajatuksella, että jospa Kuopijossa olisi tehty vähän toisenlainen versio nimellä Lentävän Kalakukon arvoetus, ja siinä olisi ikoninen juna lähtenyt liikkeelle Joensuusta kohti vaikkapa Poria ja jämähtänyt kinokseen juurikin Kuopion kohdalla. Junassa olisi tapahtunut kaamea rikos, jota sitten muhkeaviiksinen yksityisetsivä Poerotti olisi lähtenyt ratkomaan kyselemällä kaikilta immeisiltä "Mitteepä tiiät?". Tunnelma olj lupsakka, murre ja haitari olisi laulanut ja murhaaja selvinnyt. Aa että! Ehkä vielä joskus joku saisi muokata alkuperäisteosta oikein huolella... Kalakukkoja sen sijaan nähdään toisessa Minna-näyttämöllä pyörivässä teoksessa, "kalakukkomusikaalissa" Täydellinen resepti! Ehkä nämä kaksi olisi voinut yhdistää?

Hercule Poirot (Juha Pulli) 

 No mutta. Me näimme tämän perinteisen Ken Ludwigin version, jossa henkilöhahmoja ja epäiltyjä on reilusti vähemmän kuin Christien romaanissa, jonka ilmestymisestä on muuten jo yli 90 vuotta. Kuuluisa Idän pikajuna lähtee Istanbulista kohti Pariisia kyydissään kansainvälinen joukko matkustajia venäläisestä prinsessasta brittiläiseen everstiin ja unkarilaisesta kreivittärestä useasti avioituneeseen amerikkalaiseen rouvashenkilöön. Junan kyydissä on myös ransk belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot (Juha Pulli, jippiii), tuo viiksekäs miekkonen keppeineen, hattuineen ja tyylikkäine liivipukuineen. (Muuten, yleisön joukossa eturivissä istui myös yksi tyylikäs nuori Poirot, bravo!) Jotenkin tuntui olevan Poirot´n ajatukset edellisessä tapauksessaan, joka ei päättynyt toivotulla tavalla. Mies haluaa hiukan lepuuttaa ilmeisen ylikuumenneita harmaita aivosolujaan, vain lomailla ja matkustaa mahdollisimman pian Pariisiin, mutta niinhän siinä tietysti käy, että juna jämähtää kinokseen jossain Jugoslavian huudeilla keskellä yötä ja kun aamu sarastaa, eräästä vaunusta löytyy ruumis. Syyllisen täytyy olla joku junan matkustajista, ja johtolankojakin löytyy yksi toisensa perään. Kuka sen teki? 

 Väliajalla jo supina kävi. Minä pysyin hiljaa ja haarukoin mokkapalaa, kas kun juoni oli harmillisen tuoreessa muistissani. Idän pikajunan arvoitus tuli nähtyä teatteriversiona muutama vuosi sitten Tampereen Teatterissa ja sitä ennen olin nähnyt ainakin yhden leffaversion. Tämä ei kuitenkaan tunnelmaa latistanut, sillä mukavahan tätä mysteerinratkomista oli seurata. Mainioita ja kiintoisia henkilöhahmoja pullollaan, ja alun jäykistelystä ja ylikohteliaasta käytöksestä kun päästiin, niin johan alkoi erilaiset luonteenpiirteet erottua ja kulissit kaatuilla. Kerrassaan verraton oli arvoisan prinsessa Dragomirovin (Sari Happonen) näyttävä tuohtuminen leuanväpätyksineen. Olen nähnyt vastaavaa eräissä sukujuhlissa...

 Tämä oli vasta toinen visiittini Kuopion Kaupunginteatteriin, joten vakituinen näyttelijäkunta ei ole minulle kovin tuttua vielä (lukuunottamatta jo 30 vuotta Kuopiossa näytellyttä Ilkka Penttiä, jonka haastattelun julkaisin tätä edeltävässä postauksessa). Olinkin erityisen ilahtunut bongatessani näyttämöltä vuosien saatossa muilla paikkakunnilla ja muissa produktioissa jo vaikutuksen tehneitä kuten Leea Lepistö, Mika Juusela, Santeri Helinheimo, Akseli Ferrand ja Katariina Lantto.

 On ihmisiä, joille David Suchet´n Poirot on "se ainoa oikea Poirot". Minä en kuulu tähän joukkoon enkä juurikaan ole seurannut television Poirot-elokuvia, minun makuuni liian hidastempoista meininkiä. En muutenkaan ole sitä mieltä, että tietyn hahmon pitäisi olla aina juuri tietynlainen. On lupa tehdä oma tulkintansa ikonisestakin hahmosta - hienostunut kyllä, tyylikäs kyllä ja hiukan arvoituksellinenkin. Juha Pulli onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Tammikuun lopussa sitten nähdään Hämeenlinnassa Kristo Salmisen tulkinta samasta hahmosta. Harvinaista, että parin viikon sisällä tulen näkemään samasta näytelmästä kaksi eri versiota!

 Erityismaininnat alun videosta, tulisesta tangosta, kiitävästä junasta (vaikka veturi lumeen jumiin jäikin, pyörö pyörii hienosti ja näyttävästi) ja Greta Ohlssonin (Katariina Lantto) aksentista. Suosittelen, ja oli teos tuttu tai ei, saa se mukavasti omatkin aivosolut raksuttelemaan, kun yrittelee yhdessä Poirot´n kanssa solmia johtolankoja samaan nippuun ja tulla yhdessä "Ai niin NOIN se meni!" -tulokseen. Ja hei, Snoopi Sirenin ohjaus! Pitkästä aikaa.

~

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS / Kuopion Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 28.10. 2025 Minna-näyttämöllä (kesto noin 2h 25min väliaikoineen) 

Rooleissa : Juha Pulli, Ilkka Pentti, Lina Patrikainen, Santeri Helinheimo, Akseli Ferrand, Sari Happonen, Katariina Lantto, Leea Lepistö, Katri-Maria Peltola, Mika Juusela ja Ari-Kyösti Seppo 

Perustuu Agatha Christien romaaniin, näyttämösovitus Ken Ludwig, suomennos Laura Raatikainen, ohjaus Snoopi Siren, lavastussuunnittelu Sari Paljakka, pukusuunnittelu Sari Paljakka ja Taina Natunen, videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen, valosuunnittelu Juho Itkonen, äänisuunnittelu Kati Koslonen ja naamiointisuunnittelu Sanna Virkkula

Esityskuvat (c) Karri Lämpsä

Haastattelussa Ilkka Pentti

 Näyttelijä Ilkka Pentin tapasin joulukuun puolivälissä 2025 Kuopiossa Hotellilaiva Wuoksessa. ”Oon syntynyt 1968 täällä Kuopiossa. Kotkassa on asuttu pari vuotta alle kouluikäisenä. Täällä ehdin käydä pari ekaa vuotta kouluakin, mutta ollessani 9-vuotias me muutettiin Tampereelle, ja siellä tuli käytyä loput koulut ja asuttua vuoteen 1991. Kajaanissa tuli oltua neljä vuotta, ja sieltä takaisin Kuopioon vuonna 1995.”

 Tämähän on näköjään siis 30-v -juhlahaastattelu! ”Tämä jos mikä! Oon saanut jo kaupungin prenikat ja kahvit on tarjottu, joten tämähän tuli just passelisti.”

Hymyileväinen omakuva ´26 :) 

 Mitä harrastat tai muuten teet vapaa-ajallasi? ”Elokuvia katselen mielelläni, tallentelen niitä ja käyn leffateatterissakin. Sisu 2 tuli nähtyä viimeksi, ihan mahtava leffa! Musiikkia kuuntelen… esimerkiksi Kake Singersiä!”

 Ja sitten Ilkka laulaa ”Minä näin taivaalla iltatähden, Irmeli sanoi ”Nyt mä lähden!” Tänne yksin hän minut jätti, nyt on mökkini kuin sikolättiiii…”. Kyllä vaan, tässä haastattelussa lauletaan Kake Singersiä useampaankin otteeseen, joten pieni varoituksen sana on paikallaan heti alkuun. Minä liityin lauluun mukaan seuraavassa säkeistössä. ”Irmeli vain kauemmaksi soutaaaaa.”

 Kolmannen kysymyksen kohdalla päästiin jo laulamaan! Niistä harrastuksista piti puhua… ”Niin. Meillä on porukka, jonka kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti yritetään harrastaa padelia. Viikottain pelaan myös lentopalloa ja välillä käyn salillakin. Koiran kanssa käyn lenkillä, meillä on tiibetinterrieri. Ja kokkailen myös, huvikseni ja perheeni iloksi. Karjalanpaisti on bravuurini.”

 Tykkäsitkö jo lapsena teatterista? Isäsihän oli näyttelijä, eikö? ”Kyllä vaan. Ilmeisesti tykkäsin. Jossain paikallisessa lehdessä oli muinoin isäni Leon haastattelu ja minä keikuin alle kouluikäisenä isäni olkapäillä kuvassa. Minulta kysyttiin, että mikä minusta tulee isona, ja olin ensin vastannut, että sotamarsalkka. Sitten olin vastannut ”Leo”, ja tarkoitin sillä varmaan isääni. Näinhän siinä sitten kävi. Lapsena totuin isän työaikoihin ja jotenkin se vaan tuntui ihan luonnolliselta. Isän työn perässä muutettiin muinoin Kotkaan ja Tampereellekin. Muuten, KuPSin keltamustat verkkarit päällä menin ensimmäisiä päiviä kouluun, ja heti tuli pihalla joku vanhempi poika (*puhuu vahvalla murteella*) ensin kehumaan mun verkkareitani ja sitten kysyi, että ”Kumpi?” Mä en heti tajunnut. Poika toisti kysymyksen. ”Tappara vai Ilves?” Mä vastasin hätäpäissäni Ilves, ja sillä on menty sitten tähän asti. Jos täälläkin on kotipelissä Kalpaa vastaan Ilves, siellä mä oon Ilves-pipo päässä ja aina ne on hävinneet! Tämmöistä tämä on. Elämä on valintoja. Mikäs se olikaan sun kysymys?”

 Tulihan tuossa nyt vastaus siihenkin, että tykkäsitkö lapsena teatterista. Mutta missä vaiheessa sitten ihan oikeasti kiinnostuit näyttelemisestä? ”Olihan meillä koulussakin kaikenlaisia esityksiä, kevät- ja joulujuhlia ja muuta. Muistan, että tehtiin Ujo piimä -vitsikirjasta hölmöläisjuttuja ja esitettiin niitä ala-asteella. Lukiossa vasta varmaan tuli mieleen, että voisihan tätä kenties tehdä työkseenkin. Matemaattis-filosofisena menin lukioon, ne sitten jäi kun taideaineet alkoi kiinnostaa. TeaKiin hain ensin, kakkosvaiheessa putosin. Sitten hain Nätylle ja pääsin sisään, ekalla yrittämällä vuonna 1987. Olin silloin 19-vuotias, ihan liian nuori. Valmistuin 1991.”

 Ilkka luettelee kurssitovereittensa nimiä, ja minun on heti tartuttava erääseen aiheeseen…

 Pakko kysyä nyt Häräntappoaseesta (tv-sarja vuodelta 1989), että otettiinko siihen suoraan näyttelijöitä teidän kurssilta, kun siinähän oli mukana lähes kaikki äsken luettelemasi nimet? ”Niilekselän Jussihan sen ohjasi, ja mun mielestäni heillä oli Santeri Kinnunen ja Outi Alanen valittuna pääosiin jo valmiiksi, ja tulivat hakemaan ystäväporukkaa ja kylähulluja Tampereelta. Nätyllä oli koekuvaukset, ja meitä pääsi sitten mukaan minä, Mannisen Petri, Hämäläisen Minna ja Alitalon Henna-Maija. Legendaarista porukkaa, kyllä! Minä olin Touko Mäkelin, keinosiementäjän poika.”

 Ajatteles, oon fanittanut sinua jo vuodesta 1989! ”JES! Se teos on kestänyt kyllä hyvin aikaa ja näkee, että sitä oli todella hauska tehdä. Meillä oli hirvittävän hyvä meininki koko ajan. Se kesä ´89 oli älyttömän kuumakin vielä. Hieno kesä, hienoja muistoja!”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Tutkintouudistus oli tapahtunut juuri niihin aikoihin, eli ei tarvinnut tehdä pelkästään kirjallista opinnäytettä, vaan sen sai tehdä kirjallisena, esittävänä tai näiden kahden hybridinä. Mulla kävi hyvä säkä ja tuli hyvä tilaisuus. Kalle Holmberg tuli ohjaamaan Kajaaniin näytelmän Naimahankkeet. Kirjoitin siitä prosessista ja olin mukana näytelmässä, jonka sitten Nätyn silloinen rehtori Yrjö-Juhani Renvall kävi katsomassa. Koulustahan potkittiin neljän vuoden jälkeen pois, olit sitten valmistunut tai et. Siihen aikaan meillä oli kannustimena palkkaluokat, eli jos sulla oli tutkinto alla, pääsit seuraavaan palkkaluokkaan. Ja meillähän ei ollut mitään ”kumminäyttelijöitä”, joita nykyään on. Ei ketään tiettyä nimettyä, keneltä olisi voinut kysyä asioista. Opettajinahan meillä oli näyttelijöiltä, heiltä sitten kysyttiin.”

Jessika vapaana syntynyt 2003 / Kuopion KT:n arkisto

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kiinnityksellä oon ollut Kajaanin Kaupunginteatterissa ja täällä Kuopion Kaupunginteatterissa, jossa oon ollut 30 vuotta. Mikkelissä kesäteatterissa oon ollut useasti ja täällä Rauhalahden Kesäteatterissa myös. Ja oonhan mä ollut Pyynikin Kesäteatterissakin! 14-vuotiaana olin ensin avustajana ja 18-vuotiaana olin urani huipulla näyttämöjärjestäjänä.”

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Gogolin Naimahankkeet Kajaanissa oli varsin opettavainen kokemus kaikenkaikkiaan, siinä kun oli se tutkimuksellinenkin aspekti, koska tein samalla kirjallista opinnäytettäni. Kouluaikoina tuli ekoja kertoja ymmärrys siitä, mitä kaikkea teatterintekeminen voi mahdollisesti olla, kun olimme Nätyltä täällä Kuopiossa suorittamassa ammattiteatterissa tapahtuvaa harjoittelujaksoa. Meitä oli neljän hengen porukka tekemässä revyy-henkistä esitystä Hotelli Humina, ja siinä sai ottaa reilusti vastuuta omasta tekemisestään. Joutui ottamaan vastuuta. Oltiin pois turvallisesta oppimisympäristöstä ja ensimmäistä kertaa tekemässä oikeita töitä. Mukana oli myös Kaupunginteatterin näyttelijöitä.”

 ”Kaikkein hienointahan on aina ollut hyvä ryhmä. Omalla roolillani ja roolini koolla ei ole ollut väliä. Oon ymmärtänyt sen, että yksistäni en tätä hommaa tee. Täällä oon saanut vuosien varrella olla monenlaisissa jutuissa mukana. Olli-Matti Oinosen ohjaama Killer Joe oli melkoista tykitystä, Leea Klemolan jutuissa oli omanlaistaan meininkiä. Toteutettiin yhteistä maailmaa. Nyt pyörii Valkoinen valas, meillä on siinä hirvittävän hyvä ryhmä. Ei sellaista näytelmää voisi yksin tehdä. Lisäksi siinä on todella erinomainen teksti. Oli myös hienoa näytellä kuopiolaista taidemaalaria Juho Rissasta, näytelmän nimi oli Maalari. Sitä näytelmää rakennettiin yhdessä. Martin McDonaghin kirjoittama Lännen syrjällä oli myös todella hieno juttu, siinä oli huumori ja koskettavuus vierekkäin.”

Jessikan pentu 2012 Kuopion KT, Ilkka ja Annukka Blomberg (c) Sami Tirkkonen

 Montakohan roolia olet Kuopiossa tehnyt? ”Ainakin sata. Teatterin syyskauden avajaisiin oli joku laskenut, ja silloin luku oli sata. Siihen on tullut nyt ainakin Idän pikajunan arvoitus päälle. Oonhan mä kaikenlaista ihanaa saanut tehdä! Ihmemaa Oz on tehty kaksi kertaa, toisessa olin Leijona. Hobitissa olin Bilbo Reppuli. Ai että, ja pienellä porukalla tehtiin päiväkoteihin näytelmää Unikaverit. Oltiin erilaisia unileluja, ja mä olin yllätys yllätys vaaleanpunainen elefantti. Aamuvarhain oltiin yhdessäkin esityksessä, etunäyttämöllä kaikki pötköteltiin ja ooteltiin esityksen alkua. Oli hämärää, kuuluu pienten jalkojen tepsutusta ja sitten lapsosia tulee istumaan mun päälle! Luulivat, että oon jumppasaliin tuotu uusi pehmonalle! Huutohan siinä alkoi, kun oli ryhdyttävä liikkumaan. Hienoja muistoja.”

 Joku on käynyt terapiassa pitkään, kun muistelee sitä miten elämänsä ensimmäisessä teatteriesityksessä lattialla pötköttelevä unikaveri ryhtyykin liikkumaan. Ikuiset traumat! ”Voi jestas, hahahah. Itsehän nautin eniten farsseista. Meillä pyörii Näytelmä joka menee pieleen, se on ihan mahtava. Oon käynyt sen nyt pari-kolme kertaa katsomassa ja aina naurattaa. Tykkään katsoa ja tykkään myös tehdä farsseja itsekin. Valaan kaltaisia draamojakin on mukava tehdä, mutta on kiva tehdä sellaista, missä nauretaan vedet silmissä.”

Hobitti 1997, Kuopion KT (c) Olli-Matti Oinonen

 Onko mieleesi jäänyt vuosien varrella jokin tietty oppi tai ohjenuora? ”Saikkosen Mauri, keväällä edesmennyt kollegani ja pukuhuonetoverini, sanoi vähän puolihuolimattomasti ja huumorilla mulle ”Ilkka! Pienesti, aidosti, uskottavasti!” Okei. Näillä mennään. Kiitoksia Maurille. Hän oli muuten Pikku Kakkosessa Pelle Hermannissa Taikuri Max.”

 Mitkä ovat sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Mä oon loppupeleissä aika herkkä. Ja mulla on pistämätön taiminki. Uskoisko tuota, heheh. Aina mennään etuiskulla.”

 Entä erityistaidot? ”Joskus olin hyvä kaatuilemaan, nykyään ei enää polvet kestä. Eikä pääse niin notkeasti ylös. Laitetaanpa Ilkka istumaan vaan. Ensimmäinen näytös menee sohvalta ja toinen pyörätuolista. No, mä osaan soittaa puhallinsoittimia. Jonglööreerata en osaa, enhän mä osaa lausua sitä sanaakaan näköjään! Oon kova jätkä nauramaan, voihan sekin olla erityistaito. Korkeat poskipäät ja tästä savolaisesta maasta kumpuava juurevuus on mun valttini!”

 Tässä on tunti mennyt ja poskiani särkee paljosta nauramisesta. Minähän rakastan murteita ja tuli mieleen, että ensimmäistä kertaa kun yövyimme täällä Hotellilaiva Wuoksessa muinoin, toivoin että aamiaisella murot olisivat jutelleet savoksi. ”Snäp, kräkl ja pop. Raksahtelj ja poksahtelj mukavasti. Muista aina liudentuva j. Tuossa vieressähän on Kallavesj. Tästä tulikin mieleeni yksi muisto, kun serkkuni Ilari Johanssonin kanssa pidettiin Jaakko Saariluomalle kieljkylpy.”

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kunnon tanssipohjasta voisi olla hyötyä. Niin että ihan oikeasti osaisi tanssia, ja osaisi muutakin kuin klassiset Åke Blomqvistin discotanssiaskeleet. Hän muuten piti meille Nätyllä yhden tanssikurssin! Olihan se mahtavaa. Olishan se järjettömän hieno taito, vetää jossain musikaalissakin kunnon quickstepit. Aikamoista uurastamista on tanssikuvioiden haltuunotto, täälläkin kun musikaaleja tehdään.”

 Onko sinulla koskaan ollut muuta uravaihtoehtoa, suunnitelmaa B? ”No se sotamarsalkka. Yläasteella tykkäsin biologiasta hirveän paljon ja tuntui ihan hyvältä ajatukselta, että lähtisin biologiaa lukemaan. Miksipä ei. Matemaattiset aineet kiinnosti myös.”

 Ehditkö itse käydä katsomassa teatteria? ”Ihan liian vähän. Onneksi täällä käy aika kivasti vierailijoita ja oon pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan niitä katsomaan. Viimeksi kävin katsomassa ties monennettako kertaa Kiviä taskussa. Jos olisi mahdollisuus, kävisin hyvin mielelläni myös muissa kaupungeissa katsomassa teatteria. Tässä joulutauon aikana menen Tampereelle katsomaan musikaalin Kaunotar ja Hirviö. Tyttäreni on Matti Leino -fani. Keväällä oltiin yhdistetyllä työ- ja harrastematkalla Madridissa teatterin porukalla ja näimme siellä Leijonakuninkaan. Olihan se elämys.”

 Jos olisi aikataulullisesti mahdollista, millaiset esitykset saisivat sinut lähtemään kauemmaksikin katsomaan? ”Hyvintehdyt farssit kiinnostaa, ja totta kai kavereita on aina kiva mennä katsomaan. Hyvät tekstit kiinnostaa, jos ennalta tiedän millainen teksti on kyseessä. Tampereen Teatterikesässä voi yllättyä. Sveitsiläisen Milo Raun Histoire(s) du theatre oli tajunnanräjäyttävä kokemus, en tiennyt siitä ennalta mitään enkä ollut nähnyt vastaavaa aiemmin. Kerronta siinä ei ollut lineaarista, enemmänkin mosaiikkimainen kerronnaltaan. Jakoi katsojia, toiset ihastuivat ja toiset ei niinkään. Aihe oli vakava ja rankka, kertoi maahanmuuttajan murhasta. Kansallisteatterin Tuntematon sotilas teki aikoinaan vaikutuksen myös. Ohjaajalla oli ihan selkeä oma visionsa.”

 Älkää kysykö miksi, mutta tähän väliin lauloimma pätkän Kake Singersiä ja kappaletta Tappajahauki.

 Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Taitaa olla niin, että mun ikäpolveni on Velipuolikuu-sukupolvea. Tehokkaita ja lyhyitä sketsejä. Petelius ja Heiskanen huimassa vedossa. Nuoruusaikojeni fanitus on poikinut paljon ammennettavaa, ja Monty Pythonit myös, ai että! Ihan selkeää on se, että oma isäni on vaikuttanut valintoihini eniten. Työrytmi ja muu. Katselin sitä vuosikaudet, kevät-syksy-talvi painettiin töitä ja kesä meni mökillä. Ajattelin, että näin tämä elo varmaan sitten menee. Siellä sitä lapsena oltiin kesäisin, luin vanhoja Aku Ankkoja ja odottelin kavereita käymään, kun aika tahtoi käydä pitkäksi. Vastasinko muuten sun kysymykseen lainkaan? Kovasti ihailen ranskalaista näyttelijää, joka oli Le Bureau -sarjassa. Mathieu Kassovitz! Christopher Walkenia ihailen. Voisin luetella liudan nimiä, särmää pitää löytyä. Brendan Gleeson on mainittava myös, ja Joaquin Phoenix.”

Valkoinen valas 2025, Kuopion KT, Ilkka ja Sari Happonen (c) Karri Lämpsä

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa ja kunnolla fantasioida? ”Ian McKellen!”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Nicole Kidmanin kanssa Where the wild roses grow. Huh huh. Tai Mäntsälä mielessäin. Ulla Tapanisen kanssa, ei Nicolen!”

 No, mitäs laulaisit minun kanssani karaokessa? ”Siellähän menisi koko ilta, meillä olisi kaksi levyllistä pelkkää Kake Singersiä. Me laulettais Ruisleipä Boogie, Jorerock, Kakerock, Tanen twist, Tappajahauki, Täyttä laukkaa… ja Ovelan pojan polska.”

 Ja sittenhän me lauletaan kokonaisuudessaan Ovelan pojan polska!

 ”Pakko tähän väliin kertoa, että aiemmin mainitsemallani Mauri Saikkosella on poika nimeltään Riku, ja hänellä oli Kake Singersin LP-levy, taisi olla se ensimmäinen. Mä hankin seuraavan, joten hän on tutustuttanut mut Kake Singersin musiikkiin. Kaiken pahan alku ja juuri. Koulussahan pidettiin Levyraati, mä vein sinne Jorerockin ja kukaan ei ymmärtänyt sitä huumoria. Ei tullut pisteitä.”

 Tästä onkin hyvä jatkaa seuraavaan kysymykseen. Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kaikki tämmöiset iloiset asiat ja ihmiset inspiroi mua. Leppoisat ja mukavat tilanteet. Ennalta-aavistamattomat ja iloiset yllätykset. Näyttämölläkin kun menee vahingossa jotain pieleen, se inspiroi huomattavasti.”

Vakavahenkinen omakuva Wuoksessa ´25

 Mitä mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko sitä oikeasti olemassa vai onko se myytti? ”Ei se mikään myytti ole. Nykyisinhän järjestetään kulissikierroksia teatterissa, ryhmät pääsevät kiertämään ja katsomaan eri tiloihin. Mielestäni se vähän tuhoaa teatterin taikaa. Se pitää sisällään tuoksun ja tietynlaisen hämyisyyden. Kun ei tiedä ihan kaikkea mitä taustalla tapahtuu.”

 Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Kyllä mä käyn tekstiä läpi, vähän tosin jutustakin riippuen. Tekstisparraukseksi sitä kutsun. Joskus mietin ensimmäistä repliikkiäni, jonka sanon astuessani näyttämölle. Löytyy se rytmi heti, ja rytmistähän kaikki on kiinni.”

 Kerrohan nyt oikein legendaarinen sähläys näyttämöltä. ”Teimme Katrina-nimistä musikaalia. Kekäläisen Pekka ja minä olimme merikapteeneita. Seisoimme takanäyttämöllä valmiina seuraavaan kohtaukseen. Mun piti aloittaa se, enkä muistanut yhtään mitä pitäisi sanoa. Mikki ei ollut vielä päällä, ja kysyin vieressäni seisovalta Pekalta, että mitä mun pitäisi sanoa. Pekka katsoi mua ja sanoi, ettei koskaan kuuntele mitä mä sanon näyttämöllä. Kiitos! Sitten jo mentiin. Alku oli ihan diipadaapaa, loppulause ja isku meni sitten ihan oikein. Puhuin ihan afrikaansia, mutta sehän sopi hyvin, merimies kun olin.”

 Erikoisin kohtaaminen yleisön edustajan kanssa? Pysäytelläänkö sinua kadulla tai muuta vastaavaa? ”Aikoinaanhan oli ohjelma Thilia Thalia Thallallaa, ja olin Forsmanin Jarin kanssa edustamassa Kajaanin Kaupunginteatteria. Istuttiin sitten baarissa Kajaanissa ja tuntematon mies tulee juttusille. ”Hei mä näin sut telkkarissa! Näitkö sä mut?” Mä olin vaan että öööö, taidanpa käydä vessassa ja tiskillä. Tuossa oltiin markkinoimassa tulevaa Metsolat-näytelmää ja käytiin laulamassa joululauluja Varkauden Prismassa, siellä tuli yksi mies kertomaan, että on katsellut koko sarjan Areenasta yhdeltä istumalta. Onhan se jonkinlaista eskapismia tästä nykymeiningistä, sodasta ja muusta. Se mies tuli moneen kertaan juttusille. Ihan mukava kohtaaminen.”

 Sujuvasti sitten seuraavaan aiheeseen. Tulevia roolejasi? ”No Metsolat on tulossa tammi-helmikuun taitteessa, ja Anttihan minä oon. Muutakin on tulossa, mutta eivät ole vielä julkista tietoa joten ei niistä sen enempiä.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Älä huoli, kyllä sä paikkas löydät!”

 Osaatko imitoida ketään? ”Viimeksi oon yrittänyt imitoida Ahti Haljalaa (Metsolan Antti). Telkasta katsottiin muinoin sarjaa Parempi myöhään, Jussi Jurkkaahan kaikki imitoi silloin. Jostain kumman syystä aina kun nähtiin Tampereella Ola Tuomisen kanssa, niin loppuvaiheessa tapaamista aina puhuttiin Jussi Jurkan äänellä.”

 Jos elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi varmaankin douglassirkmäinen melodraama, ja mua näyttelisi Jeff Bridges. Sillähän oli Big Lebowskissa samanlainen tukkakin. Täällä Suomessa tehtäisi tietysti. Toisaalta nuorempi kollegani Santeri Niskanen voisi näytellä mua, häneltä lähtee murre luonnostaan.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se olisi Taika-Jaska, joka viuhtoo maagisesti. Hän vaikuttaa mentaalisesti ja hypnotisoi väkeä. Taika-Jimin kopio ulkoisesti. Toinen olisi Mr. Schlock, loogisen ajattelun mestari. Saksalainen pornobasso soisi taustalla. Ilarin kanssa lapsina leikittiin aina Star Trekiä, Ilari oli Kapteeni Kirk ja mä olin Mr. Spock.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan evääksi tai viihdykkeeksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Blu-ray -soittimen ottaisin ja paljon levyjä. Kauhean määrän karjalanpaistia ottaisin evääksi, lihadieetillä mennään.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Eiffel-tornin rakentamisen haluaisin nähdä ja Pariisin maailmannäyttely muutenkin olisi kiehtovaa kokea. Suomalaiset omassa paviljongissaan.”

 Mitä kysyisit minulta? Saat kysyä ihan mitä tahansa. ”Ollaanko me tavattu aikaisemmin? Käytkö sä usein täällä?”

 Ollaanhan me tavattu aiemmin, kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla tavattiin Kaupunginteatterissa, kun olin katsomassa Äidinmaata. Rantanivan Mikko oli samoilla treffeillä myös ja lähti pois, kun alettiin laulaa Kake Singersiä, hahah. Toisen kerran näimme Rauhalahden Kesäteatterissa muutama vuosi sitten. Silloinkin laulettiin jotain.

 ”Kyllähän mä nuo muistan, kunhan nyt kysyin. Aina on ollut hauskaa. Mikähän siinä on, että aina kun me tavataan, alkaa heti laulattaa!”

Touko Mäkelin -fanityttöhetki ´25 :) 

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Jatkakaa tekemäänne tärkeää työtä. Nauttikaa. Kulttuuri kannattaa aina, ihan missä muodossa tahansa. Ja oman sisäpihan laajentaminen on kannatettava asia.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän haastattelun jälkeen? ”Menen teatterin pikkujouluihin, meillä alkaa nyt joululoma.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

3. Mikä sytyttää sinut? - Tuli

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Kylmä

5. Suosikkikirosanasi? - Saatana

6. Mitä ääntä rakastat? - Koiran uikutusta, kun se haluaa ruokaa

7. Mitä ääntä inhoat? - Koiran uikutusta, kun se haluaa ruokaa hahah

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Miesprostituoitu. ”Ihan vaan kokeilumielessä!” (*Häräntappoaseesta*) Vastataan nyt kuitenkin kokki.

9. Missä ammatissa et haluasi olla? - Pappi

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Miten sä oot tänne eksynyt?

Harvinainen tuplaotsie!

Haastattelussa Ilja Peltonen

 Näyttelijä Ilja Peltosen tapasin tammikuun alussa 2026 Kansallisteatterin Kahvila Willensaunassa. Haastattelun jälkeen menin katsomaan Pienelle näyttämölle näytelmää Jotuni, jossa Ilja on mukana. Haastattelua ennen ja haastattelun aikana tuli puhuttua niin paljon eri bändeistä ja etenkin Big Countrysta, että aika loppui kesken ja loppupuolen kysymykset oli laitettava jälkikäteen meilitse. (*Kohdasta on erillinen maininta.*) Kerrankos sitä jutut rönsyilee… ”Oon syntynyt 1971 ja kotoisin Keravalta. Kävin peruskoulun siellä ja sitten lukion Helsingissä Kallion lukiossa. Oon työläisperheen poika. Meillä ei kotona harrastettu hirveesti taiteita. Äiti yritti joskus pienenä suostutella mua balettiin, mutta se ei ihan ottanut tulta. TeaKin jälkeen tuli asuttua reilut pari vuotta vaimoni kanssa Tampereella ja työskenneltyä Ahaa Teatterissa. Ahaan jälkeen opetin puolisen vuotta pari kertaa viikossa taiteen perusopetusta Komediateatterin koulussa. Se ei tainnut olla silloin vielä Suomen Teatteriopisto nimeltään. Vuonna 1998 muutimme töiden perässä tänne Helsinkiin. Olin aluksi vierailijana Kansallisteatterissa muutaman vuoden ja sitten sain kiinnityksen.”

(c) Jouni Harala 

 Mitä harrastat? ”Jalkapallo on ollut elämässäni vahvasti läsnä lähes aina. Pelasin viisvuotiaasta junnuna Keravan Pallossa aika vakavastikin, kunnes teatteri vei voiton. Piti valita käynkö neljä kertaa viikossa fudistreeneissä vai teatteritreeneissä, kun pääsin lukioikäisenä Ylioppilasteatteriin. Hiukan myöhemmin fudis teki elämääni paluun ja nyt pelaan Helsingin Kullervon ikämiehissä. Parhaimmillaan on ollut neljäkin matsia viikossa. Se on niin kivaa, ettei malta olla poissa. Muutenkin mä liikun aika paljon. Pyöräilen kesät talvet. Kesällä pitkiä lenkkejä maantiellä tai metsässä. Talvella virtuaalipyöräilen muuttamalla maantiepyörän trainerilla kuntopyöräksi. Vinyylilevyjä keräilen ja käyn silloin tällöin keikoilla. Vinyylilevyjen kuuntelussa on ihan oma viehätyksensä. On oltava kuunnellessa läsnä ihan eri tavalla. Ei pysty niin helposti skippaamaan jotain kappaletta, niin kuin Spotifysta kuunnellessa usein käy. Välillä käyt kääntämässä levyn, tutkailet kansitaidetta…”

 Ja sitten keskustelu lähti rönsyilemään tv-sarjoihin, leffoihin, keikkoihin ja Bonon kättelyyni. Kättelemme uudestaan Iljan kanssa pöydän yli. ”Periaatteessahan mäkin oon kätellyt nyt Bonoa! Vastaakohan muuten The Edge puhelimeen ”Edgellä, The puhelimessa”?”

 Ja takaisin asiaan. Milloin sinua sitten teatterikärpänen puraisi? ”Mulla kävi vähän porttiteoriahomma. Vuonna 1984 ilmestyivät ekat hip hop -elokuvat Beat Street ja Breakin’. Mä jäin ihan koukkuun breakdanceen. Huomasin paikallisessa lehdessä ilmoituksen, että Keravan squash-hallilla alettaisiin pitää breakdance-tunteja. Sinnehän oli päästävä. Opettaja oli New Yorkista eli mahdottoman katu-uskottava! Mun nykyinen pomonikin Mika Myllyaho oli kuulemma sillä samalla kurssilla. Siihen aikaan jätkät ei ihan hirveesti tanssineet, mutta jotenkin se akrobaattisuus ja näyttävyys sai mut voittamaan tanssipelkoni. Perustettiin sitten yläasteella muutaman kaverin kanssa breakdance-ryhmä, Magic Waves. Se oli ihan Suomen ekoja ryhmiä, jonka kanssa käytiin SM-kisoissakin. Sitten Keravan lukion näytelmäkerho teki West Side Storyn, ja koska olin semmoinen tanssiva jalkapalloilijapoika, mua pyydettiin sinne vain joraamaan, mutta päädyin myös näyttelemään hiukan. Ajattelin, että eihän tämä näytteleminen nyt niin kamalaa olekaan. Yhden kaverini naapurissa asui Talvitien Riikka, joka on nykyään säveltäjä, ja hän oli Kallion lukiossa ja kertoi, että siellä pystyy korvaamaan lukuaineita taideaineilla. Siitähän mä innostuin! Hain ja pääsin Kallion lukioon. Mä olin kyllä ekan vuoden ihan pihalla kaikista taidejutuista. Samalla luokalla oli Volasen Jani ja Palanderin Misa. Ne haki Kellariteatteriin ja pääsi. Niiden innoittamana menin hakemaan Ylioppilasteatteriin, YT:lle. Mä tiesin siitä vaan sen, että niillä oli Hesarissa mainos samassa paikassa kuin ammattiteattereilla. Olin kyllä aika pihalla siitä mihin olin hakemassa. Olin ollut vain West Side Storyssa ja lukiossa pari teatterituntia. Menin sinne Aki ja Turo -t-paita päällä ja raadissa oli Ville Virtanen! Aattelin kai meneväni tekemään jotain autstökstöks-juttuja. Juostiin ja punnerrettiin, kaikki oli ihan hiessä. Se oli aika rajua meininkiä kokemattomalle. Pääsin kuitenkin sisään, ilmeisesti valomieheksi, mähän olin silloin alaikäinen vielä. Mun piti viedä aina todistus toimistolle näytille, ettei numerot olleet pudonneet. Lopulta olin kuitenkin näyttelemässä kolmessa jutussa ekan vuoden aikana ja autoin valoissa niissä jutuissa, joissa en ollut. Lukion tokalta luokalta meitä lähti kahdeksan pyrkimään TeaKiin ja Jani pääsi sisään. Olin ollut jo jonkin aikaa YT:llä ja joka vuosi sieltä pääsi aika moni TeaKiin. Silloin mä rupesin aattelemaan, että täähän voisi olla mun ammattini. Jäin vähän niinku koukkuun siihen tekemisen meininkiin. Mä oon aika herkkä poika ja vaikka YT:n meininki oli välillä hurjaakin, se oli kuitenkin jollain tavalla turvallista. Tätä on vähän hankala selittää. Kotona olin kiltti poika, en paiskonut ovia enkä liiemmin kapinoinut, mutta lavalla uskalsin näyttää tunteita. Porukkakin tuntui tietyllä tavalla ”omalta”. Mä kävin myös tekemässä yhden Misan jutun Kellariteatterissa. Sitten kävin intin ja sen jälkeen olin Lahden Kansanopistossa. Tiivistettynä voisin sanoa, että mulle lava on aina ollut liikunnan ja tunteen paikka. Niissä olen vahvimmillani.”

 Missä vaiheessa hait TeaKiin? ”Monta kertaa tuli haettua. Lukion tokalta hain ensimmäistä kertaa, kirjoitusten jälkeen hain ja intin jälkeen. Neljännellä kerralla pääsin sisään, vuonna 1992. Valmistuin 1996.”

Mestari ja Margarita/Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mulla oli kunnianhimoinen ajatus tutkia sitä miten kroppa ajattelee. Että kropassa on muistijälkiä asioista. Oon ollut vähän huono keskittymään ja ajattelemaan asioita sanallisesti, mutta oon huomannut sen, että mun kroppani kyllä pystyy keskittymään ja ajattelemaan. Osaan nykyäänkin kroppani kautta ilmaista paremmin ajatuksia, jotka tuottavat mulle muistikuvia ja siitä on ollut mulle näyttelijänä hyötyä.”

 Entä taiteellinen lopputyösi? ”Kulttuuritalossa oli pieni sali, joka taitaa olla yökerhona nykyään, ja sinne tehtiin Kultainen vasikka. Maria Jotunia, kyllä. Se ei ollut ihan mun parhaimpia töitäni, mutta kyllä mä sen läpi sitten sain. Kari Heiskasen kanssa tehtiin sinne samaan saliin aikaisemmin Mies joka muutti elämänsä, johon porukalla kirjoitettiin teksti. Olin siinä kuuromykkä Buster Keaton. Kaikki muut höpötti ympärillä, mulla oli lopussa vain pitkä monologi siitä, että miksi lopetin puhumisen. Olisin mielelläni tehnyt lopputyöni siitä. Lopputyön piti kuitenkin olla myös puheen lopputyö, joten se monologi ei ihan riittänyt. Täytyy muuten nyt hiukan brassailla. Meidän kurssi on ensimmäinen ja edelleen ilmeisesti ainoa, joka on kokonaisuudessaan valmistunut ajallaan!”

 Eli missä eri teattereissa olet näytellyt? Taisitkin ne jo mainita… ”En mä oo ollut kuin Ahaa Teatterissa ja Kansallisteatterissa, täällä kiinnityksellä vuodesta 2007. Olin aikoinaan myös osana isoa jengiä perustamassa KokoTeatteria ja siellä olin parissa jutussa mukana. Ei mulle oo koskaan tullut sellaista oloa, että virkavapaalle pitäisi lähteä. Keväällähän tulee 30 vuotta valmistumisesta. Mihin tää aika oikein kuluu? Vähän ajattelin, että oliskos kohta ensi-iltaan tuleva monologini Vanja jonkinlainen juhlanäytelmä, mutta en oo oikein sen tyylisten juhlien ystävä. Mielelläni käyn kyllä muiden taiteilijajuhlissa, mutta sellainen ”prinsessapäivä” ei oo oikein mun juttuni.”

Jotuni/Kansallisteatteri (c) Mitro Härkönen

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen tai käänteentekevä roolityösi tai koko proggis. ”Varasto-näytelmä oli hieno ja monin tavoin tärkeä. Siinä sain tehdä Rouskun roolin. En ole montaakaan pääroolia tehnyt. Karvisen Jani oli Raninen. Käytiin Saksan Wiesbadenissa asti esittämässä sitä. Suomessa asuva saksalainen Stefan Moster oli kääntänyt tekstin ja dubbasi sitä lasikopissa livenä esityksessä! Oli todella kuuma, ovet ja ikkunat oli auki ja ulkoa kuului jalkapallon MM-kisoja, jotka oli silloin Saksassa. Vieressä oli puisto, jossa 20 000 saksalaista oli hurraamassa Saksan matsille. Tekstihän on aika hauska. Mä puhuin suomeksi replan, näin kopissa dubbaaja-Stefanin suun liikkuvan ja hetken kuluttua yleisö nauroi. Kaikki reaktiot tuli sekunnin perässä. Käsittämätön meininki! Ja ulkona kansa huutaa jalkapallolle. Esityksen jälkeen mentiin Janin kanssa läheiseen henkilökunnan baariin kaljalle. Juotiin siinä bisseä ja katsottiin matsia telkasta. Ykskaks viereen tuli nainen, joka alkoi kysellä, että mitäs me siinä oikein tehdään ja kohta varmaan alkaa hulinat, kun taas tota kauheeta jalkapalloa. Selitin jotain, että onhan tää ihan makeeta, kun jengi on niin innoissaan futiksesta ja vähän ihmettelin naisen käytöstä. Yhtäkkiä hän haukkui mut pystyyn siinä! Sanoi, että oon inhottava ihminen enkä tiedä mistään mitään. Tajusin sitten, että hän oli ollut katsomassa esitystä ja luuli, että olen sama henkilö kuin mitä lavalla olin. Piti mua täysin paskana ihmisenä! Se rooli näemmä osu ja uppos!”

 ”Joitakin vuosia sitten tehtiin vuorotellen Lehtosen Marin kanssa monologi Kaikki hienot jutut. Sitä oli todella nastaa tehdä. Esityksen erityispiirteenä oli, että esiintyjä roolitti muut näytelmän roolit katsojilla ja improsi heidän kanssaan monia kohtauksia. Se oli todella palkitsevaa. Ja miten hienoja rooleja katsojat teki! Siihen näytelmään liittyy muuten kiva anekdootti. Kesällä sain yllättäen meiliä näytelmän käsikirjoittajalta Duncan Macmillanilta. Hän kertoi näytelmän tulevan Lontoon West Endiin ensimmäistä kertaa ja pyysi Marilta ja multa muutamaa lyhyttä videota, jossa kerrottaisiin meidän esityksestä. Maailmalla näytelmästä on tehty nelisensataa eri esitystä ja ne näyttäis näitä videoita sitten ennen esitystä siellä Lontoossa. Duncan järkkäsi myös zoom-tapaamisen, jossa meitä oli eri puolilta maailmaa noin kolmisenkymmentä tyyppiä, jotka oli esittänyt sitä. Oli mahtavaa kuulla muiden kokemuksista ja kuulostella Lontoon esittäjien fiiliksiä ennen ensi-iltaa. Näytelmän viimeinen esitys täällä Kansallisteatterissa oli muuten myös Willensaunan näyttämön viimeinen esitys.”

Kaikki hienot jutut/Kansallisteatteri (c) Kastehelmi Korpijaakko 

 ”Kuutisenkymmentä ensi-iltaa mulla on ollut täällä näiden vuosien aikana. Oon saanut ja tykännyt tehdä lastennäytelmiä. Kiertuenäyttämöllä mä tein muutama vuosi sitten Kiasmaan entisten vankien kanssa Vapauden kauhu -nimisen esityksen. Neuvostoliitto-näytelmän kanssa taas kierrettiin palvelutaloja ympäri Suomea. Mulla on aina ollut ehkä vähän matkamiehen kaipuu. Ahaa Teatterinkin kanssa kiertäminenkin oli kivaa. Kiertuenäyttämöllä se kokonaisuus on tuntunut mukavalta ja antoisalta, kun on ollut ensin keräämässä tietoa kokemusasiantuntijoilta ja sitten mukana kirjoittamassa niitä näytelmiä. Niissä on ollut myös yhteiskunnallinen pointti. Vapauden kauhustahan sai alkunsa Porttiteatteri. Vapauden kauhua tehdessä tuli semmoinen havainto, että kun mä lähdin 15-vuotiaana tekemään teatteria, niin toinen osallistuja lähti rikosten pariin samanikäisenä, ja sitä ennen meillä oli ollut hyvin samanlaiset taustat. Miten pienestä elämä voikaan lähteä luisumaan sivuraiteille, ja vuosien jälkeen oltiin yhdessä tekemässä teatteria. Vapauden kauhun tekeminen oli todella koskettavaa ja silmiäavartavaa. Teatteritalon ulkopuolella toteutettava teatteri kiinnostaa mua edelleen.”

 Onko sinulle jäänyt erityisesti mieleen jokin oppi tai ohjenuora? ”Lukion ensimmäisellä luokalla oli valo- ja äänisuunnittelua ja opettaja sanoi, että teette mitä tahansa taiteen piirissä, niin opetelkaa joku tapa, jolla pääsette mahdollisimman nopeasti luovaan tilaan. Sitä mä oon yrittänyt miettiä ja hakea aina - välillä on vähän hankalaakin, etenkin jos samaa esitystä vedetään viikon sisällä paljon. Herää ajatus, että eikös me tämä tehty jo ja moneskos kerta nyt on menossa? Pitää löytää tapa, jolloin jokainen esitys olisi juhlapäivä. Tapoja on erilaisia. Välillä se on jumppailu, välillä suunsa puhtaaksi höpöttely. Väsyneenäkin yrittää pitää esitys ilon puolella.”

 Kerroitkin aiemmin, että mielestäsi herkkyys ja liikunnallisuus ovat vahvuutesi näyttämöllä? ”Kyllä, iän myötä tosin liikkuminen ei ehkä enää ole niin plastista. Toivoisin, että mua myös pidettäisi joviaalina työkaverina, vaikka aina en osaakaan tukea kollegoitani niin paljon kuin haluaisin. Toivoisin, että ihmisillä olisi turvallinen olo tehdä töitä mun kanssani.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Akrobaattijutut oli ennen. Oon edelleen erittäin hip hop -henkinen kaveri, räppään jos tilanne tulee kohdalle. En nyt tiedä onko sekään mikään varsinainen taito.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Soittotaito! Yhden maskeeraajan kanssa perustettiin muskariryhmä Kansallisteatteriin. Tritonus-näytelmää varten opettelin soittamaan kuusi biisiä bassolla. Mähän myös ostin itselleni heti kolme bassoa. Haluaisin oppia soittamaan sitä kunnolla. Kallion lukiosta alkaen mulla on ollut basso, enkä mä oo kolmessakymmenessäviidessä vuodessa oppinut soittamaan sitä… Kuten sanoin aiemmin, mulla on välillä keskittymisen kanssa vähän tekemistä. Opettelemisen kanssa alkuvaihe menee hienosti, sitten pitäisi siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja mulla alkaa vähän lipsua. Laulamisessakin menen enemmän fiilis kuin taito edellä.”

 Onko sinulla ollut muuta urasuunnitelmaa? ”Armeijan kävin laivastossa. Ehkä mä olisin voinut suuntautua merenkulkualalle. Sosiaalialalle voisi olla nykyään kiinnostusta, ja ehkä liikunta-alalta jonkinlainen valmentaminen tai liikunnanmaikkana toimiminen. Harrastuksellista intohimoa on rakentamiseen ja puutöihin, mutta ehkä parempi kaikille, että pysyy vain harrastuksena.”

Isän maa/Kansallisteatteri (c) Saara Autere 

 Ehditkö käydä itse teatterissa ja millaiset esitykset kiinnostaisi, jos aikaa olisi? ”Jonkin verran ja suurimmaksi osaksi täällä Helsingissä. Lontoossa ja Berliinissä oon myös käynyt. Usein on niin, että oon itse silloin töissä kun pyörii jokin kiintoisa esitys ja sitten liput onkin jo menneet. Eniten mua vetää pienemmät teatterit ja välillä vaikkapa TeaKin näytökset. Siellä on ollut paljon kiinnostavaa ja hyvää energistä tekemistä. Myös uudet, ulkomaalaiset tekstit kiinnostaisi, niitä vaan tehdään harmillisen vähän. Nykydraama kiinnostaa, ei mulla tosin klassikoitakaan vastaan mitään ole, mutta jostain yllättävästä kulmasta. Luovuus ja uudenlainen ajattelu kiehtoo.”

 Mainitse jokin näkemäsi esitys, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen? ”Q-Teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä oli kyllä mainio, samoin Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle. Molemmat Akse Petterssonin ohjaamia.”

 Onko sinulla ollut omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet näyttelijöinä? ”Martti Suosaloa ihailin kovasti nuorempana. Suuresti kunnioitan Juhani Laitalaa ja Taisto Reimaluotoa. Sen lisäksi, että he ovat loistavia näyttelijöitä, he ovat mulle esikuvia myös hyvästä työtoverista. Ulkomaiset ihailemani näyttelijät vaihtelee, varsinkin brittejä on tolkuton määrä ja etenkin heistä tykkään. Mutta nyt kun kysyit, niin Stephen Graham on kova! Mulla on sellainen olo, että hän on oikeasti aika maanläheinen kaveri. Hänen kanssaan voisin lähteä vaikka kaljalle. Vanja-näytelmää briteissä esittänyt Andrew Scott on kiintoisa myös, ja yhdysvaltalainen Jeremy Allen White. Hänessä on jännä levottomuus. Ja David Thewlis, tietysti! Jestas! Kävin muuten Krakovassa ja siellä linnan lähettyvillä on Avenue of Stars, jossa on Thewlisin kädenjäljet painettuna. Kävin sitten polvillani painamassa omat käteni siihen päälle eli säkin oot tavallaan nyt kätellyt David Thewlisiä!

 "Mä tykkään siitä, että näyttelijästä näkee, että hän on tehnyt valintoja, rohkeitakin. Silleen ”tää olis nyt tämmönen” -hengessä. En mä dissaa hyvin tehtyä roolitusta, mutta kyllä se sykähdyttää kun joku tuttu näyttelijä yllättää tekemällä jotain ihan muuta kuin odottaisi. Mä usein etsin referenssejä ja innoitusta Mike Leigh’n tai Coenin veljesten leffoista. Niissä on sellaista kohotetun realistista näyttelijäntyötä, josta pidän.”

 Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Vastataan nyt se David Thewlis, ettei käy niin että Andrew Scott ilmestyy yllättäen katsomaan Vanjaa ja sitten meikäläiselle tulee hiki!”

 Andrew ei taida seurata meikäläisen blogia, vaan mistäs sitä tietää. Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Thom Yorken tai Damon Albarnin kanssa tai antaisin heidän ainakin säveltää sen.”

 Mitäs me laulaisimme karaokessa? ”Ootko nähnyt Hamilton-musikaalin? Vedettäiskö siitä jotain? Tai sitten tietysti Big Countrya! Mun karaokelaulannassa on se ongelma, että oon hemmetin hyvä osaamaan kertosäkeitä mutta muut osat ei sitten oikein lähde. Kuvittelen osaavani koko biisin, mutta sitten kun teksti rupeaa värjääntymään ruudulla, niin mulla ei oo mitään hajua mitä pitäis laulaa. En oo ehkä myöskään mikään heittäytyjätyyppi karaokessa.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Yritteliäisyys ja vilpittömyys ihmisissä inspiroi. Se, että vaikka aina ei oo ihan hirveesti taitoa, niin heittäytyy ja vetää täysillä. Se, että joku näkee tutun asian toisin, omanlaisesta näkökulmasta.”

Vanja/Kansallisteatteri (c) Nico Backström

Mitä sinun mielestäsi on teatterin taika? Onko se pelkkä myytti vai onko se oikeasti olemassa? ”Yleisö tulee katsomaan esitystä ja uskoo sen hetken, että se maailma on oikeasti olemassa. Meillä ihmisillä on kyky uskotella itsellemme, että tää on tietyllä tavalla totta ja liikutummekin siitä. Ainakin hetkellisesti uskomme niin. Eikä tarvitse edes uskoa! Me hyväksytään se, että nämä on nyt tän leikin pelisäännöt. Se auttaa meitä myös ymmärtämään toisiamme, rakentaa empatiaa. Ja se on myös yhteisöllinen kokemus.”

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”En tiedä mitä nyt on tapahtunut, kun musta on tullut yli viiskymppisenä melkein joka juttuun Kansallisteatterin tanssiryhmä ja mut pistetään jumppaamaan kaikenlaisia tanssinumeroita, joka on itse asiassa ihan kivaa. Eli mun pitää lämmitellä kunnolla. Luurit päässä jorailen menemään ennen esitystä ja kun tarpeeksi mokailee ennalta kollegoiden silmissä, ei näyttämölle meneminen jännitä enää niin paljon. Oon kuunnellut nyt Jotunissa samaa kolmea biisiä ja niiden tahdissa pomppinut, kerran päätin vaihtaa yhden ja esitys meni heti ihan vihkoon! Lisäksi mä käyn tekstiä läpi aika usein, en luota omaan päähäni. Mä käyn ennen maskia tai maskin jälkeen tekstin läpi.”

 Kerro joku sählinki lavalta. ”Ei ehkä lavalta, mutta esityksestä: Oltiin Ahaan keikalla eräässä eteläsuomalaisessa maaseutukunnassa. Siellä oli iso kokoojakoulu, jonne yläastelaiset tuli suurin osa koulukyydillä. Meillä oli Ahaassa semmoinen nyrkkisääntö, että 250 katsojaa on maksimi per esitys. Muuten on levotonta. Tähän esitykseen oli kuitenkin tungettu jumppasaliin yli neljäsataa teiniä. Oli perjantai ja koulu loppui siihen esitykseen. Me aina pyydettiin, että koulun välituntikellot laitettais pois esityksen ajaksi, koska jengi tuppaa reagoimaan niihin tietyllä tavalla. No, nyt ei oltu laitettu ja kymmenen minuuttia ennen esityksen loppua, siellä loppuratkaisun havinoilla, kello sitten soi. Valehtelematta 350 koululaista nousi samaan aikaan pystyyn ja käveli ulos salista, niinku ei mitään. Höpöttelivät, lampsivat ja sopivat iltamenoja. Koko meidän jengi seisoi suu pyöreenä lavalla ja katsoi koulukyyteihin suuntaavia selkiä. Viidessä minuutissa koko sali, lukuunottamatta varmaan joidenkin opettajien ja koulun talkkarin lapsia, oli tyhjentynyt. Vedettiin epäuskoisena niille sitten se loppukymmenminuuttinen.”

 *Tässä vaiheessa sitten aika loppui kesken (kiitos ennen nauhoitusta tapahtuneiden musiikkikeskusteluiden) ja loput kysymykset on esitetty meilitse.*

 Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Ihan just tulee ensi-iltaan Jussi Moilan kirjoittama Isän maa (*14.1. 2026). Sen piti olla ensi-illassa jo yli viisi vuotta sitten, mutta korona katkaisi sen harjoitukset. Nyt yritetään uudestaan vähän uusiutuneella porukalla. Sen jälkeen samalle Taivassalin näyttämölle tulee Vanja (*ensi-ilta 25.3. 2026). Se on sovitus Anton Tsehovin Vanja-enosta mutta niin, että yksi näyttelijä näyttelee kaikki kahdeksan roolia. Siinähän tää kevät meneekin sutjakkaasti.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Älä ota ittees niin vakavasti! Mä sain nuoruuden YT- ja TeaK-ajoista sellaisen pakkomielteen, ettei oikeen mikään tunnu lavalla riittävän. Sellaisen riittämättömyyden taakan. Siitä tässä on nyt 30 vuotta opetellut eroon.”

 Kerro joku erityisen hyvä muisto. "Lasten syntymät on sellaisia onnen hetkiä, joita on vaikeeta edes sanoittaa. Me asuttiin ja asutaan edelleen lähellä Kätilöopistoa. Kesäinen Limingantie Kumpulassa on mun onnen katu. Sitä pitkin kuljettiin se kilsan matka Kättärille kummankin lapsen synnytykseen. Isyys on mun tärkein ja paras roolini. Ja kyllähän myös se hetki, kun mentiin Ehrensvärdintien koululle katsomaan TeaKin tuloksia ja oma nimi oli listassa, on euforiassaan lähes ylittämätön. Ne on mun elämäni tarkeimmät yksittäiset hetket."

 Osaatko imitoida ketään? ”Pakolliset Spede ja Jouko Turkka. En niiden takia kuitenkaan jättäisi tätä päiväduuniani."

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi tyylilajiltaan ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi tragikomedia, jolla toivottavasti on onnellinen loppu. Mua esittäisi ehkä joku harrastajanäyttelijä, joka vetäis fiiliksellä eikä liialla taidolla."

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? "Mä voisin olla Toleranssimies tai Pajupoju. Mulla on aika hyvä vitutuksensietokyky ja pitkä pinna. En ihan heti napsahda poikki. Pääasia kuitenkin ois, että sais pitää trikooasua, jossa on feikki-sixpack ja viitta."

 Jos ihminen vetäytyisi talvipesään ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Palapelin tai nanogram-ristikon. Mun unenlahjoilla joku hemmetin pitkä ja tylsä kirjakin voisi olla hyvä."

Ilja ja Talle pakkasessa

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään tai mielenkiinnosta katsomaan, minne menisit? ”Alkuräjähdys kiinnostelee. Samoin dinosaurukset. Rooman historia ja viime vuosisadan Berliini kaikkine käänteineen on taas niitä ihmisen historian kiinnostavimpia aikoja."

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mistä kumpuaa tuo meitä teatterilaisia erityisesti ilahduttava valtava kiinnostuksesi teatteriin? En tiedä montaa, jotka yhtä innokkaasti ja laaja-alaisesti katsoisivat teatteria ilman, että se on heidän työnsä."

 En taida itsekään tietää perimmäistä syytä. Olen huomannut sen, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän viihdyn omissa oloissani ja tunnen ihmisten keskellä oloni ulkopuoliseksi ja "yksinäiseksi sudeksi". Moni pitää minua hyvin puheliaana ja ulospäinsuuntautuneena, mutta todellisuudessa olen introvertti ja tavallaan valitsen ne, joiden seurassa olen puhelias. Teatteri on ainut paikka, jossa tunnen oloni kotoisaksi ihmisjoukon keskellä enkä tunne oloani ulkopuoliseksi, vaan olen osa jotain. Teatteri on vuosien varrella auttanut minua käsittelemään moninaisia tunteitani ja ymmärtämään muita ihmisiä, opettanut empaattisuutta ja auttanut jaksamaan arjessa. Pitkä tauko teatterista toi vieroitusoireita, kaipasin yhteisen asian äärellä olemista. Ja haastattelutilanteet ovat vuosien varrella tehneet minut rohkeammaksi ja avoimemmaksi, osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin puhumallakin. Tiedän myös sen, että joskus koittaa päivä jolloin en pääse enää katsomoon ja en tiedä miten minun sitten käy. En odota sitä päivää mutta tiedostan faktat. Sitä ennen kalenterini täyttyy kiintoisista jutuista, on koko ajan jotain mitä odottaa!

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? "Suurkiitos, että tulette katsomaan esityksiä! Suomalaiseen kulttuuriin kohdistuu tällä hetkellä rajuja talousleikkauksia, jotka vaarantavat suomalaisen kulttuurin olemassaolon ja vievät tulevaisuudennäkymiä varsinkin nuoremmilta taiteentekijöiltä. Se, että yleisö osallistuu kulttuuritapahtumiin ja ostaa kirjoja, levyjä tai kuva- ja muuta taidetta, osoittaa, että suomalaista kulttuuria tarvitaan ja se on tukemisen arvoista."

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? – Sivellin (Ihan hatusta. Tää on kiva lausua)

2. Mistä sanasta pidät vähiten? – Nitistää (mistä näitä kumpuaa)

3. Mikä sytyttää sinut? - Yhteistyö

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Väsymys

5. Suosikkikirosanasi? - Perkele

6. Mitä ääntä rakastat? – Vauvan nukkumistuhinaa

7. Mitä ääntä inhoat? – Hammaslääkärin pora

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? – Ammattijalkapalloilija (ehkä vähän nuorempana kuitenkin)

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? – Presidentti tai pääministeri. Ylipäänsä mikä tahansa ammatti missä joutuu tekemään päätöksiä, jotka vaikuttavat monen ihmisen elämään.

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? – Tervetuloa! Pukukopit on tästä vasemmalle. Pelaat tänään keltaisessa joukkueessa Pelen ja Beckenbauerin kanssa. Illan artistina on Prince.