Musta jää / Tampereen Teatteri

(Mainos / kutsuvieraslippu saatu Tampereen Teatterista) 

 Petri Kotwican käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Musta jää sai ensi-iltansa melko tarkkaan 19 vuotta sitten lokakuussa 2007, oli yleisö- ja arvostelumenestys ja voitti kuusi Jussi-palkintoakin. Kävin leffan tuoreeltaan katsomassa aikoinaan ja pidin siitä kovasti, etenkin vahvat naispääroolit tekivät vaikutuksen. Olen tykännyt Kotwican töistä muutenkin, viimeisimpänä Mikkelin panttivankidraamasta kertova tv-sarja Räjähdyspiste. Tämä psykologinen draama herätti kiinnostukseni heti julkistuksensa yhteydessä, sillä teatteriversionkin ohjaisi Kotwica - hänen ensimmäinen hyppynsä teatterin pariin! 

 Leffan tapahtumat eivät enää olleet tuoreessa muistissani, ja hyvä niin, pystyin paremmin katsomaan avoimin mielin vailla odotuksia juuri tietyistä käänteistä. Muistikuvia putoili sitten mieleeni pitkin matkaa tarinan edetessä, mutta se ei katsomiskokemustani haitannut. 

Katriina Lilienkampf ja Mari Turunen

 On lääkäriuran nousukiidossa oleva Saara (Mari Turunen) ja hänen arkkitehtipuolisonsa Leo (Tommi Raitolehto). Alussa iloluonteiset Saaran synttärijuhlat saavat ikävän käänteen, kun Leon kitaralaukun sisältä vahingossa tupsahtaa esiin vajaa paketillinen "aikuisten ilmapalloja". Saara ja Leo ovat yrittäneet pitkään lasta, joten ehkäisyvälineiden löytyminen on vähintäänkin outoa. Leon puheisiin ei ole luottaminen, sen tietää myös Leon sisko Lea (Eeva Hakulinen), joka on saanut aiemminkin ripittää veljeään erinäisten törttöilyjen vuoksi. Saara puolestaan ryhtyy oitis salapoliisihommiin ja saa selville, että Leolla on ollut pitkään suhde arkkitehtiopiskelija Tuulin (Katriina Lilienkampf) kanssa, joka toimii myös taekwondon opettajana. Eipä mitään, Saara ujuttaa itsensä ensin kamppailulajien pariin ja samalla iskulla Tuulin elämään toisenlaisen henkilöllisyyden ja kylmänviileän suunnitelman kautta. Naiset ystävystyvät ja alkaa ovela psykologinen leikki, jossa ei ole voittajia. Vai onko sittenkin? Anteeksiannosta tässä on kyse myös, väärinymmärrysten myötä kun syytökset leviävät koskettamaan laajemminkin. Saaran viaton Krista-kummityttönenkin (Klaara Haapanen) saa osansa täysin tietämättään.

 Kyllähän tämä toimii oivallisesti ja koukuttavasti näyttämölläkin, ja näyttelijöistä etenkin kaksikko Turunen-Lilienkampf on aivan jäätävän kovassa vedossa! Kaikki tunnetilat käydään läpi. Turunen kun pääsee kunnolla niskan päälle, sitähän ei pidättele mikään. Taekwondo-termistökin tulee tutuksi, vaan kenellä se musta vyö lopulta onkaan. Ja kun olisi mahdollisuus iskeä toinen henkisesti maahan heti alkajaisiksi, mutta ei sitä tarkoituksella tee, vaan pitkittää pitkittää. Leo saa kyllä mielestäni ansionsa mukaan, mokomakin häntäheikki. Kevennyspuolesta vastaa varsinkin Ville Mikkosen lukuisat sivuhahmot, taekwondo-tanssiliikkeet parketilla, humalaisen Komun lähentely-yritykset ja muuttomieshommat kera Matti Hakulisen. 

 Välillä mietin, että hohhoi miksi tässäkin on projisointeja ja videokuvausta. Mielestäni olisi toiminut hyvin ilmankin, esimerkiksi naamiaiskohtauksessa, ja luotettu vain teatterin taikaan, äänimaailmaan, valoihin, näyttelijäntyöhön ilman kameroita ja lähikuvia. 

Kuva (Harri Hinkka), graafinen suunnittelu Maria Atosuo

 Vaan oikein kelpo avaus noin ensimmäiseksi teatteriohjaukseksi. Piti hienosti otteessaan loppuun asti ja kuten leffastakin, tästä jäi mieleeni parhaiten vahvat ja väkevät naiset sekä ilmassa väreilevä piinaava jännite. Hyvä, hyvä!

 ~

MUSTA JÄÄ / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 14.10. 2026 Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Mari Turunen, Tommi Raitolehto, Katriina Lilienkampf, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Ville Mikkonen ja Klaara Haapanen/Ella Vähäpassi 

Petri Kotwican elokuvakäsikirjoituksen pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Tuomas Timonen, ohjaus ja sovitus Petri Kotwica, lavastussuunnittelu Juho Lindström, pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Niklas Nybom, videosuunnittelu Saku Väänänen, naamioinnin suunnittelu Kirsi Rintala ja taekwondo-koulutus Petri Kotwica

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

Änglagård / Svenska Teatern

 Tässä tulee lyhyt raportti Änglagårdista. Minulla ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa koko musikaalista, en ollut koskaan nähnyt siihen perustuvaa ilmeisen suosittua leffaa enkä tiennyt tuon taivaallista koko produktiosta. Minut sai kiinnostumaan ensimmäisen mainoskuvan perusteella lähinnä Mikko Kauppila, ja sitten huomasin, että kas tässähän on mukana Tero Harjunniemikin ja KAJ-yhtyeestä tuttu Jakob Norrgård. Svenskanissa en ollut käynyt kuin pari kertaa aiemmin (Kristina från Duvemåla ja Chess) ja kun huomasin, että näköhaittapaikoille oli lippuja myynnissä todella edulliseen 9 € hintaan, vetäisin ostohousut jalkaan juhannuksen korvilla ja ostin lipun. 

Mikko Kauppila ja Sannah Nedergård

 Odotettu ilta sitten koitti lokakuisena lauantaina ja paikkani oli ensimmäisellä parvella ilmeisen hyvä edessäni olleesta pylväästä huolimatta, sillä vähän oikealle päätäni kallistamalla näin mainiosti koko lavan. Teatterista ulos päästyäni olo oli positiivisella tavalla pöllämystynyt ja kotiuduttuani tein nykyään harvinaisen tempun, eli menin ja ostin tismalleen samalle paikalle uuden edukkaan lipun ensi vuoden huhtikuulle. 

 Oli meinaan semmoista tykitystä, että! Ylioppilasvuotenani Pohjola-Nordenilta saamastani stipendistä huolimatta olin valmistautunut tarkistamaan suomenkielistä käännöstä Subtitle Mobile -sovelluksen kautta, mutta paikaltani näkyi lavan yläpuolella ollut tekstitys sen verran hyvin, ettei minun tarvinnutkaan vilkuilla kännykkääni. Yllättävän vähän käännöstäkin jouduin katselemaan, sen verran sitten näemmä ruotsi minulla hallussa yhä. Toki puhuivat suhteellisen helppoa kieltä ja laulujen sanoistakin sai selvää.

Jakob Norrgård ilmassa

 Homman nimihän on se, että pieneen kyläpahaseen tupsahtaa kesken hautajaisten uusia tuulahduksia, kun yllätysperijätär Fanny (Sannah Nedergård) ilmaantuu paikalle kera ihanan androgyynin ystävänsä Zacin (Mikko Kauppila elementissään). Uutta tulokasta ei kylänväki niin vaan sulata, ja luvassa on ankaraa neulomista ompeluseuran naisten toimesta, pari kerrassaan hurmaavaa iäkkäämpää herraa (Riko Eklundh ja Nicke Lignell) kahvittelemassa ja haulikon kanssa metsissä kuljeskelevaa Axelia (Tero Harjunniemi). On myös nuorta lempeä ja hormoonien hyrräämistä, ja erityisen hupaisaa oli se, että kun Mårten elikkäs Jakob Norrgård (eli KAJ-kolmikon J) ensimmäistä kertaa asteli lavalle, jostain takaani kuului naisoletetun innostunut hihkaisu "Där är han!". Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi on jotain salaisuutta sisällään kantava Rut (Birthe Wingren) ja varsin erikoinen pappi (Simon Häger). 

Birthe Wingren

 Tarina itsessään ei mitään kovin ihmeellistä pidä sisällään, mutta ne biisit ne biisit! Aivan käsittämättömän kovaa menoa jatkuvalla syötöllä. Kaikki laulavat upeasti ja biisi toisensa perään saa aikaan kylmät väreet. Etenkin Rutin biiseistä tuli vahvat Rebecca-fiilikset ja tuntui siltä, että koko Svenskanin katto nousee laulun voimasta ilmaan. Muutenkin katsomossa oli varsin riehakas meno ja jotenkin erilainen tunnelma kuin muissa näkemissäni musikaaleissa, suurilla näyttämöillä ja suurissa saleissa. Koko teatterisalissa on jotenkin toisenlainen tunnelma kuin muualla. Täytyy ehdottomasti visiteerata Svenskanissa useamminkin. Tämä Änglagård oli nimittäin yksi kovimmista musikaalikokemuksistani kaikkineen. Viihdyttävä, taidokas - eikä yhtäkään projisointia! Teatterin taikaa parhaimmillaan ihan perinteisin keinoin. 

 Tack så mycket! 

 ~

ÄNGLAGÅRD / Svenska Teatern 

Ensi-ilta 17.9. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 3 tuntia (väliaikoineen) 

Rooleissa : Sannah Nedergård, Mikko Kauppila, Tero Harjunniemi, Birthe Wingren, Jakob Norrgård, Riko Eklundh, Nicke Lignell, Josefin Silén, Aaro Wichmann, Simon Häger, Joachim Thiblin, Loviisa Svensson, Marika Westerling, Mathias Jonsson, Beppe Lantz, Kristian Thulesius, Mira Andersson, Dominique Pashley, Saara-Elina Partanen ja Peter Pihlström

Käsikirjoitus Edward af Sillén ja Daniel Réhn, musiikki ja sanoitukset Fredrik Kempe, ohjaus Maria Lundström, orkesterisovitus Karl-Johan Ankarblom, kapellimestari Kristian Nyman, koreografia Lenka Vagnerová, lavastussuunnittelu Erik Salvesen, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, maskeeraussuunnittelu Tiitta Stoor, äänisuunnittelu Andreas Lönnquist ja valosuunnittelu Julia Jäntti 

Esityskuvat (c) Cata Portin

Gutenberg! - musikaali / Musiikkiteatteri Kapsäkki

 Ehtikin jo tulla ikävä tätä mainiota ja taitavaa kaksikkoa, Joel Mäkistä ja Juha Pullia! Murha kahdelle -musikaalista tuttu parivaljakko mennä porskuttaa nyt pitkin Suomea painokoneen keksijästä Johann Gutenbergista (ja vähän muustakin) kertovan musiikillisen riemurallin parissa. Pienimuotoinen musikaali on useamman teatterin yhteistuotanto (mikä on kiva juttu, näin mahdollisimman moni pääsee nauttimaan tästä herkusta) ja ehtinyt saada ensi-iltansa jo Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä, Linnateatterissa Turussa ja Riihimäen Teatterissa. Lähiaikoina painokonetta viritellään toimintavalmiuteen ihan peräti Oulussa asti ja myöhemmin kaikki rekvisiitta pahvilaatikoineen päivineen roudataan ainakin Tampereen Teatteriin, toivottavasti muuallekin. Minusta tuntui siltä, että kaikki tututhan tämän ovat jo nähneet, vaikka ensimmäisestä ensi-illasta oli ehtinyt kulua vasta kolmisen viikkoa siinä vaiheessa kun minä ehdin mestoille Kapsäkkiin. 

Vasemmalta Eliza, Joel ja Juha festaritunnelmissa 

 Homman nimihän on se, että me katsomossa olemme ikään kuin joukko tuottajia, joille intoa täynnä olevat ystävykset Bud (Juha Pulli) ja Doug (Joel Mäkinen) saapuvat esittelemään kirjoittamaansa ja säveltämäänsä Gutenberg-aiheista musikaalia, tarkoituksenaan saada se Broadway-tuotantoon. Budjetti on kundeilla sangen niukka, joten suurempiin rekvisiittoihin ja taustabändeihin ei yksinkertaisesti ole varaa, mutta onneksi on pahvia tarjolla ja jumalaton määrä samanlaisia lippalakkeja, paitsi että eivät ole samanlaisia, lippiksiin kun on kirjoitettu kaikkien eri roolihenkilöiden nimet. Säestämään pianon taakse on sentään saatu Eliza Mäkipelto. Huh, jos Murha kahdelle -tyylisesti olisivat vielä joutuneet itse itseään vuorotellen säestämäänkin, eihän tästä sekoilusta olisi tullut yhtikäs mitään. 

 Mikä olisikaan kiinnostavampi aihe musikaalille kuin Johann Gutenberg ja painokoneen keksiminen! Tapahtumapaikkana kuvitteellinen Schlimmerin kaupunki, jossa kaikkien talojen katot tuntuvat olevan värkätyt likaisista oljista ja kadut sekä lattiat täynnä milloin mitäkin saastaa mädäntyneistä vihanneksista lähtien. Jotenkin tämä toisto huvittaa ja viehättää, ja tuo samalla nostalgisen olon, kas kun mieleeni nousee esimerkiksi Maanalainen armeija iskee jälleen -sarja (tunnetaan myös nimellä 'Allo!, 'Allo!), jossa jokaisessa jaksossa tuli ovesta ranskalaiseksi poliisiksi naamioitunut britti, samaa maalausta piiloteltiin salamipötköön ja vastarintaliikkeen Michelle sanoi aina, että "kuunnelkaa tarkasti, aion sanoa tämän vain kerran". Että enemmän sitten olisi yllättynyt, jos jossain olisikin ollut katolla puhtaita olkia! Painokonehan ja etenkin lukutaito osoittaa tarpeellisuutensa heti alussa, kun Gutenbergin ystävän pieni vauva menehtyy ihan vain siksi, että lapsoselle syötetään lääkkeen sijaan namusia, kas kun ei osata lukea purkin tekstiä. Namipurkki toimii myöhemmin myös kätevänä soittimena, kierrätys kunniaan! Että tässähän painokoneen lisäksi keksitään muuten myös kierrätys, viiniprässistä kirjapainoksi kirjaimellisestikin käden käänteessä. 

 Hahmojahan riittää, ja roolihenkilöstä toiseen sujahdetaan lippistä vaihtamalla. Oma hommansa on kyllä lippis-showssa, kas kun niiden pitää olla oikeassa järjestyksessä päässä ja hauskaa oli seurata pöydällä tapahtuvaa vauhdikasta sortteerausta. Hengästyttävässä tahdissa välillä kyllä mennään, mutta Bud ja Doug tietävät mistä puhuvat ja ammattimiehiä ovat myös Juha ja Joel, siitä ei ole epäilystäkään. Mukavasti nähtävissä myös keskinäinen kemia ja ystävyys, joka mahdollistaa omanlaisensa höpsöttelyn ja leikittelyn. Mielessäni kävi pari muutakin veijarikaksikkoa, joiden yhteispeliä näyttämöllä on ollut aina ilo seurata - nimittäin herrat Ville Majamaa ja Risto Korhonen sekä Martti Suosalo ja Mika Nuojua. 

 Niin niistä roolihahmoista piti kertoman. Gutenbergin lisäksi nähdään ja kuullaan mm. natsiksi paljastunut kukkaistyttö, viehko neito Helvetica (vai oliko se Verdana vai sittenkin Times New Roman), pari juoppoa, lauma rottia, valtaisa tanssiva ensemble, nuori munkki (joka sai jatkuvalla syötöllä kynästä rintaansa) ja äärimmäisen paha munkki, jonka Saatana-niminen kissa toi mieleeni eräänkin Monty Pythonin leffasta tutun maailman kauheimman pedon. Paha munkki taas mielestäni sopisi mainiosti sivuhahmoksi sarjaan Musta kyy, ovela suunnitelma kun oli hänelläkin. Lempisarjojani muuten kaikki nämä tässäkin mainitsemani, joten selvähän se on, että tämä oli just eikä melkein minun makuuni ja huumoripuoli osui ja upposi kuin kynä nuoren munkin rintaan.

 Ohjaaja Chris Whittaker on myös koreografi, ja monenlaista mainiota askelkuviotahan tästä löytyy ja rytmi on hallussa monessakin mielessä. Hanna Kailan suomennos on jälleen napakymppi, ja ihan tekisi mieleni mukaan munkkaamaan vain siksi, että kuulisi uusiksi kaikki nokkelat sanaleikit, joista osa meni taatusti ohi. "Mua munkkihommat houkuttaa", miten tämänkaltainen yksinkertainen lausekin tuntuu niin mukavalta kuulla ja lausua itsekin ääneen. Ääniefektit olivat myös mainioita, ja mitä savukoneen ja yllätyksellisen pyörön käyttöä!

 Olihan tämä aikamoinen urakka Budilta ja Dougilta, mutta onneksi sinnikyys palkitaan. Näille kavereillehan toivoo pelkkää hyvää, ja menestystä jatkossakin. Sopimuskin syntyy, ja jestas millä tavalla. Jokaisessa näytöksessä jostain nimittäin ilmaantuu sopimusta tarjoava Broadway-tuottaja, ja hänen henkilöllisyytensä on Joelille ja Juhallekin täysi yllätys. Näkemässäni esityksessä verhojen välistä lavalle asteli itse Siim Liivik eli Märkä-Simo, ja kundien ilmeet olivat aikamoiset. 

 Saas nähdä mitä nämä seuraavaksi keksivät. Sitä Stephen Kingin koko tuotannon (Kolkuttajia myöten) sisältävää spektaakkelia ootellessa! 

 Ai niin. Välittömästi esityksen päätyttyä totesin ääneen, että haluaisin nähdä tämän samantien uudestaan. Se on hyvä merkki se! "Mua munkkihommat houkuttaaaaa..." 

 ~

GUTENBERG! - musikaali / Musiikkiteatteri Kapsäkki 

Ensi-ilta 17.9. 2026 Kapsäkissä, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Juha Pulli ja Joel Mäkinen

Pianisti : Eliza Mäkipelto 

Käsikirjoitus ja sävellys Anthony King ja Scott Brown, ohjaus Chris Whittaker, suomennos Hanna Kaila, pukusuunnittelu Riitta Röpelinen ja valo- ja äänisuunnittelu Max Marshall 

Yhteistuotanto Musiikkiteatteri Kapsäkki, Linnateatteri ja Riihimäen Teatteri

Esityskuvat (c) Tero Vihavainen

Varjojen Vanajanlinna / Hämeenlinnan Teatteri

 Vaikka olenkin syntyperäinen hämeenlinnalainen ja asunut näillä kulmilla paria opiskeluvuotta lukuunottamatta koko ikäni, en koskaan ole käynyt Vanajanlinnassa. Ohitse olen kyllä ajanut muutaman kerran ja ajatellut, että tuo on sellainen paikka, minne kaltaisellani tavallisella tallaajalla ei tule koskaan olemaan mitään asiaa. Olen pitänyt Vanajanlinnaa paikkana, jossa järkätään seurapiirijuhlia ja muita fiinimpiä kekkereitä - ja formulakuskien häitä. Koittipa sitten kuitenkin se synkkä ja sateinen lokakuinen perjantai, kun minäkin suuntasin jännittynein mielin linnan ovesta sisään. Hämärtyvät illat tuovat kyllä oman lisämausteensa tähän teatterikokemukseen!

 Muutama vuosi sitten teatterilaisten toimesta järjestettiin Hämeen linnassa Aaveiden kertomaa -kierroksia, jotka osoittautuivat valtavaksi menestykseksi ja myivät loppuun hetkessä. Mikäpä siellä oli iltojen pimetessä kiertää pienen porukan mukana ja huutaa ääneen, kun tulin useampaan otteeseen pelästytetyksi. Innostuinkin oitis lippuostoksille, kun tämä Varjojen Vanajanlinna -kierros julkistettiin. Samalla tuli oivallinen tilaisuus tutustua monenlaista kokeneeseen rakennukseen muualtakin kuin ulkopuolelta. Ideanahan tämä on aivan mahtava! Miten yhdistää historia ja tietty paikka ilman, että yleisö istua töröttäisi paikallaan jossain. Väki tietysti kiertää hahmojen mukana paikasta toiseen ja samalla tulee kurkistaneeksi paikkoihin, mihin ei yleensä ole mitään asiaa. 

Hovimestari (Miikka J. Anttila) Ryti-salissa

 Omasta kokemuksestani on hankalahkoa kirjoittaa, sillä en halua spoilata mitään tulevilta katsojilta. Sen voin kertoa, että oma mielikuvitus kun lähtee laukalle, niin näkee ja kuulee asioita vähän joka puolella ja on koko ajan aistit ylivirittyneinä. Kierrokselle meidät alusti ja johdatteli hovimestari Holmström (Miikka J. Anttila, joka vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä ohjaaja Pauliina Saloniuksen kanssa), joka on palvellut talossa herra ties miten kauan. Anttila on kyllä ovela yhdistelmä outoutta ja aristokraattista tyylikkyyttä, yhtään ei tiennyt mitä tuleman pitää huoneesta toiseen kulkiessamme ja hän sai kyllä kuumottavan tunnelman aikaan jutuillaan, olemuksellaan ja intensiivisellä katseellaan. Myöhemmin meidät otti "hellään huomaansa" itse C.W. Rosenlew (Mikko Virtanen) ja vaimonsa Märtha (Iina Sihvonen), joista jälkimmäisen kerrotaan ihan oikeasti kummittelevan valkeassa asussaan pitkin hotellinakin toimivan Vanajanlinnan käytäviä ja puutarhaa. Huuuuui. Vankityrmässä oli kirjaimellisestikin hiostavat oltavat, kun salaperäinen Willi Daugs (Aleksi Aromaa) tivasi meiltä syyllistä vangin vapauttamiseen. Ilkeänoloinen tyyppi!

Märtha (Iina Sihvonen) 

 Ehdottoman kiinnostava ja kiehtova kokemus oli tämä kaikkineen! Odotin ehkä enemmän säikyttelyä, mutta hyvä niin, muuten joku nimeltämainitsematon olisi kierinyt jyrkähköt portaat alas. Tämä oli enemmänkin draamallinen kokonaisuus, jossa saimme keskittyä kuuntelemaan tarinoita erikois- ja erityislaatuisissa paikoissa teatterisalin sijaan. Mutta kuten jo todettu, oma mielikuvitus voi tehdä tepposet ja etenkin äänimaailma oli aikas pelottava. Miten hieno ja erityislaatuinen paikka Vanajanlinna onkaan! Seinät ja kaikki kalusteet suorastaan huokuvat historiaa, ja mitä kaikkea onkaan noiden seinien sisäpuolella tapahtunut ja keitä kaikkia on pitkin käytäviä vuosien saatossa astellut ja tulee astelemaan. 

 Olin ihan ensimmäisten joukossa kierroksella (varsinainen ensi-ilta oli tuntia aiemmin), ja ajoittain oli pientä hätäilyn tuntua kun eri aikaan lähteneet porukat kohtasivat ja piti olla tarkkana, että kenen perässä tässä nyt kuljetaan. Tämä varmasti tasaantuu toistojen myötä, ja ajoitukseen vaikuttaa tietenkin myös se, miten sujuvasti porukka paikasta toiseen siirtyy. Minä en ole mikään ripeä liikkeissäni ja pelkäsin jääväni jälkeen parissa kohtaa, kas kun niin kuuma tulikin... On myös mainittava, että kierros ei sovellu liikuntaesteisille tai kovin jalkavaivaisille eikä myöskään ahtaanpaikankammoisille. Jyrkähköjä ja kapeita portaita on tiedossa niin alas kuin ylöskin.

Daugs (Aleksi Aromaa) ja Rosenlew (Mikko Virtanen) 

 Kierroksia on luvassa joulukuun loppupuolelle asti, ja parhaimpina iltoina viisi lähtöä, puolen tunnin välein. Suurin osa esityspäivistä on jo loppuunmyytyjä, joten kannattaa kiirehtiä jos mielii päästä mukaan. Samalla voi halutessaan nauttia myös Varjojen Vanajanlinna -menun. Lisäinfoa tämän linkin takaa. 

~

VARJOJEN VANAJANLINNA / Hämeenlinnan Teatteri 

Ensi-ilta 9.10. 2026 Vanajanlinnassa, kierroksen kesto noin 1h (ei väliaikaa) 

Rooleissa : Miikka J. Anttila, Aleksi Aromaa, Iina Sihvonen ja Mikko Virtanen

Käsikirjoitus Miikka J. Anttila ja Pauliina Salonius, ohjaus Pauliina Salonius, illuusioiden konsultointi Martti Sirén, pukusuunnittelu Marjo Haapasalo, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi ja naamioinnin suunnittelu Petriina Suomela sekä tarpeiston valmistus Janika Holm, Karoliina Käppi ja Juhana Hirvonen

Yhteistyössä Hämeenlinnan Teatteri ja Vanajanlinna

Esityskuvat (c) Teemu Saarinen, Mainostoimisto LUALA

Suliko, Sivuraide ja Nauravan kulkurin tarina / Helsinki

 Lokakuun alkajaisiksi tuli nähtyä Helsingissä kolmessa eri teatterissa kolme omalla tavallaan erinomaista esitystä, ja kaikki hyvin erityylisiä. Poikkeuksellisesti kirjoitan samaan postaukseen lyhyet fiilistelyt jokaisesta. 

~ ~ ~

 Q-teatterin Sulikoon ostin lipun maaliskuussa samana päivänä kun liput tulivat myyntiin. Erityisesti kiinnosti ohjaaja Juho Mantere ja todella kova näyttelijäporukka, joten oli toimittava nopeasti. Esitykset myivätkin loppuun jo kauan ennen ensi-iltaa, ja kiittelin taas itseäni. Pirkko Saision alkuperäisteos ei ollut minulle ennestään tuttu ollenkaan, vaan se ei menoa haitannut. Yhtään siis en tiennyt mitä tuleman pitää, ja melkoiseen pyöritykseen sitä ajauduttiinkin sitten. Minulla kun oli vielä eturivin paikkakin.

 Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen katsoimme vierustoverini (sattuneesta syystä tiesin hänen nimekseen Kati) kanssa toisiamme silmiin aika liikuttuneessa tilassa ja nyökkäsimme hyväksyvästi. Me onnekkaat, jotka älysimme ajoissa ostaa lippumme. Me, jotka jaoimme hetkeä aiemmin reilut pari yhteistä tuntia elämästämme muun yleisön ja teatterin väen kanssa, hengitimme samaa ilmaa samojen seinien sisäpuolella. Ja ne muutamat, jotka täysin tietämättään olivat osa esitystä myös - pahaa-aavistamaton lenkkeilijä ja Wolt-kuski. Elina Knihtilä Stalinin roolissa viiksineen, nappisilmineen ja kantositeineenkin aivan järjettömän kova roolisuoritus, yksi parhaista näkemistäni ikinä koskaan missään. Silmissään välillä uho, välillä hämmennys, suru, suoranainen flirtti. Nykypäivän Helsingissä monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa... Miro Lopperin nuori Stalin, Lotta Kaihuan Lenin, Samuli Niittymäen Stalinin poika. Katsojien saapuessa saliin näyttämön juoma- ja musiikkipitoiset etkot, joihin teki itsenikin mieli osallistua. Viheltää mukana Scorpionsia, tampata itsensä hikeen Scooterin tahdissa tai yrittää laulaa oikeaoppisesti Dingon Lähetyssaarnaajan loppua ilman, että Stalin suuttuu. Kaikki musiikkivalinnat muutenkin, Robbie Williamsin Feel ja Michael Jacksonin Man in the Mirror Stalinin viimeisistä hetkistä kertovassa näytelmässä. No mikä ettei! Teatterissa kaikki on mahdollista, ja kaikki käy järkeen. Nuoren ja vanhan Stalinin suutelokin. Banaanilla uhkaavasti osoittelu. Jättikokoinen sammakko. Musiikin loppu ja tunnelman täydellinen muuttuminen kuin veitsellä leikaten. Unenkaltaisuus.

 Katsomiskokemusta en osaa oikein sanoittaa. Tästä jäi vahva muisto. Onnea tuleville katsojille. Toivottavasti Suliko matkaisi Tampereen Teatterikesään 2027, haluaisin vielä kerran kokea tämän. Hämmentyä, vaikuttua, liikuttua.  

SULIKO / Q-teatteri 

Ensi-ilta 23.9. 2026, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen) 

Näyttämöllä : Lotta Kaihua, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Tommi Korpela, Miro Lopperi, Elina Knihtilä ja Samuli Niittymäki

Alkuperäisteos Pirkko Saisio, sovitus ja ohjaus Juho Mantere, äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen, pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen, lavastus- ja valosuunnittelu Ville Seppänen, videosuunnittelu Ville Seppänen ja Jonatan Sundström, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen, muusikko Aurora Peltomaa sekä live-videokuvaajat Leon Boullenger ja Inga-Stina Heikkinen

Esityskuva (c) Antti Sepponen

~ ~ ~

 Aiemmin audiodraamana ilmestynyt Juha Itkosen kirjoittama Sivuraide on kolmen teatterin yhteistuotanto (Lahden Kaupunginteatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri) ja sai syyskuussa ensi-iltansa Helsingissä. Teksti ei ollut minulle aiemmin tuttu, ja yhtään en tiennyt mistä tarina kertoo. 

Elina ja Jönssi

 Elina (Eeva Soivio) ja Jönssi (Jarkko Lahti) tapaavat sattumalta junassa. Vanhat tutut, entiset rakastavaiset parin vuosikymmenen takaa. Juttua riittää. Elämä ja maailma on kohdellut heitä eri tavoin, kehonkieli ja ilmassa roikkuvat sanomattomat sanat ja lauseet kertovat paljon. Saamme tutustua myös Jönssin äitiin Riittaan (Ulla Koivuranta), muitakin ihmisiä vilisee puheissa. Väliajalle mentäessä olen vielä uteliain mielin. Joku käännehän tässä on tultava ja salaisuuksia kenties paljastuttava. Miksi Elina ja Jönssi aikoinaan erosivat? Rakkaus ja toisesta välittäminen ei kuitenkaan hälvennyt vuosien saatossa. Minua liikuttaa kosketuksen voima ja läheisyys, yksittäiset sanat, yhteiset sanaleikit, ryhdistäytyminen, mahdollisuus muutokseen. Hieno pieni tarina, joka voisi sattua ja tapahtua ihan kenelle tahansa. 

SIVURAIDE / Kansallisteatteri 

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 24.9. 2026, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa Eeva Soivio, Jarkko Lahti ja Ulla Koivuranta 

Käsikirjoitus Juha Itkonen, ohjaus Laura Mattila, lavastus Tiina Hauta-aho, pukusuunnittelu Siru Kosonen, valosuunnittelu Petri Suominen, äänisuunnittelu Mika Hiltunen ja naamiointisuunnittelu Jari Kettunen

Esityskuva (c) Tommi Mattila

~ ~ ~

(Mainos / medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 "Musiikkidraama Vesa-Matti Loirin elämästä", HKT:n suurella näyttämöllä. Vähän kyllä mietitytti, että onko nyt haukattu liian suuri pala, mutta taas toisaalta olin luottavaisin mielin, koska ohjaajana Paavo Westerberg, jonka töistä olen pääsääntöisesti pitänyt suunnattoman paljon (ja joista etenkin Kansallisteatterissa nähdyt ja koetut Vanja-eno ja Kolme sisarta kolahti aikoinaan todella kovaa). Veskun elämästä ja urasta olin aiemmin nähnyt yhden kesäteatteriversion, jossa oli kyllä omat hienotkin hetkensä, mutta muuten oli varsin ennalta-arvattava tarinankuljetukseltaan. Vaatii kyllä rohkeutta tarttua tähän aiheeseen, jokaisella meistä kun on taatusti jonkinlainen mielipide Loirista, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Santeri Kinnunen ja Oliver Kollberg

 Istumapaikkani sijaitsi parvekkeen ensimmäisellä rivillä - ihan hyvinhän sieltä näki, mutta näyttämön koko ja ajoittainen tyhjyys vähän hämmästytti sieltä korkeuksista. Tyyliseikka varmaankin, ja jotenkin se tyhjyys ja yksinäisyys korosti vanhemman Loirin (Santeri Kinnunen) sielunmaisemaa. Urallaan sai kaiken ja loisti monella eri osa-alueella, vaan siitä huolimatta tummuuden keskellä lopulta yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Vanerit ja valoseinämät ei kyllä ihan olleet makuuni, videokuvauskin kieltämättä kyllästytti torstaisen Sulikon jälkeen. Tässäkin oli iso sammakko!

 Makuuni sen sijaan olivat Oliver Kollberg nuoremman Veskun roolissa, mikä energinen kokovartalosuoritus ja erinomainen roolityö, eikä mikään imitaatio. Omanlaisensa Loiri, silti tunnistettava, aivan kuten Santeri Kinnunenkin. Ei mikään karikatyyri. Kollbergin vetäisemä Kohtalokas samba ja Kosolan tulolaulu, komeaa tulkintaa molemmat. Minut sai sitten kyynelehtimään iäkkäämmän Loirin laulama Juokse sinä humma, ja samaan aikaan oma poika katoaa pyörön mukana kauemmas ja kauemmas. Liikutuin myös lauseesta, jossa mainittiin, että on nauramattomia nauruja ja itkemättömiä itkuja. 

 Pidin siitä ratkaisusta, että tuttuja sketsihahmoja urakoivat täysin muut näyttelijät, ja Kollbergin Turhapurokin vain piipahti näyttämöllä. Lavalla siis nähdään niin Kusela ja Puppe kuin Nasse-setäkin pulloineen, Tyyne pimpelipom ja Kliffaa hei -tyypit. Nerokas kohtaus oli se, jossa kaikki hahmot pyörivät Loirin ympärillä ärsyttävyyteen asti, ja letkajenkkaakin mennään. Tietynlainen rasite omalla tavallaan kaikki hahmot, kun samalla pitäisi olla vakavastiotettava taiteilija ja tulkitsija. Kansahan tykkäsi ja Uuno on numero yksi.

 Maria Ylipää kirjailijana ja lauluja tulkitsemassa, aivan mielettömän huikeaa kuultavaa! Elegia varsinkin meni luihin ja ytimiin. Diggasin älyttömän paljon bändistä, mikä meno ja leikitteleväkin svengi koko porukalla. Musiikin myötä tämä esitys nousi aivan omanlaisiinsa sfääreihin. Onneksi bändi ei ollut piilossa, vaan pääsimme silloin tällöin ihailemaan soitantaa omin silmin. 

Maria Ylipää

 Huvittavinta antia oli Speden (Jari Pehkonen) ja Kalle Holmbergin (Joel Hirvonen) kaksintaistelu, hömppäviihdettä vaiko taidetta. Jostain pitäisi kuitenkin rahaa saada. Melkoisella vimmalla veti Hirvonen roolinsa, ja hiukan ylimääräistäkin hupia tarjosi se, että Holmbergin parta tipahti siinä melskeessä pariinkin otteeseen. "SAATANA EIKÖ TÄÄLLÄ PARTAKAAN PYSY!"

 Mukavan nostalginen olo tuli vaatetuksen ja huonekalujen värimaailmasta, ja tv-kanavien tunnareista. Speden Spelejä ja vastaavia tuli itsekin vahdattua aika tarkkaan nuorena. Ja rööki paloi teatterikoulun pääsykokeissa, ilma oli sakeana savusta. Se oli sitä aikaa se. Kulahtanutta mutta muistoja täynnä.

 Sattumalta Facebook-muistoissani tuli vastaan päivitys 4.10. vuodelta 2015. Olin ollut silloisella Hartwall Areenalla katsomassa Loirin 70v-juhlakonserttia, joka oli melkoinen elämys. Onnistuin myös tapaamaan Loirin kerran, kun Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Jari Tervo jututti Veskua kirjoittamansa elämäkerran tiimoilta, joka oli juuri ilmestynyt. Sain kirjaan molemmilta nimmarit ja sanottua Loirille, että "Kiitos hetkistä!" kun muutakaan en keksinyt siinä. "Ole hyvä", sanoi hän hymyillen ja katsoi minua lempeästi silmiin. Hieno hetki, hieno muisto. 

NAURAVAN KULKURIN TARINA / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 30.9. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Oliver Kollberg, Santeri Kinnunen, Maria Ylipää, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Lasse Lipponen, Antti Timonen, Ella Lymi, Joel Hirvonen ja Kaisa Torkkel

Kirjailija Sami Keski-Vähälä, sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, musiikkidramaturgia ja musiikin sovitus Eeva Kontu, koreografia Valtteri Raekallio, lavastussuunnittelu Antti Mattila, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, valosuunnittelu Aku Lahti, videosuunnittelu Timo Teräväinen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen ja dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Muusikot : kapellimestari ja kitarat Varre Vartiainen (varalla Peter Enberg), huilu ja saksofonit Ilmari Rönkä (varalla Oona Mattson), bassot Joonas Tuuri (varalla Antti Ahoniemi) sekä rummut ja lyömäsoittimet Jussi Lehtonen (varalla Ville Pynssi)

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

De obehöriga / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

 (Mainos / medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Säännöllisen epäsäännöllisesti tulee tehtyä pieni kielikylpyreissu Lilla Teaterniin, tosin nyt edellisestä käyntikerrasta on vierähtänyt jo useampi vuosi. Sen verran on päässyt ruotsinkielen taitoni ruostumaan, että oli ladattava varmuuden vuoksi Subtitle Mobile -sovellus puhelimeen, ja välillä tekstiä jouduin vilkaisemaankin pysyäkseni paremmin kärryillä.

 Joukko töölöläisen taloyhtiön asukkaita on kokoontunut kellariin pitämään epävirallista kokousta, koska on merkkejä siitä, että rappukäytävässä tai pesutuvassa tai oikeastaan ihan missä tahansa liikkuu asiattomia tyyppejä. Asiattomilta pääsy kielletty -kylttejä muistan minäkin nähneeni kerrostalojen rappukäytävissä. Jossain kolahtaa ovi. Kuuluu askelia ja lapsen huutoa. Mistä? Ulkona ajellaan kovaa pillit huutaen. Onko tapahtunut paloittelumurha? Terrori-isku? Ulkoavaruudesta tultu visiitille? Koska kyseessä on epävirallinen tilaisuus, ei kukaan ole tehnyt virallista asioiden käsittelylistaa ja niin jutut lähtevät rönsyilemään aika pahasti. Yhtä huolettaa rappukäytävän haju, joka saa silmät kirvelemään. Koirien jätökset ja leikkipuistot. Kadonnut Fjällrävenin takki. Asunnon arvonlasku ja se, että joku kehtaa näköjään asua täällä vuokralla. Onko joukossa rasisteja? Lämmöllä muistellaan lapsuuden kesiä, jolloin istuksittiin heinäkuorman päällä serkkujen kera. Petanque-pelikin löytyy, tai millä nimellä sitä nyt kutsutaankaan. Paljon puhetta ja olettamuksia. Miten estää epämääräisten tyyppien pääsy taloyhtiön tiloihin? Talonko tulisi tunnistaa asukkaansa ja he, joilla on oikeus päästä sisään? Koko ajan ulkona tapahtuu jotain. Outoja ääniä, heiluvia lamppuja ja vilkkuvia valoja. Kuka on Bruno? Entä Melker tai Olle? Miten kuvailla kummallista pesutuvassa tavattua hahmoa, jonka kasvot muuttuvat pikseleiksi? Miten kuvailla tätä tunnetta, joka tuntuu ottavan vallan eikä mistään saa enää otetta? 

 Tämähän on kuin jakso Black Mirrorista tai vastaavasta. Jotenkin pahaenteinen tunnelma. Erilaisia, eri-ikäisiä tyyppejä samassa pienessä tilassa ja keskustelu lähtee muille urille. Mikä on totta, vai onko kaikki kuvitelmaa tai jonkun unta tai muistoja? Mene ja tiedä, ja putoa sujuvasti kärryiltä, käännössovelluksista viis. Väliajan jälkeen meno muuttuu useamman asteen absurdimpaan suuntaan ja tulee vähän Twin Peakskin mieleen. En ymmärrä enää yhtikäs mitään, ja silti on jotenkin semmoinen olo, että eipä tätä ihan kokonaan tarvitse ymmärtäkään, vaan joku tässä nyt pitää kuitenkin otteessaan. Kuin omaa untaan katsoisi. Aluksi on hyvinkin tunnistettavia tyyppejä ja alkutilanne, joka saa täysin kummallisen käänteen ja pian ollaan matkalla Melukylään tai jonnekin vuosien taakse, joogamatolla tai kaatuneella polkupyörällä tai lepotuolilla.

 Mainiot, erityyliset näyttelijät (varsin mukavaa oli nähdä Sampo Sarkola lavalla pitkästä aikaa) ja hyvä rytmi. Jotenkin jäi kaivelemaan se, että mikä oli koko homman pointti. Tykkäsin, vaikken ihan kaikkea tajunnut, vaan ei aina tarvitsekaan. Jotenkin samaistuin Pia Runnakon hahmoon...

~

DE OBEHÖRIGA / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 5.9. 2026 Lilla Teatern, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Aksinja Lommi, Pia Runnakko, Sampo Sarkola, Mawlawi Rahem ja Joachim Wigelius 

Käsikirjoitus John Ajvide Lindqvist, ohjaus David Sandqvist, lavastus- ja pukusuunnittelu K Rasila, valosuunnittelu Ville Aaltonen, äänisuunnittelu Niklas Lundström, maskeeraussuunnittelu Jutta Kainulainen ja dramaturgi Henna Piirto 

Esityskuvat (c) Kasper Dalkarl 

Fretti Mercury etsii onnea / Helsingin Kaupunginteatteri

 (Mainos / medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Studio Pasilan yleisölämpiö on täynnä iloista ja vähän jännittynyttäkin pulinaa. On äiskää ja iskää, isovanhempia ja lapsosia, joista moni ehkä elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa. Tämä ajatus liikuttaa minua aina suunnattomasti, ja hymyilyttää. Tästä se kuulkaa alkaa! Mikä ihana matka, sanoisinko tässä tapauksessa huikee reissu on kaikilla edessä. Kyseessä on siis koko perheelle suunnattu musikaali Fretti Mercury etsii onnea, ja minähän se toin ilolla sisäisen lapseni teatteriin taas vaihteeksi, eli ihan isseksein olin liikkeellä, koska "onnellinen on se, jolla on lapsenmieli tallella" (lukee fb-profiilissanikin). Miika Nousiaisen kirjoittaman ja Sanna-Mari Pirkolan kuvittaman samannimisen lastenkirjan lainasin kirjastosta aika tuoreeltaan ilmestymisvuonnaan 2020, koska miksipäs ei. Minua viehättää nokkelasti nimetyt hahmot, hauskat ja opettavaisetkin tarinat, riimittelyt ja veikeä piirrosjälki, ja usein tulee juuri näistä syistä lainailtua milloin mitäkin lastenkirjallisuutta. Eihän se ikää katso! Sanomattakin on selvää, että ilahduin suunnattomasti saatuani tietää, että kirjasta olisi luvassa musikaali, jonka ohjaisi Jukka Nylund, säveltäisi Marzi Nyman ja sanoittaisi Mariska. Laatutakuu monessakin mielessä, ja lapsenmieleni kiitteli ja kihisi innosta jo valmiiksi.

Fretti ja Jänis

 Nyt kuulkaa. Fretti Mercury (Tuomas Korkia-Aho) ja Jänis Virtanen (Inkeri Hyvönen) ovat parhaat ystävykset ja yhdessä höpsöttelijät. Jotenkin nyt vaan Jänis on alamaissa, koska onni on kadoksissa. Viimeksi se löytyi kaapista, mutta nyt on mennyt ties minne. Sitähän on sitten lähdettävä etsimään, ja matkan varrella kaverukset törmäävät monenlaisiin tyyppeihin, joiden avulla alkaa hiljalleen hahmottua ISOSSA KUVASSA, että missä kaikkialla onni lymyääkään. Voi jehna, mitä hahmoja sitten onkaan luvassa! Hauskaa on nimittäin sekin, että yllättäen ja pyytämättä aikuisia naurattaa juuri tietynnimiset hahmot, jotka ei nuoremmalle polvelle sano yhtikäs mitään. Tunneli Jäätteenmäki (Tiina Peltonen) nyt etunenässä, ja peesissä ahkerasti sivakoiva ja Kuha Miedon kanssa hiihtoreissua suunnitteleva Hiiri Äitee Rantanen (Sari Haapamäki). On myös kaikkialle tarvittaessa aukeava kiharakutrinen yleisovi Jon Bon Ovi ja piispiksien perään huuteleva terrieri Tessu Redford (molemmissa mainioissa rooleissa Kai Lähdesmäki), Pöllö Miljoona (Juha Jokela) kera huikean värikkään anarkistijoukon, Naula Vesala (Inka Tiitinen) ja Pakastekalamazovin veljekset Dimitri ja Pasi (Sofia Hilli) Seiti Etsivän kätyreinä. Yleisökin intoutui taputtamaan slaavipoljennon rytmiin. Parastahan on se, että kaikille hahmoille on juuri omantyylinen biisi vedettävänään - Tessu Redfordilla discojytää, Karitsa Mattilalla oopperaa, Pöllöllä tietysti punkkia ja niin edelleen. Eeppinen kitarasoolokin saadaan kuulla, ja hämmästellä steppaavia hiihtäjiä. Haitaksi, Aita, Diivasieniä (varo ettei iske diivatulehdus) ja Kettu-Masa. Solvauksista pahin, eli "hilleristä kesytetty näätäeläin". Ai että!

Karitsa Mattila 

 Sivuhahmot ovat varastaa koko shown, mutta kyllä on ihanaa seurata Fretti Mercuryn ja Jänis Virtasen yhteistä matkaa, ylä-ja alamäkineen. Tuomas Korkia-Aho pistää Frettinä koko kroppansa peliin poseerauksineen ja kaatuiluineen, Inkeri Hyvönen Jäniksenä vähän rauhallisempi tapaus, mutta ehdottoman herttainen ja hurmaava kirmailija säärystimissään. Miten tyhmistä asioista voikaan saada aikaiseksi riidan, ja missä se onni sitten lopulta piileksiikään. Kivasti pääsi yleisökin osallistumaan ja avustamaan etsinnöissä, ja kollektiivinen nauruhan se vasta parasta on. Yhdessä viihtyminen ja haltioituminen. 

Keskellä Pöllö Miljoona

 Teatterisyksyn pieni suuri musikaalihelmi! Tämä riemastutti samalla tavalla kuin muinoin Tampereen Teatterissa näkemäni Tuttiritari-musikaali, jossa oli värikkäitä hahmoja, mainiota huumoria ja musiikkia sekä meininki ja asenne (lausutaan äzenne) just eikä melkein. Ja kyllähän se liikutti taas, kun esityksen päätyttyä yksikin pikkuinen poika kävi äitinsä saattelemana kiittämässä Frettiä mukavasta esityksestä, silmät tuikkien vaikka kovasti ujostuttikin. Nämä on tärkeitä muistoja ja hienoja hetkiä. 

 Lavastuksesta pakko mainita vielä se, että puusto muistutti minusta inkivääriä, joka on saanut hiukan vihreää kasvustoa kuoreensa...  Ja sattuneesta syystä tuli mieleeni, että milloin nähdään (ja kuullaan) Mestarietsivä Peppunen -musikaali? 

 Rientäen siis Studio Pasilaan! Fretti, Jänis ja kumppanit nähtävissä tässä syvänmielen musikaalissa 7.11. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. Tekisi ihan mieleni mennä uudestaan katsomaan, sen verran moni sanaleikki ja kikkailu meni varmaan ohi ja osa ehti jo unohtuakin. "Randomi metsäketo"! 

Tunneli Jäätteenmäki

 Yllättäen ja pyytämättä satuttiin Teatterinna-blogin Susannan kanssa jälleen samaan näytökseen ja hänen fiilistelyistään voit lukea jo täältä. 

~

FRETTI MERCURY ETSII ONNEA / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 23.9. 2026 Studio Pasilassa, kesto noin 2 tuntia (väliaikoineen) 

Rooleissa : Tuomas Korkia-Aho, Inkeri Hyvönen, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kai Lähdesmäki, Tiina Peltonen ja Inka Tiitinen

Muusikot : Ville Myllykoski/Tuomo Sorri (kosketinsoittimet) ja Timo Jurvelin/Heikki Selamo (kitara)

Kirjailija Miika Nousiainen, sävellys Marzi Nyman, laulujen sanat Mariska, ohjaus Jukka Nylund, koreografi Katrin Vaskelainen, kapellimestari Ville Myllyrinne, dramaturgi Sanna Niemeläinen, musiikkidramaturgi Eeva Kontu, lavastus- ja pukusuunnittelu Aili Ojalo, valosuunnittelu Teppo Saarinen, äänisuunnittelu Sami Lust ja naamioinnin suunnittelu Ronja Nylund

Esityskuvat (c) Julius Konttinen

Wicked / Tampereen Työväen Teatteri

 Näin Wicked-musikaalin Helsingin Kaupunginteatterissa 16 vuotta sitten ja tunnustettava on, että se ei kolahtanut niin millään tavalla. Vaikka musikaalilla oli monelle elämäämullistava vaikutus, en muista siitä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että Glindan roolissa oli Anna-Maija Tuokko, Elphabana Maria Ylipää ja Fiyerona Tuukka Leppänen. Siinä kaikki. Hämärästi muistan myös sen, että jotain tekemistä tarinalla oli Ihmemaa Ozin kanssa. En osaa edelleenkään sanoa, että miksi se ei jättänyt minuun muistijälkeä. Ehkä minulla oli huono päivä? Ehkä se ei vaan ollut minun juttuni? Ehkä odotin jotain muuta? Mene ja tiedä, mutta en antanut musikaalille toista mahdollisuutta ja kertakatsomiseksi jäi.  

 Huokaisin syvään kun Työviksen somekanavat täyttyivät vihreästä väristä ja musikaali-intoilijat kilvan arvuuttelivat, että syksyn ´26 musikaalin täytyy olla Wicked. Ohjaajana Samuel Harjanne, okei. Kukas muukaan. Nyt vähän mielenkiintoni heräsi. Kun sitten Wicked virallisesti julkistettiin, en innostunut vielä yhtään. Mietin, että taidan jättää katsomatta kokonaan. Menkööt muut ja täyttäkööt katsomon, se ei ole minulta pois. Voin mennä sillä aikaa katsomaan jotain ihan muuta. Wicked-elokuvatkin olen jättänyt tyystin väliin, koska ei kiinnosta ja on paljon muutakin koettavaa. 

Nomi Enckell ja Yasmine Yamajako 

 Ja niin siinä sitten kuitenkin kävi, että eräänä sateisena lauantai-iltana (tarkemmin 12.9.) istuin jännittynein mielin ja myös innoissani Työviksen Suuren näyttämön katsomossa. Samana päivänä olin käynyt Tampereen Teatterissa katsomassa Laulavat sadepisarat, joka oli yhtä tanssin juhlaa, ja olin hankkinut illaksi Wickediin lipun tarkoituksella juuri tiettyyn näytökseen kaikista mahdollisista. Ai miksikö? Siksi, että sinä iltana Elphaban roolissa Yasmine Yamajakon sijaan olisi hänen understudynsa, Sanni Lehto. Halusin omin silmin ja korvin, sydämin ja sieluin todistaa sitä hetkeä, kun unelmat käyvät toteen. Sanni on fantastisen upea, ihailen häntä älyttömän paljon. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen näytöksen alkua ja pala kurkussa bongailin runsain määrin vihreitä vaatteita ja asusteita, ja hyvin nuoria katsojia vanhempiensa kera. Tämä on monelle näköjään tärkeä juttu, ja monelle ehkä nuoren tähänastisen elämänsä suurin elämys, josta puhuttaisiin pitkään. Kuten jo kirjoitin, minuakin jännitti, hyvällä tavalla. 

 Kolme tuntia myöhemmin olin täysin puulla päähän lyöty, sydän hakkasi kovaa ja en saanut suustani oikein mitään järkevää, kun tutun kanssa ohimennen juttelin. Yritin laskeutua portaista kaatumatta. Tiesin, että kertakatsomiseen tämäkin jäisi, mutta nyt tulisin muistamaan näkemästäni ja kokemastani paljon. Nyt bongasin tyytyväisenä useita viittauksia Ihmemaa Oziin ja muutenkin olin paremmin kärryillä tapahtumien kulusta, siltikin paljon jäi vielä hämärän peittoon noin niin kuin tarinallisesti ja teemallisesti. Vaatisi ehkä enemmän perehtyneisyyttä tai useampia katsomiskertoja tai taustatutkimusta, mutta koska käsiohjelmakin jäi ostamatta, en ihan kaikkea taatusti hokannut. 

Yasmine Yamajako Elphabana pressikuvissa

 Samaan opinahjoon saapuvat Glinda (Nomi Enckell) ja alunperin sisartaan avustamaan tullut Elphaba (Sanni Lehto) päätyvät huonetovereiksi. Glindan värimaailma on pinkki, hän on hyvin suosittu muiden oppilaiden keskuudessa ja hyvin tietoinen omasta viehätysvoimastaan, kun taas Elphaba on fiksu tummaanpukeutuja outolintu, väriltäänkin viheriä. Erilaisuudestaan huolimatta neitojen välille syttyy lämmin ystävyys, ja kuten usein käy, rakastuvat myös samaan nuorukaiseen, Fiyeroon (Topias Keskitalo). Mutta miten päädytään tilanteeseen, jossa Elphaba joutuu piileksimään ja häntä kutsutaan Lännen ilkeäksi noidaksi? Kuka on hyvä, kuka paha ja miten se ylipäätään määritellään? Eikö meissä kaikissa ole molemmat puolet? Millainen on yhteiskunta ja maailma, jossa vääristellyllä totuudella johdetaan kansaa harhaan ja syrjitään tiettyä kansanosaa? Mihin voi enää luottaa, jos mikään ei ole sitä miltä näyttää? Miten löytää omat vahvuutensa ja rohkeutensa olla oma aito itsensä? Paljon pohdiskeltavaa pienelle ja suuremmallekin mielelle. 

 Kun on kyse suuresta näyttämöstä, silloin tehdään isosti ja näyttävästi eikä piperretä mitään. Musiikki pauhaa ja suorastaan vyöryy päälle jylhänä, kuin hyökyaalto. Tyylikkäät puvut, lavasteet, projisoinnit, joukkokohtaukset, värimaailma. Visuaalisesti täydellistä. Kaikki on viimeisen päälle, just eikä melkein. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin rauhallisemmat yhteiset kohtaukset etenkin Glindan ja Elphaban välillä, ja yksittäiset soolonumerot, joissa laulu pääsee oikeuksiinsa kunnolla. Nomi Enckell on kyllä kerrassaan mainio Glinda! Sopivasti huumoria ja tietynlaista rempseääkin otetta liikekielessä, rohkeutta vetää reilusti överiksi ja olla tarvittaessa hölmökin, ja mikä uskomaton ääni! Petra Karjalaisen tyylikkään hyisestä Madame Morriblesta pidin kovasti myös, Petra vakuuttaa aina. Ovelasti toteutettu hahmo oli myös Jyrki Mänttärin Tohtori Dillamond, tosin kohtalonsa suretti, ja hauska valinta Velhon rooliin Timo Kahilainen. Aina on myös mukava bongata uusia tuttavuuksia ja tällä kertaa mieleeni jäivät varsinkin Topias Keskitalo Fiyerona ja Vili Saarelan Boq. Ja entäs ne lentävät apinat!

Topias Keskitalo ja Yasmine Yamajako 

 Vaan Sanni Lehdon tulkitsemaa Elphabaa ja siksi koko Wickediäkin tulin katsomaan ja kokemaan, ja sain kyllä koko rahan edestä ja enemmänkin. Mikä lahjakkuus, mikä jumalainen ääni, mikä läsnäolo! En tiedä miten päin olisin ollut, kun Elphaba luki loitsuja kirjasta tai uhmasi painovoimaa. Olin haljeta ylpeydestä ja ilosta. Ja mikä duetto Fiyeron kanssa telineillä, huh. BRAVO! Olen suunnattoman onnellinen siitä, että tulin katsomaan juuri tämän syyskuisen näytöksen. Jännä ajatella, että mitä kaikkea koettavaa tässä itsekullakin on vielä edessä? Ehkä saan kunnian nähdä jonkun toisenkin unelmien täyttyvän suurella tai miksei pienemmälläkin näyttämöllä. Tässä teatteriharrastuksessahan näin katsojankin näkökulmasta on kutkuttavaa se, että tässä vaiheessa ei useinkaan yhtään tiedä mitä kaikkea herkkua vielä on tuloillaan ja mistä saan vaikuttua. 

 ps. Sanni on mahdollista nähdä Elphaban roolissa vielä lauantain 24.10. iltanäytöksessä, näkyy olevan loppuunmyyty näytös sekin.

 ~

WICKED / Tampereen Työväen Teatteri

Ensi-ilta 3.9. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 3 tuntia (väliaikoineen) 

Rooleissa : Nomi Enckell, Yasmine Yamajako, Timo Kahilainen, Petra Karjalainen, Topias Keskitalo, Sofia Mustaniemi, Vili Saarela, Jyrki Mänttäri, Sanni Lehto, Emilia Keskivinkka, Eino Niemelä, Petja Pulkkinen, Eleonoora Martikainen, Juha-Matti Koskela, Maija Rissanen, Jyri Numminen, Sonja Arffman, Miranda Chambers, Oskari Jauhiainen, Viola Kause, Samu Kavekari, Marissa Lattu, Roope Myllyselkä, Filip Ohls, Taru Pellinen, Saska Pulkkinen, Rosa Lindblom, Soile Ojala, Henri Sarajärvi ja Samuli Sauren

Sävellys ja sanoitus Stephen Schwartz, käsikirjoitus Winnie Holzman, laulujen käännös Hanna Kaila, tekstin käännös Reita Lounatvuori, ohjaus Samuel Harjanne, kapellimestari Marko Hilpo, 2. kapellimestari Maritta Manner, koreografi Jari Saarelainen, lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava, naamioinnin suunnittelu Emmi Puukka, valosuunnittelu Eero Auvinen, videosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Lauri Malin ja lauluvalmentaja Laura Ruusumaa

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

Tuplabuukkaus / Teatterikupla

 (Näin esityksen kutsuvieraana viikon kuluttua ensi-illasta.) 

 Näinä epävarmoina aikoina ilahduttaa suunnattoman paljon se, että perustetaan uusi teatteriryhmä, rakkaudesta lajiin ja yhdessä tekemiseen. Tänäkin syksynä olen jo ehtinyt istumaan siellä sun täällä pienissä ja suurissa saleissa, ja vaikka kausi on vasta aluillaan, sato on ollut varsin antoisa ja olen saanut omin silmin todistaa iloa, intoa ja tekemisen meininkiä. Harvinaiseen ja tervetulleeseen sunnuntaimatineaan meitä oli pakkautunut täysi salillinen Hämeenlinnan Taidekasarmille Poltinaholle, ja lisätuolejakin tarvittiin. Se jos mikä ilahduttaa myös! 

Sirpa Soininen, Iina Kurjenmaa, Antti Leino, H-L Henriksson ja Killa Keränen

 Aviopari Hanna (Hanna-Leena Henriksson) ja Kari (Antti Leino) asustelee Turengissa. Hanna on irtisanoutunut työstään jäätelötehtaalla ja tekee puolisoltaan salaa somesisältöä #haudanpartaalla85. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa on päätetty ryhtyä yhteistuumin Airbnb-majoittajiksi, ja ensimmäinen asiakas ihan ulkomailta asti olisi paikalla hetkellä millä hyvänsä. Heti alkuunsa Kari kotiutuu kauppareissulta ja ilmoittaa intoa puhkuen, että Turengin S-Marketissa on tullut bonganneeksi itsensä Mel Gibsonin! Hanna ei tästä liiemmin innostu, Karilla kun on tapana bongailla milloin ketäkin tunnettuja henkilöitä mitä kummallisimmissa paikoissa. (Pakko kehua tässä välissä, että itse olen bongannut Tiiriön Lidlin tuulikaapissa Seppo Hovin ja Paraisten S-Marketin tuulikaapissa Tauskin! Tuulikaappi on siis oivallinen paikka julkkisten bongailuun, pienenä vinkkinä.) Vaan annas olla kun tämä ensimmäinen Airbnb-asiakas (Taavi Leinikka) sitten saapuu paikalle ja hänessä on jotain äärimmäisen tuttua. En nyt spoilaa mitään, jotta yllätys säilyisi tulevillekin katsojille, samasta syystä en laita Taavin roolihahmosta kuvaakaan. Täytyy siis tulla itse katsomaan, että kuka on kyseessä. Oliko se Mel Gibson? OMG!

 Sangen vähäpuheisen ja -pukeisen majoittujan lisäksi hässäkkää aiheuttaa samaan aikaan paikalle tuppaava kymmenettä vuotta kuolemaa tekevä Hannan äiti Helena (Sirpa Soininen), jolla on ainakin omasta mielestään tarttuva virtsatietulehdus ja laukku täynnä kaikenlaisia rohtoja. Karin mieltä vaivaa taas perheen teinin Maijun (Iina Kurjenmaa) uusi ystävä Runo (Killa Keränen), josta ei oikein ota selvää mikä hän on henkilöitään, lintu vaiko kala. Sopivissa väleissä Hanna kaivaa selfietikun ja rakentamansa ruumisarkun esiin ja alkaa tehdä hiukset hulmuten somekontenttia uskollisille seuraajilleen. Vaan miksi asunnossa on pian valvontakameroita joka nurkassa? Miksi Kari tulee kotiin moottorisahan kera, kuka jätti vessanpytyn kannen ylös, miksi lähistöllä on poliisiratsia ja miksi kenellekään ei kelpaa leipäpakettien kantapalat? 

Hanna tekemässä somekontenttia

 Sinikka Salmisen meriitit näyttelijänä ovat kyllä tiedossani (hän on muuten myös ensimmäinen näyttelijä, josta tein blogihaastattelun), mutta siitä huolimatta yllättyin hänen lahjakkuudestaan myös käsikirjoittamisen ja ohjaamisen saralla. Tuplabuukkauksessa on mainio rytmi ja tapahtumat etenevät junan lailla, verbaalista tykitystä myöten. Etenkin Hanna-Leena Henriksson pulputtaa kuin papupata eikä Antti Leino jää paljon kyllä jälkeen. Sirpa Soininen vakuuttaa paikoin varsin erikoisella liikekielellään ja ilmeikkyydellään, Taavi Leinikka taas tyynellä ilmeettömyydellään ja nuoriso-osasto Iina Kurjenmaa ja Killa Keränen kommunikoi nykyteinien tyyliin muutamilla kirjaimilla. 

Helena ja pilleripurkit

 Väkisinkin alkaa miettiä tätä nykyajan somemaailmaa ja mitä kaikkea väki on valmis tekemään saadakseen lisää seuraajia tai laadukasta matskua somevirtaan, josta vain pieni osa tulee huomatuksi. Entä jos some tosiaan olisi keksitty jo aikoja sitten ja joku olisi lähettänyt livestreamia Kaanaan häistä tai siitä kun Kolumbus löysi Ameriikan? No, Tuplabuukkauksen parissa meillä kaikilla oli niin mukavaa ja näyttelijäkaarti palkittiin kukin ja runsain aplodein. Varsin laadukas, toimiva ja oikeasti hauska esitys - ja vielä ensimmäinen produktio! Kestokin varsin passeli alle parituntinen, näissä komedioissa kun tuppaa välillä jäämään levy päälle ja se turhaan pitkittää kestoa. Jäämme innolla odottamaan, että mitähän seuraavaksi Teatterikupla keksii.

 Tuplabuukkauksesta on mahdollista nauttia vielä 9.10. asti, joten hyvin ehtii mukaan. Lisäinfoa Teatterikuplan nettisivuilta tästä linkistä. Kannattaa varata myös käteistä matkaan, sillä väliajalla oli toisen kerroksen kahviossa pientä herkkua tarjolla pikkurahalla ja nykyaikaisesti MobilePaylla maksu onnistuu myös. 

 Tuli semmoinenkin ajatus, että tämä esitys on jälleen erinomainen esimerkki siitä, miksi blogi kannatti herättää kuuden vuoden hiljaiselon jälkeen henkiin. Haluan jakaa teatterin ilosanomaa kirjoituksillani mahdollisimman monelle. Varsinaiseksi someinfluensseriksi minusta nimittäin ei ole. IG-stooreissani on kyllä teatterimatskuakin, valokuvina ja satunnaisia linkkejä tänne. Vaan en lähde puhumaan tai pitempiä juttuja kirjoittelemaan, se ei tunnu omalta tavalta, enkä yksinkertaisesti jaksa räpeltää puhelimen kanssa jatkuvasti. Lukekaa täältä!

~

TUPLABUUKKAUS / Teatterikupla 

Kantaesitys 5.9. 2026 Taidekasarmilla, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Hanna-Leena Henriksson, Antti Leino, Taavi Leinikka, Killa Keränen, Sirpa Soininen ja Iina Kurjenmaa 

Käsikirjoitus ja ohjaus Sinikka Salminen, äänisuunnittelu Harri Kuittinen, markkinointisuunnittelu Jemina Pekkonen, valot työryhmä, lavasteet Taavi Leinikka, Antti Leino ja työryhmä sekä puvut Katja Kurjenmaa ja työryhmä 

Esityskuvat (c) Juhana Kauppinen

Laulavat sadepisarat / Tampereen Teatteri

 (Mainos/lippu saatu Tampereen Teatterista.)

 Kun Tampereen Teatteri julkisti syksyn 2026 musikaalinsa Laulavat sadepisarat, minulla tuli kiire katsoa vihdoinkin elokuva Singin´ in the Rain (vuodelta 1952). En ole varmasti ainut, joka tiesi leffasta ainoastaan pätkän, jossa Gene Kelly tanssii sateesta huolimatta pitkin katuja sydämensä kyllyydestä. Muuta en tarinasta tiennyt, en edes sitä miksi mies niin onnellisena tanssii, ja leffan katsottuani olin täysin fiiliksissä. Tämähän on syystäkin klassikko! Niin alkoi pitkä odotus, ja vihdoin koitti tämä syksy. 

 Don Lockwood (Tuukka Raitala) ja Lina Lamont (Pia Piltz) ovat leffataivaan kirkkaimpia tähtiä ja yleisön suuria suosikkeja. Mikäpäs siinä, huumaavan komea mies ja säteilevän kaunis nainen leffan päärooleissa vetoaa kansaan Taunon ja Ansan tapaan, ja heille on viritelty markkinointimielessä tosielämänkin romanttista kuviota. Lehdistökin tykkää. Don tuntuu tosin olevan pikkuisen kyllästynyt perässäjuokseviin faneihin ja siihen, että minne tahansa meneekin, hänet tunnistetaan. Hän haluaisi vähän hengähtää, vaikka suosionsa huipulla onkin. Lina sen sijaan paistattelee mielellään salamavalojen välkkeessä ja uskoo itsekin romanssiin. Eihän kukaan voisi vastustaa häntä, Lina Lamontia!

Tuukka Raitala, Emmi Nieminen ja Miikka Wallin

 Sattuma puuttuu kuitenkin peliin ja Don törmää pysäkillä nuoreen neitokaiseen Kathy Seldeniin (Emmi Nieminen), joka on näyttelijä myös, tosin teatterissa. Leffoista ei Kathy piittaa, kuulemma. Kärkkäästä sanailusta huolimatta pieni kipinä heidän välillään syttyy. Tiet kuitenkin eroavat pitkäksi aikaa ja selvähän se, että tulisivat myöhemmin kohtaamaan hiukan toisenlaisissa merkeissä, ja aitoa romantiikkaa on sittenkin ilmassa. Muutoksen tuulia (ja sitä sadettakin) myös.

 Kas kun Don ja Lina ovat tehneet uransa mykkäfilmeissä, ja äänielokuva tekee tuloaan, vaikka epäilijöitäkin on. "Ei tule menestymään!" Kokeillaan nyt sitten kuitenkin, ja tämä ei olekaan niin yksinkertaista, sillä mykkäelokuvissa on ollut se hyvä puoli, että kukaan ei ole kuullut Lina Lamontin ääntä. Kotoisan M.A. Nummisen kiekuminen ei ole enää mitään Lamontin äänekkään määkimisen rinnalla. Kaikkihan on tiätysti hianoo ja miäletöntä edelleen Lamontin mielestä, eikä näe tässä niin mitään ongelmaa... Onneksi Donin paras ystävä ja näyttelijäkollega Cosmo Brown (Miikka Wallin) saa loistavan idean. Käytetäänpä Kathyn ääntä, neiti Lamont aukoisi filmillä vain suutaan. Tuumasta toimeen sitten, ja leffa on pelastettu. Kansa ja leffamoguli sai mitä halusikin. The End? 

Tuukka Raitala 

 Siinäpä juoni noin lyhyehkönä versiona. Mikä tästä sitten tekee rakastetun klassikon? Minäpä kerron. Jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassakin välissä on tanssia ja steppausta, toki lauletaankin siinä ohessa paikoitellen. "Steppiä on oltava!", toteaa innoissaan markusselin-leffamoguli R.F. Simpsonkin (Ville Majamaa), ja sitä saa mitä tilaa. Tässä oli hyvällä tavalla semmoista vanhanaikaista glamouria, ei näyttäviä projisointeja tai massiivisia lavasteita, vaan nimenomaan eeppisiä tanssikohtauksia ja hengästyttävän upeaa menoa ja svengiä niin Henri Lyysaaren johtamalla orkesterilla kuin koko ensemblellakin. Olen viimeaikoina kyynelehtinyt katsomossa milloin myötäelämisestä, milloin liikutuksesta. Nyt itketti ja hymyilytti samanaikaisesti koko ajan silkasta onnesta ja katsomisen riemusta. Niin taidokasta, ilmavan rentoa ja kekseliästä tanssia en ole ikinä nähnyt missään ja tuskin tulen hetkeen näkemäänkään, ja sitä oli todella ilo seurata. (Tulee mieleeni ainoastaan muinainen Riverdance ja tietäjät tietää millaisen tunnemylläkän se sai aikaan.) Salintäysi yleisö palkitsi ansaitusti raikuvin aplodein ihan jokaisen tanssi- ja laulunumeron. Chris Whittakerille koreografiasta siis täydet pisteet, ja koko näyttelijäkaartille tietysti myös. Saitte kaiken näyttämään niin helpolta, vaikka totuus on toinen. Että tuosta vaan pistettäisiin jalalla ja jaloilla koreasti. Kyllä se vaatii paljon harjoitusta ja työtä, ja nyt me saamme nauttia työn hedelmistä. Näki myös, että lavallakin nautittiin tekemisen meiningistä. 

Edessä Pia Piltz

 Ei tullut hankittua käsiohjelmaa, ja siten laulujen nimistä ei ole mitään hajua. Jos ei tanssia, niin jokaisessa musiikkipitoisessa kohtauksessa oli sitten muuta mainiota kikkailua joko sanallisesti tai kehollisesti. Cosmo etenkin pisteli menemään niin, että yleisössä hihkuttiin riemusta. Yksi suosikkikohtauksistani sijoittui ääniopettajan (Toni Harjajärvi) luo, kas kun rakastan sanoilla leikittelyä ja etenkin tässä Hanna Kailan suomennos oli silkkaa herkkua. Haluaisin nähdä ja kuulla sen uusiksi, kaikkien tanssien ja steppinumeroiden lisäksi. 

 Koko työryhmä ansaitsee seisovat aplodit ja lukuisat pitkäkestoiset väliaploditkin, vaan kyllähän nyt joukosta erottui minun silmiini taas muutama tuttu ja uusikin lahjakkuus. Miten osaakin olla Pia Piltz niin sydämellisen hurmaava ja samalla raivostuttava diiva, peilikuvalleen laulamassa rakkautta ja hyväksyntää janoavana, kuin kuka tahansa meistä sisimmältään. Ja huh ne hänen pukunsa myös. Chris Bewsher, mitä tanssin iloa ja riemua jälleen kerran terveisin Fanityttö70! Kaksikko Ville Majamaa ja Arttu Soilumo tohkeissaan leffantekohommissa ja  -äänityksissä. Ja voi miten hurmaava uusi tuttavuus Emmi Nieminen Kathy Seldenin roolissa! Janoan nähdä ja kuulla häntä lisää. 

 Eikä siinä vielä kaikki. Näyttämöllä sataa. Kyllä. Siinä-tietyssä-kohtauksessa enemmänkin, ja lopussa uusiksi koko porukan pistellessä sateenvarjoineen menemään. Näyttämöllä sataa. Teatterille saapuessani sateli hiukan, tihkusadetta. En kaivanut vielä sateenvarjoani esiin. Ensimmäistä kertaa harmitti, että teatterilta poistuessani sade oli lakannut! Ei pisaran pisaraa. Se ei silti estänyt minua ajattelemasta, että hip hei, minäpä hyppään tuota pylvästä tai katulamppua vasten ja pyörähdän Keskustorilla muutenkin näyttävät kuviot. Ajattelemasta tosiaan, näillä tönkköjaloilla ei moisia kuvioita vedellä. Ei valitettavasti näkynyt sitä katutanssijaakaan, jolle olisin voinut esittää toiveen. 

 Tiivistän ajatukseni Laulavista sadepisaroista yhteen lauseeseen : Täydellistä arjen eskapismia! 

~

LAULAVAT SADEPISARAT / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 9.9. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Tuukka Raitala, Emmi Nieminen, Miikka Wallin, Pia Piltz, Ville Majamaa, Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Elina Rintala, Annuska Hannula, Katriina Lilienkampf, Lasse Viitamäki, Toni Harjajärvi, Helena Rängman, Pyry Smolander, Sami Ulmanen, Nea-Maria Alanko, Chris Bewsher, Elina Haikka, Eryka Saksa, Ella Niinistö ja Mikko Elias 

Käsikirjoitus Betty Comden ja Adolph Green, laulujen sanat Arthur Freed, sävellys Nacio Herb Brown, käsikirjoituksen ja laulujen suomennos Hanna Kaila, ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, koreografi Chris Whittaker, kapellimestari Henri Lyysaari, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Sanna Levo, valosuunnittelu Raimo Salmi, videosuunnittelu Toni Haaranen ja Matias Ojanen, äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja naamioinnin suunnittelu Jonna Lindström 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

Kotijoukot / Helsingin Kaupunginteatteri

 (Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Harrastan usein lauantain tuplapäiviä joko Tampereella tai Helsingissä, kas niin saa Teatterikärpänen kaksi kärpästä yhdellä reissulla. Syyskuun ensimmäisenä lauantaina tuli uiskenneltua ensin syvissä vesissä Kansallisteatterissa Orvot-näytelmän parissa, onneksi olin illaksi varannut toisenlaista meininkiä ja nauru tulikin tarpeeseen. 

 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä sai syyskuun alussa kantaesityksensä uusi komedia Kotijoukot. Siinä pariskunta Anna (Niina Lahtinen) ja Mikko (Joonas Nordman) kaipaavat hiukan piristystä väljähtäneeseen suhteeseensa, kas kun pikkutuhmat roolileikitkään eivät oikein tuota toivottua tulosta. Korostettakoon tässä vaiheessa jo, että Mikko on ammatiltaan insin...siis anteeksi...diplomi-insinööri. Anna tuntuu saavan kicksejä tosi-tv -ohjelmista ja etenkin Erikoisjoukot tuntuu kuumottelevan. Naapurissa asustelevat kyyhkyläiset Mari (Emilia Sinisalo) ja Joni (Jarkko Pajunen) kujertelevat estoitta ikäerosta huolimatta. Joni uhkuu testosteronia ja nuorekkuutta (ainakin omasta mielestään), napsii pillereitä ja värjäilee sekä ylä- että alapäätään. Mikäpäs siinä. Marin ja Annan jumppahetkessä ei voinut muuta kuin ihailla Marin taipuisuutta, itse samaistuin Annaan hyvin vahvasti. 

Pariskunnat valmiina koulutukseen

 Pienehkön sekaannuksen johdosta nämä kaksi kaksikkoa pestautuvat erikoiselle kurssille, jossa kestävyys niin kunnon kuin parisuhteenkin puolesta mitattaisiin. Annan ja Mikon olohuoneeseen astelee nimittäin raskaan rockin ja savukoneen kera eliittijoukkojen kouluttaja Anton Lepistö (Sauli Suonpää) ja pian helvetti on irti. En ole koskaan katsellut Erikoisjoukkoja, mutta tämmöistä se varmaan on. Yksi käskyttää ja muut tekevät juuri niin kuin on huudettu. Vaan entä jos pissattaa kesken kaiken, käsi ei nouse tai polviin sattuu? Voiko silloin huilata? Mikä olikaan turvasana? 

Anton in da house

 Jossain sketsiohjelmassa tai telkkusarjan yksittäisessä jaksossa tämmöinen Erikoisjoukot-parodia toimisi kuin häkä, lyhyehkönä annoksena. Käsikirjoittajilla ja ohjaajalla on erittäin vahvat meriitit molemmissa lajeissa. Niin kuin komedioissa ainakin itselleni usein käy, liika paikallaanjunnaaminen ja vitsin liiallinen pitkittäminen ei jaksa kantaa ja pitää mielenkiintoa yllä kovin pitkään. Minuun upposi paremmin keski-ikäisten erinäisillä vaivoilla makusteleminen, virtsatietulehdukset ja uniapneat. Tuttua juttua kaikki, samaistuin vahvasti ja siksi huvitti. Insinööri, siis diplomi-insinööriydelle vitsailu tehosi myös. Enemmän odotin, että Jonin napsimat pillerit olisivat lähteneetkin toimimaan kunnolla ja tuoneet lisämaustetta. Nyt miekkonen makoili kanveesissa turhan pitkään, ja koko ajan joku oli vessassa. 

Hilkka-äiteekin tuli mestoille

 Odotin siis jonkinlaista käännettä ja kyllähän se sitten tapahtuikin! Paikalle nimittäin pölähtää yllärinä myös Antonin iäkäs äitee Hilkka (Sanna Saarijärvi) ja lopulta poliisikin (Helena Haaranen), ja koko paketti ottaa uusia kierroksia. Yleisön joukossa näytti olleen paljon pariskuntia, ehkäpä siellä vähän jo suunniteltiin, että meillekin tuommoinen lihaksiaan pullisteleva ja kovaäänisesti käskyttävä kouluttaja, tai ainakin leikitään murtovarasta tai kosteiden tilojen kuntotarkastajaa, kunhan tästä nyt kotiin päästään... Kotitekoisen pommin voisi myös yhdessä rakentaa, parikunnan yhteistä tekemistä sekin. 

Mari ihastelee Mikon pomminrakennustaitoja

 Kiitän napakkaa kestoa, vauhdikasta menoa ja muutamia erittäin osuvia huumori-iskuja. Tämä sopii mainiosti pikkujoulukauteen isommallekin kaveriporukalle ja pariskunnille kepeäksi aloitukseksi mukavalle yhteiselle illanvietolle. Arena-näyttömön vieressä sijaitseva Ravintola Lämpiö on muuten kiva paikka vierailla joko ennen tai jälkeen esityksen. Itse istuin siellä tovin ennen esitystä ja nautin oikein maukkaan lämpimän leivän.

~

KOTIJOUKOT / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 2.9. 2026 Arena-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Niina Lahtinen, Joonas Nordman, Jarkko Pajunen, Emilia Sinisalo, Helena Haaranen, Sanna Saarijärvi ja Sauli Suonpää 

Käsikirjoitus Niina Lahtinen ja Joonas Nordman, ohjaus Anna Dahlman, dramaturgi Sanna Niemeläinen, lavastussuunnittelu Antti Mattila, pukusuunnittelu Riia Parviainen, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, äänisuunnittelu ja sävellys Eero Niemi ja naamioinnin suunnittelu Maija Sillanpää

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen