Sivut

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Hirttäjät / Kansallisteatteri

Hirttäjät / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Suomen kantaesitys 9.3. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Martin McDonagh
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Mika Myllyaho
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Musiikki Samuli Laiho
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Samuli Niittymäki, Petri Manninen, Esa-Matti Long, Paula Siimes, Jani Karvinen, Ilja Peltonen, Timo Tuominen, Tero Koponen, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Alina Tomnikov ja Kristo Salminen

 Huom! Kävin katsomassa Hirttäjät toisessa ennakkonäytöksessä

 Meikäläinen muistaa Martin McDonaghin etenkin kirjoittamastaan näytelmästä Inishmaanin rampa, joka keikkuu edelleen top 10:ssä parhaiden näkemieni esitysten listalla. Tuoreessa muistissa on myös McDonaghin ohjaama elokuva Kukkoilijat, jossa kaksi palkkamurhaajaa piileksii Belgiassa. Molemmissa viljellään melkoista hirtehishuumoria ja sanan säilä heiluu, siksi odotukset olivat varsin korkealla tämänkin suhteen. Hangmen on sitäpaitsi sangen tuore tapaus, vuosikertaa 2015.

 Näytelmässä singahdetaan vuoteen 1965, jolloin kuolemantuomio lakkautetaan Britanniassa. Maan toiseksi paras hirttäjä Harry Wade (Petri Manninen) ei ihan työttömäksi ole jäänyt, sillä hän pyörittää pubia kera verevän vaimonsa Alicen (Paula Siimes) ja helposti möksöttävän Shirley -tyttärensä (Alina Tomnikov). Pubin asiakaskuntana on melkoinen joukko kanta-asiakkaita aina komisariosta (Petri Liski) puolikuuroon papparaiseen (Timo Tuominen) ja selvää on, että hirttohommissakin on kimpassa kulta-aikoina häärätty ainakin osan kanssa. Paikalle saapuu toimittaja Clegg (Tero Koponen) tekemään juttua siitä, että miltäs nyt tuntuu kun hirttäminen ei enää onnistukaan. Aluksi Wade kieltäytyy haastattelusta ja minkäänsortin kommenteista aiheeseen liittyen, mutta suostuu kuitenkin koskapa kansikuvassa voisikin komeilla Britannian parhaan hirttäjän ja pahimman kilpakumppanin Albert Pierrepointin (Kristo Salminen) pärstä. Yllättäen pubiin saapuu täysin uusi asiakas, hyypiömäinen ja oudohko höpöttäjä Mooney (Heikki Pitkänen) ja pian katoaa Shirley-tytär. Jotain hämäräperäistä touhua on ilmassa, eiks näin?

Harry Wade vasemmalla 

 Voihan vettu. Aluksi tuntui siltä, että torttukampaukset ovat parasta antia näissä hirttäjäisissä. Juttua tulee kyllä, mutta mihinkään se ei johda ja tunsin hiukan jopa pitkästyväni. Sanailu on kyllä nasevaa ja mcdonagmaista, mutta kaipaan enemmän toimintaa ja outoja käänteitä! Pihkaannuin kuitenkin ohimennen Timo Tuomisen antaumuksella tulkitsemaan harmaapäiseen herraan, jolle piti toistaa kaikki kovemmalla äänellä ja joka tarjosi parhaat kommentit juuri oikealla hetkellä. Miehet kautta linjan olivat kyllä komeaa sakkia, ei käy kieltäminen. Shirley-tytär ryhdikkäine kävelytyyleineen tarjosi myös hauskoja hetkiä sekä rouva Alice viettely-yrityksineen. Tunnelma oli hiukan odottava, ja vasta väliajan jälkeen päästiinkin sitten kunnolla asiaan, kun äijäsakki harrasti hiukan sakinhivutusta. Melkoinen ilmestys oli myös paikalle yllättävällä hetkellä tupsahtanut Pierrepoint takatukkineen. Jostain syystä silmissäni vilahti kulttimainetta nauttiva kotimainen elokuva Rumble ja Dillinger-pitsa. Siinä sitä sitten oli pokassa pitelemistä, kun homma meni hiustenhaisteluksi. Haiseeko tukka kuolemalta vaiko härskiintyneeltä Brylcreemiltä, kas siinäpä kysymys.

Pierrepoint ja Wade ottavat yhteen 

 Tyyppigalleria tarjosi minulle huvittavimmat hetket. Mooney oli melkoinen moottoriturpa, samoin Syd Armfield (Esa-Matti Long) kyseenalaisen kullimenneisyytensä (kyllä vaan, luitte oikein) kanssa. Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Samuli Niittymäki epäkiitollisessa roolissa, eikä häntä sattuneesta syystä loppukiitoksissakaan nähty. Puvut, kampaukset ja musiikki veivät suoraan kultaiselle 60-luvulle, ja oltiin kyllä kaikkea muuta kuin Sydämen asialla. Tuntui, että rytmin kanssa oli vielä hiukan hiottavaa ja maukas dialogi ei aina ihan mennyt nappiin, mutta tämä ongelma ratkennee toistojen myötä.

 Väkisinkin tuli mieleeni kaikki katupartioinnit ja nykymeiningit tyyliin "joku teki jotain jossain vai tekikö sittenkään" ja lynkkaushenkinen lietsominen kaikenlaisiin tekoihin, oli sitten syyllinen tai ei. Kannattaa olla tarkkana, ettei tule tehtyä vääriä johtopäätöksiä. Oikeus kun otetaan omiin käsiin, seuraamukset voivat olla kohtalokkaat.

 Hedelmäksi annan kookospähkinän.

(näin esityksen pressilipulla)

Kaikki esityskuvat (c) Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Siiderimies (Heikki Pitkänen) selittelee jotain 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).