Blues Brothers / Musiikkiteatteri Koitto,Helsinki
Ensi-ilta lokakuu 2011 , kesto reilut 2h väliaikoineen
Ohjaus Otto Kanerva
Rooleissa mm. Petja Lähde, Tatu Siivonen ja Laura Voutilainen
Taustaa : Blues Brothers pyöri pitkään Musiikkiteatteri Palatsissa Tampereella, Koitossa veljesten osalta eri miehitys. John Landisin kulttimainetta nauttiva elokuva kertoo kahdesta veljeksestä Jake (Tatu Siivonen) ja Elwood (Petja Lähde), jotka saavat itse Jumalalta käskyn perustaa vanha bändinsä The Blues Brothers uudelleen tarkoituksena pelastaa eräs orpokoti vararikolta. Bändin kokoaminen ei suju kommelluksitta.
Plussaa : en ole juurikaan välittänyt Laura Voutiaisesta aiemmin, mutta jestas millainen souldiiva sieltä paljastuikaan! Lauraahan ei pidätellyt sitten mikään,"Think!" etenkin oli upea veto. Veljekset hoitivat koomisen puolen ja komeastihan Petja ja Tatu myös lauloivat, asiaankuuluvat tanssikuviot mukanaan tietysti. Yleisö oli aika villinä paikoitellen, osa oli myös pukeutunut teeman mukaisesti. Esitys on täynnä melkoista hittikimaraa, jotka esitettiin kaikki vauhdikkaasti ja mahtavalla ammattitaidolla bändiä myöten. Jesh!
Miinusta : ei moitittavaa
Muuta : lienee aika katsoa itse leffakin...
Blues Brothersille neljä tähteä ****
Sivut
▼
torstai 19. huhtikuuta 2012
torstai 12. huhtikuuta 2012
Kuninkaan puhe
Kuninkaan puhe / Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö
Ensi-ilta 15.3. 2012 , kesto 2h 10min
Ohjaus Kari Heiskanen
Rooleissa Carl-Kristian Rundman, Pertti Sveholm, Vuokko Hovatta, Eija Vilpas, Rauno Ahonen, Jari Pehkonen, Iikka Forss, Tom Wentzel, Matti Olavi Ranin, Kirsi Karlenius, Fred Negendack, Pia Runnakko, Antti Laukkarinen, Lauri Ranin, Laura Tulimaa, Kari Mattila
Taustaa : elokuvaversiona Oscareita kahminut Kuninkaan puhe kertoo tositarinan Englannin kuningas Yrjö VI:sta (Carl-Kristian Rundman), joka päätyy kuninkaaksi veljensä (Iikka Forss) joutuessa luopumaan kruunusta skandaalinkäryisen suhteensa (kahdesti eronnut Wallis Simpson) vuoksi. Yrjö VI (tai tuttavallisemmin Bertie) on lapsena pakotettu vasenkätisestä oikeakätiseksi ja änkyttänyt viisivuotiaasta lähtien. Hän karttaa julkista puhumista, mutta kuninkaalla on velvollisuutensa joista ei voi laistaa. Vaimonsa kuningatar Elisabeth (Vuokko Hovatta) ottaa yhteyttä hieman omaperäisiä metodeja käyttävään puheopettajaan, Lionel Logueen (Pertti Sveholm) ja loppu onkin historiaa.
Plussaa : lavastus oli hyvin minimalistinen, pöytää ja tuolia ja mikrofonia. Eipä sitä kyllä muuta tarvittukaan, sillä näyttelijät täyttivät karismallaan tyhjän tilan ja ihmisen pienuus ongelmineen suuressa avarassa maailmassa vain korostui. Pieni on kuningaskin ongelmiensa edessä. Carl-Kristian Rundman lienee elämänsä roolissa, hän on todella paneutunut puheilmaisuunsa ja onhan hänen olemuksessaan muutenkin kuninkaallista ylväyttä ja komea kuin mikä. Hänen ja Lionelin (Pertti Sveholm) yhteiset kohtaukset puheopetuksen parissa ovat näytelmän parasta antia. Mitä nerokkaita oivalluksia, kun huomataan että laulaessa, tanssiessa ja kiroillessa änkytys poistuu täysin :) Tämä tarjosi huumoripuolta, muuten olinkin sitten suuren liikutuksen vallassa koko ajan kuninkaan painiessa puheensa parissa. Vaikka tiesikin hänen lopulta onnistuvan, oli viimeisen puheen kuuleminen suurta draamaa ja jännitystä. Miten taitavasti Rundis toi ilmeillään sen pikaisen epäonnistumisen pelon esiin, kun kesken puheen takelteli jälleen ja olin pakahtua siihen paikkaan. Upeasti oli toteutettu myös kruunajaiskohtaus Westminster Abbeyssä. Pertti Sveholmin roolityöstä pidin myös todella paljon, oli todella luonteva ja rooli sopi hänelle mainiosti. Samoin Iikka Forss ilkeili veljelleen oivallisesti ja Jari Pehkonen alati sikareita tupruttelevana Winston Churchillinä oli mainio. Kestoltaan näytelmä oli myös erittäin hyvä!
Miinusta : jostain syystä en pidä Vuokko Hovatasta sitten yhtään, jotenkin teennäinen se puhetyyli vaikka miten hyvä olisi muuten.
Muuta : nousin aplodeeraamaan seisaaltani ja ihan Rundis sai tämän kunnian (Pertti myös)
Täydet viisi tähteä Kuninkaan puheelle *****
Ensi-ilta 15.3. 2012 , kesto 2h 10min
Ohjaus Kari Heiskanen
Rooleissa Carl-Kristian Rundman, Pertti Sveholm, Vuokko Hovatta, Eija Vilpas, Rauno Ahonen, Jari Pehkonen, Iikka Forss, Tom Wentzel, Matti Olavi Ranin, Kirsi Karlenius, Fred Negendack, Pia Runnakko, Antti Laukkarinen, Lauri Ranin, Laura Tulimaa, Kari Mattila
Taustaa : elokuvaversiona Oscareita kahminut Kuninkaan puhe kertoo tositarinan Englannin kuningas Yrjö VI:sta (Carl-Kristian Rundman), joka päätyy kuninkaaksi veljensä (Iikka Forss) joutuessa luopumaan kruunusta skandaalinkäryisen suhteensa (kahdesti eronnut Wallis Simpson) vuoksi. Yrjö VI (tai tuttavallisemmin Bertie) on lapsena pakotettu vasenkätisestä oikeakätiseksi ja änkyttänyt viisivuotiaasta lähtien. Hän karttaa julkista puhumista, mutta kuninkaalla on velvollisuutensa joista ei voi laistaa. Vaimonsa kuningatar Elisabeth (Vuokko Hovatta) ottaa yhteyttä hieman omaperäisiä metodeja käyttävään puheopettajaan, Lionel Logueen (Pertti Sveholm) ja loppu onkin historiaa.
Plussaa : lavastus oli hyvin minimalistinen, pöytää ja tuolia ja mikrofonia. Eipä sitä kyllä muuta tarvittukaan, sillä näyttelijät täyttivät karismallaan tyhjän tilan ja ihmisen pienuus ongelmineen suuressa avarassa maailmassa vain korostui. Pieni on kuningaskin ongelmiensa edessä. Carl-Kristian Rundman lienee elämänsä roolissa, hän on todella paneutunut puheilmaisuunsa ja onhan hänen olemuksessaan muutenkin kuninkaallista ylväyttä ja komea kuin mikä. Hänen ja Lionelin (Pertti Sveholm) yhteiset kohtaukset puheopetuksen parissa ovat näytelmän parasta antia. Mitä nerokkaita oivalluksia, kun huomataan että laulaessa, tanssiessa ja kiroillessa änkytys poistuu täysin :) Tämä tarjosi huumoripuolta, muuten olinkin sitten suuren liikutuksen vallassa koko ajan kuninkaan painiessa puheensa parissa. Vaikka tiesikin hänen lopulta onnistuvan, oli viimeisen puheen kuuleminen suurta draamaa ja jännitystä. Miten taitavasti Rundis toi ilmeillään sen pikaisen epäonnistumisen pelon esiin, kun kesken puheen takelteli jälleen ja olin pakahtua siihen paikkaan. Upeasti oli toteutettu myös kruunajaiskohtaus Westminster Abbeyssä. Pertti Sveholmin roolityöstä pidin myös todella paljon, oli todella luonteva ja rooli sopi hänelle mainiosti. Samoin Iikka Forss ilkeili veljelleen oivallisesti ja Jari Pehkonen alati sikareita tupruttelevana Winston Churchillinä oli mainio. Kestoltaan näytelmä oli myös erittäin hyvä!
Miinusta : jostain syystä en pidä Vuokko Hovatasta sitten yhtään, jotenkin teennäinen se puhetyyli vaikka miten hyvä olisi muuten.
Muuta : nousin aplodeeraamaan seisaaltani ja ihan Rundis sai tämän kunnian (Pertti myös)
Täydet viisi tähteä Kuninkaan puheelle *****
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Pikku Vampyyri
Pikku Vampyyri / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö
Ensi-ilta 12.10. 2011 , kesto noin 2 tuntia (sisältäen väliajan)
Ohjaus Miika Muranen
Rooleissa Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Jori Halttunen, Aki Raiskio, Maija Rissanen, Mirja Räty, Jan-Christian Söderholm ja Hanna Vahtikari
Taustaa : suosittuihin lastenkirjoihin perustuva Pikku Vampyyri on jännittävä tarina yksinäisen Anton-pojan (Teemu Palosaari) ystävystymisestä vampyyri Rydigerin (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa. Samalla tarina kertoo myös suvaitsevaisuudesta ja siitä, miten mukavaa on kun vihdoin löytää itselleen ystävän, vaikka toinen olisikin "erilaisesta perheestä". Samalla tutustutaan koko vampyyriperheeseen ja koetaan ihastumisen alkuhuumaakin.
Plussaa : lastennäytelmäthän ovat ihan parhaita! Tämä esitys sopii niin lapsille (ei ihan pienille, aika jänskää oli välillä) kuin meille lapsenmielisillekin, koko perheelle. Aikuisille passeli oppitunti myös suvaitsevaisuuden ja mielikuvituksenkin voimasta. Näyttelijätyö oli varsin lennokasta ja päästiin irrottelemaan oikein kunnolla. Antonin ja Rydigerin kohtauksissa oli vauhtia ja meininkiä, lähdettiinpä siinä välillä lentoonkin. Mikä hersyvä nauru Rydigerillä olikaan ja muutenkin Jari-Pekka Rautiainen oli ihan täydellinen Rydiger ilmeineen ja eleineen ja vampyyrisilmineen. Vaikken kirjoja ole lukenutkaan (pitäisi varmaan), muistan nähneeni näitä kirjoja kuitenkin ja mieleeni jäänyt kuva raitapaitaisesta Pikku Vampyyristä, J-P teki sen mielikuvan kyllä hyvin eläväksi, jos nyt vampyyreistä sellaista sanamuotoa voi käyttää... Antonin äidillä ja isällä (Maija Rissanen ja Aki Raiskio) oli lauantaisin todellakin menojalat vipattamassa ja se huvitti suuresti, heti kun Elvis lähti soimaan niin nämä kaksi svengasivat paikalle milloin mistäkin suunnasta!:) Isällä tuntui olevan myös jonkinlainen neuroosi post-it - lappujen käytöstä. Hautausmaa ja hautakammio oli hienosti toteutettu ja työkkärin kautta pestin saanut hautausmaan talkkari (Jori Halttunen) oli aika tapaus siinä uhotessaan ja valtavalla kourallaan huiskiessaan. Hautakammio, jossa koko von Schlottersteinin suku päivisin arkuissaan pötkötteli (Rydigerin arkku tietysti raidallinen, kuinkas muuten) oli vaikuttava näky pääkalloineen kaikkineen, on siinä katsomon pikkuväellä jännät paikat kyllä! Isoäidin puku ja olemus oli hieno taidonnäyte, mummolla oli hukassa milloin silmälasit ja sitten tekarit. Koko vampyyriporukka oli hauskaa katsottavaa, pidin kovasti etenkin "Vampyyri älä hermostu"-pelin pelaamisesta. Itselläni ollut samankaltainen pelikokemus muinoin, mutta silloin pelattiin UNOa ja nappulat ja nopat yhtälailla lensivät pitkin huonetta.. Entäs sitten ne Antonin kiusaajat hopparivaatteissaan, nuorisoa katsomossa tuntui ainakin kovasti huvittavan Udon (Jan-Christian Söderholm) isot vaatteet. Udon visiitti vale-Rydigerinä Antonin perheen luo kylään oli varsinainen reissu myös. Lavastus toimi hienosti ja hahmot putkahtelivat esiin milloin mistäkin. Musiikki tuki kohtauksia ja etenkin Elviksen äänen kuuleminen tiesi mitä tuleman pitää.
Miinusta : mietitytti perheen äidin omituiset vaatteet?? Jotenkin oudot.
Muuta : esitys vei mukanaan täysin !! Olin mukana koululaisnäytöksessä ja esityksen jälkeen saivat koululaiset esittää näyttelijöille kysymyksiä. Se oli hauska lisä ja itsekin opin pari uutta kikkaa samalla. Tuli vähän semmoinen haikeahkokin olo, itsellekin haluaisi oman vampyyrikaverin.
Suosittelen Pikku Vampyyriä kaikille lapsille ja lapsenmielisille, esityksestä poistui hyvillä mielin ja tämä teatterikärpänen antaa koko poppoolle täydet viisi tähteä ***** !!
Hopi hopi katsomaan, esityksiä vain tämän kevään !!
Ensi-ilta 12.10. 2011 , kesto noin 2 tuntia (sisältäen väliajan)
Ohjaus Miika Muranen
Rooleissa Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Jori Halttunen, Aki Raiskio, Maija Rissanen, Mirja Räty, Jan-Christian Söderholm ja Hanna Vahtikari
Taustaa : suosittuihin lastenkirjoihin perustuva Pikku Vampyyri on jännittävä tarina yksinäisen Anton-pojan (Teemu Palosaari) ystävystymisestä vampyyri Rydigerin (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa. Samalla tarina kertoo myös suvaitsevaisuudesta ja siitä, miten mukavaa on kun vihdoin löytää itselleen ystävän, vaikka toinen olisikin "erilaisesta perheestä". Samalla tutustutaan koko vampyyriperheeseen ja koetaan ihastumisen alkuhuumaakin.
Plussaa : lastennäytelmäthän ovat ihan parhaita! Tämä esitys sopii niin lapsille (ei ihan pienille, aika jänskää oli välillä) kuin meille lapsenmielisillekin, koko perheelle. Aikuisille passeli oppitunti myös suvaitsevaisuuden ja mielikuvituksenkin voimasta. Näyttelijätyö oli varsin lennokasta ja päästiin irrottelemaan oikein kunnolla. Antonin ja Rydigerin kohtauksissa oli vauhtia ja meininkiä, lähdettiinpä siinä välillä lentoonkin. Mikä hersyvä nauru Rydigerillä olikaan ja muutenkin Jari-Pekka Rautiainen oli ihan täydellinen Rydiger ilmeineen ja eleineen ja vampyyrisilmineen. Vaikken kirjoja ole lukenutkaan (pitäisi varmaan), muistan nähneeni näitä kirjoja kuitenkin ja mieleeni jäänyt kuva raitapaitaisesta Pikku Vampyyristä, J-P teki sen mielikuvan kyllä hyvin eläväksi, jos nyt vampyyreistä sellaista sanamuotoa voi käyttää... Antonin äidillä ja isällä (Maija Rissanen ja Aki Raiskio) oli lauantaisin todellakin menojalat vipattamassa ja se huvitti suuresti, heti kun Elvis lähti soimaan niin nämä kaksi svengasivat paikalle milloin mistäkin suunnasta!:) Isällä tuntui olevan myös jonkinlainen neuroosi post-it - lappujen käytöstä. Hautausmaa ja hautakammio oli hienosti toteutettu ja työkkärin kautta pestin saanut hautausmaan talkkari (Jori Halttunen) oli aika tapaus siinä uhotessaan ja valtavalla kourallaan huiskiessaan. Hautakammio, jossa koko von Schlottersteinin suku päivisin arkuissaan pötkötteli (Rydigerin arkku tietysti raidallinen, kuinkas muuten) oli vaikuttava näky pääkalloineen kaikkineen, on siinä katsomon pikkuväellä jännät paikat kyllä! Isoäidin puku ja olemus oli hieno taidonnäyte, mummolla oli hukassa milloin silmälasit ja sitten tekarit. Koko vampyyriporukka oli hauskaa katsottavaa, pidin kovasti etenkin "Vampyyri älä hermostu"-pelin pelaamisesta. Itselläni ollut samankaltainen pelikokemus muinoin, mutta silloin pelattiin UNOa ja nappulat ja nopat yhtälailla lensivät pitkin huonetta.. Entäs sitten ne Antonin kiusaajat hopparivaatteissaan, nuorisoa katsomossa tuntui ainakin kovasti huvittavan Udon (Jan-Christian Söderholm) isot vaatteet. Udon visiitti vale-Rydigerinä Antonin perheen luo kylään oli varsinainen reissu myös. Lavastus toimi hienosti ja hahmot putkahtelivat esiin milloin mistäkin. Musiikki tuki kohtauksia ja etenkin Elviksen äänen kuuleminen tiesi mitä tuleman pitää.
Miinusta : mietitytti perheen äidin omituiset vaatteet?? Jotenkin oudot.
Muuta : esitys vei mukanaan täysin !! Olin mukana koululaisnäytöksessä ja esityksen jälkeen saivat koululaiset esittää näyttelijöille kysymyksiä. Se oli hauska lisä ja itsekin opin pari uutta kikkaa samalla. Tuli vähän semmoinen haikeahkokin olo, itsellekin haluaisi oman vampyyrikaverin.
Suosittelen Pikku Vampyyriä kaikille lapsille ja lapsenmielisille, esityksestä poistui hyvillä mielin ja tämä teatterikärpänen antaa koko poppoolle täydet viisi tähteä ***** !!
Hopi hopi katsomaan, esityksiä vain tämän kevään !!
There´s no Harri ja Kaikkihan me onnumme
Tähän väliin pari lyhyttä arvostelua jo aikaa sitten näkemistäni esityksistä :
There´s no Harri Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa oli ensi-illassa helmikuun lopulla ja minä maaliskuussa katsomassa. Komedia kertoo eräästä vuokratyöfirmasta, joka maksamattomien palkkojen vuoksi on saanut mm. viharyhmän Facebookkiin. Firman osakkaat (Jussi Lampi ja Ville Tiihonen) päättävät nostaa firmansa maineen pohjamudista ja lähtevät itse töihin hyvällä menestyksellä. Toinen päätyy "paistomieheksi" Lemminkäiselle ja toinen portaalimieheksi Destialle. Kommelluksiahan siitä seuraa ja uusia tuulia elämään. Kaikki yrittävät oikeasti olla jotain muuta kuin mitä ovat, tilanteet eivät loppupeleissä olekaan niin koomisia kuin ensin luulisi vaan pinnan alta paljastuu monenmoista tyytymättömyyttä mm. parisuhteeseen ja omaan elämään. Ilahduttavan paljon katsomossa oli miehiä ja suosittelenkin lämpimästi tätä erinäisille äijävoittoisille työporukoille ja toki naisillekin, sillä silmänruokaa riittää karskien asfalttimiesten muodossa. Firman sihteeri (Kaisa Mattila) oli mahdoton jatkuvassa jumppaamis-ja kuntoiluvimmassaan, Mari Perankoski Harrin vaimona heitti kehään mahtavat komediennentaitonsa ja oli aika hillitön tapaus. Asfalttimiehet (Juha Jokela ja Panu Vauhkonen) uhkuivat testosteronia katsomoon asti, moni ei tosin tykännyt jatkuvasta kiroilemisesta mutta kepeästihän isotkin miehet tarvittaessa tanssahtelivat. Jussi Lammen olemuksessa oli jotain outoa tällä kertaa, se jäi meitä oikein vaivaamaan. Jotenkin varovainen liikkeissään ja eleissään? Ihana Ville Tiihonen ja ystävystyminen siivoojan kanssa (Vappu Nalbantoglu), minäkin haluaisin itselleni sellaisen "leijonaystävän". Esityksestä jäi oikein hyvä mieli ja siksipä annan sille neljä tähteä ****.
Hämeenlinnan Eräs-teatterin Kaikkihan me onnumme oli oikein laadukas esitys. Sirkku Peltolan teksti oli herkullista kuten aina ja toimi etenkin dialogeissa, jossa välillä piti oikein keskittyä kuuntelemaan kun henkilöt puhuivat molemmat omia juttujaan. Näytelmä kertoo kahdesta miehestä, joista toinen on ns. parempiosainen ja toinen taas ei. Miehet ovat kohdanneet aiemmin vuosia sitten ja kohtaaminen on muuttanut toisen miehen elämän totaalisesti ja nyt kun he vuosien päästä uudelleen sattumalta tapaavat, haluaa toinen mies kiittää saamastaan avusta tarjoamalla unohtumattoman illan. Unohtumaton ilta todellakin tulee, molemmat heräävät sairaalasta vierekkäisiltä vuoteilta. Pidin kovasti molemmista miesrooleista, laatutyötä. Parhaimmista reploista vastasi toisen äiti, joka lateli välillä sellaista tekstiä että morjens. Yleisökin tuntui kovasti tykkäävän tästä ja aina on hienoa nähdä näin laadukasta teatteria ihan harrastelijaryhmältäkin. Neljä tähteä myös tälle esitykselle ****.
There´s no Harri Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa oli ensi-illassa helmikuun lopulla ja minä maaliskuussa katsomassa. Komedia kertoo eräästä vuokratyöfirmasta, joka maksamattomien palkkojen vuoksi on saanut mm. viharyhmän Facebookkiin. Firman osakkaat (Jussi Lampi ja Ville Tiihonen) päättävät nostaa firmansa maineen pohjamudista ja lähtevät itse töihin hyvällä menestyksellä. Toinen päätyy "paistomieheksi" Lemminkäiselle ja toinen portaalimieheksi Destialle. Kommelluksiahan siitä seuraa ja uusia tuulia elämään. Kaikki yrittävät oikeasti olla jotain muuta kuin mitä ovat, tilanteet eivät loppupeleissä olekaan niin koomisia kuin ensin luulisi vaan pinnan alta paljastuu monenmoista tyytymättömyyttä mm. parisuhteeseen ja omaan elämään. Ilahduttavan paljon katsomossa oli miehiä ja suosittelenkin lämpimästi tätä erinäisille äijävoittoisille työporukoille ja toki naisillekin, sillä silmänruokaa riittää karskien asfalttimiesten muodossa. Firman sihteeri (Kaisa Mattila) oli mahdoton jatkuvassa jumppaamis-ja kuntoiluvimmassaan, Mari Perankoski Harrin vaimona heitti kehään mahtavat komediennentaitonsa ja oli aika hillitön tapaus. Asfalttimiehet (Juha Jokela ja Panu Vauhkonen) uhkuivat testosteronia katsomoon asti, moni ei tosin tykännyt jatkuvasta kiroilemisesta mutta kepeästihän isotkin miehet tarvittaessa tanssahtelivat. Jussi Lammen olemuksessa oli jotain outoa tällä kertaa, se jäi meitä oikein vaivaamaan. Jotenkin varovainen liikkeissään ja eleissään? Ihana Ville Tiihonen ja ystävystyminen siivoojan kanssa (Vappu Nalbantoglu), minäkin haluaisin itselleni sellaisen "leijonaystävän". Esityksestä jäi oikein hyvä mieli ja siksipä annan sille neljä tähteä ****.
Hämeenlinnan Eräs-teatterin Kaikkihan me onnumme oli oikein laadukas esitys. Sirkku Peltolan teksti oli herkullista kuten aina ja toimi etenkin dialogeissa, jossa välillä piti oikein keskittyä kuuntelemaan kun henkilöt puhuivat molemmat omia juttujaan. Näytelmä kertoo kahdesta miehestä, joista toinen on ns. parempiosainen ja toinen taas ei. Miehet ovat kohdanneet aiemmin vuosia sitten ja kohtaaminen on muuttanut toisen miehen elämän totaalisesti ja nyt kun he vuosien päästä uudelleen sattumalta tapaavat, haluaa toinen mies kiittää saamastaan avusta tarjoamalla unohtumattoman illan. Unohtumaton ilta todellakin tulee, molemmat heräävät sairaalasta vierekkäisiltä vuoteilta. Pidin kovasti molemmista miesrooleista, laatutyötä. Parhaimmista reploista vastasi toisen äiti, joka lateli välillä sellaista tekstiä että morjens. Yleisökin tuntui kovasti tykkäävän tästä ja aina on hienoa nähdä näin laadukasta teatteria ihan harrastelijaryhmältäkin. Neljä tähteä myös tälle esitykselle ****.