Haastattelussa Jari Ahola

Jari Aholan tapasin heinäkuun alkupuolella Tampereen Amarillossa.

Tampereella 1976 syntynyt Jari on horoskooppimerkiltään leijona ja kiinalaisessa horoskoopissa lohikäärme. ”Koen olevani hyvin voimakkaasti tamperelainen.”

Harrastuksinaan Jarilla on frisbeegolf, lumilautailu, konsolipelaaminen, saunominen ja hyvä ruoka. ”Rakastan grillaamista ja hampurilaisia ja wingsejä. Tykkään tehdä ruokaa ja järjestää illanistujaisia hyville ystäville. En oo mikään baareissa luuhaaja, ystävien kanssa illanvietto kotona tai mökillä on ihan parasta”, Jari kertoo.

Erityistaitosi? ”Laulu, positiivisuus, huumori. Mä en kyllä hirveen helpolla synkkyyteen vaivu ja musta on helpompaa olla iloinen kuin pahalla tuulella.”

Minkä taidon haluaisit osata tai oppia? ”Haluaisin olla akrobaattisempi ja tietysti parempi tanssijakin. Olis liian kliseistä sanoa että ainahan kaikessa on parantamisen varaa, mutta sekin on totta. Kun kausi on ohi, niin kattoo että mitä mä tästä kaudesta opin, että okei mä opin taas lisää niinku rytmitajua, ei tarvi ottaa niin nopeasti kiinni toisen repliikeistä ja semmosta. Vaikeeta sanoa mitään erityistä, mutta mä koen olevani ihmisenä semmoinen, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Koitan kehittyä jatkuvasti, niin ihmisenä kuin ammatissanikin.”

Onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”Äidin äiti oli Tampereen Teatterin kuorossa, mutta ei oo muita. Kaikki muut on oikeissa töissä...” Jari nauraa.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Kitaraa osaan soittaa. Oon ollut pianotunneilla, mutten voi sanoa osaavani soittaa pianoa. Rumpuja kans oon soittanut.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Teakista valmistuin teatteritaiteen maisteriksi 2004. Lahden kansanopistossa olin sitä ennen vuoden teatterilinjalla eli 1999-2000 ja siitä pääsin suoraan Teakiin. Nätyyn hain kaksi kertaa ja Teakiin kolmannella kerralla sisään. Monesti tuli kyllä fiilis etten enää kokeile! Sitä luulee 23-vuotiaana olevansa jo elämänsä päässä, vaikka kaikki on vasta alussa. 1997 Virgo-musikaali avasi mulle tän teatterimaailman ja siitä meni kolme vuotta että pääsin Teakiin, omasta mielestä ne oli erittäin pitkät kolme vuotta! Nyt kun katsoo taaksepäin, niin sehän on aivan naurettavan lyhyt aika, mutta ne on kyllä valtavan kovia pettymyksiä kun ei pääse kouluun.”

”Sit laulutunneilla olen käynyt, ´97 Juntun Juha ohjasi mut omalle laulunopettajalleen ja sinne mä sitten kärräsin mun pienen omaisuuteni, sijoitin tavallaan itseeni ja näköjään se kannatti koska siitä ammatti tuli.”

Entä mahdolliset muut opinnot? ”Mä oon käynyt myös kauppiksen, myyntiedustaja-merkantti. Tajusin jo siellä, että ei oo mun alani mutta tulipa koitettua... Vähän aikaa niitä hommia teinkin ja se tunne vaan vahvistui, ettei todellakaan oo mun juttuni. Koin yhteenkuuluvaisuutta ja tajusin ekaa kertaa oman heimoni Virgossa, ja sen jälkeen se olikin ensimmäistä kertaa mun elämässä täysin kirkasta, että tätä mä haluan!” muistelee Jari.

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Armeija-aikoinani ´96 luin lehdestä Kristiina Haltun haastattelun ja hän puhui jotenkin niin kauniisti teatterista ja mä kiinnostuin. ”Voi veljet, olispa samanlainen intohimo itselläkin tehdä jotain!” Kun pääsin armeijasta, mä tein vähän aikaa myyntiedustajan hommia ja se ei tuottanut mulle sitä täyttymystä. Mulla oli koko ajan palo, että johonkin suuntaan tästä pitäisi mennä, jotta löytäisin itseni ja paikkani tässä maailmassa. Se lehtijuttu avasi silmäni!”

”Sen jälkeen mä rupesin käymään Tampereen Teatterissa ja ”Näyttele henkesi edestä”-näytelmän kävin kattomassa varmaan kymmenen kertaa. Mun mielestä se ei mikään kovin kummoinen näytelmä ollut, mutta kävin ihan opiskelumielessä katsomassa sitä. Mä kävin eri iltoina siellä ja seurasin, että miten tuo näyttelijä tekee tuon ja imin sitä oppia itteeni. Sit mä menin kirjastoon ja lainasin Brechtit ja Tsehovit ja sain oikeen semmoisen yliannoksen, mulle tyypilliseen tapaan kaikki heti ja täysillä...Mulle oli varattu työvoimatoimistosta ammatinvalintapsykologille aika, menin sinne ja kysyin, että miten tässä maassa pääsee näyttelijäksi. Se katto mua vähän epärealistisesti ja sano jotenkin sillai, että ”Täytetääs nää laput vielä ja katsotaan että mille alalle sä soveltuisit!” Mä sanoin, että mä tiedän ensimmäistä kertaa elämässäni mitä mä haluan, että please kerro mulle!” Se katto mua vähän aikaa ja sanoi, että ”Sä taidat olla tosissasi!” Sit se kertoi mulle Teakista ja Nätystä. Teakin mä tiesin, mutta Nätystä en ollut aiemmin edes kuullut vaikka olen tamperelainen!” muistelee Jari.

”Keväällä 1997 oli muutama päivä hakuaikaa Nätyyn, tein nopeesti ennakkotehtävät ja hain ja tipuin heti... Ei se mennyt ollenkaan putkeen, vaikka olin itteeni psyykannut. Sit mä näin tv:stä jutun, että nuorisomusikaali Virgo on tulossa ja tavallaan se kiinnosti, toisaalta taas epäröin että uskaltaisinko tollaseen mennä mukaan. Sit äiti alkoi kannustaa mua ja sanoi vievänsä mut vaikka väkisin sinne pääsykokeisiin. Muistan kun mentiin sit sinne kokeisiin Tampereen Teatterille ja sanoin äidille, että mä en ainakaan sitten tanssi! Siitä 20 min ja koreografi Nummisen Ari tanssittaa pelkästään mua, ”Hei sää, tuus vielä!” No mä tuun ja improan jotain ja Toikan Ari soittaa rumpua ja mä tanssin enkä ymmärrä yhtään mitään mistään. Jälkikäteen oon kysynyt, että mitä siinä oikein tapahtui. Mulla oli kuulemma niin omalaatuinen tapa liikkua ja ne diggas siitä. Että toi jätkä ei oo selkeesti ikinä tanssinut, mutta se pistää kaikkensa peliin!”

”Lopulta mä sain sen kirjeen, että ”Sinut on valittu mukaan Virgo-musikaaliin!” Se onkin ollut kaikista tärkein vaihe mun teatteriopinnoissa, oli huikeeta päästä tekeen kaikki alusta lähtien. Jokaisella oli oma osastonsa, me siivottiin, oltiin narikassa ym. Se oli hieno koulu oppia näkeen, että kuinka valtava määrä ihmisiä tarvitaan yhden teatteriesityksen tekemiseen! Se vuosi viimeistään kirkasti sen ajatuksen, että mä haluan näyttelijäksi. Sit hain Teakiin ekaa kertaa, pääsin kolmanteen vaiheeseen ja sit tipuin. Se antoi kuitenkin enemmän uskoa.”

”Virgo-vuotena olin saanut paljon kehuja ja kannustusta just Ari Nummiselta ja Heikki Paavilaiselta, ”sulla on poika emmeitä, jaksa vaan ja eti vaan paikkasi!”. 75 esitystä oli Virgosta ja se oli kyllä täysin korvaamatonta aikaa, parasta teatterikoulutusta mitä vaan voi kuvitella! Sit Virgon jälkeen mä sainkin vielä mahdollisuuden olla avustajana. Muutamia virgolaisia pääsi vielä ”Suuri Viikinkiseikkailu”-musikaaliin. Se olikin sit taas vähän vastakkainen kaiken sen hypetyksen jälkeen, me esiinnyttiin yhtäkkiä vain muutamille kymmenille ihmisille ja kukaan ei tykännyt meistä. Kriitikot haukku... Se oli opettavaista. Hieno kokea niin nopeassa syklissä ihan parasta ikinä ja yleisön ja oman esiintymisen huuma. Ja sit ykskaks sellainen täydellinen epäusko, näyttelijät pudistelee päätään ja tää on ihan hirveetä sontaa, ja yleisö ja kriitikot oli samaa mieltä.”

Oletko esiintynyt koulun näytelmissä tai sukujuhlissa nuorempana? ”Yläasteella piti tehdä äidinkielessä joku lehti tai kuunnelma tai vastaava, ja me päätettiin tehdä sketsielokuva Viiltäjä-Jaakko. Siitä tuli kulttielokuva ja opettaja rakasti sitä, näytti sitä kaikille. Koulussa olin realisti, ei käynyt mielessäkään että haluaisin näyttelijäksi, halusin jonkun oikeen ammatin. Aattelin, että näyttelijänä tässä maassa pitää olla Roineen tai Milonoffin sukua, eihän tällainen tavallinen pulliainen mihinkään pääse! En oo ikinä ollut sellainen sukujuhlissa esiintyjä, oon ollut aika ujo. Nyt tietenkin kaikki sukulaiset romantisoi, että ”Joo joo, kyllä olit aina sellainen ja kyllä sen jo tiesi etukäteen” mutta mää väitän kyllä että ei varmana tiennyt!”

Miksi olet näyttelijä? ”Mä oon tarinankertoja, se on mun sielu. Mä saan suurimmat kicksit siitä kun kerron tarinaa. Se oli kyllä mulla jo pienenä. Tykkäsin kertoa intensiivisesti tarinaa ja halusin saada ihmiset nauramaan, liikuttumaan, jännittämään ja vähän pelkäämäänkin. Haluan tuottaa ihmisille sellaisia hetkiä, että kun ne tulee teatteriin niin ne oikeasti kokee asioita. Vaikka oon tehnyt koomisia rooleja, en kuitenkaan koe olevani koomikko. Yhtä paljon nautin siitä, kun joku tarina saa ihmiset itkemään. On tärkeä tehtävä saada välittää tunteita. Tässä Pyynikin jutussa on yks sellainen kohta, jossa me Kaisan (Mattila) kanssa ollaan jemmassa, mä tykkään tarkkailla ihmisiä. Saan itte ihan valtavasti siitä kun näen miten ihmiset viihtyy ja miten ne reagoi. Tulee sellainen tietynlainen ylpeys kollegoiden tekemisestä, että ”Kohta tulee Se Juttu ja NYT ne nauraa ja JESSS!”

Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Vaikee sanoa yksittäisiä. Työviksessäkin on niin paljon, on suuri etuoikeus tehdä heidän kanssaan töitä. En haluaisi oikeestaan ketään nostaa Suomesta erityisesti. Mutta pakko sanoa kyllä, että Janne Reinikainen! Mä tykkään sen rytmistä. Se on loistava koomikko, mutta tekee myös todella loistavasti tragediaa.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Vedän sen verran kotio, että vastaan Petra Ahola, vaimoni. Ja Kaisa Mattila. Molemmat siitä syystä, että ne tekee vastanäyttelijöistään paremman. Ne tarjoo niin hyvin, ne hengittää toista eikä tuuppaa sitä omaa näkemystään, ja ovat tosi herkillä. Parhaat näyttelijät pystyy tekeen muista vielä parempia!”

Onko sinulla jotain unelmaroolia? ”Tuntemattoman sotilaan Hietanen ja sen takia, että sillä on se Turun murre ja mä en puhu pätkääkään sitä, siinä olisi haastetta. Ylipäätään oikeat, historialliset henkilöt kiinnostaa. Pääsis oikeesti esittämään sen elekieltä ja olemista, tavallaan sain Mozartin tehdä Amadeuksessa, mutta kukaan ei tiedä oikeesti miten se liikkui. Jos olisi joku ihminen, josta olisi videomateriaalia. Esimerkiksi Kurt Cobain, se olisi upee rooli tehdä ja hän on vaikuttanut muhun hyvin paljon myös musiikillisesti!” hehkuttaa Jari.

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”James Hetfieldin kanssa ehdottomasti, hän on yksi mun musiikillisista esikuvistani. Sen karisma esiintymisissä on huima ja se hyväntuulisuus. Samalla se pystyy leikkaan esim. pelottavaksi, sillai tarinankertojana. Mä sain olla muutaman metrin päässä kun se lauloi ”One”, 2009 Hartwall Areenalla, se mykisti mut kyllä. Miten se siihen eläytyikään! Mä oisin voinut kuvitella, että kaveri joka on vetänyt 20v samaa biisiä olis jo kyllästynyt omaan biisiinsä niin että kunhan vaan vetäsee. Ei, päinvastoin! Koko mies kertoi sitä tarinaa siitä biisistä.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon vieraillut Lappeenrannassa ja Lahdessa, kesäteattereista Hämeenlinna, Pyynikki, Ikaalisten Kylpylän kesäteatteri ja nyt oon Työviksessä. Suurin unelma ikinä on päästä Työvikseen, kyllä se on mun NHL! Mä en halua tuolta mihinkään. Mulle ei oo olemassa korkeempaa tasoa mihin voisin päästä, koen olevani hyvin onnekas. Nyt vaan seuraavaks pitää saavuttaa se taso ja paikka, ja tulla paremmaksi, kantavaksi voimaksi koko teatterissa.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi merkittävimmät roolityösi? ”Jesus Christ Superstarissa Jeesuksen rooli, se oli mun taiteellinen opinnäytteeni ja ensimmäinen ammattilaisroolityöni, läpisävelletty ja sairaan vaikea ja haastava. Sit Mauno Vuonna 85-musikaalista, se vaan on niin käsittämätöntä ettei sitä voi edes selittää. En välttämättä tuu toiste urallani kokeen sellaista. Sitten Last 5 years-musikaali ja siinä Jamien rooli, se oli niin haasteellinen että oikeastaan koko viime kesä meni sen kanssa. Sit se Amadeus... Kaikki roolit on kuitenkin mulle kuin omia lapsia!”

Olet nyt Työviksessä kiinnityksellä, miksi? ”Olin freelancer hetken ja taloon tulin freenä. Nyt kun mulla on kaksi pientä lasta, en mä kestäisi sitä reissaamista. Koen että se on mulle suuri etu olla kiinnityksellä, mun ei tartte käyttää aikaa auditioneihin eikä mun tarvi todistella, että antakaa mulle mahdollisuus. Nyt mä voin oikeesti ottaa riskejä ja ne jos mitkä just kasvattaa. Jos mä olisin freelancer, mä menisin helpommin omilla mukavuusalueilla ja semmoisilla, jotka on mun vahvuuksia, jotta mä voisin pedata jo seuraavaa työtä. Nyt mulla on mahdollisuus tehdä hyvin erilaisia rooleja, suuria ja pieniä. Joskus on sellaisia rooleja että ihan miettii, että mitäs mut tähän castattiin, no okei se rooli tehdään silti ja sit kun saa vielä tuollaisten huippuammattilaisten kanssa tehdä mitä Työviskin on täynnä, niin en koe että olisi mitään järkevämpää tällä hetkellä kuin olla Työviksessä kiinnityksellä”, Jari summaa.

Taustalla Tampereen Teatteri / kuva Teatterikärpänen

Mitä on parasta työssäsi? ”Katsojien katseet! Lavalta näkee kaiken. Mä tykkää katsoo kesken esityksen sillai ihmisenä ihmistä, mä saan siitä kicksejä, että ompa noilla hyvä meininki ja noi on varmaan pariskunta ja sen sellaista. Loppukiitoksissa ainakin mä koen sellaista suurta kiitollisuutta siitä, että mä saan tehdä tätä ja se vetää nöyräksi. Kuten aiemmin sanoin, oon tehnyt paljon erilaisia hommia ja ollut eksyksissä elämässäni ja kokenut elämän joskus epämiellyttäväksikin, niin nyt mulla ei oo kyllä mitään valittamista! Joka kerta miettii, että mulla on kyllä tällä hetkellä asiat todella hyvin!”

Entä miinuspuolia työssäsi? ”No työajat. Kuusi päivää viikossa klo 11-22 ja välissä tauko. Ei siinä usein kavereita ehdi näkeen. Joskus on tosi epämiellyttävää tonkia ja avata ittensä, niin kuin olin just kokenut avioeron muutama vuosi sitten ja aloin tekeen Jamien roolia, joka tavallaan kans kertoo avioerosta ja viiden vuoden suhteesta. On välillä tosi rankkaa, kun sellainen rooli osuu kohdalle, että onko mun pakko tonkia tätä ja jättäkää mut rauhaan. Näin jälkikäteen aateltuna se oli kuitenkin ihan mahtava terapiasessio, mulla oli hieno tilaisuus purkaa se avioero roolin kautta ja ikään kuin salaa tuoda se suoraan yleisölle.”

Millaisessa roolissa olet kaikkein omimmillasi? ”Sellaiset alastatus-roolit niin kuin Mauno, jonkinsortin reppana, ruma ankanpoikanen-tarina. Sellaistahan on kiitollista tehdä! Mutta itseasiassa en osaa oikein sanoa, koska mä toivoisin olevani monipuolinen näyttelijä, joka pystyy tekeen laidasta laitaan ja pyrinkin itteeni siihen suuntaan kehittämään. Jossain vaiheessa aattelin, että pahisroolit, mutta niitä ei oo sittenkään niin kiva tehdä. Monesti ainakin mulla se synkkyys jää vähän päälle. Illalla kun kotiutuu, niin kyllä on Maunona mukavampi mennä kotiin kuin Mikkona (Anna-Liisasta), siinä on vissi ero! En yhtään arvota niitä töinä, se on ainoostaan se, että kumpi on itelle helpompi. Vaikka Mikko ei ollut sillä tavalla edes kunnon pahis, mutta esim. Lahdessa Leyla ja Daniel-näytelmässä olin äärioikeistolainen uusnatsi. Oikein tunsi kuinka yleisö loppukiitoksissakin vielä mietti, että pystyykö tolle taputtaan, että toi on niin inhottava ällötys! Maunosta jää sellainen boosti päälle kyllä, saa leikkiä rokkitähteä oikein luvan kanssa ja joku vielä maksaa siitä!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Intohimo yleensä. Jos joku ihminen on innoissaan, ihan sama mistä asiasta, niin siinä on pakko olla jotain. Oli se sit jääkiekko tai teatteri. Sama niin kuin musiikissa, mä inhoan sellaista että vaan kuulostaa hyvältä. Joku Metallica tai Nirvana on mulle niin tärkeitä, ne pistää ittensä likoon ja se on täynnä intohimoa. Se jos mikä inspiroi mua!”

Kärsitkö koskaan ramppikuumeesta? ”En, koen sen olevan terveissä mitoissa. Jos mua ei yhtään jännittäisi niin olisin huolissani, koska koen olevani valmistautunut ja tosissani ja joku on sanonut hienosti, että ”Jännitys on purkautumatonta innostusta”. Se on suurta intoa siitä, että miten tää kaikki menee. Kiinnitys vielä hyvällä tapaa on tuonut sen, että sen joutuu kohtaan niin usein sen jännityksen, parhaimmillaan 5-6 kertaa viikossa, niin jos koko ajan jännittäisi liikaa niin ei tätä pystyisi tekeen. Kyllä siitä pitää pystyä nauttimaan, silloin yleisökin nauttii!”

Onko sinulla jotain ”rituaaleja” ennen esitystä? ”Ruoka on tosi tärkeetä. Mun pitää melkein syödä viideltä, riippuen tietysti roolista, mutta jos on vähänkään isompi rooli niin kanaa ja pastaa, nuudelia ja kanaa... Mulla pitää olla sellainen olo, että mulla on energiaa! En voi liian lähellä esitystä syödä mutten myöskään liian kaukana. Taikauskoinen mä en ole. Joskus mun piti käydä kaikki repliikit läpi. Last 5 yearsissa mun piti käydä koko teos aina läpi, eli jos mulla oli illalla esitys niin mä tavallaan vedin kaksi esitystä, koska ekan lauloin suihkussa läpi. Silloin mulla on hyvä olla lavalla ja mä nautin itse siitä kun on kunnolla valmistautunut, millä tavalla sen sitten tekeekin.”

Tunnistaako ihmiset sinua kun liikut tuolla kaduilla? ”Joo kyllä, outoahan se on. Maunoksi mua kutsutaan enemmän kuin Jariksi, eikä siinä mitään...Kiva jos on jollain tapaa jäänyt mieleen. Mulle saa aina tulla puhuun, se on hienoo vaan!”

Kerro joku hassu sattumus? ”Kasivitosen olen kerran vetänyt oksennustaudissa, ämpäreitä oli siellä täällä ja välillä kävin lavan sivussa oksentamassa ja lavastamon puolella oksensin kerran lavuaariinkin... Sit yks legendaarinen tapahtui muuten Hämeenlinnan Kesäteatterissa, ”Tapsa, Toivo ja rakkaus”-näytelmässä. Loppukohtauksessa (jossa ollaan Taivaassa) jostain kumman syystä aivan yhtäkkiä aivan j-ä-r-j-e-t-ö-n lentomuurahaisarmeijan hyökkäys! Me ollaan aivan yltä päältä niissä, kuin jostain elokuvasta. Yritetään siinä laulaa viimeistä biisiä eikä siitä tuu yhtään mitään. Niitä meni suuhun ja kaikkialle! Jälkikäteen saatiin selville, että se päivä oli tarkka päivä ns. prinsessalennolle, eli ne muurahaiset lähettää nää prinsessat matkaan ja me oltiin just siinä reitin varrella!”

Kerro joku hyvä muisto? ”Eka ammattilaisesitys oli Lappeenrannassa ja ensi-ilta, tulen viimeisenä kiitoksiin Jeesuksena ja koko yleisö nousee pystyyn. Se on tuuperruttava kokemus, ei sitä osannut oikein ottaa vastaan. Se oli jotain niin suurta, että ei voinut muuta kuin itkeä, koska ei voi saada hienompaa lahjaa yleisöltä oman uran alulle kuin se, että kaverit kannustaa seisaaltaan. ”Oot oikealla alalla, anna mennä vaan!” Olin silloin vielä siis Teakin neloskurssilla. Sit kun tulin ensi-iltakaronkkaan, niin koko työryhmä nousi samoin seisomaan. Lämmöllä muistelen Lappeenrantaa, siellä oli hienoja ihmisiä ja tuommoisen tunnustuksen antaminen jollekin vaatii ihmiseltä aika paljon, sillä me ollaan niin perikateellista kansaa. Myös me näyttelijät ollaan sellaisia, että kadehditaan toisiamme eikä pystytä sanoon, että ”Sä teit tänään tosi fantastisen roolin!”

Kun joku rooli loppuu, jäätkö ikävöimään sitä? ”Kun Virgo loppui, niin oli aika vaikeeta tulla viimeiseen biisiin, silloin kyllä itkin enkä pystynyt laulamaan. Silloin sitä varmaan ajatteli, että tässäkö tää nyt oli koko mun teatteriurani. Saas nähdä mitä tapahtuu kun Vuonna 85 loppuu, koska jos jotain roolia on tehnyt 6-7 vuotta niin... Mutta kyllä mä sillai fatalisti oon, että aikansa kutakin ja kohti uusia haasteita. Mieluummin kattoo eteen päin. Niin kuin Eppu Normaali sanoo ”Ei huomista, ei eilistä, vain tämän hetken voit nähdä peilistä!” Siinä se jotenkin kiteytyy kaikki, se voisi vaikka olla mun mottonikin”, kertoo Jari ja huomaamattaan vastaa jo yhteen tulevaan kysymykseen samalla.

Mitä töitä sinulla on luvassa syksyllä? ”Yhtä en voi vielä paljastaa.. Oon sillai kevennetyllä nyt (kun meille on tulossa lokakuussa perheenlisäystä), Liz-musikaalissa teen kaksi pienehköä roolia, oon James Dean ja Montgomery Clift. Ja muita juttuja en siis voi vielä kertoa..”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain itse? ”Koen, että varmasti tulen jossain vaiheessa ohjaamaan tai käsikirjoittamaan jotain, se on mulla niin voimakas kutsumus. Mutta mä en hätäile, mä ootan oikeeta aikaa...”

Mistä haaveilet? ”Että pääsisi perheen kanssa Kanadaan melkein vuodeksi. Länsi-Kanadaan, Calgary-Vancouver – akselille. Se on koko perheen yhteinen unelma. Mikä jottei tekis siellä jotain teatteria tai kirjoittais siellä tai mitä tahansa, ja vähän jääkiekkoakin. Olen intohimoinen Calgary Flames- fani ja yksi unelma olis päästä katsoon niiden peliä, tai katsoon miten ne valmistautuu peliin pukuhuoneessa ja verrata sitä meininkiä omaansa. Ja tietysti se, että saisi olla perheen kanssa yleensäkin.”

Missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua? ”Työviksessä, armollinen homma on se, että kun ikää tulee niin tulee erilaisia rooleja. Kohta mä pääsen tekeen niitä isän rooleja ja varttuneempia henkilöitä, prinssin roolit jää. (naurua) Heti kun joku kertoo mulle paremman teatterin Suomesta, niin mä meen sit sinne. Ehkä ohjaan tai käsikirjoitan tai vierailen jossain, ei ollenkaan mahdoton ajatus se.”

Onko jotain mitä vielä haluaisit sanoa tai lähettää terveisiä blogin lukijoille? ”Kiitoksia niille, jotka on käyneet katsomassa esityksiä ja jotka on kiittäneet aplodein tai ruusuin, ne kaikki merkitsee mulle paljon. Kiitos kannustuksesta ja vastavuoroisuudesta! Teatteri on näyttelemisen kuninkuuslaji, yhtään kohtausta et voi ottaa kahta kertaa. Se on myös se, että yleisö on vastanäyttelijä, jonka kanssa pitää tehdä koko ajan. Ilman yleisöä olisi aika karua näytellä...”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Teräsmies, siksi että se saa lentää.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ekaa en kehtaa edes sanoa, mutta kyllä mä haluaisin koittaa synnytystä. Sit ei kukaan vois ainakaan sanoa, että te miehet ette tiedä synnytyksestä yhtään mitään!”

Mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ”Kuuntelisin paljon äänikirjoja, sit Iphone ja Ipod-telakka, niillä mä saan parhaiten unen. Mutta siltä varalta etten mä saakkaan unta, niin pieni sauna ja talviterassi. Kitara, pelikonsoli ja telkkari. Ja NHL-pelejä!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Negatiivisuus ja sarkasmi

Mikä on suosikkikirosanasi? - Voi vittu saatana

Mitä ääntä rakastat? - Veden ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Huutaminen

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sellainen missä joutuu herään aikaisin

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa kotiin!

Jesus Christ Superstarista

Wild Boys !!