Sivut

perjantai 21. syyskuuta 2012

Haastattelussa Kaisa Mattila

Kaisa Mattilan tapasin elokuun puolivälissä Kahvila Aschanissa Tampereella.

Jyväskylästä kotoisin oleva Kaisa on syntynyt 1977 ja on horoskooppimerkiltään vesimies (kiinalaisessa horoskoopissa lohikäärme). Tällä hetkellä hän asuu Tampereella.

Mitä harrastat? ”Urheilua kaikissa muodoissa! Näyttämötaistelu on mun suuri intohimoni, miekkailu ja sellaiset. Sit mä harrastan nyrkkeilyä, joogaa, pilatesta, jumppaa, lukemista... Välillä on vaikea määrittää, että mikä on harrastamista, osa kun on niin ammattiin liittyvää kuten laulu. Jos olisi enemmän aikaa, harrastaisin taistelulajeja säännöllisemmin ja tunteella, musta tulisi Suuri Soturi!” julistaa Kaisa.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ja minkä taidon haluaisit osata? ”No erityistaitojani ovat laulu, tanssi, miekkailu ja pianon soitto. Sit mä olen aina haaveillut break dancesta, siitä asti kun se tuli Suomeen! En tiedä miks en oo mennyt tunneille, ehkä Jyväskylässä ei silloin ollut mahdollisuutta siihen. Sellaisesta akrobaattisuudesta olen haaveillut. Silloin teatterikouluaikaan kun meillä oli niitä kaikenlaisia akrobatiatunteja, niin mä jotenkin pelkäsin niitä voltintekemisiä ja muuta, en ikinä oppinut niitä kunnolla tekemään”, Kaisa murehtii.

Osaatko soittaa pianon lisäksi muitakin soittimia? ”Nokkahuilua osaan soittaa ja vähän saksofoniakin. Kyllähän sitä aina voi kuvitella osaavansa soittaa eri soittimia...” Kaisa nauraa.

Onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”Juhani Laitala on mun sukulaiseni, vähän kaukainen tosin, mutta toisaalta taas läheinen. Me ollaan ns. sokeriserkkuja, eli mun äiti ja Juhanin äiti on keskenään pikkuserkkuja. Isäni oli muusikko ja sävelsi paljon myös teatterialalle!”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”8-vuotiaana (oli muuten vuosi ´85!) jo tiesin, että musta tulee näyttelijä. Jyväskylän Huoneteatterissa tehtiin Punahilkka-niminen näytelmä, johon isäni sävelsi musiikin ja mua pyydettiin sitten siihen Punahilkaksi. Mä oon onnistunut säilyttämään siitä vielä sellaisen hienon mustavalkoisen kuvan, joka löytyi jostain arkistoista. Mä oon siinä rooliasussa ja letit päässä. Silloin mä sen päätin, että mikä musta tulee isona. Ja siis mähän oli tosi huono siinä! Voiko enää epäluontevammin puhua kuin minä siinä! Sieltä on noustu sitten... Siitä asti olen tehnyt näitä hommia aluksi harrastajateattereissa ja avustajana, se on ollut jotenkin niin päivänselvää. Joskus on ihan hirvittänyt, että mitäs jos siitä haaveesta ei olisi koskaan tullutkaan totta, niin mitä sitten olisin tehnyt?”
”Nykyisin aattelen niin, että jos nyt jostain syystä joutuisin luopumaan tästä työstä, niin mä haluaisin opettaa. Olen opettanut kolmena kesänä lapsia ja nuoria teatterileireillä (parina kesänä Kirkkonummella ja viime kesänä Ylöjärvellä) ja se on niin jumalaisen antoisaa työtä! Mä oon aina ihan jotenkin pois tolaltani kun mä tulen niiltä leireiltä kotiin. Sellainen itkunsekainen olo, ne on niin lahjakkaita ja hyviä! Tajusin sen ite silloin opiskeluaikoina, kun mulla oli sellaisia proffia joita mä ihailin ihan hirveesti (esim. Vesa Vierikko), että kun se siirtää sen oman tietonsa minuun niin se tuntuu jotenkin ihan älyttömältä! Tossa toi nyt kertoo kaikki salaisuutensa mulle, koska se ei menetä siinä mitään! Että musta ei voi tulla hänen syrjäyttäjäänsä vaikka mä opinkin ne samat asiat. Ja että musta tulee viisaampi ja parempi kun mä kuuntelen tota. Se on jotenkin niin älyttömän hienoa, yksinkertaisen maagista. Sit se tuntuu niin mageelta myös nähdä se, kun niitä nuoria on opettanut, et kun mä kerron niille tän ja ne kuuntelee aivan hiiren hiljaa, ja sit ne oppii sen asian. Sehän on tosiaankin ihan älytöntä ja hienoa!” Kaisa hehkuttaa.

Kaisa ja taustalla Koskipuisto / kuva Teatterikärpänen
Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Ensin kävin Lahden Kansanopistossa 1996-97, sitten Teak 1999-2003. Kolmannella kerralla pääsin Teakiin sisälle. Nätyyn olen hakenut kerran, pääsin viimeiseen vaiheeseen joka oli silloin kaksiosainen, ja putosin siinä välissä. Hanno Eskola (Näyttelijätyön laitoksen lehtori) sanoi, että petin hänet.”

Miksi olet näyttelijä? ”Olen miettinyt sitä monta kertaa, enkä mä tiedä onko siihen olemassa yhtä vastausta. Kyllähän tietysti se esilläolemisen vietti on ollut meikäläiselläkin harvinaisen voimakas ihan pienestä asti, nimenomaan sellainen esiintymisen tarve. Mut mä luulen että sekin muuttuu. Joskus on ollut aikakausia, että on purkanut jotain elämänsä ongelmia ehkä siellä, mutta tänäpäivänä mä suhtaudun valtavalla innostuksella tekniikkaan, kaikkeen mikä liittyy siihen sanaan. Siihen liittyy myös nää miekkailut ja sellaiset, mutta ihan näyttelijäntyön tekniikka myös. Mä jaksan miettiä tommoisia rytmiasioita ihan loputtomiin ja innostua niistä kauheesti, kuunnella koko ajan tyyliin ”Ei hitto mä sanoin sen repliikin liian nopeasti!” . Se on ihan loputon suo ja ihan mahtavaa! Ja mä seuraan sitä enemmän kuin että seuraisin oonko mä jossain tunnetilassa ja itkisin jotain lapsuuden traumojani. Se aika on jotenkin förbi”, summaa Kaisa.

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja haluaisitko nostaa jotain roolitöitäsi esiin? ”Kajaanin Kaupunginteatterissa olin kaksi vuotta harjoittelijana, rakkaimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi jäi Mikko Roihan ohjaama Niskavuoren Heta, näyttelin siinä Hetan vanhinta tytärtä. Sit mä olin Turun Kaupunginteatterissa parisen vuotta, se oli vaikeeta aikaa. Sanotaan näin, että ehkä sieltä jäi mieleen se Jouko Turkan Konkurssisirkus, mä en olisi ikinä nimittäin uskonut että mä selviän siitä hengissä. Heti valmistumisen jälkeen tosiaan menin Turkuun kiinnitykselle ja se oli kovaa hommaa, mutta siitä selvittiin ja siitä ehkä parkkiintui nahkakin sen verran, etten ihan vähästä hätkähdä. Sit mä olin freenä muutaman vuoden, tein esim. Hämeenlinnassa pari juttua. Sit tehtiin Keski-Uudenmaan teatteriin yhtenä kesän Vaimoke, siinä näyttelin pääroolin. Se oli kyllä yksi hyvin mieleenpainuva, mä otin sen silloin kauhean tosissani ja sillai, siitä tykkäsi ja siitä tuli paljon hyvää palautettakin. Sit mä olin Turussa Linnateatterissa, siellä tehtiin Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi. Mä sain tehdä sen Elvin ja sain ns. vapaat kädet ohjaajalta, ja mä tein siitä semmosen kaistapään. Nopolat oli silloin ensi-illassa ja esityksen jälkeen otettiin kuohuviinit ja menin esittäytymään niille. Ne ei meinanneet uskoa kun luulivat, että roolin tekee joku oikeasti vanha nainen! Olin silloin 29-vuotias. Se oli kyllä paras palaute! Sit mun freelanceriys päättyi vierailuun Tampereen Työväen Teatterissa, tehtiin Tuhkimoa ja sen jälkeen Suokkaan Riku (Työviksen johtaja) rupes mua kosiskemaan sinne ja aluksi kieltäydyin, koska Turun jälkeen olin päättänyt etten ikinä enää ota kiinnitystä. Riku pyysi kolme kertaa ja kolmannella kerralla mä tajusin, että mulla voisi olla saumoja neuvotella vähän sopimustakin ja niin me päädyttiin soppariin. Aattelin, että mä oon täällä vähän aikaa ja lähden kun siltä tuntuu... Täällä ollaan! Nythän mä oon siis virkavapaalla, se on ollut tosi ihanaa kun mä olen Helsinkiäkin vähän kaivannut ja musta on ihanaa tehdä vähän muuallakin hommia. Mä rakastan Työvistä, mutta mä tekisin Helsingissä mielelläni vähän lisääkin töitä.”

Kerro Työviksen ajastasi vähän lisää! ”Täytyy sanoa, että mä olen ollut tuolla sillai kauheen onnekas, että mä en ole siellä kauheen huonoja juttuja ees tehnyt. On ollut tosi hyviä proggiksia ja aina mulla on ollut kauheen hyviä rooleja. Kyllä mä nostan esiin Lymin Tiinan, Työviksestä meidän yhteistyö lähti. Riku ja Tiina on mun isoimmat yhteistyökumppanit kyllä, niiden kanssa mä oon tehnyt eniten töitä ja toivottavasti teen vastaisuudessakin, molempien kanssa synkkaa niin hyvin. Heti kun aloitin, niin Rikun kanssa tehtiin se Pähkähullu hotelli ja Tiinan kanssa Loppuun asti lystikkäät. Ja sit se Susi sisällä! Se oli Tiinalle sillai tärkeä ja henkilökohtainen, kun se oli sen eka oman tekstin ohjaus ja kun mä näyttelin sen pääroolin, niin se oli kyllä sellainen luottamuksenosoitus ja silloin meidän ystävyys myös syveni. Se on paras rooli mitä mä oon elämässäni tehnyt! Kun mä luin sen tekstin, niin mä tiesin heti miten se näytellään ja se yhteistyökin oli sellaista, että Tiina ohjasi mua sillai lennosta, mun ei tarvinnut keskeyttää näyttelemistä vaan se syötti niitä ohjeita ja mä tein samalla koko ajan. Sitä roolia mä myöskin kaipaan välillä, ainoa rooli mitä mä todellakin kaipaan! Harmi kun se loppui...”

Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Mulla on niitä moniakin, ulkomaanelävistä esimerkiksi John Malkovich. Mähän oon siis kerran tavallaan tavannutkin hänet... (siitä lisää myöhemmin) Sitten Työväen Teatterissa on monta näyttelijää, joita mä ihailen kovasti, yritän päästä selvyyteen siitä tekniikasta ja sillai. Esim. Aimo Räsäsellä on sellainen lahja, että se on ihan killeri nimenomaan siinä rytmittämisessä. Sen takia se on niin tappohauska, koska komiikkahan perustuu ihan puhtaasti rytmiin. Ami vaan on täysin erehtymätön! Mä oon päässyt sen vaiheen yli että kauheesti kadehtisin muita, johtuu varmaan siitä että itellä on mennyt hyvin asiat niin pystyy sillai ihailemaan, ja se on helpotus. Ja Chaplin on muuten se syy, minkä takia musta oikeesti on tullut näyttelijä. Lapsena katselin paljon piirettyjä ja isän kanssa katsottiin Chaplinin elokuvia. Sen takia mä oon aina jotenkin rakastanut sitä komediaa ja kaikki mun esikuvat on ollu yleensä koomikoita. En mä yritäkään olla mikään sellainen draamanäyttelijä henkeen ja vereen, vaan vitsipohjalla mennään!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”No John Malkovichin kanssa menisin tietysti heti ja varmaan Chaplininkin kanssa. En muuten tosin tiedä uskaltaisinko, sillä Chaplinhan oli kuulemma ihan järkyttävä tyranni ja erityisesti naisia kohtaan. Mä kun oon työskennellyt myös Jouko Turkan kanssa ja muutaman muunkin vastaavan, niin mä en niinku kestä, mä meen ihan sellaiseen lukkotilaan ja sit jos se mun suurin idoli huutaisi mulle naama punaisena... Mutta John Malkovich! Se tekisi varmaan minustakin hyvän näyttelijän.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”No nyt lyö kyllä ihan tyhjää, jos tosiaan on kaikki maailman mahdollisuudet... Vastaan, että haluaisin laulaa Ewan McGregorin kanssa ”Come what may”, voisin olla hetken aikaa Nicole Kidman!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”On mulla yksi. Haluaisin näytellä Kauppamatkustajan kuolema-näytelmässä sen Willy Lomanin vaimon roolin. Tehtiin kerran Turussa se näytelmä, olin siinä tosi tosi pienessä roolissa silloin. Sit Työviksessä se tehtiin silloin kun olin mukana siinä Tuhkimossa ja Tuire Salenius näytteli sen roolin, ja Tuire on kans yks sellainen ihminen jota mä ihailen päästä varpaisiin. Se on muutenkin niin hieno näytelmä! Ja sit kun mä oon vanhempi ja viisaampi ja oon niiden roolien arvoinen, niin toinen on Golde musikaalista Viulunsoittaja katolla, niissä on vähän samantyylisyyttä niissä rooleissa.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo, tää on ollut niin selkee. Siis mun ensimmäinen haaveammattinihan oli salapoliisi! Sit kun mä jonkin aikaa olin etsinyt metsiköstä jalanjälkiä, niin... Sen voin sanoa, että mä olen välillä kriisissä tän työn luonteen kanssa. Sen, että se ruokkii itsekkyyttä ja narsismia, ja siitä mä oon ollut välillä isoissakin kriiseissä ja oon miettinyt, että mä lopetan tän ja lähden jonnekin Afrikkaan auttamaan nälkäänäkeviä lapsia. Et mitä hittoo mä täällä kekkuloin näissä vaatteissa ja kasvatan omaa narsismiani! Mutta sitten just kun tulee niitä sellaisia palautteita, että joku saa tästä katsojana niin paljon, niin tajuaa että tää on myös tärkeetä työtä, se pitää vain ajatella oikein. Tällä alalla vaan näkee niin paljon niitä semmoisia kadotettuja sieluja, jotka tekee sitä itselleen ja unohtuu se pääpointti, että kenelle tätä tehdään!”

Mikä on parasta työssäsi? ”Se ilo ja onni, mikä siellä lavalla aina välillä ottaa vallan, se semmoinen yhdessä katsojien kanssa koettu ilo tai muu tunne. Sellainen, että unohtuu kaikki maailman murheet ja koetaan yhdessä jotain!”

Entä miinuspuolet? ”No just toi, että se ruokkii sitä itsekkyyttä, sille mä oon tullut päivä päivältä allergisemmaksi. Kun siinä pitää myös pystyä erottamaan se, että joissain asioissa on myöskin pakko olla itsekäs, mutta että se oma ego pysyisi kurissa! Se on välillä raskasta katseltavaa, niin itsessä kuin muissakin.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kyllä se aina jotenkin lähtee siitä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Sitten kun on oikeat ihmiset siinä ympärillä niin sen tajuaa, että nyt se tapahtuu taas, lähtee lentoon! On olemassa sellaisia näyttelijöitä, joiden kanssa mä en saa mitään kontaktia ja se on kyllä ihan kammottavaa. Siinä ei päästä irti maasta millään, ei ota siivet tuulta alleen.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Ensi-illoissa tietysti aina, mutta silloin se on ehkä sitä, että se on sietämätöntä mutta myös ihanaa. Se on se suola tässä. Se ilmenee mulla niin, että koko ajan janottaa ja koko ajan on käytävä vessassa. Sit joskus on ollut kausia, jolloin on ollut esimerkiksi kauheen stressaantunut tai ahdistunut jostakin, niin on ollut ihan huono olo mennä lavalle, ja se ei oo kyllä kivaa! Vähän pelottaa silloin se oma jaksaminen. On ollut joskus jopa niin, että on jännittänyt se että selviänköhän mä oikeasti tästä. On vaan ollut henkisesti niin väsynyt!”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” ennen esitystä? ”Mulla oli, mutta mä päätin luopua niistä. Mä tein ihan tahallani sillai, että mä astuin kaikkien viivojen päälle tuolla kadulla! Teatterihan on nimenomaan täynnä näitä, ja vanhemmat näyttelijät opettaa nuoremmille kaiken mitä ei saa tehdä ja mitä saa tehdä, että esimerkiksi plari ei saa tippua lattialle. Mä ihan tahallani heitän sen ”Siinä teille!” ja mitä tapahtuu? Ei yhtään mitään! Mä koin jossain vaiheessa sen, että se kahlitsee. Joillekin ihmisille se tuo turvallisuutta, mutta mulle se toi vaan ahdistusta siitä, että jos mä en muista tehdä tuohon tuota rituaalipötköä niin apua! Ainoo minkä mä oon säilyttänyt, mut senkin mä teen vain silloin kun muistan, on sellainen, että silloin kun mä oon ollut lukiossa ja olin avustajana Jyväskylän Kaupunginteatterissa kahdessa musikaalissa, niin siellä oli sellainen vanhempi näyttelijä kuin Rainer Kaunisto ja se opetti mulle tällaisen... Eli me mentiin ennen jokaista esitystä vierekkäin peilin eteen, ja sit mun piti aina sanoa omalle peilikuvalleni, että ”Minä olen nuori, kaunis ja lahjakas ja minusta on oikein mukava näytellä!” ja sitten Rainer sanoi, että ”En ole kauhean nuori enkä kauniskaan, mutta laihtumaan päin ja minustakin on mukava näytellä!”. Ja sitten me mentiin lavalle! Se on sellainen kiva muisto, jonka mä oon ottanut mukaan. Musta olisi hauska nähdä sitä Raineria ja sanoa sille, että mä vieläkin hoen sitä! Se on sellainen lause, että jos ensi-illassa jännittää kauheasti niin kun sen sanoo niin se auttaa”, Kaisa kertoo.

Kerro jokin hassu sattumus! ”Niitähän on sattunut ihan älyttömästi. Tänä kesänähän on siis sattunut kyllä kaikkea mahdollista. Mun mielestä ihan älyttömän hauskaa oli se, että muutama viikko sitten lauantain iltanäytöksessä Hintsasen Sami oli ihan älyttömän väsynyt , sillä oli ollut siinä joku keikkakin ja se oli vähän sellaisessa hepulissa kun me aloitettiin, sitä nauratti kaikki jo valmiiksi. Ruvettiin näytteleen sitä ekaa kohtausta, joka oli siinä sisäversiossakin, eli me ollaan näytelty se siis satoja kertoja ja Sami vielä enemmän. Mä nään heti, että sitä naurattaa ja se on siis se kohtaus, jossa pääpari rakastuu ja siinähän ei nimenomaan saa pettää pokka! Mä tajuan että sillä ei oo edes kunnon syytä, mutta että sitä vaan naurattaa. Sit tulee se meidän duetto ”Joka päivä ja jokaikinen yö” ja me joudutaan keskeyttään se, koska Sami nauraa hysteerisenä! Sillä valuu vedet silmistä ja yleisökin nauraa mukana kun se tarttuu. Sit se saa vaan sanottua, että ”Katastrofi!”kun se tajuaa, että se on pilannut sen koko esityksen, et se on vetänyt maton koko hommalta. Kysyin jälkikäteen siltä, että mille se nauroi. Se sanoi, että hän tuli aatelleeks sitä, että ”kun me ollaan niinku se nuori ja kaunis pääpari, mutta kun hän on tällainen vanha ja ruma!” Ainahan tuolla esityksissä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, välillä puuttuu jokin olennainen rekvisiitta ja sellaista.”

Kerro jokin hyvä muisto! ” No tää kun tapasin John Malkovichin...Menin katsomaan häntä Turkuun muutama vuosi sitten, sillä oli sellainen ”The Infernal Comedy”- esitys siellä, pieni kamariorkesteri, John ja pari oopperalaulajaa. Se esitti sellaista sarjamurhaajaa. Mä menin sinne, koska mä halusin nähdä sen jätkän livenä, musta se on niin uskomaton ja mä halusin päästä selville siitä paremmin. Kun mä tuun sinne konserttitalolle hyvissä ajoin, niin John Malkovich seisoo siinä oven edessä! Me ollaan kahdestaan siinä ja lamaannun ihan täysin! Seison sen vieressä ja tuijotan sitä enkä sano sille mitään! Sit siihen tulee kaksi naista, jotka pyytää saako ottaa valokuvaa ja se on selkeesti huojentuneena siinä, että tuli jotain älyllistä elämääkin paikalle. Se rupee poseeraan sen toisen naisen kanssa ja toinen ottaa kuvaa, niin mä räppään äkkiä kännykällä siitä kuvan ja tuijotan herkeämättä sitä edelleen... Se kääntyy uudestaan muhun päin ja koko ajan mun päässä pyörii, että ”Sano sille että sä oot näyttelijä , sano nyt kun sä haluat sanoa!” En saa mitään sanottua. Sen sijaan mä soitan siitä vierestä mun äidilleni ja sanon, että mä seison John Malkovichin vieressä, ja se vielä kuulee sen. Kauheen noloa...mutta mä ihailen sitä niin paljon!”


Kerro vähän tulevista töistäsi! ”Syksyllä jatkaa Helsingissä Pasilassa ”There´s no Harri” ja Työviksessä jatkuu se ”Maailmanlopun hautaustoimisto”. Ainakin ensi kevääseen asti mulla jatkuu tää virkavapaa.”

Haluaisitko joskus tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain? ”Käsikirjoittaa en varmasti osaa, mutta niillä nuorten teatterileireillä kun oon ohjannut, niin se on kyllä todella antoisaa ja voisin tehdä sitä joskus vaikka harrastajien kanssa lisää. Se on tosi mageeta kun sen tajuaa, että miten sitä näyttämöä voi käyttää!”

Onko sinulla mottoa? ”Ongelmat pitää uskaltaa kohdata, muuten niistä ei pääse yli”

Mistä haaveilet ja missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua? ”Haaveilen sisäisestä rauhasta ja kymmenen vuoden kuluttua näen itseni kotona. Se oikeastaan johtuu siitä, että mä olen ihminen joka on elänyt jatkettua nuoruutta aika pitkään. Aina piti olla kaikkialla. Nyt mä en enää kaipaa sitä viilettämistä, vaan sitä että syke alkaa hidastua ja pääsee siihen lepopulssiin. Ei myöskään halua rohmuta niitä töitä, oon vetänyt pari kertaa itteni ihan piippuun niillä duuneilla ja se on ollut mun oma vika.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Kissanainen, koska mähän oon kissanainen, rakastan niitä, mutta siinä vielä yhdistyy se söpöys ja suloisuus ja seksikkyys, ja sit se on akrobaattisesti hirvittävän taitava ja se on taistelija!”

Mitä tekisit, jos saisit viettää päivän miehenä? ”Nuorempana mun kaikki kaverit oli kundeja, eli mä olen pyörinyt paljon äijäporukoissa ja siellä ei olis kyl mitään mikä yllättää... Mä keskittyisin siihen uhoamiseen, uhoaisin koko päivän joka paikassa ja pullistelisin, näyttelisin hauista ja haastaisin riitaa kaikkien kanssa!”

Mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ”Paljon ruokaa ja mun miehen. Ja oon hulluna sipseihin. Mut saa lepyteltyä ruusuilla ja sipseillä, jos mä olen loukkaantunut jostakin. Parhaita on Kartanon valkosipulisipsit!”

Jos saisit palata aikakoneella johonkin hetkeen menneisyydessä, minne menisit? ”Menisin Led Zeppelinin keikalle ja nuuhkaisemaan ilmaa ennen mitään saasteita.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyrsä
Mikä sytyttää sinut? - Vauhti
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyhmyys
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Meren äänet
Mitä ääntä inhoat? - Rapiseva pussi esim. junassa
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri, pyörtyisin itte koko ajan
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvinhän se meni!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).