Haastattelussa Pekka Laiho

Pekka Laihon tapasin Turun Kaupunginteatterissa teatterinjohtajan huoneessa maaliskuun puolivälissä 2013, kahden Aavesonaatti-näytöksen välisellä tauolla. Pekalla oli tavattaessa roolihahmonsa, Ukko Hummelin, maskitkin vielä kasvoillaan...

Pekka Laiho on syntynyt Helsingissä 1943 ja horoskooppimerkiltään hän on härkä. ”Mä synnyin sodan aikaan. Neuvostoliittolaiset pommitti kotia ja mä olin siellä sisällä silloin, pienenä vaille yksivuotiaana lapsena. Aika hurjaa. Mä olen tosiaan syntynyt Helsingissä, mutta koko suku metsäsikaa myöten on Somerolta. Siellä on mun juureni. Tällä hetkellä mä asun Turussa”, Pekka kertoo.

Mitä harrastat? ”Soitan kitaraa ja kirjoitan. Kirjoittaminen on mulle osittain työtäkin. Lisäksi mä luen hyvin paljon ja olen Facebook-fani. Mä olen oikein sellainen ekshibitionistinen F-bookmies, kerron siellä kyllä kaikki mahdolliset jutut! Kun yksin asuu, niin se on kyllä yllättävänkin sosiaalinen juttu, on kuin juttelisi niiden ihmisten kanssa siellä. Välillä mä suutunkin siellä kunnolla, se on se mun luontoni. Tällainen mä olen! Sen takia mä olen tän ammatinkin valinnut, tai se valitsi kyllä minut. Niin ja jalkapallon katsominen on mulla kyllä se ihan ykkönen. Mulla on kaikki maksukanavat mitä vaan voi olla, se on ainut asia mihin mä tuhlaan rahani. Kaikki futiskanavat löytyy! Niitä mä jaksan kattoo, vaikka viisi matsia samana päivänä. Se on mun intohimoni”, Pekka innostuu.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Silloin kun mulla oli polvi vielä jotakuinkin kunnossa, eli ennen vuotta 1994, niin olin hyvin liikunnallinen. Varsinkin nuorena miehenä mä olin lähes akrobaatti, ja mullahan on jalkapallotausta. Nythän mulla on tekopolvi ja hyvä kun pystyn välillä liikkumaan, mutta en nyt sentään niin heikossa hapessa ole kuin roolihahmoni tässä Aavesonaatissa. Sanotaan näin, että mun erityistaitoni on nyt se, että mä osaan olla aika luonteva, oli teksti sitten miten krumeluurinen tahansa. Mun mielestä sellainen luontevuuden ja läsnäolon hallitseminen on mun parhaita puolia.”

Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Olisin aina halunnut osata laulaa. Oon kyllä laulanut päärooleja musikaaleissa Suomen suurimmassa teatterissa ja oon ollut muutenkin laulamassa joka paikassa, televisiossa ja keikoillakin kitaran kanssa, mutta mä en oo koskaan osannut laulaa. Mun on tarvinnut tehdä hirveästi töitä sen eteen. Mulla ei oo mikään luonteva hyvä ääni, eikä kovin tarkkakaan. Sinne päin se menee, rimaa hipoen mä olen niistä selviytynyt. Sellaisen italialaisen tenorin äänen mä olisin halunnut, niin että laulaisi tuosta noin vaan. Sellainen kuin Olavi Virta! Oon muuten näytellyt Pyynikin kesäteatterissa Olavi Virtaa vanhana, ja mä lauloin kitarani kanssa pari biisiä aika hiljaa ja melko matalalta, ja niihin mä olin kyllä tyytyväinen ja yleisökin tuntui tykkäävän”, Pekka muistelee.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? Kitaraa ilmeisesti ainakin? ”Joo kitaraa osaan kyllä aika hyvin soittaa, se ei putoo multa kädestä. Pianoa osaan soitella vähän sillai falskisti. Silloin kun join vielä, niin Tampereella Tillikassa tuli pimputeltua evergreenejä välillä ja sain siitä tuoppeja. Kitaraa mä soitan ihan nuoteista, klassisiakin ja jazzbändissäkin olen soittanut ja kyllä multa rokkikin taipuu.”

Pekka Laiho Ukko Hummelina / kuva Teatterikärpänen 

Löytyykö suvustasi muita teatterialan ihmisiä tai muita taiteellisia lahjakkuuksia? ”Samuli-poikani on muusikko, hänhän oli Hearthill-bändissä kitaristina, ja sitten Miro-pojallani on oma media-alan yritys, ja hän on erittäin hyvä ohjaaja ja näyttelijä myös. Vanhin poikani Mikko asuu Englannissa ja toimii siellä lasten draamaopettajana.”

Milloin kiinnostuit teatterista ja kuka tai mikä sytytti kipinän? ”5-vuotiaana mä syöksyin Kauniaisten suomalaisen kansakoulun pikkujoulujen lavalle. Kukaan ei tiennyt mitä mä teen siellä! Mä riemastuin niin paljon niistä esityksistä siellä, ”mäkin haluun tonne”. Heitin tekstiä ilmaan tajuamatta mistään mitään ja pelleilin siellä ja kiljahdin niin kovaa kuin ikinä jaksoin loppuun ”Pekka Matias Laiho!”, kädet pystyssä. Yleisö huusi ja taputti. Ai että se tunne mikä siitä tuli... Äiti siitä myös innostui, hän oli hyvä lausuja vaikkei ollutkaan mikään ammattilainen. Hän alkoi mua sitten prepata, ja mm. Kauniaisten sotavammasairaalassa kävin usein lausumassa Yrjö Jylhän runoja. Eli mikä sytytti kipinän? Äiti ja se pieni kaaosperhonen, joka leväytti ensimmäiset siiveniskunsa siellä pienessä koulussa vuonna 1948. Se on ollut mulle se alkuunpaneva voima. Sit tietenkin Kari Franck, joka oli Helsingin toisessa lyseossa samaan aikaan kuin minä ja vei mut väkisin toimintaan mukaan. Perustettiin teatteri sinne ja mentiin Teiniteatteriin ja Ylioppilasteatteriin sen jälkeen ja oli Lapualaisoopperat ja muut. Ja sit mä pääsin suoraan pystymetsästä Mainostelevisio-teatteriin, joka perustettiin 1965. Mulla aukes taivas. Sitä mä olin aina halunnut tehdä ja siitä lähtien mä olen tätä tehnyt.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Teatterikouluahan mä en ole käynyt. Oon käynyt vaikka minkälaisilla yksityistunneilla ja Mainostelevisio-teatteri järjesti meille akrobatiatunteja ja puhetekniikantunteja, ja sit mä kävin ensimmäisen jatkokoulutusseminaarin Teatterikoulussa 1974, se kesti neljä kuukautta. Lisäksi mulla on ollut laulunopettaja melkein 30 vuotta, sen kanssa mä taistelin aina kun mä näyttelin niitä laulurooleja. Mä oon tehnyt hirveesti yksityisesti töitä, et mä en oo vaan mennyt ja ollut hirveen hyvä. Mulla oli luontevuutta ja lahjakkuutta selvästi, mutta sen kanssa sai tehdä kaksinkertaisen työn näihin teatterikoululaisiin verrattuna.”

Haitko koskaan Teatterikouluun? ”En oo ikinä hakenut mihinkään. Mulla oli mahdollisuuteni! Mua pyydettiin muodolliseen kokeeseen. Silloin oli niin, että otettiin enemmän oppilaita, ja mut tiedettiin sekä Teiniteatterista että Ylioppilasteatterista, ja nää opettajat soitti mulle, että olis varattuna syksyllä aika sinä ja sinä päivänä, että tuutko muodolliseen testiin niin kirjataan sut kouluun sisään. Edellisenä päivänä vaimoni ilmoitti, että hän odottaa toista lasta ja viikkoa sitä ennen oli Mainostelevisio-teatterista mulle soittanut Ville Salminen, että ”sinä pääset suoraan näyttelijäksi.” Näin lähellä oli se, että mä olisin mennyt Teatterikouluun! Sieltähän pudotettiin silloin vuoden aikana porukkaa pois, et se oli kyllä aika raakaa peliä. Sinne otettiin enemmän ja pudoteltiin sitten matkanvarrella pois. On se kyllä vähän kakspiippuinen juttu, kun mä oon itsekin ollut siellä valitsemisvaliokunnissa. Joskus livistää vähän lahjattomammat sisään ja lahjakkaammat jää ulkopuolelle, mutta ne sitkeimmät pyrkii sitten uudelleen ja uudelleen. Eija Vilpaskin pyrki vissiin kuusi kertaa. Itse voin sanoa, että en mä sieltä olis kyllä pudonnut! Kyllä mussa sen verran oli lahjoja ja intohimoa. Se intohimo tehdä tätä, se on hyvin tärkeä osa koko hommaa. Pätee melkein mihin tahansa työhön”, Pekka summaa.

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mahdollisesti voisin olla mainosalalla, siihen aikaan se oli kovinta muotia. Joku tämmöinen mainosten kirjoittaja, toimittaja tai vaikkapa taidehistorioitsija... Muusikkoahan mä kovasti yritin esittää siinä jossain vaiheessa, mutta mä itse rupesin huomaamaan, että enhän mä mitään osaa soittaa ja lopetin sen. Luulen, että kyllä mä kirjoittaja ehkä olisin nyt. Jonkunsortin kirjailija, en vaan tiedä että mitä kirjoittaisin.” (rämäkkää naurua)

Oletko ollut myös ns. ”kunniallisissa töissä”? ”Voi vaikka kuinka monessa eri paikassa. Mä en tossa kirjassani niitä viittinyt edes luetellakaan. Mä tein kaikki kesät töitä ja sit sen jälkeen kun pääsin armeijasta mä olin huonekalukauppiaana ja sitä ennen olin laudankantajana, satamassa mä oon ollut töissä, rakennuksilla kaksi kesää ja sit mä oon kantanut postiakin. Isäni oli taksikuski ja sitäkin hommaa mä harkitsin jossain vaiheessa, siinäkin olisi ollut yksi mahdollisuus.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä ja miten ajatuksesi sen suhteen ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Tätä sanaa käytetään halveksuvassa muodossa useinkin, mutta kyllä mä ihan rehellisesti tunnustan olevani ekshibitionisti. Mä haluan, että ihmiset näkee ja tietää mitä mä ajattelen. Ja tämmöinen esilläoleminen. Jos se on suurta itsekkyyttä niin selvä, olkoon niin, mutta mä oon pienenä ollut jo sellainen, että ”kattokaa kun mä oon tämmöinen!” Mulla on ollut suuri halu siihen, että ihmiset katsoo mitä mä teen. Syy miksi kirjoitin tuon kirjankin on se, että ihmiset näkis millaisen elämän mä olen elänyt. Se mitä tää sitten tuo ja mitä kaikkea tää vaatii multa, on sitten ihan eri asia, siinä on sitten syvällisempää kamaa mukana. Mutta se alkuperäinen ajatus on ollut se voimakas tarve olla esillä, eikä se ole mihinkään kadonnut.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, tai kenen uraa arvostat eniten tai ihailet muuten? ”Kyllä Lasse Pöysti on ihan ykkönen Suomessa mulle, mä oon ihan pienestä pitäen tykännyt hänestä, siis jo silloin kun hän esitti Suomisen Ollia. Hänen karriäärinsä on aivan huikee. Sit toinen on Jussi Jurkka, jota muuten osaan helvetin hyvin matkia vielä tänä päivänäkin. Mullahan oli sellainen imitaatio/stand-up – show aikoinaan, mutta mä menetin sen kyvyn kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ääni jotenkin sammaloitui ja rasittui jotenkin. Mä olin nuorena erittäin hyvä imitaattori. Mutta miten me nyt tästä ruvettiin puhumaan, mikä se sun kysymys olikaan? Ai niin siis Lasse Pöysti ja Jussi Jurkka Suomesta, ja ulkomailta sanon Anthony Quinn, musta siinä on äijää. Olisin halunnut itsekin olla enemmän sellainen rosoisen äijämäinen! Mä oon ollut liian kiiltokuvapoika ja kun mun vanhoja kuvia kattoo, niin oonhan mä aika söötti poika kyllä ollut, mutta mun luonne ei oo koskaan ollut semmoinen. Oon joutunut sen takia vähän ristiriitaisiin tilanteisiinkin. Ylioppilaskuvassani näytän esimerkiksi ihan sellaiselta hymypojalta, ja mulla on lapsi jo siinä ja toinen tulossa, ja lisäksi orastava alkoholiongelma! Et ei mee ihan yksyhteen ihmisen ulkonäkö ja todellisuus. No nyt vanhemmiten on tullut sitä rosoisuutta ulkonäköönkin ja se on hyvä asia. Kaikkein ikävystyttävintä minusta on ollut näytellä sellaisia sankarirooleja, jotka ovat vain sankareita mutta luonne ja särmä puuttuu. Sellaiset vähän vinksahtaneet roolityöt ovat olleet paljon mielenkiintoisempia tehdä!”

Mitäs mieltä olet näistä ”uusista kyvyistä”, löytyykö sieltä ihailun kohteita? ”Mä oon kauhean pahoillani siitä, että mulla on mennyt täysin maku esimerkiksi Putoukseen. Ne on varmasti hyviä näyttelijöitä, mutta samalla ollaan sitten kaikenmaailman pelleilyhommissa mukana. Mä en oikein usko niihin enää! Suomi on niin pieni maa ja niiden on pakko tehdä noin, koska muuten ei tule rahaa, mutta mä en pysty oikein ihailemaan niitä enää. Kari Väänänen käveli Kaupunginteatterin ovesta kerran sisään samaan aikaan kuin minä ja sanoi, että ”Mä olen valinnut tuon taiteilijan tien, mä en lähde tollai mukaan niin kuin sinä.” Olin silloin mukana Merirosvoradiossa ja vaikka missä ja mainostin K-Kauppaa. Kari on pitänyt sen linjan koko elämänsä, ja mä pidän häntä kyllä ihan ykkösnäyttelijänä, mitä tulee itteeni nuorempiin henkilöihin. Pellonpään Matti oli myös huikea ja hyvä ystävänikin, ja sekin teki hyvin harkiten kaikkia pelleilyjuttuja. Tuollainen suurkuluttaminen noissa yleisön viihdeohjelmissa, et joka helvetin paikassa ollaan sitten mukana! Tajuan kyllä kuinka hyviä ja hauskoja ja charmantteja ne on, mutta en voi sanoa arvostavani tai ihailevani heitä.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”MTV-teatteri 1965-67, Tampereen Teatteri ´67-´71, Helsingin Kaupunginteatteri ´71-2008 ja sitten olen vieraillut Tampereen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa ja Ylioppilasteatterissa”, Pekka luettelee.

Mitkä ovat olleet omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Kyllä mä lähden Othellon Jagosta liikkeelle. Se oli kovan taistelun jälkeen kovan näyttelijän Esko Salmisen kanssa tehty juttu. Upea parivaljakko oltiin näyttämöllä, vaikka itse sanonkin. Sit TT:n Romeon ja Julian Romeo siksi, että siinä mun haaveeni toteutui ja sain kokea ensi kertaa, että miten yleisön mukanaolo nosti roolini lentoon. Mainittakoon vielä Ibsenin Brand, joka oli hyvin vaikea rooli. Sit mainitsen vielä My Fair Ladyssa Henry Higginsin roolin, se on yksi lempirooleistani ja ainoa musikaalirooli, jossa mä olen ollut todella hyvä. Sitten kaikki Pasi Lampelan kanssa tehdyt työt ja tämä Aavesonaatti.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tästä on ollut puhettakin parin teatterinjohtajan kanssa, mutta ovat menneet sitten toisiin teattereihin johtajiksi ratkaisevalla hetkellä, eli Kauppamatkustajan kuolema ja Willy Lomanin rooli. Se olisi ihana tehdä! Se on sellainen höpöttäjä ja luuseri, ai ai sitä olisi kiva näytellä! Sen mä pystyisin vielä tekemään. Oikeestaan mä oon saanut tehdä kaikki, mitä tän kokoinen ja näköinen ja ikäinen mies aina kulloinkin saa ja pystyy tekemään.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Toi on perhanan vaikee, mutta hyvä kysymys! Saako se olla ulkomaalainen? Kyllä se sitten olisi Marilyn Monroe. Se oli musta todella loistava näyttelijä ja erittäin seksikäs nainen.”

Entä kenen kanssa laulaisit dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Ohoh! Se olisi Juice Leskisen ”Viidestoista yö” ja kaverina olisi Peltsi-vainaa. Me esitettäis se tosissamme, sillai niin kuin Juice sen on aikoinaan kirjoittanut.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo koskaan katunut, mutta silloin kun mun kuuluisuus oli ylimmillään eli silloin kun kaikki tunnisti mut, niin silloin mua harmitti se julkisuus, kun sitä oli tarpeeks kauan tullut. Se alkoi ottaa pannuun, kun mitään ei voinut tehdä. Siinä 80-luvun taitteessa se oli pahimmillaan. Onneks ei ollut kännykkäkameroita ja Seiskoja silloin, huh huh! Olis ollut meinaan materiaalia. Silloin mua harmitti nimenomaan se julkisuus, mutta itse ammatinvalinta ei koskaan. On tää ollut niin kivaa ja rakas ammatti minulle.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se paras asia on se, että mä saan tonkia mieltäni koko ajan, koska mä teen töitä niin, että mä haen itsestäni ne kaikki roolit. Sieltä täytyy löytyä ne kaikkein inhottavimmatkin teot, se mahdollisuus täytyy olla mussa itsessä, muuten mä en usko itteeni näyttämöllä. Se, että pystyy ne mustatkin puolet itsestään kaivamaan, käsittelemään niitä ja hyväksymään sen, että on ihmisenä just sellainen kuin on, on pirun vaikeaa. Näyttelijän työ on auttanut mua siinä. Päinvastoin kuin yleensä luullaan, niin mä oon tullut koko ajan rehellisemmäksi itseäni ja muita kohtaan, ja aidommaksi ja vähemmän näytteleväksi siviilissä, kun mä olen saanut kaivella noita puolia itsestäni irti, eli tutustua omaan itseeni, sanotaan kauniisti ja hienosti näin.”

Entä miinuspuolia? ”No toi julkisuus, mutta kyllä tässä on sekin, että mulla on vähän sellainen esilläolon pakkomielle. Joskus voisi olla porukassa vähän hiljaisempikin. Voi olla, että siinä on tän ammatin mukanaantuomaa ”minäminäminä”-juttua myös mukana”, pohtii Pekka.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ristiriita! Se on aina sellainen, että se synnyttää inspiraatiota mussa, että se tyyppi jota tekee ja se näytelmä, jota se käsittelee ei oo joko musta tai valkoinen, vaan että siinä on niinku ristiriitaisuuksia. Ihminen on ristiriitainen pohjimmiltaan, kukaan ei ole hyvä eikä paha eikä mustavalkoinen. Sellainen ristiriita, mikä on kirjoitettu oikein ja myöskin se, että tulee ohjaajan ja näyttelijänkin välille sellainen, ettei olla ihan samaa mieltä ja nyökitä, vaan välille tulee sellainen luova pieni ristiriitaisuus. Se inspiroi ja saa yrittämään! Mutta sen pitää olla hyvässä hengessä, se ei saa pitää vihaa sisällään.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Mä oon potenut joskus esiintymiskauhua ja samaan aikaan rakastanut esiintymistä. Se oli hirveetä! Kerron tossa kirjassakin siitä, että mulla oli joskus valtava kammo esiintymiseen. Sain jopa semmoisia paniikkihäiriökohtauksia, ja silti mulla oli kauhea vimma mennä. Se häipyi vasta Tampereen Teatterissa Romeon ja Julian ensi-illan aikoihin, kertalaakista kaikkosi sellainen vääränlainen jännittäminen. Nykyään mulla on sellainen luonnollinen pieni ensi-iltajännitys.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Jossain vaiheessa mä harrastin sellaista mietiskelyjoogaa, mut sit se jäi pois. Mä meen näyttämölle 10min ennen esityksen alkua ja kattelen sitä lavastusta, en ajattele mitään että ”eläydyn tähän”, vaan olen siinä tilassa. Mun täytyy olla siinä tilassa hyvissä ajoin riippumatta siitä, missä vaiheessa astun itse näytelmässä esiin.”

Entä onko sinulla mitään taikauskoon liittyviä juttuja? ”On mulla sellaisia, että jos plari putoo lattialle, niin sitä pitää sylkiä kaksi kertaa ja istua sitten sen päälle. Ja viheltää ei saa missään nimessä näyttämöllä! Tiedätkö muuten mistä syystä? Se johtui siitä, että ruotsalaisessa teatterissa oli aikoinaan paljon näyttämömiehiä, jotka oli merimiehiä ja ne vihelteli toisilleen sitä, että kuka vetää mitäkin narua. Jos näyttämöllä joku vihelsi, niin se sotki tän kommunikaation ja saattoi tapahtua hirveitä onnettomuuksia. Ja sit mulla on vielä sellainen, että ei saa vastata kiitos, kun joku toivottaa hyvää ensi-iltaa.”

Kerro jokin hauska kommellus! ”Kyllä mun täytyy kertoa se, kun kerran meni sähköt poikki kesken mun lauluni My Fair Ladyssa. Valot menee pois ja bändi vaikenee, ja minä selitän vaan sitä laulua yleisölle suorasanaisesti ja laulankin muutamia pätkiä ja tätä jatkuu minuuttitolkulla. Sit tulee valot takaisin, bändi soittaa loppunumeron ja mä huudan ”Unkarilainen prinsessa!” Sillä hetkellä mä tajusin, että jotain isoa on tapahtunut ja olen ylittänyt jonkun rajan. En ole sen jälkeen koskaan joutunut vastaavaan tilanteeseen. Esitystä ei keskeytetty vaan se jatkui, ja yhtään ei tiennyt, että tuleeko valot vai ei. Aattelin, että minusta se ei oo ainakaan kii ja pistin menemään. Joku sanoikin jälkikäteen, että pitää sitä eräänlaisena sankaritekona. Semmoista. Sit olen nähnyt, kun näytelmässä Puuvillaprinsessa Ritva Valkama putosi orkesterimonttuun keinutuolin kanssa. Se oli vaarallisen näköistä touhua!”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En oo nähnyt, mutta mä olen joskus varmaan itse ollut se. Join vielä silloin ja mä jäin joskus nukkuun pukuhuoneeseen ja seikkailin siellä sitten pimeillä käytävillä etsiessäni vessaa. Siellä oli yövahti koiran kanssa ja se piti mua varmaan teatterin kummituksena. En mä usein sitä tehnyt, mutta pari kertaa siellä tuli vietettyä yö kun myöhästyin viimeisestä junasta”, Pekka kertoo nauraen.

Kerro joku hyvä muisto! ”Kyllä se menee Somerolle ja isoäidin ja äidin lapsuuskotiin. Kesäinen päivä ja setäni Juha, joka oli puuseppä ja mehiläishoitaja, tuo mulle hunajaa, jonka se on just ottanut siitä vadista, sillä on vielä päässään se mehiläsihoitajan verkkokin. Juha antaa mun maistaa sitä hunajaa, olin kai 3-4-vuotias silloin, mehiläinen pörräsi siinä ympärillä, muttei tehnyt mitään. Ne on mulle tänäkin päivänä rakkaimpia eläimiä, kiitos näiden lapsuusmuistojen. Se maku mikä siitä tuli, sain ensimmäistä kertaa elämässäni maistaa hunajaa, tuoretta hunajaa. Kaunis kesäinen päivä. Ei kauniimpaa kokemusta voi olla! Muistan sen maun ja sen tuoksun ja sedän rauhallisen leppoisuuden. Mulla oli kyllä niin onnellinen lapsuus, siitä olisikin voinut kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan”, Pekka huokaa ja hiljentyy hetkeksi.

Käytkö itse katsomassa teatteria muiden tekemänä? ”Lampelan Pasin juttuja on ollut kolme viimeistä, mitä mä olen nähnyt. Työviksessä oli se Viettelysten vaunu, täällä Turussa Sopukassa oli se Ingmar Bergmanin juttu ja Kansallisteatterissa oli se Pahuus. Pasin jutut mä käyn aina katsomassa. Tampereen Teatterissa ja Työviksessä mä käyn välillä, Helsingissä mä käyn lähinnä Kansallisteatterissa ja Teatteri Jurkassa. Helsingin Kaupunginteatterissa en ole käynyt sen jälkeen kun lähdin sieltä. En avaa sen teatterin ovea! Saatte vain arvailla miksi, en kerro vaikka kiduttaisitte!”

Kertoisitko vähän kirjaprojektistasi, ”Poika ja kapakkasaatana”. Miksi kirja ja millainen oli syntyprosessi? ”Kirja pyöri mun mielessäni pitkin mun uraani kahdestakin syystä. Toinen oli siksi, että mä olen aina halunnut kirjoittaa romaanin ja toinen oli se, et kun mä kerroin mun urastani Lampelan Pasille junamatkoilla Helsingistä Tampereelle ja joka paikassa, niin Pasi kehoitti mua kirjoittamaan muistelmat. Hän on suurin syyllinen siihen, että mä sitten rupesin tosissaan kirjoittamaan. Sit mä innostuin siitä ja suorastaan haltioiduin. Se varsinainen prosessi oli kokonaisvaltainen, se oli 24h/vrk. Mä keräsin hirveästi materiaalia, mulla oli äidin ja isän salaa 25v ajalta keräämät albumit, jotka on täynnä valokuvia ja haastatteluja ja arvosteluja. Ne antoi ne mulle yllättäen 50v-lahjaksi. Sit mä soittelin eri paikkoihin ja teattereihin ja samalla kirjoitin koko ajan. Lähetin välillä Pasille tekstiä luettavaksi ja se antoi palautetta ja hyviä neuvoja. Mä kirjoitin sen pariin kertaan uusiksi ja sit tuli kustannustoimittaja, joka tutustui rakenteeseen ja teki lyhennysehdotuksia ja parannusehdotuksia. Se prosessi oli vuoden mittainen ja 24h/vrk, mulla oli silloin mahdollisuus siihen , kun en ollut silloin missään töissä.”

Huom! Pekka Laihon kirja ”Poika ja kapakkasaatana” tilattavissa esim. tämän linkin kautta.

Tulevia roolejasi? ”Ensi vuodelle on vähän suunnitelmissa sellainen ruotsinkielinen näytelmä, jonka on kirjoittanut Benjamin Laustiola. Tuomisen Olan kanssa on ollut vähän puhetta, että hän ohjaisi jotain, ehkä mun kirjoittaman monologin. Ja tämä Aavesonaatti jatkuu syksyllä täällä Turun Kaupunginteatterin Sopukassa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Kiva olla olemassa! Vakavan sairauden jälkeen tuo lause on saanut entistä suuremman merkityksen.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti sanoa? ”Minä en ymmärrä niitä teatterinjohtajia, jotka eivät älyä käyttää minua isoissa päärooleissa!” (naurua)

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Menisin yleiseen saunaan ja sit mä menisin vaateostoksia tekemään sellaisiin paikkoihin, missä naisilla on yhteiset sovituskopit. Ja sit kävisin kaikki naistenvessat läpi mitä vaan voi ja ehtii käydä.” Lisää naurua.

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Jos siellä näkis lukea, niin ottaisin monta hyvää kirjaa ja Reissumies-leipää ja Aura-juustoa. Juomaksi saisi olla jotain vähähiilihappoista Aquaa tai vastaavaa.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella, minne menisit? ”Mä menisin Michelangelon aikaan eli 1500-luvun vaihteeseen , johonkin Italiaan, en tosin haluaisi tulla tapetuksi siellä, koska se oli aika levotonta seutua ja aikaa. Henkivartijat pitäisi olla mukana. Se aika kiinnostaa mua todella paljon, taide-elämä kukoisti.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Perseenreikä (hysteeristä naurua)

Mikä sytyttää sinut? - Seksikäs nainen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyhmä nainen

Suosikkikirosanasi? - Voi vittujen kevät!

Mitä ääntä rakastat? - Sellon ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Huonosti soitettua viulua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kirjailija

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sellainen, joka käyttäisi väärin valtaansa työntekijöitään kohtaan

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiitos rehellisyydestäsi!