Haastattelussa Peter Franzén

 Sinnikkyys palkitaan. Tähän tapaamiseen yritettiin löytää yhteistä aikaa yli vuoden päivät, mutta missään vaiheessa en menettänyt toivoani. Lopulta tämä saatiin järjestymään parin päivän varoajalla, ja niin Teatterikärpänen siirtyi huhtikuussa 2013 hetkeksi Leffakärpäseksikin ja tapasi Helsingissä Ravintola Primulassa Peter Franzénin. Ravintola sijaitsee Viiskulmassa ja Rööperi-elokuvan alkukohtaus tapahtuu samoilla kulmilla, joten päästiinkin sitten kirjaimellisesti heti kättelyssä asian ytimeen.

Keminmaalta kotoisin oleva Peter on syntynyt 1971 ja horoskooppimerkiltään hän on leijona. Tällä hetkellä hän asuu virallisesti Los Angelesissa.

Mitä harrastat, vai ehditkö harrastamaan yhtään mitään? ”Harrastan elokuvia, elokuvien katselua, joka on tietysti ammattinikin puolesta mulle hyvin läheinen elämäntapa. Sit mä harrastan patikointia, kalastusta ja luonnossa liikkumista. Lisäksi koitan urheilla kolme-neljä kertaa viikossa. Siinähän sitä jo on kaikenlaista... Niin, koitan myös lukea mahdollisimman paljon. Soittelen myös, lähinnä kitaraa ja huuliharppua, pianoakin”, Peter luettelee.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi noin niin kuin ammatillisessa mielessä? ”Jaa-a, puhutaanko nyt mistä ammatista? Mä luulisin, että mun vahva puoleni näyttelijänä on se, että mä uskallan ryhtyä tekemään sellaisia hahmoja, jotka on kaukana musta itsestäni. Elokuvissahan mä olen näytellyt suurimman osan ammatillisesta urastani, se on ollut kiinnostava ja läheinen väline mulle aina. Mulla on ollut niin hyvä tuuri ja hienot tsemppaajat, sellaisia avarakatseisia ihmisiä tuolla elokuvamaailmassa, ja he ovat antaneet mulle ikään kuin mahdollisuuden tehdä rooleja monelta eri kantilta ja käyttää kroppaani monella eri tavalla. Mä luulen, että se on tässä näyttelijämaailmassa mun vahvimpia puoliani. Lisäksi mä oon hyvin yhteistyökykyinen, tykkään ihmisistä ja tykkään kannustaa toisia kannustamaan mua. Se on sellaista vuorovaikutusta, mikä on niin lavalla kuin elokuvissakin sama juttu, eli toinen pistää kohtauksen sisällä rimaa ylemmäs ja ylemmäs, se on hyvä merkki yhteistyöstä. Mä oon aika hyvä pelaamaan sillä tavalla ihmisten kanssa.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata ja onko kaikki opeteltavissa tarvittaessa? ”Voi niitä taitoja olisi varmaan paljonkin. Ne tulee monesti sillä tavalla roolien ja produktioiden kautta, että ”ahaa tuollaistakin on olemassa” ja näyttelijänhän pitää osata tehdä kaikenlaista edes vähän. Aika lailla moni asia on opeteltavissa, mutta jotkut jutut kiinnostaa enemmän ja jotkut taas vähemmän, ja se miten niistä innostuu, niin se on sitten taas ihan eri asia. Kyllä kaikkea ainakin jollain tavalla pystyn handlaamaan, kun on avoimin mielin. Sama myös ihmissuhteissa ja tutustumisessa toiseen, että jos on avoimin mielin, niin pääsee nopeammin kiinni siihen ihmiseen, riippuu tietysti siitä toisestakin. Mutta mikähän nyt olis sellainen mielenkiintoinen juttu, jonka ehdottomasti haluaisin osata tai oppia? En koskaan aattele niin, että ”voi kun mäkin osaisin tehdä noin”, vaan jos mä näen jotain tarpeeksi kiinnostavaa, jota en ole ennen kokeillut, niin sitten mä kokeilen sitä! Mä en halua kilpailla kenenkään kanssa. Näyttelemisessä ei oikein voi sillä tavalla kilpaillakaan, vaikka siinä palkintoja jaetaankin. Ne on vaan tunnustusta hyvin tehdystä työstä. Mut kyllä mä ihailen sellaista hurjapäisyyttä, esim. mulla on muutama kaveri, jotka hyppää sellaisella liitopuvulla ja se on aika huikeeta. Sellaista olis hieno koittaa joskus, mutta en tiedä uskaltaisinko mä. Laskuvarjoa mä haluan kans kokeilla. Se liitopuku olisi kyllä niin extremee!” Peter innostuu.

Milloin olet kiinnostunut näyttelemisestä, ja vaikuttiko siihen joku henkilö tai asia? ”Mä oon aina ollut kiinnostunut esiintymisestä, oikeestaan jo ihan pikkupojasta lähtien, kun oli kaikkia länkkärileikkeja ja sellaista. Ja sithän mä pääsin Kemin Kaupunginteatteriin iltanäyttelijäksi, kun mä olin 12-vuotias, Sound of Musiciin. Laulava Trappin perhe, mulla oli siinä yhden lapsen rooli ja sen koko kauden olin sitten mukana kaupunginteatterissa, ja sieltä se varmaan on lähtenyt. Muistan hyvin elävästi vieläkin sen tunteen, kun keskitalvella merimiespuku päällä siellä laulan ja tekoaurinko lämmittää selkää. Tuntee olevansa jossain ihan muualla niin elämässä, ajassa kuin paikassakin. Sisäinen lämpö ikään kuin syttyy siinä lavalla ja tuntee, että kaikilla muillakin on samanlainen olo ja tahto projisoida jotakin tiettyä tärkeetäkin asiaa sille massalle, joka istuu siellä pimeydessä ja josta näkyy aina pikkuisen muutamia silmäpareja. Sit tää mun kiinnostus jotenkin vaan unohtui vuosien saatossa, ja vasta seuraavan kerran havahduin siihen että tää on mun homma, kun hain teatterikouluun ekan kerran. Olin sit armeijassa ja hain toisen kerran, ja silloin pääsinkin sisään”, muistelee Peter.

Oliko teillä koulussa mitään koulunäytelmiä tai vastaavia, ja olitko niissä koskaan mukana? ”Joo oli meillä, mutta en mä koskaan saanut mitään rooleja sieltä. Ai sä oot esittänyt puuta! Oooooi, oliskohan mullakin jotain...Ai niin, olinhan mä Herodes Tiernapojissa! Mutta koulunäytelmissä mä en päässyt rooleihin, ehkä ne kaikki suosituimmat pojat aina otettiin”, naurahtaa Peter.

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin valmistuit? ”Juu siis Teatterikorkeakoulu ja toisella yrittämällä pääsin sisään. Neljä vuotta kävin koulua ja valmistuin vuonna 1995. Se oli oikein hyvä koulu siihen aikaan ainakin sellaiselle, jolla ei ollut mitään maneereja eikä mitään ymmärrystä siitä, että miten näytellään, miten ollaan lavalla, miten esitetään joku asia, miten tekeydytään joksikin toiseksi. Mulla ei ollut sellaista ”taiteilijuutta”, eli tiettyä ajatusta siitä, että minkälainen taiteilijan pitää olla. Oli se tietenkin rankkaa, kun piti ikään kuin muokata kaikki mennyt mitä on ollut elämässä ja sitten rakentaa se taiteilijaminä.”

Mitä teit sitten siinä Kemin kaupunginteatterin ja Teakin välissä? ”Kävin koulua, harrastin. En ollut missään teatterihommissa siinä välissä. Asuttiin Mäntässä ja kävin siellä lukion. Harrastin valokuvausta ja sellaista, musiikinsoittamista ja hyvin innokkaasti katselin aina elokuvia.”

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla (tarkoittaen kaikkea kolmea ammattia), eli onko olemassa vaihtoehtoa B? ”No oli mulla joskus jotain opettaja – tai poliisihaaveita, sellaisia ihan perusjuttuja ja sinänsä ihan järkeviä ajatuksia, mutta kyllä mä varmaan jollakin tavalla olisin kiinni jossain muodossa taiteen kanssa. Ehkä mä olisin havahtunut kirjoittamaan aikaisemmin.”

kuva Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Se on kyllä sitä mitä mä oon ja se on ikään kuin se mun persoonani. Mä tarviin sitä, että saan aina välillä olla joku muu ja saan mennä johonkin muuhun maailmaan ja yrittää rekonstruoida ihmiskohtaloita ja projisoida sitä kautta fyysisesti itsestäni. Se on hyvin vapauttavaa ja voimakkaasti tietyllä tavalla energisoivaa ja ajatuksia herättävää mennä toisenlaisena johonkin tekstiin mukaan ja olla avoimena sillai, että mitä siellä oikein tapahtuu. Luoda sillä tavalla mielikuvia ihmisten silmien edessä.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vaikkapa siitä hetkestä kun astelit ensimmäistä kertaa Teakin ovesta sisään? ”Heh aika pitkä aika ajatella, kun mä oon kuitenkin jo 20 vuotta veivannut näitä juttuja. Alussa mulla ei oikeestaan ollut minkäänlaista mielikuvaa, muuta kuin että se on energistä ja tunteisiinvetoavaa hommaa, kun katsoi itse mitä muut tekee. Oon ollut hyvin avoin vaikutteille nuorempana ja oon edelleenkin, mä koitan pitää tätä avoimuutta yhtenä työni välikappaleena ja työkaluna, ja sitä myötä se on ikään kuin intuition kaitsemista sillä tavalla, etten omasta mielestäni oo kauheesti kyynistynyt, vaan oon pystynyt pitään sen intuitiivisen ajattelun mukana, kaiken loogisen ja muun ajattelun lisäksi. Kyllä sitä tietenkin jokainen rooli ja jokainen produktio tuo lisää näyttelijälle, ja ei se oikeestaan sillä tavalla se ydin oo muuttunut. En oo koskaan nähnyt itteeni sillai laakeriseppele päässä Julius Caesaria esittämässä, vaan oon aina ymmärtänyt sen, että tää on pirun raskasta työtä ja joskus onnistuu ja joskus ei todellakaan onnistu. Tää on sellainen valinta, mikä taiteilijoiden pitää aina tehdä. Jos haluaa olla tällä alalla, niin mun mielestä pitää tiedostaa realistisesti se, että tää tulee välillä olemaan todella raskasta. Mutta on tää niin palkitsevaa, että mä uskon etten voisi mitään palkitsevampaa duunia kokea.”

Onko sinulla olemassa omia esikuvia? ”On tietenkin, ainahan niitä on ollut. Ja niin kuin Teakissakin opetettiin, niin varastaa saa ja sitä kautta luoda omaa yhdistelemällä asioita omaan itteensä, rakentaa niistä oman juttu omien kokemuksiensa kautta. Mutta joo, kyllä mulla ulkolaisista näyttelijöistä esim. Daniel Day-Lewis on sellainen kova juttu aina ollut, samoin Gary Oldman. Suomessa tietenkin on mahtavia näyttelijöitä myös. Suosalon Manu … intensiivisiä, maagisia ihmisiä ei voi olla ihailematta.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatteri on mulle ensimmäinen ammattiteatterikokemus ja tuntuu aina jotenkin kotoisalta ajatella sitä Ryhmistä Pengerkadulla. Se on hieno teatteri ja mahtavia produktioita tekee koko ajan. Siellä olen näytellyt muutamissa esityksissä ja sit meillä oli sellainen oma tuotanto, jolla me vierailtiin Helsingin Kaupunginteatterissa. Sit olen vieraillut tuossa KOM-teatterissa yhdessä musiikkiesityksessä, ja sit oon ollut Santa Barbarassa Kaliforniassa ja New Yorkissa esiintymässä. Siinä ne kuule taitaa olla... Ai niin ja sitten olin Neon-teatterissa yhtenä kesänä tuossa Särkkälinnassa. Siellä oli oikein hauskaa kesämeininkiä meillä.”

Milloin olet ollut viimeksi teatterin lavalla? ”Kolme vuotta sitten Puhdistus-näytelmässä New Yorkissa. Suomessa olen ollut viimeksi lavalla Mika Myllyahon ohjaamassa Waterloo-näytelmässä Ryhmäteatterissa vuonna 1999. On siitä aikaa!”

Onko ihan mahdoton ajatus nähdä sinut vielä joskus Suomessa teatterin lavalla? ”Ei missään nimessä, on jo vähän juteltukin ihmisten kanssa, mutta ei ole oikein sillä tavalla ollut vielä mahdollisuuksia, kun harjoitukset ynnä muut veisi niin paljon aikaa. Kyllähän sitä muutaman kuukauden esitysjaksoja pystyisi tekemään, mutta olisi se kivaa jos joskus pystyisi tulemaan takaisin ja omalla kielellä saisi näytellä teatterissa. Teatterinäytteleminen on kuitenkin mun mielestä se näyttelijän ammattitaidon mittari. Siinä ei pysty ottamaan mitään uusiksi, kyllä. Se on se juttu. Elokuvanteko on eri tavalla vaativaa ja teknistäkin ja välineen kanssa, mutta teatterin tekeminen on sitä mitä näyttelijyys vaatii.”

Peter Viiskulmassa / kuva Teatterikärpänen

Olisiko sinulla jotain roolihaavetta teatterissa? ”Yleensä roolit tekee sillä tavalla, että kun se rooli tulee niin se on se. Mulla ei oo mitään semmoista haavetta. Totta kai olisi hienoa tehdä jotain hyvin klassista, en oo semmoista oikein koskaan tehnyt, kun oon ollut enemmänkin sellaisissa moderneissa näytelmissä. Olisi haastavaa ja mielenkiintoista tehdä jotain sellaista, missä voisi laittaa itsensä kunnolla likoon! Et miten paljon joutuisi muistamaan ja opettelemaan uudestaan tekniikkaa ja kaikkea.”

Oliko leffaura aikoinaan tietoinen valinta? ”Ei niinkään valinta, vaan tietoinen toive. Mua on lapsesta asti kiinnostanut aina hyvin paljon leffat ja kyllä se sellainen iso haave oli. Se meni niin kuin elämässä moni asia menee, eli kun ottaa jonkun tietyn kiintopisteen ja pyrkii sinne, niin jossain vaiheessa sinne pääsee, jos on tarpeeksi halua ja mielenkiintoa ja jaksaa olla yritteliäs. Ja jos todellakin kuuntelee intuitiotaan, mikä on mulle hyvin tärkeä elementti, kuuntelee ja jalostaa niitä ajatuksia, niin se kantaa.”

Onko leffarooleissasi jotain omaa suosikkiasi, vai voiko niitä edes laittaa järjestykseen? ”Mulla on takana monta tärkeää roolia ja myös sellaisia rooleja, jotka oli todella mielenkiintoista tehdä. Ei mulla oo mitään sellaista ehdotonta ykköstä. On ollut monenlaisia rooleja, niin isoja kuin pieniäkin, jotka ovat olleet urani kannalta tärkeitä ja myös ammattitaidollisesti merkittäviä. On tietysti myös sellaisia, joista on jäänyt isompi jälki tuonne tunnemuistiini. ”Rukajärven tie” oli mulle tosi tärkeä, se oli mun ensimmäinen pääroolini ja muutenkin massiivinen elokuva. Sitten myös Pölösen ohjaama ”Emmauksen tiellä” oli ihan älyttömän hauska kokeilu ja siinä oli todella hyvä teksti.”

Tässä välissä muistelemme hetken huvittavaa tapahtumaa muutaman vuoden takaa Lahden Kirjamessuilta, jossa Peter oli haastateltavana ”Tumman veden päällä”-kirjansa johdosta. Minä ja mieheni tapasimme Peterin pikaisesti haastattelun jälkeen käytävällä, minä pyysin nimikirjoitukset kahden dvd:n kanteen ja mieheni kysyi, mitä niille mopokengille tapahtui... (eräs legendaarinen kohtaus Emmauksen tiellä-elokuvasta)

”Ai niin olikin joo, mä muistan tuon! Jaa mitäkö niille mopokengille tapahtui? Toinen niistä saatiin pelastettua. Mopokengät, voi vitsi että siitä tuli hauska kohtaus! Me saatiin improvisoida niiiin paljon siinä, se oli kyllä yksi hauskimpia kokemuksia elokuvapuolella ikinä! Meillä oli juu tarkoitus tehdä se koko elokuva kokonaan yhdellä vedolla, mutta jouduttiin sitten kuitenkin tekemään sitä sillai vähän pätkissä. Hyvin pitkiä ottoja ne kyllä oli, ei siinä paljoa leikkauksia ollut. Se oli kyllä äärettömän hauskaa, siinä niinku teatterin, tv:n ja elokuvan raja hämärtyi täysin. Vaatteet tuli paikanpäältä ja mä olin kai lopettanut just Rölli-leffan kuvaukset ja tulin sieltä suoraan sinne. Joku stuntti oli harjoitellut muiden näyttelijöiden kanssa ja mä katoin kerran miten se menee, ja siitä vaan sitten mukaan. Niin.”

Tätä sitten nauretaan tovi ja muistellaan muita leffan legendaarisia kohtauksia.

”Rööperin rooli oli kyllä mieleenpainuva myös. Ja Puhdistus sillä tavalla, että siinä mentiin niin äärirajoille, lähelle mun omaa kipukynnystäni. Hyvin mielenkiintoinen rooli ja mahtavaa oli olla siinä mukana. New Yorkissa esitin sitä vastapuolta, eli Martinin roolin. Puolitoista vuotta meni kaikenkaikkiaan Puhdistuksen parissa. Sanoisin, että tämä tuleva Dome Karukosken ”Leijonasydän” ja siinä päärooli, tulee olemaan kova juttu myös. Se oli erittäin mielenkiintoista tehdä. Ja sitten Simo Halisen ”Kerron sinulle kaiken”. Harjunpää-leffa oli kans kiintoisa.”

Kuka on suosikkinäyttelijäsi ja jos häntä ei olisi ollenkaan, kuka olisi tehnyt kaikki hänen roolinsa? ”Woooou, huh huh! Clint Eastwood on mun suosikkini, mutta kuka olisi voinut tehdä sen roolit? Kenellä voisi olla sellaista samanlaista karismaa? Se on jotenkin niin instituutio se herra kyllä...Nyt täytyy varmaan miettiä siltä kantilta, että kenet mä ohjaajana castaisin Eastwoodin rooleihin. Tässä voi nyt mennä tovi...”

Peter tuijottaa pitkään ikkunasta ulos.

”Tulee kaikenlaisia nimiä mieleen, mutta eheeeei niistä kyllä kukaan pystyisi Clintin saappaisiin hyppäämään. Se on aikamoinen ikoni! Saanko mä jättää tän hautumaan ja vastaan sitten myöhemmin?”

Mikä on paras näkemäsi kotimainen elokuva? ”No huh! Lisää vaikeita. Mitäs kaikkia suomalaisia elokuvia sitä onkaan olemassa... (vastaan oman suosikkini Pojat) Sinne Niskasen suuntaan mullakin ajatukset tässä menee. Onhan se ”Kahdeksan surmanluotia” aika hurja juttu. Nyt täytyy kyllä sanoa, että nyt on hankala vastata.”

Yhtä helppo, eli entä paras näkemäsi ulkolainen elokuva? ”Tääkin on vaikee, kun on niin monenlaista genreä ja laaja skaala. Vastaan tähän nyt ”My left foot”.

Pojat-elokuvasta tulee puheeksi syksyllä ensi-iltansa saava Hämeenlinnan Teatterin Pojat-musiikkinäytelmä. ”Mielenkiintoista. Tuli muuten mieleeni, että yksi parhaista näkemistäni teatteriesityksistä on Q-teatterin Skavabölen pojat, se oli todella hieno. Sitä elokuvaa en ole nähnyt.”

Kerron, että se tulee parin päivän kuluttua Kotikatsomossa. ”Ai tulee vai! Ai niin mutta eihän mulla ole telkkaa. Täytyy varmaan kutsua itsensä kylään jonnekin silloin illalla”, Peter naurahtaa.

Esitän kyläilykutsun, joka otetaan kiittäen vastaan, mutta elokuvan editointihommissa pitää olla maanantaiaamuna, joten Hämeenlinna-visiitti jää sillä kertaa tekemättä.

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En ikinä!”

Mikä on parasta työssäsi näyttelijänä? ”Se on se, että saa katsoa maailmaa monelta kantilta ja pakottaa itsensä ikään kuin ymmärtämään ihmisiä ja eri ajatusmaailmoja ja eri vaiheita elämässä. Mulla on sellainen pohjaton kiinnostus inhimillisiin asioihin ja siihen, mikä koskettaa ihmistä.”

Entä miinuspuolia? ”Ehkä se, että välillä pitää yrittää löytää itsensä uudestaan. Se kuuluu osana tähän hommaan ja se meinaa usein sitä, että lähimmät ihmiset vähän kärsii siitä. Se on se ikävin asia. Ensinnäkin on ihan fyysisestikin poissa kotoa ja ystävien luota, mutta myös mieli, ajatukset ja keskittyneisyys on jossain ihan toisaalla. Häviää tavallaan hetkeksi.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kun ihmiset ovat aktiivisia ja innostuneita siitä mitä tekevät! Ja jos vaikka dialogin sisällä tehdään kohtausta ja mä näen, että se toinen on liekeissä, niin se inspiroi mua ihan valtavasti. Helsinki inspiroi mua, matkustelu, musiikki, ihmiset.”

Entä kirjoittaessa? ”Kyllä mä musiikkia käytän aika paljonkin. Oikeestaan sillä tilalla, missä mä kirjoitan, ei oo merkitystä. Mä voin kirjoittaa vaikka lehdenkulmaan pöydässä, koska muutkin tekee niin. Mutta kun istuu itsevalitsemansa oman pöydän ääressä ja oman maiseman tai näkymän ääressä, niin se on se rutiini mikä kirjoittamisessa tulee. Se inspiroi mua ainakin kovasti. Pystyy keskittymään ja pääsee ikään kuin siihen kirjoittamisen flow-tilaan aika nopeastikin. Se innostaa mua kun mä tiedän, että tää menee näin. Tarina vie kokonaisuudessaan niin pitkälle, että mua harmittaa se, etten mä osaa pukea sitä sanoiksi niin nopeasti. Teksti jalostuu siinä kirjoittaessa. Ajallisesti mulla menee joskus kuusi tuntia, sit saattaa mennä tunti sellaiseen ihmettelyyn ja aikaisempien kappaleitten korjailuun. Ajantaju menee kyllä silloin kun oikein kulkee. Joskus syntyy vain yksi sivu kolmessa tunnissa ja se tuntuu todella nihkeältä.”

Tässä välissä tulee puheeksi, se että minua on kehoitettu kirjoittamaan joskus ”Teatterikärpäsen muistelmat” ja suunnittelin aloittavani kirjoittamisen eläkkeelle päästyäni. ”Loistava idea, sinä kun teet tätä hommaa sydämellä ja varmasti olisi kiintoisaa lukea katsojan näkökulmasta asioista. Kyllä aloitat kirjoittamaan ja heti, mihinkään eläkeikään et kyl odota. Ilman muuta kirjoitat muistelmat, mä tuun sitten sun kirjanjulkkareihin jos vaan suinkin olen maisemissa silloin...”

Kärsitkö elokuvanteossa ”ramppikuumeesta”? ”Kyllä vähän, se kuuluu myös tähän ammattiin, mutta ei se oo koskaan mua sillä tavalla haitannut. Teatterikoulussa meillä oli yks sellainen akrobatianopettaja, joka sanoi aina että ”Mennään vaan ja tehdään!”, se oli avoin ja rohkea mies, avoin kaikelle mitä vaan voi sattua. Tietysti välillä pitää olla hyvin eksakti kuvaustilanteessa, kaikki tunneskaalan vaihtelut, katseen suunta, löytää valo, sanoa tietyllä äänensävyllä ja – painolla. Kun ymmärtää sen tekniikan ja tietää missä mennään, niin sitten sitä mennään vaan. Silloin kun mua jännittää, niin kyllä mua vatsanpohjasta ottaa. Sama tunne kun meni ekaa kertaa sukeltamaan. Muistaa vaan hengittää. Sama neuvo näyttelemisessäkin : muista hengittää koko ajan!”

Pysäyttääkö ihmiset sinua kadulla täällä Helsingissä ja tulevatko juttelemaan, antamaan palautetta jostain elokuvasta tms. ? ”Kyllä joskus, mutta aika rauhassa saan kulkea. Täällä liikkuu niin paljon julkisuudenhenkilöitä ja ihmiset ovat täällä tottuneet siihen. Niin kauan kuin ihmiset ovat asiallisia mua kohtaan, niin mä olen asiallinen heitä kohtaan. Musta on hienoa kuulla, mitä mieltä ihmiset on jostakin jutusta ja siks musta onkin hirveen hienoa kiertää leffojen kanssa Suomen kaupunkeja ja käydä näyttämässä niitä ja puhumassa elokuvista. On mahtavaa kuulla katsojilta, että miten mikäkin asia vaikutti.”

Millainen on Peter Franzénin ”normipäivä”? ”Heh. Herään. Yleensä aamulla, mielelläni vien pojan kouluun, kirjoitan, vastailen meileihin, ohjaajan ominaisuudessa teen jotain leffaan liittyviä juttuja. Yleensä pyrin aika varhaisessa vaiheessa päivää aloittamaan kirjoittamisen, ja se kestää yleensä sitten iltapäivään asti. Sit jos on jotain koekuvauksia, niin menen sinne. Päivät tietysti vaihtelee hirmu paljon, riippuen tietysti siitä, että tehdäänkö jotain elokuvaa ja päivän kulku riippuu sitten siitä. Jos oon näyttelijänä, niin herään aika aikaisin ja oon aikaisin myös maskissa ja valmistaudun muuten leffantekoon.”

Onko kuvauksissa sattunut jotain oikein legendaarista? ”Onhan niitä kaikenlaisia sattunut ja aina niitä muistellaan niiden ihmisten kanssa, jotka ovat olleet niissä tilanteissa mukana. Ne kuuluu niihin muistoihin, jotka on jotenkin niin rakkaita tai älyttömiäkin, et niitä on vähän vaikeaa sillai kertoa kellekään. Tarina lässähtää kerrottaessa. Ja sit jos kertoo, niin otsikoissa lukee ”Franzén oli hukkua”. Vesi on mulle sellainen elementti, jota mä oon aina vähän kammonnut. Tumman veden päällä – elokuvassa vesi tulee olemaan hyvin isossa osassa. Joki on mulle uskonnollinen juttu, ja mulla on hyvin suuri kunnioitus vettä kohtaan. Alitajuisesti kun sitä koko ajan ajattelee, niin välillä ajautuu sellaisiin tilanteisiin, joissa sitten tapahtuu kaikenlaista, hyvää ja huonoa. Rölli-elokuvan kuvauksissa oli aikamoinen läheltä piti – tilanne. Tehtiin sellaista kohtausta, jossa näyttelijät tippuu veteen. Stuntit teki sen tippumisen, ja me muut mentiin stuntkoordinaattorin ja stuntin kanssa kahdella soutuveneellä keskelle sellaista aika syvää suvantoa. Koski pauhasi siinä yhdessä suunnassa. No me oltiin niissä Rölli-kuteissa ja maskeissa, ja Lammen Jussilla oli joku karvalankamattokin päällään. Mulla oli kauheet kynnet ja isot jalat ja kaikki toppaukset joka puolella. Kamerat oli valmiina ja meidän piti mennä veteen. Se toinen vene kaatui ihan niin kuin pitikin ja meidän piti mennä yhtäaikaa, mutta mä jäinkin kiinni siihen veneen hankaimen reikään tai johonkin niistä juuttikangashousuistani. Vene alkoi kallistua ja stuntkoordinaattori meni ekana veteen ”plumps”, vene kääntyi kokonaan ympäri ja mä jäin sinne veneen alle ja housuistani kiinni. Sain just ja just pidettyä pääni vedenpinnan yläpuolella. Ei siinä varmaan mennyt minuuttiakaan maksimissaan. Mä en saanut niillä kynsilläni otetta mistään! Lopulta ne lähti irti ja sain revittyä itteni sieltä. Ohjaaja huutaa ”Tänne päin nyt, mitä ihmettä te kuhnaatte siellä! Tulkaa nyt pois sieltä veneitten läheisyydestä!” Kyllä mulla pääsi siinä muutama kirosana. Lähdin uimaan kohti kameraa, viikset just vedenpinnalla ja silinterihattu päässä. Sain siinä sitten jalkani jonkun kiven päälle, huh huh. Lammen Jussi tulee siellä perässä se vettynyt karvalankamatto päällään, ja painoi kaikkineen varmaan ihan älyttömästi. Muut näytellään kameraan päin ja takaa kuuluu vain kauhee puuskutus ja puhina kun Jussi yrittää pysyä pinnalla. Roolihahmoni sanoo ”Auttakaapas tuo iso poika nyt rannalle!” Tämmösiä juttuja tapahtuu paljon, ja ne legendaarisimmat on aina vähän hurjia. Tiiviillä aikataululla kun tehdään, niin usein sattuu ja tapahtuu”, Peter toteaa lopuksi, ja itse tarinahan on kerrottu villisti elehtien ja nauruntyrskähdysten siivittämänä.

Kerro jokin erityisen hyvä muisto! ”Mulla on erittäin hyvä muisto Kuningasjätkä-leffan loppukaronkasta. Oltiin sellainen hyvin tiivis ryhmä tukkilaisjätkiä ja mä olin päässyt ikään kuin konkarinäyttelijöiden kerhoon, olin heillä vähän niin kuin autokuskina. Ajoin aina autoa kuvauspaikalle ja siinä oli Esko Nikkari, Vesä Mäkelä ja Sulevi Peltola. Tauoilla pelattiin korttia yleensä ja kaikkea. Porukasta oltiin lopussa sitten vain minä ja Sulevi jäljellä. Loppukaronkassa sitten todettiin, että olispa hienoa kun kaikki oltaisi paikalla, kun se olisi jotenkin niin yhdistävä juttu. Silloin aurinko laski sellaisen ison kelomökin taakse ja joku sanoi, että olisi pieni yllätys meille kaikille. Sen mökin savupiippua vasten näkyy joku hahmo, sehän näyttää ihan Nuuskamuikkuselta! Lierihattu päässä ja sitten alkoi kuulua huuliharpunsoittoa. Mäkelän Vesa oli lennätetty sinne karonkkaan, ja se soitti huuliharpulla meille Peltoniemen Hintriikan surumarssin. Se oli kyllä niin koskettava hetki, kaikki oltiin kyyneleet silmissä siellä”, muistelee Peter haikeana ja saa minutkin liikuttumaan.

Miten päädyit ohjaamaan Tumman veden päällä? ”Ajatus tuli aikoinaan Solar Filmsin puolelta ja olin ensin, että ootteko nyt ihan varmoja. Sanoivat, että ”Sun on nyt aika” ja olen kyllä kiitollinen heille tästä mahdollisuudesta. Jatkossa olen kyllä kovinkin kiinnostunut ohjaushommista, mielelläni tekisin tietysti omia juttuja. Mulla on muutamia käsikirjoituksia ja synopsiksia valmiina, ja kaikenlaisia muitakin ideoita. Toivottavasti saan tulevaisuudessa ohjata lisää. Teatteriohjauskin ehkä kiinnostaisi, mutta leffapuolesta mulla on kokemusta sen verran enemmän, että sitä mieluummin.”

Miltä tuntui olla vaihteeksi kameran toisella puolella? ”Hyvältä se tuntui. Kun kyseessä oli oma tarinani ja olen kokenut sen oman elämäni kautta, tiesin mitä siinä pitää olla ja mitä haluan.”

Mitäs tulevia juttujasi on luvassa? ”Pari mielenkiintoista juttua meni multa nyt ohi, joskus on vaan tehtävä valintoja ja nyt menee aika toisen kirjani ja tän Tumman veden päällä – elokuvani kanssa. Dome Karukosken ”Leijonasydän” tulee syksyllä ja 6.9. on ensi-ilta omasta ohjauksestani. Aika monessa mukana sitä ollaan juu ja jotkut sanoo, että vaihtuisi jo naamat, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää. Mulla on nyt pari muutakin ammattia tässä näyttelijäntyöni lisäksi, elokuvanäytteleminen on ollut se mun päätyöni 20 vuotta.”

(Huom! Syyskuussa 2013 : The Gunman - elokuvan kuvaukset ovat juuri päättyneet. Elokuvassa Peter näyttelee yhdessä mm. Sean Pennin ja Javier Bardemin kanssa.)

Onko sinulla mottoa? ”Usko elämään. Ole rohkea tunteissa ja teoissa.”

Joko keksit Clint Eastwoodin tilalle jonkun? ”Ai niin. Sanotaan Gary Cooper, mutta eiiii...”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi, jos voisit täältä tulevaisuudesta lähettää terveisiä? ”Voisin sanoa, että ala kirjoittaa heti! Ja opettele soittamaan pianoa.”

Mitä haluaisit sanoa yleisölle, kun tässä nyt edustan heitä? ”Kaikille kiitos mielenkiinnosta suomalaista elokuvaa ja teatteria kohtaan. Kiitos myös kannustuksesta, ja kiitos sinulle että sain jakaa tämän hetken ja kokemuksen kanssasi.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Ohhoh! Super-Hessu haluisin olla, saisi olla niissä kalsareissa hahhahhah! Onko Mustanaamio supersankari? No sitten mä haluaisin olla se. Hiihtohaalari ja raidalliset kalsarit siihen päälle. Juuri niin, voi jessus sentään! Loistava ajatus! Olisin se siksi, että Mustanaamio tykkää elukoista, asuu lähellä luontoa ja on vähän semmoinen mysteerinen hahmo. Ja vähän niinku oikee ihminen kuitenkin, sillä ei oo supervoimia. Mullakin olisi siis realistiset mahikset heilua tuolla pitkin viidakkoa sellaiset trikoot jalassa.”

Naurua.

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Hah, tulee kyllä kaikkia asioita ekaksi mieleen. Mä viettäisin varmaan mahdollisimman kokonaisvaltaisen päivän naisena.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Voi vitsi, olispa mahtavaa. Tässä on puoli vuotta menty niin vähillä unilla. Ottaisin järjettömän kasan paperia ja lyijykyniä, sellainen määrä ettei ne loppuisi. Viiniä. Sit pakottaisin jonkun tosi hyvän ystävän mukaan, ottaisin Janne Reinikaisen sinne puhumaan politiikkaa. Sit ottaisin perhonsidontavälineet ja opaskirjan ja lamppuöljyä hirveesti, että näkiskin jotain. Kuivalihaa ottaisin, ja hedelmiä. Voisin mä napata sinne vielä kitaran ja saksofoninkin, ja huuliharput. Jannekin vois ottaa sen oman matkakitaransa mukaan, se on muuten järjettömän hyvä kitaristi”, Peter visioi.

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella, mitä tapahtumia haluaisit nähdä livenä? ”Voi että, tää on just sitä mitä historiasta kiinnostuneena elokuvanteossakin tiettyinä hetkinä pystyy leikkimielisesti ajattelemaan. Haluaisin olla maya-temppelin lähettyvillä suurten juhlien aikaan ja nähdä niitä menoja. Tai kun suomalainen heimo tapaa viikingit. Tai olla katsomassa Waterloon taistelua. Tai kun DaVinci maalaa Mona Lisaa. Venäläisten suurhyökkäyksen haluaisin nähdä. Vähän on suhattu aikakoneella ristiin rastiin nyt! Mennään vielä dinosauruksia katsomaan, olisi hienoa nähdä Tyrannosaurus Rex.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Virta

Mistä sanasta pidät vähiten? - Itsekkyys

Mikä sytyttää sinut? - Ihminen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tää on vaikee. Joko sitä on tai ei. Mä oon intohimoinen ihminen. En tiedä voiko sitä millään sammuttaa. Ihmisten laiskuus!

Suosikkikirosanasi? - Voi kissa!

Mitä ääntä rakastat? - Oman pojan ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Lehtipuhaltimen ääntä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hävittäjälentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Paparazzi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ei tartte tulla jos et halua!

Tumman veden päällä – elokuva nähtävillä elokuvateattereissa kautta maan 6.9. 2013 alkaen!

Tumman veden päällä - kirja tilattavissa tämän linkin kautta.

3.9. ilmestynyt Samoilla silmillä - kirja tilattavissa tämän linkin kautta.

Peter Franzén IMDb:ssä.