Kipupiste / Helsingin Kaupunginteatteri

Kipupiste / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Kantaesitys 12.9. 2013, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa!)

Dramatisointi Bengt Ahlfors ja Johan Bargum

Ohjaus ja sovitus Kari Heiskanen

Rooleissa : Niko Saarela, Tommi Rantamäki, Sampo Sarkola, Tiia Louste, Jouko Klemettilä, Leena Rapola, Pekka Huotari, Oskari Katajisto, Heikki Sankari, Jan-Christian Söderholm, Vappu Nalbantoglu, Leenamari Unho, Marjut Toivanen, Aino Seppo ja Timo Härkönen

Taustaa : Kipupiste-näytelmä pohjautuu vapaasti Elisabeth Åsbrinkin kirjaan Smärtpunkten. Se on tositapahtumiin perustuva tarina Ruotsia 90-luvun lopulla kuohuttaneesta Riksteaternin vankilateatteriprojektista "Sju tre", jonka näytelmäkirjailija Lars Norén kirjoitti yhdessä kolmen vangin kanssa. "Seiskakolmonen" tarkoittaa vankia, joka on erityisen altis karkaamaan ja tekemään rikoksia lomalla. Vangit haluavat tuoda näytelmässä julki ajatuksensa vankeinhoidosta ja yhteiskunnasta, Norén ja muut projektiin osallistuneet uskoivat projektin tuomiin hyviin vaikutuksiin ja halusivat tehdä ainutlaatuisen teatteriesityksen, joka herättäisi keskustelua. Keskustelua esityksestä syntyikin, mutta ei ihan toivotunlaista, ja koko projekti saa dramaattisen päätöksen.

Niko Saarela, Tommi Rantamäki ja Sampo Sarkola / kuva Tapio Vanhatalo, HKT

Plussaa : Olin lisännyt tämän esityksen jo aiemmin "syksyn tärppilistalleni", koska aihe oli sangen kiintoisa ja ohjaaja Heiskasen käsistä harvemmin lähtee huonolaatuista materiaalia. Intensiivinen ote piti alusta loppuun, ilmassa oli koko ajan pientä vaaran tuntua ja asiallinen keskustelu vaihtui silmänräpäyksessä aivan päinvastaiseksi. Räjähdysherkkyyttä toi etenkin Tommi Rantamäki Tonyn roolissa, nopeat oli refleksit miehellä. Vangit tuntuivat päällisin puolin hyvinkin tavallisilta haaveineen ja toiveineen, ja nostattivat sympatioita puolelleen. Pinnan alla kuitenkin kytee, kuten niin usein näissä tapauksissa. Olin itse milloin kenenkin puolella, sillä kaikki kyllä osasivat perustella kantansa hyvin. Ymmärsin vankien halun kertoa tarinansa ja sen, että halusivat jättää aatteensa kokonaan näytelmän ulkopuolella, koska sen jälkeen fokus siirtyisi aivan muuhun. Ymmärsin ohjaaja Norénin (Jouko Klemettilä) halun tehdä uraauurtavaa taidetta, mutta jäin toisaalta pohtimaan sitä, että miksi ihmeessä hän jatkuvasti kehui vankikolmikkonsa esiintyvän lavalla jonain muuna kuin omana itsenään, vaikka näytelmä nimenomaan heistä kertoi? Mitä kaikkea voi muka taiteen nimissä tuoda julki? Äärioikeistolaisuuden esiintulo ei tullu minään yllätyksenä, vaikka aika hyytävällä tavalla se esiin tulikin. Miksi esityksiä ei Ruotsissa aikanaan lopetettu, vaikka väki poistui itkien katsomosta järkyttyneinä? Miksi se aatesuuntaus ylipäätään piti nostaa näytelmään mukaan? Eikö tosissaan olisi riittänyt vankien halu kertoa ruotsalaisesta vankeinhoitolaitoksesta ja elämästään kaltereiden takana ja kenties ulkopuolellakin? Havahduin omiin ajatuksiini siitä, että kuka tässä sopassa oikein on se pääkokki. Kuka kantaa vastuun tapahtumista? Välillä unohdin sen, että katselin näytelmästä kertovaa näytelmää. Mietin, miltä tuntui katsojista katsoa sitä aitoa "7:3"-juttua. Oli muistutettava itseään pariinkin kertaan, että rauhassa nyt, lavalla on kolme loistavaa näyttelijää, ei kolme väkivaltaiseen käytökseen taipuvaista vankia... Osansa ajatusten karkailulla lieni siinäkin, että mielellään sitä katseli paidattomia hikisiä miehiä kuntosalilla treenaamassa ja punnertamassa. Asia, joka tuli näytelmässäkin keskusteluohjelman puheenvuorossa ilmi. Keskusteluosuudessa etenkin Pekka Huotarin roolihahmon puheenvuoro jäi mieleeni. Dramaattisessa loppuratkaisussa ei liiemmin mässäilty tarpeettomalla väkivallalla, vaan kohtaus oli hienovaraisesti ja taiten tehty. Vankikolmikon (Niko Saarela, Sampo Sarkola ja Tommi Rantamäki) lisäksi roolisuorituksista mieleeni olivat niin Klemettilän, Leena Rapolan (tuottaja Isa Stenberg) kuin Leenamari Unhon ja Marjut Toivasen (vankeinhoitoviranomaisia) suoritukset. Plussaa vielä käsiohjelmasta ja etenkin siitä, että siinä kerrottiin mitä vangeille nykyään kuuluu. Kysymys, joka varmasti herää monenkin mieleen. Väliajattomuudesta myös plussaa, näin esitys säilyi tiiviinä ja piti otteessaan hienolla tavalla.

Edessä Jouko Klemettilä / kuva Tapio Vanhatalo, HKT

Miinusta : Ihmettelin alkua suunnattomasti, että miten tämä postihomma mihinkään kuuluu, mutta kuuluihan se sitten. Lavastuksesta en oikein pitänyt, pyörivä lava oli turhaa kikkailua ja tavaroiden edestakaisin roudaaminen myös. Korvapuusteja tuotiin ja vietiin? Koko näyttämö tuntui paikoitellen liiankin suurelta tähän. Olisiko sitten ollut liiankin jännää, jos näyttelijät olisivat olleet lähempänä? Oliko kertojahahmo ihan välttämätön? Sivuhenkilöiden tulvassa menin sekaisin, etenkin kun yksi rikoskumppani muistutti sitä kuuluisaa ruotsalaisnäyttelijääkin...

Muuta : Loppujenlopuksi jäin myös miettimään sitä, että mikä tämän koko näytelmän tarkoitus oli? Mikä tässä oli se tärkein pointti? Ajatuksia ja keskustelua tuntui heräävän heti narikkajonossa. Alkuperäisen näytelmän tarkoitusperät olivat hyvät, mutta kääntyikö tässä koko homma nyt päinvastaiseksi? Jokainen kokee varmasti tämän eri tavalla, jokainen nostaa eri asioita pintaan. Itselleni tämä jätti ison kysymysmerkin vastuusta ja eräs roolihenkilöistä nostatti oudon levottoman olon, joka ei jätä rauhaan.

Kipupisteelle neljä tähteä ****.