Haastattelussa Matti Onnismaa

 Matti Onnismaan tapasin maaliskuun loppupuolella 2013 Helsingissä Tennispalatsin William K-ravintolassa.

Matti on syntynyt vuonna 1959 ja horoskooppimerkiltään hän on vaaka. ”Tulikin mieleeni, että tän päivän Ilta-Sanomissa oli oikein loistava horoskooppi : ”Peilistä katsoo paljon parempi mies kuin mitä itse kuvitteletkaan”. Se oli mielettömän positiivinen, yleensä mä en edes lue niitä, mutta tuossa sinua odotellessani nyt luin”, Matti kertoo nauraen.

”Oon Tampereelta kotoisin. Mä olen virallisesti syntynyt Nokialla Pitkäniemen mielisairaalassa, sit me muutettiin sieltä Nikkilään (se on Sipoon keskus), siellä oli siihen aikaan Pohjoismaiden suurin mielisairaala. Mun äitini on ammatiltaan psykologi. Sieltä me muutettiin Järvenpäähän, ja sieltä muutin itsekseni Helsinkiin. Lisäksi oon asunut Orivedellä, Lahdessa ja Kokkolassa, Tampereellakin pitkän aikaa. Tällä hetkellä asun taas Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan intohimoisesti frisbeegolfia. Se alkoi niin, että mentiin Turkuun Tukkijoella-näytelmän harjoituksiin ja sit mentiin vaan kokeilemaan. Mulle se kolahti heti ihan täysin, mikään laji ei oo aiemmin mua niin koukuttanut. Tän freelancer-elämän hyviä puolia on se, että päästään radalle heti aamusta. Se on nykyään niin järjettömän suosittu laji, että iltaisin siellä on ruuhkaa jopa jonoksi asti”, Matti päivittelee.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä vahvuudeksesi tai erityistaidoiksesi? ”Ei mulla oo mitään erityistaitoja sillai. Oon harrastanut ratsastusta, oon ajanut ammatikseni rekkaa, ne ainakin on tavallaan erityistaitoja jonkun mielestä, mutta ei oo siis mitään muuta. Kyllä mulla cv:ssäkin tai jossain liiton sivulla lukee se ratsastus, ja se yhdistelmäajokortti on mainittuna. Kuka sitä sitten ymmärtääkään, sehän on vaan jono kirjaimia. Siitä on ollut kyllä töissä hyötyä muutaman kerran, valitettavan harvoin tosin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit oppia? ”Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia, soittaa ja laulaa. Taikatemppuja olisi kans mukava osata. Oon mä julkisesti soittanut kitaraakin yhdessä biisissä, mutta sitä ei kyllä voi laskea soittamiseksi vaan pikemminkin rämpyttämiseksi.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Ei oo muita. Vaarini oli kuoronjohtaja, isä oli jonkinlainen harrastajanäyttelijä, ja sekin mulle selvisi vasta sen jälkeen kun olin itse hurahtanut tähän hommaan. Ei niistä paljon puhuttu. Kävi vaan ilmi, että isällä oli oikeasti jotain ambitioita alaa kohtaan, mutta siihen aikaan 50-luvulla oli vaan pakko valita porvarillinen ammatti, eikä voinut lähteä haihattelemaan. Isä oli harrastajateatterissa Porissa, asuivat siellä ennen syntymääni. Sitten hän oli ilmeisesti Tampereella näyttämöllä myös jonkun verran, mutta noista on aika vähän tietoa. Kuningas Learia hän on kuulemma esittänyt Porissa alkuperäiskielellä, se on kyllä aika kova juttu. Ei ollut tosin kuningas itse, mutta kuitenkin...”

Milloin kiinnostuit teatterista ja näyttelemisestä? ”Mulle kävi niin, että mä olin työtön rekkakuski ja lorvin täällä Helsingissä, ja vastasin sitten yhteen lehti-ilmoitukseen. Ohjelma-avustajat ry haki jäseniä ja siinä oli täkynä, että voi päästä televisioon yleisöksi ja saa vielä samalla palkkaa. Se pieni palkanmaksu oli mulle siinä se täky, että olisi edes jotain työtä ja saisi jotain palkkaa. Asuin täällä Hesassa siis silloin, se taisi olla vuosi 1981. Sit Kansallisteatterista soitettiin, ne tarvitsi avustajia sellaiseen ”homonäytelmään”. Ei ne kyllä esitelleet sitä niin, mutta se näytelmä kertoi homoista, ”Vaaleanpunainen kolmio” oli nimeltään se. Juutalainen ja homo tapaavat keskitysleirillä ja rakastuvat. Muutamia avustajia oli kieltäytynyt töistä tässä näytelmässä koska pelkäsivät saavansa tietynlaisen leiman otsaansa. Mä aattelin vaan että työtä, totta kai mä otan sen vastaan! Mä en tiennyt näyttelemisestä mitään, koska mulla ei ollut mitään suhdetta teatteriin aiemmin. Siellä sitten harjoitusten myötä ja ensi-illassa viimeistään mulle valkeni, että nyt mä olen löytänyt kotini. Tuli hyvin vahva valaistumisen hetki siitä, että nyt mä tiedän mitä mä elämässäni haluan tehdä. Siitä se sitten lähti. Pyrin harrastajateatteriin ja siitä Lahden Kansanopistoon, ja sitä kautta pääsin harjoittelijaksi Kokkolaan.”

”Pyrin kymmenen kertaa teatterikouluun, mutta en koskaan päässyt. Hain sekä TeaKiin että Nätyyn, yhdeksän kertaa putosin heti ykkösvaiheessa ja kerran pääsin kakkosvaiheeseen. Se jos mikä osoitti suurta lahjakkuutta, heh heh! Mä olen niin infernaalinen jännittäjä ja ujo, ja häpeän kynnys on niin törkeän korkea, se on varmasti ollut suurin syy siihen, etten ole päässyt sisään. Julkinen esiintyminen on mulle ihan horroria. Mä en esimerkiksi pidä puheita ikinä missään, vaikka välillä tekisi mieli ihan vaan kiittää. Ensi-illoissakaan en puhu mitään. Vanhemmiten oon kyllä ruvennut pikkasen rentoutumaan ja uskallan ehkä avata suutani, mutta aika säästeliäästi kuitenkin. En tiedä mikä narsistinen häiriö mua sinne näyttämölle sitten vetää, varmaankin se suuri ajatus siitä, että ihmisille täytyy päästä kertomaan, ja parantamaan maailmaa, silloin alkuun ainakin. Mutta mikä se muuten oli se sun kysymys?” naurahtaa Matti.

”Työ tekijäänsä neuvoo siis. Varsinaisesti alan opintoja mulla ei oo muita kuin Lahden Kansanopiston näyttelijälinja ja lisäksi joitakin kursseja. Kokkolassa olin kaksi vuotta näyttelijäharjoittelijana, sehän on aikamoinen koulu sekin. Se ammattiteatterin moodi oli sellaista, ettei se näyttäytynyt mulle kiinnostavalta, joten lähdin sitten pois. Sen jälkeen oonkin ollut sitten freelancer yhden vuoden kiinnitystä lukuunottamatta. Olin Oulussa kiinnityksellä 1997-1998 vuorotteluvapaan sijaisena.”

Matti muikeana / kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Tuohon on oikeastaan mahdotonta vastata. Jos olisin valinnut jonkun toisen tien, olisinko sittenkään viisastunut? Teatteri on pelastanut mut elämälle itseasiassa siinäkin mielessä, että mä olen koulujakäymätön sivistymätön moukka. Olen saanut valtavan upean elämän teatterin kautta. Ehkä mä olisin autokuskina jossain. Mulla on kyllä sellainen suuri sosiaalinen omatunto, eli ehkä mä olisin hakeutunut johonkin koulutukseen kuitenkin. Tää onkin muuten mielenkiintoinen kysymys! Kun mä olin harrastajateatterissa, niin mä kävin peruskoulunkin uudestaan, jotta mä pääsisin lukemaan äidinkieltä keskikoulumandaatilla Joensuun yliopistossa. Sekin johtuu teatterista, että tää kiinnostus koulunkäyntiin heräsi ylipäätään. Suomen kieli on niin kaunista! Tämmöisiä kummallisia haaveita mulla silloin oli, joskus teki mieli kirjoittaa ja muuta. Usko omaan lahjattomuuteen on kuitenkin niin vahva, että ei tullut sitten jatkettua...”

Oletko ollut muissakin hommissa kuin rekkakuskina? ”Autokuskin hommia oon tehnyt paljon. Bändiroudarinakin oon ollut ja asunnottomien miesten asuntolan vahtimestarina, mehunpakkaajana, offset-painajana oppisopimuksella... siinä olis muuten ollutkin yksi hyvä ammatti, mutta autokuskin hommat mua kiinnosti jostain syystä enemmän silloin nuorena miehenä. Joku unelma riippumattomuudesta, rekkakuski tai merimies oli mun unelma-ammattejani joskus. Merimieheksi olin liian ujo ja pelkuri, en uskaltanut lähteä merille, mutta rekkakuskiksi sitten päädyin ja se oli yksi unelmien täyttymys. Se bändihommakin oli sellaista, että kun tässä vuosien varrella oon teatterin kautta tutustunut ja ystävystynyt ihmisten kanssa, niin sitä kautta sitten lähdin mukaan. Toi bändien roudaus kuulostaa niin suureelliselta, se oli harrastus mulle ja ne oli kavereita. Kokkolasta lähdön jälkeen olin Tampereella työttömänä ja Motelli Skronklen poikien kanssa kiersin paljonkin, ja pääsin näyttelemäänkin niiden kanssa. En koskaan kuitenkaan virallisesti kuulunut bändiin, vaan olin kaveripohjalta siellä mukana. Hannu Raatikainen teki Helsingin Kellariteatteriin lopputyönsä, ja se oli mun elämäni ensimmäinen teatterityö, missä mä oikeasti näyttelin. Hannu sai mut kiinnittymään teatteriin oikein kunnolla. Raatikaisen lopputyön pääsykokeet oli ainoot mitkä oon ikinä läpäissyt kunnialla, hah. Niin ja Lahden Kansanopiston myös.”

Motelli Skronkle, mitenkäs se kuulostaa niin tutulta? Olittekohan mahdollisesti keikalla 80-luvun loppupuolella Provinssirockissa sangen erikoisessa paikassa, muistan hämärästi katselleeni sillalta jotain omituista performanssia...? ”Kyllä vaan, siellä sitä oltiin aboriginaaleja luodolla keskellä sitä koskea, oltiin siellä varmaan kuusi tuntia. Oli se aikamoinen performanssi kyllä. Sit meillä oli sellainen aivan ihana lastennäytelmä ”Suuri yksinäinen naurava shamaani”, se oli vahvasti luonnonsuojeluhengessä tehty ja poikkeuksellisen upea juttu. Hannuhan oli siinä alkuperäisjäsenistä itseoikeutettu Aurinko, mutta sitten mä sain kunnian ruveta esittämään Aurinkoa ja oltiin Lapin rundilla ja kaikkee”, Matti muistelee.

Miksi olet näyttelijä? ”No, se on mun ammattini! Tarinoiden kertominen on ihanaa, ja tällä saa ja voi, ja pitääkin voida vaikuttaa. Kun ajattelee esimerkiksi Eduskunta-näytelmiä... Kyllä on joku sellainen halu saada teatterin keinoin kertoa ihmisille mädistäkin asioista ja kauniista asioista. Nuorena mua kiinnosti politiikka, mutta kiinnostus sitten jossain vaiheessa lopahti, koska se on aika rumaa peliä ja pelaaminen ei oo mun alueeni siinä mielessä. Teatterin kautta pääsin taas jotenkin kiinni yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.”

Onko sinulla kenties omia esikuvia? ”Mitähän mä nyt osaisin sanoa...en mä tiedä, että onko ne nyt varsinaisesti ollu mitään ns. esikuvia. Kyllä mä nuorena ihailin tietysti moniakin näyttelijöitä, Jussi Jurkkaa, Tauno Paloa, ne vaan yksinkertaisesti oli niin kovia. Silloin kun olin ite avustajana siellä Kansallisteatterissa, niin Pekka Autiovuori teki muhun valtavan vaikutuksen. Tarmo Manni, huh huh! Sitä vaan törmäsi näihin ihmisiin siellä käytävillä ja ihmetteli vaan, että mihin maailmaan mä oikein olen päässyt. Elokuvanäyttelijöistä Gary Oldman oli mulle kova juttu ja Humphrey Bogart. Nykyään voisi sanoa, että Santtu Karvonen on mun idoli! Santtu on huikee!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Työviksestä tulee mieleen nyt se Lehtikeisari, se oli hyvä rooli ja saikin yleisön jakamattoman suosion. Olin siinä siis Veikko Ennala. Sit Angels in America-näytelmästä se Roy Cohnin rooli (jota Al Pacino myös esitti), se oli täällä Helsingissä ja vieraili Tampereen Teatterikesässäkin. Klassikko-elokuvasta autokauppiaan rooli on rakas ja läheinen. Aika vaikeeta näitä on muuten tällai jälkikäteen lähteä miettimään, sillä hetkellä joka ainut rooli on ollut mulle tärkeä.”

IMDb:n (Internet Movie Database) mukaan sinulla on eri tv-ja leffatöitä yli 120 kpl? ”Okei, voi olla tosin että sieltä puuttuukin vielä jotain. Itse en ole pysynyt laskuissa mukana. Vilkaisin tuossa nopeasti cv:täni päivällä, että jos sattuisit vaikka kysymään, niin sen mukaan olen ollut 35:ssä pitkässä elokuvassa, mutta siinäkään ei ole kaikki. Ulvovassa myllärissä olin avustajana aikoinaan, mutta Talvisota oli ensimmäinen jossa olin ihan ammattinäyttelijänä. Sain olla mukana koko elokuvan alusta sinne viimeisiin taisteluihin asti, ja olin myös mukana rakentamassa lavasteita ja valoja, halusin tehdä kaikkea. Se oli todella, todella hieno kokemus!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Päärooli pitkässä elokuvassa. Sitä odotellessa..”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”En oo kyllä kauheesti miettinyt tämmöisiä asioita, mutta Lauren Bacall voisi olla yksi sellainen.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Parasta on näytteleminen, heh. Teatterintekeminen on niin mahtavaa! Se on niin kokonaisvaltaista. Yhteisöllisyys, sen takia aikoinaan siihen hurahdinkin..”

Entä miinusta? ”Varmaankin riittämättömyyden tunne. Näyttelijän työ on siitä kova työ, että siinä on aika kovat onnistumisen paineet koko ajan. Itse itselleenhän niitä kynnyksiä rakentaa. Perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen on aika haastavaa tietysti, kun meilläkin elää kaksi freelanceria saman katon alla. Nää on tosin sellaisia ongelmia, että niistä kyllä pääsee järjestelemällä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Luonto. Kesä. Kevät. Syksy. Vaimo. Lapsi. Elämä itsessään!”

Kärsitkö ramppikuumeesta nykyään? ”Ihan hirveesti. Se ilmenee hermostuneisuutena. Se liittyy tähän häpeän kynnykseen. Ensi-illat on aika kauheita, ja muutkin esitykset. Mä jännitän varmaan enemmän kuin moni muu, ja ihan jokaisessa esityksessä. Tietysti sekin vaikuttaa, jos tuntee epäonnistuneensa siinä roolissaan, harjoitukset ei ole riittäneet, niin silloinhan sitä on aika huteralla pohjalla. Sit koko homma muuttuu helposti suorittamiseksi ja sekin on inhottavaa. Silloin jos katsomossa on joku tuttu, niin tietysti sekin vaikuttaa. Tietää kuitenkin sen, että rakkaat ja läheiset ihmiset on aina kuitenkin mun puolella, mutta silti niiden läsnäolo jännittää kaikista eniten, koska miettii, että olenko mä nyt riittävän hyvä heidän silmissään. Kyllä sitä muuten itsekin aina jännittää katsomossa, kun käy ystävien töitä katsomassa.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Ei oo, jokainen esitys tuo omat juttunsa. Harjoitusaikana ne usein muodostuu ja usein se liittyy siihen, että miten ja missä ja mihin aikaan pitää laittaa rekvisiitat ja kaikki semmoiset. Jokainen esitys muodostuu aina omaksi jutukseen ennakkovalmisteluineen.”

Oletko koskaan tavannut teatterin kummitusta? ”En muista kyllä tavanneeni, vaikka Kokkolassa piti olla paljonkin niitä. Alkuun mä asuinkin siellä teatterilla, kun mulla ei ollut vielä kämppää. Kun mä menin sinne, niin mä asuin johtajanhuoneen komerossa, et siinä olisi ollut mahdollisuus tavata vaikka ketä. Ehkä ne säikähti minua”, Matti nauraa.

Tunnistaako ihmiset sinua kaduilla ja tulevatko juttelemaan? ”No, jonkun verran tullaan juttelemaan, mutta Suomi on siitä ihana maa, että täällä saa olla kyllä rauhassa eikä tarvitse kulkea henkivartijoiden kanssa kaupungilla. Mua kyllä suojelee mun ikävät roolini ja karu ulkonäköni aika hyvin, ihmiset ei uskalla kapakassakaan tulla juttusille. Se oli kyllä jo nuorempanakin, et kyllä se oli mun vieressä se viimeinen paikka tyhjänä aina muuten täydessä bussissa!”

Mutta minä uskalsin sentään ehdottaa haastattelua... Kerro joku hauska kommellus! ”Tää ei ole kyllä mikään hauska. Me esitettiin Hämeenlinnassa Ladies Night -näytelmää. Siinä on siis sama idea kuin Housut pois -elokuvassa, mutta tää kohtaus ei kylläkään tapahtunut teatterilla. Tallinnassa järjestettiin Naisten Kymppi. Me Naiset -lehti järjesti sen, ja sehän sponsoroi myös sitä meidän Hämeenlinnan esitystä. No ne halusi meidät mukaan sinne Tallinnan laivalle, jossa oli 2500 naista ja me. Tuntui, että me ollaan enemmän strippareita kuin näyttelijöitä. Se oli kyllä legendaarinen reissu, ihan horroria! Meidän piti esiintyä sellaisella pienellä tanssilattialla ja esittää muka kohtauksia meidän näytelmästä. Kukaan ei kuunnellut, mölisi vaan, ja lopputanssin aikana huusi täysiä ”MUNAAA”. Turvamiehet saatteli meidät sitten hyttiin. No strippareitahan me käytännössä oltiin, aaarrghhh, se oli ihan kamalaa!” Matti muistelee ja pudistelee päätään.

Käytkö katsomassa muiden näytöksiä paljonkin? ”Mä käyn niin paljon kuin vain on mahdollista. Tänä vuonna oon käynyt paljonkin. Joskus oon viettänyt kolme-neljäkin iltaa viikossa teatterissa. Viimeaikaisista näkemistäni on jäänyt mieleeni sellainen kuin ”Ole hyvä” Teatterikoulussa. Mulla on siellä nyt taas kummioppilas, ja tietysti hänen esityksiään olen käynyt katsomassa. Olli Rahkonen on hän, oli tuossa 3 Simoa-elokuvassa yhdessä pääroolissa.”

Onko sinulla mottoa? ”Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Luultavasti nautiskelisin, yrittäisin ainakin. Jaa millä tavalla? Mahdotonta sanoa, sehän on ikuinen mielikuvitusleikki muuten.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Toi onkin hyvä kysymys. Kyllä mä varmaan ottaisin jotain pitkästyttävää lukemista, jotta nukahtaisin uudestaan. Eväspuoleksi ottaisin vihanneksia, ja mulla kun todettiin vuosi sitten keliakia, niin oon jäänyt kaipaamaan kevätrullia. Et jos joku tekisi mulle joskus gluteiinittomia kevätrullia! Sushia ja riisiä. Juomaksi punaviiniä ja vettä.”

Jos saisit aikakoneella matkata johonkin tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Haluaisin nähdä, että kuka on siittänyt mun vaarini. Salaisuudet selville!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kalsarit

Mikä sytyttää sinut? - Musiikki

Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus

Suosikkikirosanasi? - Saatanavittuperkele

Mitä ääntä rakastat? - Lapseni naurua

Mitä ääntä inhoat? - Murskaantumisen ääni

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Pääministeri

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mä en kyllä saavu sinne varmaan koskaan, joten se ei sanoisi mitään...

Huom! Marraskuun puolivälissä infottiin, että Linnateatterissa Turussa saa helmikuussa 2014 ensi-iltansa Petja Lähteen kirjaan perustuva näytelmä ”Poika”, jossa mukana mm. Matti Onnismaa ja Santtu Karvonen. Lisätietoja tämän linkin alta.