Saiturin joulu / Tampereen Teatteri

Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto 1h 45min (väliaikoineen)

Ohjaus ja sovitus Tommi Auvinen

Rooleissa Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Inkeri Mertanen, Ilpo Hakala, Petri Koskinen, Arttu Ratinen, Markku Thure, Amelia Auvinen, Topias Kanto ja Niila Nousiainen/Severi Muje

Taustaa : Saiturin joulu on Charles Dickensin iätön klassikkotarina itarasta Ebenezer Scroogesta (Ilkka Heiskanen), joka ei juuri joulusta eikä oikein mistään muustakaan perusta. Paitsi rahasta. Sydämensä kylmettänyt saituri saa yllättäen vieraakseen seitsemän vuotta aiemmin kuolleen liikekumppaninsa haamun, joka kertoo, että seuraavana yönä Scroogen luona tulee vierailemaan kolme joulun henkeä (menneen, nykyisen ja tulevan) ja että Scroogella olisi vielä mahdollisuus korjata elämänsä suunta. "Humpuukia!" narisee Scrooge. Vaan kuinkas sitten käykään...

(c) Harri Hinkka/TT

Plussaa : Katse kiinnittyy aluksi huikean hienoihin lavasteisiin, lumen ja jääpuikkojen peitossa on talot ja tienoot. Visuaaliseen puoleen onkin panostettu kunnolla, valaistus ja puvustus vievät vaivatta dickensmäiseen tunnelmaan. Scroogen talo on todella hieno ja mitä kaikkea siitä sitten saadaankaan aikaiseksi; kuin palapeli joka muokkaantuu tarpeen mukaan. Joulun henkien matkassa kun lähdettiin talon kanssa seikkailemaan, en voinut muuta kuin ihastella. Lumoavaa, teatterin taikaa parhaimmillaan. Muutama kohtaus taisi lapsikatsojia hiukan pelottaa, sillä ainakin edessäni istunut pikkutyttö painautui parissakin kohtaa lähemmäs äitiään vasten. Itse vaikutuin eniten kohtauksesta, jossa surullinen Scrooge seisoo yksin lavalla menneisyyteensä katsottuaan ja kaivaa taskustaan vanhan kihlasormuksen. Myös nimen ilmestyminen tyhjästä hautakiveen oli loistavasti toteutettu. Menneisyyden kahleita ikuisesti mukanaan raahaava liikekumppani Marley (Ilpo Hakala - ja tajusin vasta tässä että nimi oli tosiaan Marley eikä "Maali") oli aikas pelottava näky ensinäkemältä, tosin pidin enemmän siitä, että tyyppi näkyi ensin vain isona päänä ovessa. Vai näinkö omiani? Joulun hengistä ansaitut väliaplodit sai nykyinen joulu, mikä massiivinen ilmestys ja liikkui niin kevyesti. Näyttelijäsuoritukset eivät liiemmin mieleen jääneet, paitsi tietenkin ilmiömäinen Ilkka Heiskanen, joka vie kyllä pisteet kotiin. Kohtalaisen suvereeni suoritus raakkuvaa ääntä ja liikehdintää myöten, pikkuisen tulee kyllä sellainen olo myös, että mieshän varastaa koko shown. Ja itse tarinahan on hirmuisen kaunis ja opettavainen, ja jos se saa yhdenkin paatuneen joulun- tai ihmisvihaajan muuttamaan käsityksiään lähimmäisistään tai joulun todellisesta sanomasta, niin näytelmä on tehnyt tehtävänsä. Mukavaa oli huomata katsomossa paljon lapsia, tämä jos mikä on koko perheen näytelmä ja lapsille (ja lapsenmielisille) tuo joulun ja teatterin taikaa.

(c) Harri Hinkka/TT

Miinusta : Minun joulumieleni taisi liueta vesisateeseen Tampereen Joulutorille, sillä jostain syystä en ihan lämmennyt tälle versiolle. Olin pari vuotta aiemmin nähnyt upean Saiturin joulun Kansallisteatterissa (silloin Ilkan veli Kari hääräsi nimiroolissa) ja vielä edellisiltana puolituntisen nukketeatteriversion, jossa kaikki kerrottiin lyhyesti ja ytimekkäästi. Nyt etenkin kuorolaulut tökkivät pahasti, sillä ne kuulostivat minun korviini jotenkin epävireisiltä ja muutenkin täytteeltä. Matti Hakulisen komea laulanta ei pelastanut tyhjänpäiväistä juhlakohtausta. Ilkka Heiskanen vei ja muut vikisi, monen osaksi jäi pökkelömäinen patsastelu ja tarinan kerronta eteen päin. Miksi Charles Dickensin piti olla itse kertomassa lavan reunustalla, mitä seuraavaksi tapahtuu? Eikö pelkkä ääni olisi riittänyt. Miksi väen piti tulla Scroogen ovesta ja pomppia jatkuvasti edes sun takaisin, ja välillä mentiin ovesta pois ja välillä taas ei? Miksi tekstitys oli suomeksi ja venäjäksi? Miksi ei myös englanniksi? Etenkin menneisyyden hengen saapuminen oli ennakoitavissa, sillä lavasteista kuului ihme kolinaa ja koko seinä heilui, tiesi että tuosta kohtaa jotain pian nousee. Ja niin sitten kävikin. Isoin miinus tulee tulevaisuuden hengestä, joka oli käsittämättömän tökerö häkkyrä. En saanut siitä mitään otetta ja pettymys oli sen suhteen suuri. "Humpuukia!" ajattelin mielessäni...

Muuta : Tämä kuuluu sarjaan "ihan kiva", mutta ei nostattanut lopulta mitään suuria tunteita. Ilman Ilkka Heiskasta pisteitä olisi ropissut vielä vähemmän. Ja pakko mainita taas se, että on äärimmäisen häiritsevää, että katsomossa syödään jatkuvasti rapisevia karkkeja ja väliajan jälkeen vielä sipsejä rouskuteltiin suoraan takanani. Väliaika on eväitä varten, ei itse esitys. Pitäkää minua niuhona tämän asian suhteen, mutta minusta esitys on katsomista varten, ei syömistä ja juomista. Piste ja huutomerkki!

Saiturin joululle irtoaa keskivertopisteet eli kolme tähteä ***.