Carnage / Helsingin Kaupunginteatteri

Carnage / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta Lilla Teaternissa 13.9. 2013, kesto 1h 20min (ei väliaikaa)

Ohjaus Tiina Lymi

Rooleissa Carl-Kristian Rundman, Pekka Strang, Minna Haapkylä ja Jonna Järnefelt

 Kesäinen lauantaipäivä tuli vietettyä hyvässä seurassa Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä ja vähän muuallakin. Kävin ystäväni kanssa nimittäin ensin päivällä katsomassa Järki ja tunteet (uudestaan, kylläpä vaan) ja terassihetkien jälkeen istuimme jälleen samassa katsomossa. Aiemmin ruotsiksi esitetyllä Carnagella oli nyt viimeinen mahdollisuus tulla nähdyksi, joten tartuimme tilaisuuteen kirjaimellisesti viime hetkillä. Ranskalaisen Yazmina Rezan kirjoittama Carnage kulkee myös nimellä "Vihan jumala", ja teksti on hyvin suosittu, sillä kevätkaudella sitä esitettiin ainakin Seinäjoella ja Lahdessa. Itse olen aiemmin nähnyt Vihan jumalasta yhden version, Tampereen Työväen Teatterissa vuosia sitten.

 Tässä Reita Lounatvuoren suomennoksessa tapahtumat on sijoitettu Suomeen. Jutun pointtihan on se, että Renwallin pariskunta (Minna Haapkylä ja Pekka Strang) saapuvat Huttusten (Jonna Järnefelt ja Carl-Kristian Rundman) luokse hyvässä hengessä vähän selvittämään asioita. Renwallien 11-vuotias Olli on lyönyt luokkatoveriaan Urhoa koulun pihalla, ja lyönnin seurauksena Urholta on katkennut pari hammasta. Aikuiset ovat päättäneet hoitaa homman pois päiväjärjestyksestä asiallisella keskustelulla ja aikuismaisella käytöksellä, ja ihmeen pitkään keskustelu pysyykin suunnitelmien mukaisena. Aleksi Renwallilla soi työpuhelin koko ajan, ja asiakin on tärkeä. Poikien nujakan lisäksi keskusteluissa vilisee Ivanhoet ja clafouti-tortun (vai piirakan?) salaiset ainesosat, ja sivulauseessa mukaan tulee myös hamsteriparka, joka on päästetty häkistään vapauteen. Kahvitarjoilusta siirrytään sujuvasti viskin ja sikarien pariin, ja mopo lähtee käsistä kaikilta. Se siitä sivistyneestä keskustelusta.

(c) Tapio Vanhatalo, HKT

Itse tekstihän on loistava... En tiedä missä mätti, mutta alkupuolella minua ärsytti monikin asia suunnattomasti! Tapahtumapaikan sijoittuminen Helsinkiin kalskahti jotenkin korvaani ja etenkin se, että vaahdotaan siitä clafoutista, josta en ollut aiemmin edes kuullut. Osasyy lieni siinä (jälleen kerran valitettavasti), että vieressäni istunut tyylikäs naishenkilö rouskutti äänekkäästi ensin Daim-patukan ja rapina ja rouske oli paikoitellen sitä luokkaa, että keskittyminen repliikkienkin kuulemiseen herpaantui. Naisen ryhtyessä hiukan myöhemmin avaamaan salmiakkiaakkospussia totesin hänelle ystävälliseen sävyyn, että "eväsretkellekö olet tänne tullut?". "En", hän vastasi ja onneksi tajusi vihjeeni välittömästi. Muuten olisin saattanut myöhemmin huomauttaa vähemmän ystävälliseen sävyyn aakkospussin tunkemisesta erääseen paikkaan, vastaavanlaista lausetta käytettiin repliikkinäkin myöhemmin. Huvitti muuten suunnattomasti kyseinen lause, korvataan hamsteri siitä lihapiirakalla ja saadaan aikaan lause, jonka itse olen suutuspäissäni huutanut yöbussissa matkalla Tampereelta Hämeenlinnaan ja saanut sen seurauksena nyrkistä nekkuuni. Joskus kannattaa pitää suunsa kiinni, joskus ei.

(c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Aikamoinen kaaos näytelmässä saadaan aikaiseksi ja sanan säilällä sivallellaan puolin jos toisin. Provosoidaan tarkoituksella ja palataan jankkaamaan uudelleen ja uudelleen jo unohdettuja keskustelunaiheita ja riidanaiheuttajia. Kovin tuttua, ja se siinä varmasti eniten naurattikin. Pikku hiprakassa todellinen luonto paljastuu ja kulissit kaatuvat. Viis siitä että joka paikka on oksennuksessa ja hameenhelmat on korvissa, kampauksen pitää silti olla kuosissa ja hiuslakkapullo onkin ahkerassa käytössä Minna Haapkylän käsissä. Näin nyt ensimmäistä kertaa Minna Haapkylän näyttämöllä ja mielestäni hän selviytyi näyttelijänelikosta parhaiten. Superhumalaisen naisen näytteleminen on taitolaji sekin. Pekka Strang oli myös varsin pätevä, ja oli mukava nähdä häntä kunnolla irrottelemassa päivänäytöksen jäyhän Järki ja tunteet-tyypin jälkeen. Jonna Järnefeltin hahmo oli jotenkin hirmuisen epätasainen, humalan astekin vaihteli lennossa ja Rundista katselen mieluummin jatkossakin draamarooleissa, kiitos.

(c) Tapio Vanhatalo, HKT

Viihdyin parhaiten loppupuoliskolla, jossa kaaos oli jo niin suuri, että millään ei ollut mitään väliä. Kännykkä sai kyytiä ja tulppaanit lentelivät, lähtipä siinä rytäkässä verhotkin ripustuksineen liikkeelle. Olin kuullut tästä näytelmästä pelkkiä ylisanoja ja olikin hiukan harmistunut olotila lopuksi, koska itselläni vahvimmat tunteet olivat ärsytys ja pienoinen pettymys. Jäi sellainen "Noh, tulipahan nähtyä"-fiilis ja tunne siitä, että ilman tätäkin olisin pärjännyt hyvin. Viimeinen Carnage ei kuitenkaan pilannut missään tapauksessa muuten suht´ täydellistä kesäpäivää Helsingissä, se ei vain kolahtanut minun nauruhermooni.

"Emme voi hallita sitä, joka hallitsee meitä" jäi mieleeni.

 Carnage nousi lopussa kolmeen tähteen ***.

(näin esityksen pressilipulla)