Synnyimme lähtemään / Teatteri Eurooppa Neljä

Synnyimme lähtemään / Teatteri Eurooppa Neljä, Kankaan Tehdasteatteri

Ensi-ilta 27.6. 2014, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Taava Hakala

Rooleissa : Jari Silventoinen, Tiina Iisala, Paavo Honkimäki, Neija Välilä, Sipriina Kauranen, Juha Valkama ja Harri Helin

Avustajat : Melike Basaranoglu, Tiuku Holma, Johannes Hiltunen, Lauri Kalpio, Ella Jäppinen, Mia Räikkönen ja Nina Peränen

Bändi : Toni Lepistö, Aaro Laitinen, Antti Parviainen, Jaakko Peltonen, Ari Laaksonen, Jiri Halttunen, Mika Savolainen ja Sipriina Kauranen

 "Mikä se on joka kesällä tulee ja sytyttää Suomen lavat perässään tuleen" ? Helppo homma, Teatteri Eurooppa Neljähän se ja yksi varma kesän merkki on se, että Teatterikärpänen siippoineen suuntaa kohti Jyväskylää, satoi tai paistoi. Käsiohjelmasta laskeskelin nopeasti, että kahdeksas kerta oli tämä. Kunnioitettava saavutus sekin, etenkin suhata Keski-Suomeen Hämeenlinnasta käsin, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, että E4 on viihdyttänyt väkeä kunnioitettavat 25v ! Hurraa ja eläköön sille! Pientä symboliikkaa siis sisältyy tämän kesän produktion nimeen "Synnyimme lähtemään".

Jari Silventoinen ja Tiina Iisala / (c) Jiri Halttunen

 Kankaan tehdasalue on tällä kertaa muutettu amerikkalaistyyliseksi bensa-asemaksi, ja varsin onnistuneesti. Bensiksen huomionkiinnittäjänä toimii sangen mielenkiintoisesti sisustettu Love Mobileksi ristitty auto, jonka suojissa paikkakunnalle jämähtänyt Alma (Tiina Iisala) kirjaimellisesti jakaa "lovea" kaikille halukkaille. Muusikot ovat ainakin tyytyväisiä. Paikalla häärää myös kiintoisa persoona Silmänkääntäjä (Jari Silventoinen); sokea mies, joka kuitenkin näkee enemmän kuin moni muu. Mies puhuu hienoja Raamatun lausein ja hämmentävää, miten monessa hän onkaan mukana ollut...kuukävelyistä ja Kennedyn murhista lähtien. Paikalle pölähtää vielä pari karannutta neitokaista Amanda ja Telma (Neija Välilä ja Sipriina Kauranen) sekä suomalaiset sukujuuret omaava Jaco (Paavo Honkimäki), joten ei muuta kuin kaasu pohjaan ja menoksi.

 Vauhtia ja meininkiä on heti alussa kiitettävästi, ja biisit ovat sitä luokkaa, että niitä ei ihan joka niemessä ja notkossa kesäisin yleisölle vetäistäkään. Iso kiitos siitä, pelkästään jo biisilista tekisi tästä produktiosta uniikin. Ekstraa on sitten se, että ne biisit osataan myös laulaa asiaankuuluvalla asenteella ja ennen kaikkea mahtavalla meiningillä. Ilo ja tekemisen riemu näkyy ja kuuluu kauas! Pakko ihan erikseen mainita, että joukkokohtauksissa huomioni varasti ihan täysin Neija Välilä. Jestas, mikä mimmi, pilkettä silmässä ja hyvällä asenteella koko ajan. Neijaa saa kiittää myös vauhdikkaista koreografioista.

 Hiukan hämmennyin Vietnam-osiosta, valkohuppuisista (joka olikin huono vitsi), Chaplineista ja Andy Warholeista ja mietin, että mitä ihmettä!? Käsiohjelmaa lukaistuani nyökyttelinkin jo sitten hyväksyvästi. Ohjaajan sanoja lainaten "joskus voi heittäytyä tajunnan virtaan ja antaa sen viedä. Ottaa sellainen asenne, että mitä tahansa voi tapahtua seuraavaksi ja olla rohkea". Miksi pitää ajatella aina, että "miksi?" Olisi paljon jännempää, jos ajattelisi sen sijaan "perhana, miksei!" Näin kaikki on mahdollista ja lavalle voi pölähtää tuosta noin notkealanteinen Elviskin ja vetäisee Suspicious Minds ilman, että kukaan ihmettelee tai kyseenalaistaa yhtikäs mitään.

 Silmänruokaa piisaa sekä miehille että naisille, paljasta pintaa vilkkuu ja ne pakolliset paljaat pakaratkin vilahtavat. Suurena irtoviiksien ystävänä täytyy jo tässä vaiheessa vuotta todeta, että Vuoden Viiksi 2014-palkinto menee eittämättä Harri Helinille. Mahtavat räkäjarrut eikä edes irtoviiksilaarista! Respect! Virkaintoinen poliisikaksikko Starski ja Hatsi (Juha Valkama ja Harri Helin) vastasikin esityksen huumoripuolesta, näyttävällä tanssilla pojat itseään esittelivät kyllä, ja liukkaat lanteet oli tällä kyttäkaksikolla.

Juha Valkama ja Harri Helin / (c) Jiri Halttunen

  Eurooppa Nelosessa kaikki on mahdollista. On mahdollista ympätä samaan esitykseen niin Hiski Salomaat, ZZ Topit kuin Bruce Springsteenitkin ilman, että tulee vaivaannuttava olo. Esityksen vaikuttavimman vedon vetäisee Paavo Honkimäki suomennoksellaan Brucen The River-klassikosta. Väistämättä siinä ajokilometrit vilisee silmissä ja miettii, että paljon on reissattu ja ihmisiä viihdytetty, menty ihmisten luokse. Nyt ollaan tässä paikoillamme, ja ihmiset reissaavat kuka mistäkin meidän luoksemme. Komea veto on myös Jari Silventoisen ja Tiina Iisalan duetto Simon & Garfunkelin The Boxerista.

Paavo Honkimäki, varma kesän merkki / (c) Jiri Halttunen

 Hot dogit loppuivat suuren suosion vuoksi kesken, mutta onneksi makkaraa piisasi ja siten vältyimme muinaiselta "Sappeen katastrofilta"...  "Viiden tähden viihdettä", totesi tyytyväinen siippani. Sisäinen kriitikkoni oli sen verran nyreissään ennen väliaikaa, että itse jämähdän neljään tähteen kokonaisuuden kannalta. Itse Eurooppa Nelonen ja koko työryhmä ansaitsee toki viisi tähteä. Nähdään taas ensi vuonna!

Synnyimme lähtemään, neljä tähteä ****.

Anna Liisa / Hauhon Kesäteatteri

Anna Liisa / Hauhon Kesäteatteri, Lautsia

Ensi-ilta 27.6. 2014, kesto noin 2h 30min

Ohjaus Anneli Heino

Sävellys Marjuska Santala

Sovitus Antti Lehtinen ja Anneli Heino

Laulujen sanat ja runot Eila Kivikk´aho

Rooleissa : Maria Mäki-Uuro, Timi Pitkänen, Jarkko Salmelin, Kristiina Lauttia, Erkki Virtanen, Nora Akselin, Anniina Latvala, Sara Meranta, Arto Salminen, Henri Rantanen, Jirka Messman ja Satu Vekama

Orkesteri : Veikko Muikku, Hanna Ollikainen, Antti Lehtinen, Pekka Verho, Sanni Messman ja Nora Akselin

 Minna Canthin Anna Liisa on ilmestynyt jo 1895. Hauhon versio on tuotu 50-luvulle ja mukana on ajankuvaa ja uudistuksia, joilla oli suurikin merkitys tuon ajan ihmisten elämänmenoon. En tohdi niitä tässä paljastaa, kuten en sitäkään, mikä on se suuri salaisuus jota Anna Liisa mukanaan kantaa. Kaikille tarina ei ole ennestään tuttu, eikä ole minun tehtäväni kertoa siitä. Antaa Hauhon Kesäteatterin kertoa siitä 10v-juhlanäytännössään. (Väliajalla Hämeenlinnan Mieskuoron Seniorit kajauttivat muuten komean laulun.)

Anna Liisa / (c) Jussi Nahkuri

 Alussa ollaan hyvinkin kepeissä tunnelmissa. Anna Liisa (Maria Mäki-Uuro) keinuttelee helmat ilmavirran mukana hulmuten, äiti ja isä viikkaavat lakanoita taustalla. Tanssiksikin pistetään. Joku selvästi painaa tytön mieltä, kepeä tunnelma tuntuu hämäävältä. Johannes (Timi Pitkänen) on jo pitkään katsellut tyttöä, joka ei ole kuin muut, ja rohkaistuu kosimaan mielitiettyään. Häitä tanssittaisiin jo kolmen viikon kuluttua. Lyhyt on riemu, hyinen viima puhaltaa järveltä ja tuo mukanaan Husson (Anniina Latvala). Naisella on uutisia, jotka eivät Anna Liisaa miellytä. Ne suorastaan pelottavat. Hussolla ja Anna Liisalla on yhteinen salaisuus, josta heidän lisäkseen tietää vain Mikko, Husson poika. Talon entinen renki on neljä vuotta sitten lähtenyt maailmalle ja palaa yllättäen takaisin. Mikon (Jarkko Salmelin) ainoana tavoitteena on saada Anna Liisa itselleen ja jatkaa siitä, mihin neljä vuotta sitten on jääty. Anna Liisalle ei juurikaan valinnanvaraa jätetä, ja hän tekeekin omat ratkaisunsa.

 Tämä ei todellakaan ole perinteistä kesäteatteria, sillä aihe on raskas ja täynnä dramaattisia käänteitä. Kesäteatterinäytelmäksi aika rohkea mutta hieno valinta. Irtovitsejä ei kalastella, ei lauleta reippaita ralleja, kukaan ei heilu humalassa lavalla (eikä sen puoleen katsomonkaan puolella). Esityksen suositusikärajakin on 12 vuotta. Perinteiden äärellä ollaan silti ja rohkenen suositella tätä kaikille niille, jotka haluavat tehdä teatterissa muutakin kuin nauraa sydämensä kyllyydestä. Itse istuin kaksi tuntia pala kurkussa ja nautin jokaisesta hetkestä. Erityisesti vaikutuin Eila Kivikk´ahon runoihin tehdyistä sävelistä ja orkesterin soittamista sulosoinnuista. Ne sopivat niin loistavasti mukaan, että tuntuu kuin ne olisi kirjoitettu ihan tätä varten ja suorastaan pakottivat kuuntelemaan tarkemmin ja herkemmällä korvalla koko tarinaa. Napakymppi!

Mikko, Anna Liisa ja Johannes / (c) Jussi Nahkuri

 Lautsian rannan miljöö on aika ainutlaatuinen ja tarjoaa jo itsessään sellaiset puitteet, että muuta lavastusta tai rekvisiittaa ei edes tarvita. Järvenselälle mietteliäänä tuijotetaan ja kaikki katsomossa tietävät, mitä kenelläkin mielessä liikkuu. Järvi myös antaa mahdollisuuden erääseenkin tapahtumaan, joka omissa silmissäni on yksi vaikuttavimmista näkemistäni kohtauksista ikinä missään, ja ihan ilman mitään extraa. Kaikki on siinä ihan silmien alla. Vastaavaa olen toivonut jo kauan ja mielessäni kävikin, että "Vihdoinkin! Juuri näin!"

 Roolitus on varsin onnistunut. Tämä oli vasta toinen kertani Hauhon kesäteatterissa, mutta kontrasti viimekesäiseen iloitteluun on melkoinen. Aikamoisia lahjakkuuksia on mukana tänäkin vuonna ja kukin saa olla ylpeä omasta suorituksestaan. Jokaisella roolihenkilöllä on myös selkeä oma paikkansa ja tehtävänsä tarinan kulussa, ja jokaiselle annetaan mahdollisuus kertoa oma kantansa. Näytelmä ei osoita sormella syyllisiä ja syyttömiä, katsoja saa itse muodostaa omat mielipiteensä siitä, kuka tekee oikein ja kuka ei. Päärooleissa Maria Mäki-Uuro, Timi Pitkänen ja Jarkko Salmelin tekevät kukin omalla tavallaan riipaisevan hienot roolityöt. Osa menee suoraan ihon alle. Erityisesti pidin myös Husson kävelystä laiturilla ja viattoman iloisen Pirkko-siskon (Nora Akselin) liehakoinnista. Myös Anna Liisan ja Reettan (Sara Meranta) kohtaaminen oli hienosti toteutettu.

 Tämä oli niin hieno näytelmä, että veti minutkin jopa hetkeksi ihan sanattomaksi, ja tämä oli ehkäpä koskettavin kesäteatteriesitys, mitä olen ikinä missään nähnyt. Tampereen Teatterin musiikkipitoinen Anna Liisa muutaman vuoden takaa teki minuun valtavan vaikutuksen ja se taisi olla vain alkusoittoa sille, mitä perjantain ensi-illassa koin ja näin. Tyhjänä heiluva keinu. Viimeinen laulu, joka loppuu kesken. Auringonlasku. Elämä jatkuu.

Kiitos. Täydet viisi tähteä Anna Liisalle *****.

ps. jotta ei menisi pelkäksi hehkutukseksi, pieni moitteen sana tähän loppuun : toivottavasti henkilökunta jatkossa muistaisi, että esityksen aikana ei pulista katsomon takana...

Haastattelussa Tiia Ollikainen

 Tiia Ollikaisen tapasin maaliskuun lopussa 2014 jyväskyläläisessä kahvilassa Cafe Vocassa. Illemmalla olin menossa katsomaan Jyväskylän Kaupunginteatteriin Tarpeettomia ihmisiä-näytelmää, jossa Tiiakin oli mukana.

Vuonna 1987 syntynyt Tiia on horoskooppimerkiltään vaaka. ”Kotoisin oon Leppävirralta ja Varkaudesta, siellä olen asunut lapsuuteni. Koen myös olevani kotoisin Kaustiselta, lukioikäisenä muutin sinne ja asuin kolme vuotta, kävin sen musiikkilukion siellä. Tällä hetkellä mä asun Tampereella, muutin sinne aloittaessani opiskelut Nätyllä. Tampereelle mä sit muutin Lahdesta, ja siellä opiskelin Mutella... Sit mä oon asunut Haminassakin vuoden, siellä mä kävin kansanopiston musiikkiteatterilinjan. Kesäteatteriproggisten myötä oon asunut sitten vaikka missä, mutta lyhyempiä ajanjaksoja”, Tiia selittää asumiskuvioitaan.

Mitä harrastat? ”Ne kyllä liittyy osittain työhönkin, eli musiikkia, capoeiraa, tanssia. Luonto myös, tykkään vaeltaa ja samoilla metsässä. Se on tärkeä irtiotto mulle aina. Niin, ja sit mä ratsastan, mutta se on nyt vähän jäänyt. Mulla on ollut oma hevonenkin, jolla olen kilpaillut esteratsastuksessa. Kymmenen vuotta taisin harrastaa sitä tosi aktiivisesti, sit se jäi kun ei vaan ole aikaa eikä myöskään rahaa.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Osaan soittaa pianoa ja kitaraa, ja lisäksi kaikenlaisia ”kilkutinsoittimia”. Cajon-rumpua mä olen soittanut ja capoeirassa mä soitan sellaista hekoheko-soitinta, juu oikeesti on sen niminen soitin, vähän semmoinen pyykkilaudan tyylinen. Mut yleisesti ottaen, mä soitan kaikenlaisia akustisia rumpuja kyllä oikein mielelläni. Innostus taisi lähteä aikanaan siitä, että lukiossa soitin yhdessä soitinyhtyeessä, jossa oli ainoastaan akustisia soittimia. Siinä on semmoista kansanomaista meininkiä”, Tiia intoilee ja elehtii samalla villisti käsillään soittimista puhuttaessa.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Kyllä ne on varmaankin laulu ja musiikki yleensä, ne on kulkeneet mun rinnallani jo ennen teatteria. Sit fyysisyys, eli mä olen tosi liikunnallinen tyyppi. Erikoistaitoja? Heh, mä osaan tehdä semmoisia omituisia akrobaattitemppuja ja osaan myös vähän jonglöörata. Hevosen selässä osaan myös tehdä monenlaisia temppuja”, Tiia kertoilee ja elehtii jälleen.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Saksofonin soitto ehdottomasti, ja lisäksi haluaisin oikeasti osata soittaa kontrabassoa, enkä vaan leikisti. Olen ihan vähän tehnyt rengastrapetsia, eli oon käynyt muutamilla tunneilla sirkuskurssin yhteydessä. Sitä mä haluaisin tehdä lisää ja oppia sen kunnolla. Se olisi kyllä tosi siistiä! Kaikki sirkusjutut kiinnostaa mua, nuorallakävely, tulennielentä, tulitemput muutenkin... En kuitenkaan usko, että musta olisi niihin itse. Niitä on vaan todella hienoa katsella, kun joku tekee sitä. Se on jotenkin maagista.”

Nauravainen Tiia / (c) Teatterikärpänen 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei taida olla, tosin isäni puolelta mummoni äiti on tainnut joskus olla harrastajanäyttelijänä Tampereella. Mummon isä on sitten nähnyt hänet esiintymässä ja olivat rakastuneet, ja mummon äiti muutti sitten Savoon ja ryhtyi maatilanemännäksi. Siihen karahti orastava näyttelijänura... Isän puolelta löytyy muusikkoja sitten enemmänkin.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Mulla se menee varmaan niin, että mulla ei ole mitään sellaista selkeetä hetkeä, että ”nyt”. Lukioikäisenä musiikin kautta tuli se, että pääsi soittamaan ja esiintymään. Lukiossa pääsi sitten myös kokeilemaan musiikkiteatteria, tehtiin omia proggiksia aina ja siellä syttyi kipinä teatteria kohtaan. Lukiossa olin kyllä sitä mieltä vielä, että musta tulee isona muusikko. Kansanopistossa alkoi vasta aueta se, että mitä mä oikeasti haluan ja mulle aukeni se, että teatterin kautta pystyisin yhdistämään sekä musiikin että teatterin. Teatteri oli aiemmin ollut mulle ehkä semmoinen ”salainen haave” ja kansanopistossa rupesin sitten oikeasti miettimään, että voisko tää jopa olla mun ammattini joskus ja olisko tää sitä, mitä mä haluaisin tehdä. Sitten siellä Lahden Ammattikorkeakoulussa Mutella, jossa pääsi syventämään opintojaan vielä enemmän, mulle selkeni se, että haluan tehdä tätä.

”Lapsena koulussa oli ala-asteella jotain näytelmiä, joihin mut aina laitettiin esiintymään. Muistan sen, että mä salaisesti nautin siitä, mutta en myöntänyt kenellekään mitään!”

Alan opinnot? ”Kaksi vuotta olin siellä Lahden draamainstituutissa musiikkiteatterilinjalla ja sit pääsin Nätylle vuonna 2009. Yritin sovittaa opinnot niin, että olisin valmistunut Mutelta samaan aikaan, mutta se ei onnistunut ja jouduin katkaisemaan Mute-opintoni, eli en ole sieltä valmistunut lainkaan. Valmistun nyt tänä keväänä Nätyltä.”

Voitko jo paljastaa lopputyösi aiheen? ”Joo, mä olen mukana sellaisessa C-kollektiivi -teatteriryhmässä, joka perustettiin 2011. Se on vapaan kentän teatteriryhmä ja mä kirjoitan siitä ja C-kollektiivin kautta teatterin vapaasta kentästä ja siitä millaisia mahdollisuuksia tuollaisella pienellä ryhmällä on olla Suomen teatterikentällä ja apurahaviidakossa. Pohdin myös teatterin hierarkisuutta ja sitä, että miksi jälleen erilaiset kollektiiviset tavat tehdä ovat taas ”nousussa”. Kollektiivisuudessahan korostuu työryhmän yhteinen työskentely, se että ei arvoteta työryhmän jäseniä esim. heidän ammattinsa mukaan, vaan kaikki työryhmän jäsenet ovat aktiivisesti osana produktion luomisessa. Tuota hierarkisuutta ja auktoriteettien valta-asemaa pohdin enemmänkin, ja sitähän on muuallakin kuin teatterissa, koko yhteiskunta on tulvillaan sellaista. Aika laaja aihe, kyllä! Tuo aihe kiinnostaa mua kovasti ja varsinkin nyt, kun oon valmistumassa.”

”Mun taiteellinen opinnäytteeni oli lauluilta ”Rannaton saari”. Sovitin siihen Ultra Bran biisejä pianolle, kontrabassolle, kellopelille ja cajonille. Lisäksi siinä oli ukulele ja kitara, ja mukana oli myös yksi Jarkko Martikaisen kappale, Anna-Mari Kähärän kappale ja sitten se ”Kaikki ilo”, joka oli Anna-Liisa -musiikkinäytelmässä pari vuotta sitten. Sitä lauluiltaa ja sovituksia oli kyllä ihana tehdä, tein niitä yhdessä Savolaisen Niilon kanssa, ja hienoa oli se, että hän ymmärsi heti mitä halusin niillä kappaleilla sanoa.”

Mikä muu ala sinua mahdollisesti kiinnostaisi, jos et olisi lähtenyt tälle tielle? ”Kyllä mä varmaan olisin ratsastuksenopettaja tai ratsuttaja, jotain tämmöistä hevostilameininkiä mulla olisi. Toinen olisi sit urheilu, sekin on kulkenut lapsesta asti mulla mukana. Ravitsemuspuolikin mua voisi kiinnostaa, olisin vaikkapa joku personal trainer. Voisin olla vuorikiipeilijäkin!” Tiia visioi.

Miksi näyttelijäksi? ”Teatterissa on parasta se, miten se yhdistää ihmiset. Teatterissa käsitellään asioita ja kaikki ollaan saman ajattelun äärellä. Teatterin kautta pystyy välittämään tarinoita, sanomaan jotakin, pystyy tuomaan erilaisille ihmisille ja tarinoille äänen ja nostamaan ne esille. Siksi mä haluan tehdä teatteria.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”On ne varmaan kyllä muuttuneet, mutta musta tuntuu, että mulle on tullut enemmänkin sellaista taiteilija-ajatusta. Koen että mun velvollisuuteni on tuoda asioita esille. Eilen olin esimerkiksi mukana yhdessä flash mobissa. Meitä oli viitisenkymmentä osallistujaa, olimme Tampereen rautatieasemalla ja meillä oli kyltit, joissa luki ”Vastustamme rasismia.” Olimme laittaneet kellot soimaan ensin tasan klo 17 ja sitten toisen kerran klo 17.03. Ensin tasalta kaikki hiljennyimme ja nostimme ne kyltit ylös, olimme kolme minuuttia siinä paikoillamme seisten, ja sitten lähdimme pois. Mun mielestä siistiä oli etenkin se, että asema hiljeni yhtäkkiä ihan täysin, kaikki se hälinä ja kiire. Ihmiset hämmentyivät ensin ja sitten alkoivat toivottavasti vähän kelata asioita.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”En ole koskaan oikeastaan fanittanut ketään sellaisella pitkällä tähtäimellä, mutta on paljon tyyppejä, joita olen ihaillut kovasti. Mä esimerkiksi ihailen Petra Karjalaisen tapaa tehdä rooleja ja teatteria, ja hänen läsnäoloaan ja lauluaan. Olin hiljattain katsomassa Kullervo-näytelmää Telakalla ja siinä Tanjalotta Räikkä teki suuren vaikutuksen, hänellä on intohimoa ja hän on aina niin auki. Sitä on hieno katsoa. Sitten ihailen Minja Koskea, hän on Teatteri Vanhan Jukon porukkaa. Miehistä tietysti Martti Suosalo ja nuoremmista Antti Holma. Tykkäsin siitä Antin Johtaja-jutusta, se on aina hienoa kun näyttelijä on niin läsnä, arvostan sellaista tosi paljon. Laulajista täytyy mainita Ella Fitzgerald, häntä olen kuunnellut ihan lapsesta asti.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Tää on aika paha kyllä! Paitsi että Johnny Deppin kanssa voisin tehdä jonkun merirosvoseikkailun, se voisi olla hauskaa. Jack Nicholsonin kanssa voisin käydä synkkää dialogia.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Ellan kanssa ehdottomasti tai Ray Charlesin, kappale voisi olla ihan mikä tahansa. Se voisi olla sellainen workshop-tyylinen, eli opettaisivat siinä samalla.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Törnävän Kesäteatterissa, Rovaniemellä Konttisen kesäteatterissa ja Karjaalla Billnäsin Ruukissa. Siinäpä ne taitaa ollakin. Sitten tietysti Nätyllä olen ollut monenlaisissa jutuissa, Takomolla C-kollektiivin kanssa ja Tampere-talossa oli se Taikakivet.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis, jossa olet ollut mukana? ”Seinäjoen Kaupunginteatterissa oli sellainen proggis kuin ”Jääkuvia”, tein siinä”mykkä lapsi”-roolin, mutta se koko proggis ja työryhmä oli mulle tärkeä. Tämä Jyväskylän Kaupunginteatterin ”Tarpeettomia ihmisiä” on ollut myös mulle todella tärkeä. Lisäksi haluan mainita vielä Hanno Eskolan ohjaaman ”Rouge Dérangéen”, joka tehtiin Nätyllä ja se kiersi eri kaupungeissa myös. Siinä oli Ranskan vallankumous aiheena.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”No ei oo kyllä mitään tiettyä, mutta haaveilen hyvistä työryhmistä. Niin no Ronja Ryövärintytär olisi kyllä ihana tehdä...”

Määrittele ”teatterin taika”, miten se sinulle konkretisoituu? ”Kun onnistuu tekemään jotain sellaista, joka saa katsojan unohtamaan vaikkapa sen, että pitäisi pestä pyykkiä tai että jäiköhän mulla se liesi päälle. Ihminen keskittyy niin totaalisesti siihen, mitä siellä näyttämöllä tapahtuu. Siinä on mulle teatterin taikaa ja tietää, että on tehnyt jotain oikein, jos niin pääsee käymään.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi yleensäkin se, kun näkee hyvää taidetta. Kaikki maalaukset, musiikki, teatteri. Ihmiset, eläimet, luonto.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyl mua aina vähän jännittää, mutta ei mitenkään pahasti. Lukioikäisenä podin enemmänkin, mulla tärisi aina kädet, mutta enää ei niinkään. Se on pikemminkin niin, että jos mua ei jännitä yhtään, niin mä havahdun, että nyt on jotain outoa. Pieni jännitys kuuluu aina asiaan. Se ilmenee mulla niin, että energiaa löytyy ja vatsassa on perhosia. Se riippuu muuten myös vähän siitä, että mitä esittää. Oma lauluiltanihan jännitti ihan älyttömästi...”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja/rutiineja, joita huomaat toistavasi ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Sekin riippuu proggiksesta tosi paljon. Yleensä mä lämmitän kehon ja äänen, ne on perusjuttuja. Tosi usein mä pyrin rauhoittamaan itseni jotenkin, eri harjoitteilla vaikkapa. Valmistautumiseen Tarpettomissa ihmisissä kuuluu myös sekin, että Tampereelta lähden tänne Jyväskylään, pakkaan repun, tsekkaan junan ja matkustan sitten tänne. Se on osa tätä proggista.”

Kerro joku kommellus. ”Nätyn Nummisuutarit-oopperan ensi-illassa oli jäänyt montun luukku auki ja minä tietenkin astuin suoraan sinne. Jalka sojotti yhteen suuntaan ja toinen jalka oli roikkui montussa ja refleksinomaisesti pidin kiinni siitä reunasta. Sain toisen jalkani onneksi rappusille, koska muuten olisin kyllä pudonnut sinne lattialle ja olisi sattunut pahastikin. Pääsin sieltä itse ylös ja kaikki katsoo, että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Luukku sitten laitettiin välittömästi kiinni, ettei sama toistu. Kun pääsin näyttämöltä pois, niin itsekin mietin, että mitä ihmettä oikein tapahtui ja verta tuli jalasta. Kaverini oli katsomassa yleisössä ja se sanoi jälkeenpäin, että oli helvetin hienosti tehty se monttujuttu!” Tiia nauraa vedet silmissä.

Kerro joku hyvä muisto. ”Viime kesänä oltiin mökillä, siellä ei ollut mitään nettiyhteyksiä ja vastaavia ja oli ihanaa vaan olla ja rentoutua siellä luonnon keskellä. Samalla reissulla mä oksia polttaessa käräytin nenäni, mutta se ei ollut mitenkään mukava muisto, vaikkakin nyt naurattaa jälkeenpäin.”

Käytkö katsomassa teatteria useinkin? ”Kyllä mä pyrin käymään, niin paljon muin mahdollista. Just näin sen Kullervon ja ensi viikolla olen menossa katsomaan Teatteri Siperiaan Tiimiä. Välillä on kausia, ettei millään ehdi niin paljon kuin haluaisin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä menen Ahaa Teatteriin, mutta tässä vaiheessa en pysty kertomaan siitä vielä enempää.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa käsikirjoittaminen tai ohjaaminen? ”Kyllä mua se ohjaaminen voisi hyvinkin kiinnostaa, mutta sitten vasta tuonnempana kun on tehnyt enemmän.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Elä hättäile, istu mättäälle. Kyllä se pipo vielä löytyy!”

Osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä aina välillä imitoin Rauno Repomiestä. (laulaa)”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”En mä tiedä onko sellaista, mutta mä voisin olla joku länkkärihahmo, jolla on jokin supervoima ja se ratsastaisi tulipunaisella hevosella, tekisi voltteja ja pelastaisi köyhiä. Lassoaisi kaikki pahikset! Sen tyypin nimi voisi olla Super Horse Woman! Sit se laulaisi aina sillai scataten, shubi-dub-dub-dub ja lasso viuhuisi”, Tiia nauraa ja tästä ei meinata päästä eteen päin sitten millään.

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ajelisin ilman paitaa Ladalla ja tekisin kehoni tutkimusta siinä samalla. Mankassa soisi biisi ”I'm too sexy for this Lada”.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin eväskorin, joka olisi täynnä dallaspullia ja sitten ottaisin jonkun soittimen, jolla voisin viihdyttää itseäni. Ukulele vaikkapa. Keksisin kaikenlaisia tarinoita itseni viihdyttämiseksi, soittelisin ja söisin pullaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sinnekin ottaisin hyvät eväät ja soittimeksi ottaisin berimbaun ja muita kivoja capoeira-soittimia.”

Jos voisit palata aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin mennä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille hetkeksi, se on niin käsittämätöntä mitä siellä tapahtui. Haluaisin katsella edes hetken sitä, jotta voisin kertoa ihmisille näkemästäni ja vähän herätellä, kun monihan vieläkin kiistää kaiken, että sellaista ei ole edes koskaan tapahtunut. Historiaahan ei voi muuttaa, mutta... Toinen minkä haluaisin nähdä on Tampere kansalaissodan aikaan.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Katseeni suuntautuu illan esitykseen, vilkaisen vähän tekstiä, syön jotain ja sitten lähden teatterille.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Perkele

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kuollut kalkkuna

Suosikkikirosanasi? - Jumalauta!

Mitä ääntä rakastat? - Tuulen ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Kovaa metallista pauketta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Terapeutti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kuorma-autokuski

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kato Ollikainen, tervetuloa!

Liisa Ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi / Ryhmäteatteri

Liisa Ihmemaassa - tyttö, joka aikaan putosi  / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Ensi-ilta 18.6. 2014, kestoi noin 2h 30min väliaikoineen

Ohjaus ja dramatisointi Juha Kukkonen

Rooleissa : Anna-Riikka Rajanen, Aarni Kivinen, Eino Heiskanen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Sirja Sauros, Juha Suihko, Sanna Warsell, Verneri Lilja ja Sonja Salminen

 Reissuni Suomenlinnaan alkoi lokkien väistelyllä Helsingin Kauppatorilla. Suomenlinnan kesäteatterireissu on aina omanlaisensa kokemus - on lauttamatkaa ja linnaketta, joka suorastaan kutsuu seikkailuun niin nuoret kuin vanhatkin. Tämä on niitä harvoja paikkoja, jossa minunlaisellenikin hukkapätkälle huomautetaan, että "Varo ettet lyö päätäsi!" muurin aukoista sisään kompiessä. Ensi-illassa oli lämmin tunnelma, siellä sitä istuttiin viltteihin kääriytyneenä sulassa sovussa.

Kaalimato ja Alice / (c) Johannes Wilenius

 Liisa Ihmemaassa on monelle tuttu tarina tytöstä, joka uinahtaa hetkeksi lukemansa kirjan ääreen ja seikkailu on valmis. Liisa seuraa kiirehtivää valkoista kania, putoaa kaninkoloon ja sitä kautta outoon maahan, joka on täynnä toinen toistaan kummallisempaa väkeä. Tutut elementit ja hahmot ovat tässäkin versiossa mukana, tosin mukaan on saatu mainintoja hobitteista, Narniasta ja Alice Cooperistakin. Herttakuningatar hallitsee maata pää poikki-tyyliin ja luonnonvarojen tuhlailusta on aiheutunut ilmastonmuutosta ja muita ikävyyksiä. Aika tuntuu vinksahtaneen ja on kuulemma ottanut nokkiinsa jostakin. Vanhan tarinan mukaan Ruskeaa Rusakkoa seurannut tyttö on Wendy, joka tulisi joskus kukistamaan Japperwokki-hirvityksen ja lopettamaan Herttakuningattaren hirmuvallan. Liisa/Alice (Anna-Riikka Rajanen)  lähtee etsimään sisäistä Wendyään ja tulee siinä samalla löytäneeksi jotain vielä tärkeämpää.

 Näytelmän visuaalinen ilme on huikea, puvut ja lavasteet lumoavat. Valtava koneisto pyörittää ajan rattaita, savun ja varjojen lomasta näyttämölle putkahtelee melkoinen hahmogalleria. Alicen putoaminen kaninkoloon saa katsojat haukkomaan henkeään ihmetyksestä, pienimmät katsojat painautuvat vierustoverin kylkeen mörmökin muristessa tai ilkeämielisten kukkien piirittäessä Alicea. Näytelmää ei suositella alle 7-vuotiaille, jännän äärellä ollaan useampaankin otteeseen ja etenkin näytelmän jälkipuolisko sisältää vähän pelottaviakin elementtejä.

Herttajätkä ja lemmikkinsa mörmökki / (c) Johannes Wilenius

 Irvikissa ( Mikko Penttilä) ja Ruskea Rusakko (Juha Pulli) ovat kerrassaan mainio parivaljakko! Varikset ovat nokotelleet osan kissan aivoista ja tällä onkin "konehuone huollossa" omien sanojensakin mukaan. Ohessa kuullaan, miksi rusakot ovat ruskeita. Rusakko etenkin riimittelee puheensa erikoisella tyylillä, joka tuntuu tarttuvan. Väliajalle mennessä kuulen takaani monenlaista loppusointuista lausetta, ja riimittely on innostanut yhden bloggaajankin kirjoittamaan esityksestä lennokkaalla tavalla. Rakastan sanoilla ja lauseenparsilla kikkailua ja makustelua - ilmiannostelua, ouraakkeleita, raakastamista, muistikuvitusta. Niin, ja matkatessa jos on tauon paikka, se on tietenkin menopaussi, mikäs muukaan.

Edessä Norppa, takana Alice, Irvikissa ja Ruskea Rusakko / (c) Johannes Wilenius

 Tittelitom ja Tittelityy (Juha Suihko ja Sanna Warsell) ovat myös melkoinen temppukaksikko. Juha Suihko saa kunnian esittää myös tupruttelevaa Kaalimatoa (toimii myös pikkuruisena piipittävänä matosena) ja hillitöntä norppaa, jonka kilpikonnaliemi-biisi tempaa yleisönkin mukaan laulamaan. Warsell vakuuttaa fyysisyydellään. Goottihenkinen Herttajätkä (Eino Heiskanen) lienee nuorison suuri suosikki ja olisi valmista kamaa rock-idoliksi. Alicessa on potkua. Hän ei luovuta, vaan haluaa sinnikkäästi suorittaa tehtävänsä loppuun ja siinä ohessa laulaakin kauniisti.

 Japperwokin kohtaaminen on teatterin taikaa parhaimmillaan! Kovasti mieleeni oli myös hidastettu taistelukohtaus ja moninaiset yllättävätkin efektit ja äänimaailmat. Perhosia ja ufoja lenteli ilmassa tämän tästä, kriipeistä puhumattakaan. Vähän jäin kaipaamaan hullumpia teekutsuja! Pöpinää piisasi, ehkä vähän liiankin kanssa ja hitusen pitkäksi tuntui esitys venähtävän, mutta muuten Ryhmiksen porukka kaikkineen on loihtinut meille melkoisen maailman, jota suosittelen vinksahtaneisuudessaan ihan kaikille. Samalla voi löytyä se sisäinen Wendykin itse kultakin...

Liisa Ihmemaassa saa vahvat neljä tähteä ****

Ps. Kuinka moneen mahdottomaan asiaan sinä uskot?

Tulilla / Esitystaiteen seura ja Muinaisteatteriyhdistys, Kalasatama

Tulilla / Helsingin Kalasatama

Ensi-ilta 16.6. 2014, kesto noin 1,5 h

Tuotanto Esitystaiteen seura ja Muinaisteatteriyhdistys

Ohjaus ja dramaturgia Atro Kahiluoto

Esiintyjät : Jaap Klevering, Joni Kuokkanen ja Merja Pennanen

"Tulilla" perustuu suomalaisen luontokuvauksen mestarin ja eräkirjallisuuden isän A.E. Järvisen tarinoihin.

(c) Tomi Tulipääsky

 Suomen kesä ja juhannusviikko, aamulla on satanut vettä, lunta, räntää ja rakeita. Kylmässä tuulessa ja viimassa löysin tieni ensin Kalasataman metroasemalle ja sieltä opasteiden avittamana varsinaiselle tapahtumapaikalle. Kontrasti oli melkoinen; asfalttikentän reunassa, kaikenlaisten betonihässäköiden keskellä ja graffitien peittämän seinän edessä oli isohko kota! Olin vähän liian ajoissa paikalla (lähdin hyvissä ajoin liikkeelle, koska olin varma etten löydä helposti perille...), mutta minut toivotettiin jo lämpimästi tervetulleeksi ja pääsin sisälle kodan lämpöön, elävän tulen ääreen lämmittelemään. Ihanaa!

 Esityksen alkua odotellessa oli mukava rauhoittua ja unohtaa täysin, että nyt ollaan urbaanissa ympäristössä eikä luonnon keskellä. Ulkoa kuului liikenteen ääniä ja monenlaista meteliä, jonka alkuperää saattoi vaan arvailla. Vierustoverini haki vertaistukea sille, että meinasi suurentaa "liu´uttamalla" käsiohjelmassa ollutta pikkuruista logoa. Itse meinasin vielä kaivaa kännykkää ja tehdä somepäivitystä siitä, että ollaanpas nyt erikoisessa paikassa. Se idea onneksi unohtui nopeasti, nyt keskitytään ihan muihin asioihin.

 Pian meitä oli kota täynnä porukkaa, ja esitys pääsi alkamaan vihdoinkin. Kuulimme ensin kolme erätarinaa, joissä päähenkilöinä olivat luonnon moninaisuus ja yllättävyys ja ihminen. Tarinoiden välissä kerrottiin itse A.E. Järvisestä ja siitä, miten ristiriitainen henkilö hän olikaan. Vannoutunut luonnonystävä kun oli myös ammatiltaan Metsähallituksen metsänarvioija ja pani täytäntöön Lapin sodanjälkeiset suurhakkuut. Väliajalla nautimme aidot nokipannukahvit, muutamalla oli oma kuksakin mukana. Miten se kahvi maistuikin tässä ympäristössä aivan taivaallisen hyvältä, normaalisti kun en edes mikään kahvinjuoja ole?

(c) Tomi Tulipääsky

 Väliajan jälkeen kuulimme vielä kolme erätarinaa. Näyttelijät eläytyivät kertomuksiinsa melkoisella vimmalla, hiihdettiin hangilla ja ammuttiin riekkoja. Jaap Klevering loihti monenlaista äänimaailmaa, kodassa oli jännä maaginen tunnelma. Isäni harrastaa metsästystä ja olen varsinkin pikkutyttönä kuullut monenlaista tarinaa jahtireissuista vähän kyllästymiseenkin asti, mutta jos ne olisi esitetty näin elävästi, olisin kuunnellut varmasti paljon tarkemmin ja herkemmällä korvalla. Kodan tunnelma oli mielestäni hyvin lämmin, kirjaimellisestikin. Tarinat saivat unohtamaan edes hetkeksi kaiken sen, mikä ulkopuolella odottaa. Kiireen, melun, arjen, mediatulvan.

 Oltiin kaiken alkulähteillä. Ihmiset kertovat tarinoita toisille ihmisille. Kerrankin on aikaa kuulla ja kuunnella. Ihan harmitti, kun joutui lähtemään kodasta ulos ja takaisin tuulen riepoteltavaksi.

 Kiitos koko työryhmälle kokonaisvaltaisesta elämyksestä!

 Tulilla saa täydet viisi tähteä *****.

 Esityksiä Suvilahdessa/Kalasatamassa 25.6. asti ja sen jälkeen kota siirtyy Tervasaareen. Lisätietoja tämän linkin alta.

Ilmasta rahaa / Heinolan Kesäteatteri

Ilmasta rahaa / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 12.6. 2014, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Rooleissa : Pertti Sveholm, Jaana Saarinen, Risto Kaskilahti, Sampo Sarkola, Ilmari Saarelainen, Pekka Strang, Sari Puumalainen, Eero Saarinen, Pihla Penttinen ja Milka Ahlroth

 Viime kesänä moitiskelin Heinolan kesäteatterin liiallista "varman päälle"-meininkiä ja kirjoitin, että taidan jättää vastedes farssit väliin, elleivät sitten onnistu saamaan sopivaa houkutinta paikalle. No, tässä se taas nähtiin, että koskaan ei kannata sanoa "ei koskaan", sillä jälleen löysin itseni nauramasta Heinolassa!

Jaana Saarinen ja Pertti Sveholm / (c) Heinolan Kesäteatteri

 Michael Cooneyn "Ilmasta rahaa"-farssissa alkuasetelmat ovat seuraavanlaiset : Erkki Joutsen (Pertti Sveholm) on parin vuoden ajan nautiskellut moninaisia sosiaalietuuksia tekaistuilla henkilöillä, sairauksilla, kuolemantapauksilla ja muilla, ja vain siksi, että olisi liian suuri häpeä myöntää Liisa-vaimolleen (Jaana Saarinen) totuus siitä, että työttömäksi on jääty jo pari vuotta sitten. "Minä kun en yhteiskunnan elätiksi ala!" Homma lähtee lapasesta siinä vaiheessa, kun tarkastaja Jenkanen (Pekka Strang) saapuu paikalle pyytääkseen Erkki Joutsenen allekirjoitusta erääseen tärkeään paperiin. Ei paha? Kyllä, sillä Erkki-parka teeskentelee oven avattuaan olevansa eräs toinen henkilö ja tarkastaja ei suinkaan poistu paikalta tullakseen myöhemmin uudelleen, vaan jää odottamaan kuuliaisesti Erkin saapumista ja saadakseen tämän allekirjoituksen.

 Tämänkaltaisille farsseille on tyypillistä se, että päähenkilö päästelee muutamat valkoiset valheet ja sammakot suustaan heti alkumetreillä ja pian on sellainen tarinasekamelska, ettei siitä ota kirjaimellisesti enää Erkkikään selvää. Joku puhuu niin sanotusti pussiin itsensä ja muut, ja lisäselvitykset senkun sotkevat kuvioita lisää. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vääriä ihmisiä väärään aikaan oikeassa paikassa ja toisinpäin. Ovista tullaan ja mennään, joku on kuuro, mies pukeutuu naiseksi ja joku kuolee tai näyttää ainakin kuolleelta.

(c) Heinolan kesäteatteri

 Farssi on vaativa lajimuoto. Oikeanlainen ajoitus on kaiken a ja o, kaikki on usein pienestä kiinni ja tekstimäärä on usein valtava eikä repliikeissä ole joskus logiikan häivääkään. Olen nähnyt tylsiä ja epäonnistuneitakin farsseja, mutta tämä porukka kohkasi kyllä varsin ammattitaitoisesti. Porukka oli täynnä vielä omanlaisiaan herkullisia tyyppejä. Suosikkejani olivat kuivan asiallinen tarkastaja Jenkanen, yltiöempaattinen Jutta Polvijärvi (Pihla Penttinen), tyylikäs hautaustoimiston herra Yli-Kirkkaala (Ilmari Saarelainen) ja pappakalsareissa tepsutteleva Vertti-setä (Sampo Sarkola), jota riepoteltiin välillä kuin räsynukkea pitkin lavaa. Pertti Sveholm (joka vaatetustaan myöten muistutti hämmentävän paljon isääni) ja alivuokralaisensa Visa Muikku (Risto Kaskilahti) olivat mainio pääpari. Voi sitä selitysten määrää! Itselläni meni ahtaaja-Muikut ja kurjen alle jääneet tyypit suloisesti sekaisin, olin juonenkäänteissä niin pihalla kuin olla ja voi, ja koko ajan tuli uutta materiaalia pakkaa sekoittamaan. Ja kas, juuri kun oli unohtanut jo edelliset selitykset ja ollaan jotensakin selvillä siitä, että kuka on kuka, tulee eteen uutta yllätystä. Loppuvaiheessa nauroin välillä niin paljon, että sattui ihan päähän.

 Varsin onnistunut "varman päälle"-farssi ja reissu! Meidän näytöksessämme paistoi aurinko, mutta Heinolassa ei sateetkaan haittaa, sillä sekä näyttämö että katsomo on sateelta suojassa.

 Ilmasta rahaa saa vahvat neljä tähteä ****.

 "Tehtävä suoritettu!"

Me and My Bodyguard / Musiikkiteatteri Palatsi

Me and My Bodyguard / Musiikkiteatteri Palatsi

Ensi-ilta 22.5. 2014, kesto noin 2h väliaikoineen nettisivujen mukaan (meidän esitys kesti 2,5h)

Ohjaus Petri Lairikko

Käsikirjoitus Katariina Leino

Rooleissa : Laura Voutilainen, J.P. Leppäluoto, Kimmo Blom, Tiina Lampinen, Eve Metsäranta, Ninni Martikainen, Markku Harju ja Hannes Pirilä

 Olen tässä viimeaikoina jättänyt muutaman Palatsin tuotannon ihan tietoisesti katsomatta, erinäisistä syistä. Nyt korviini kantautui kuitenkin ylistävää palautetta läheisen ystäväni suunnasta, hän oli käynyt ensi-illassa paikalla ja pitänyt todella paljon näkemästään ja etenkin kuulemastaan. Minäkin sitten rohkaisin mieleni ja varasin liput, silläkin uhalla että katsomossa käytäisiin kädenvääntökisaa kesken esityksen...

 Juoni on saanut inspiraationsa Bodyguard-elokuvasta, jota tähdittivät ikimuistoisesti Whitney Houston ja Kevin Costner. Leffan näkemisestä minulla on vierähtänyt aikaa, mutta minusta tämä haiskahtaa hiukan kopiolta alkuperäisestä? Nimet ovat vaihtuneet ja laulettavaa on enemmän, mutta muuten tapahtumat taitavat mennä aika lailla samalla tavalla. On supersuosittu laulajatar Kristine Golding (Laura Voutilainen), joka on saanut itselleen sen verran kiihkeän ihailijan, että joudutaan palkkaamaan henkivartija-Tony (J.P. Leppäluoto) selustaa turvaamaan. Kas kummaa, Kristine ja Tony rakastuvat siinä ohessa. Palatsin sivulla mainitaan myös, että esityksessä on Whitney Houstonin elämästä kertovia piirteitä mukana. Missäköhän? Minä en havainnut muuta kuin valokuvat screenillä...

 No juu, katsomossa oltiin varsin iloisella kesäfiiliksellä jo valmiiksi (ei kuitenkaan onneksi liian iloisella) ja parhaat kesävetimet oli laitettu päälle nautinnollista iltaa varten. Mikäs siinä, tämähän on oivallinen paikka nauttia samalla hyvästä seurasta, ruuasta ja esityksestä. Meidän kanssamme samassa pöydässä istui tamperelaispariskunta, jonka kanssa tuli juteltua venähtäneen väliajan aikana niin paljon, että melkein esitettiin kahvikutsuja puolin ja toisin.

(c) Musiikkiteatteri Palatsi

 Mutta se esitys, siitähän minun piti kirjoittaa! On heti kärkeen sanottava, että tämä on Laura Voutilaisen juhlaa alusta loppuun. Olen aiemminkin maininnut sen, että en ole mikään Voutilais-fani, mutta juuri tämänkaltaisessa esityksessä hän on niin elementissään kuin suinkin vain voi! Mahtavalla asenteella ja ammattitaidolla Laura vetäisee Whitneyn aika mahdottomatkin kipaleet suvereenisti ja sai täysin ansaitut väliaploditkin muutamaan kertaan. Laura on tähti, moni ei pystyisi samaan kokonaisvaltaiseen suoritukseen.

 Moulin Rouge-proggiksesta oli napattu pari tuttua biisiä ahdistelija-Evansin (Kimmo Blom) laulettavaksi ja kyllä siinä meikäläisellä meinasi mennä juomat väärään kurkkuun, kun pakkomielteisesti Kristineen suhtautuva pervohkon oloinen tyyppi laulaa korkealta ja kovaa takinliepeet liehuen Kissin "I was made for loving you"n ja hieroskelee samalla barbie-nukkea housujensa etumukseen. Vai näinkö väärin? Sen verran kaukana istuin kuitenkin, mutta silmälasit menivät huuruun siellä taaempanakin. Kohtalaisen hyytävän tyypin itsestään oli Kimmo saanut aikaan. Omasta mielestäni illan komein veto tuli Genesiksen tunnetuksi tekemän Mama-biisin muodossa, siihenkin oli kyllä saatu hiukan kyseenalaista rekvisiittaa mukaan. (Onneksi ei lähdetty painihommiin nuken kanssa...) Nuoruudestani muistan hyvinkin biisin videon ja Phil Collinsin painajaismaisen hullun naurun, minulla on vahva muistijälki jotenkin aavemaisesta introstakin ja tässä koko biisi nousi ihan uusiin sfääreihin Kimmon käsittelyssä. Helvetin kova veto, etten sanoisi! Biisi sopi täydellisesti Kimmon äänelle ja tavoitti juurikin passelisti sen maanisen tunnelman. Lisää näitä!

 Kyllä siinä sitten sukat pyöri jaloissa (jos näin kesällä sukkia edes jalassa monellakaan oli) kun J.P. Leppäluoto pääsi ääneen. Jestas miten samettinen ja samalla rosoisen särmikäs tumma ääni miehellä onkaan! Miehen laulamana kuultiin mm. Billy Idol-klassikot "Flesh for fantasy" sekä yksi ikisuosikeistani "Rebel yell", ja täytyy sanoa, että toimii! Mikään parkettien partaveitsi hän ei sen sijaan ollut, mutta tässä tapauksessa riitti, että osasi muutamat näyttävätkin nostot ja tanssipartnerin jalkojen ojennukset oikealla hetkellä, ja seisoi paikoillaan kun naiset pyörivät väkkäränä kuvioitaan ympärillä. Nahkahousuissa pökkelöimällä pääsisi takuulla jatkoon Tanssii tähtien kanssa-ohjelmassakin, kunhan on riittävästi karismaa ja oikeanlaista asennetta, "munaa". Ei huono!

 Kommandonakin pölähdettiin saliin (tai noh, ainakin kommandopipot päässä) ja jännättävää piisasi katsomossakin, että mistä ja milloin häirikkö iskee. Ratkaiseva kohtaus, jossa paljastuu häikäilemätön toimeksiantaja, on turhan hätiköiden toteutettu ja meni aluksi itselläni ohi hilseen, ennen kuin tajusin kupletin juonen. Suurta näyttämötaiteen juhlaahan tämä ei kyllä ollut, replat lausuttiin silloin kun pitikin ja kuuluvalla äänellä (ja äänentoistokin pelasi vihdoinkin, huraa!) , mutta ennen kaikkea tämä oli erittäin viihdyttävä ja pukuja ja tanssinumeroita myöten näyttävä SHOW!

 Mieheni totesi kotimatkalla, että häntä alkaa tympiä vuodesta toiseen samat lavasteet, oli esitys mikä tahansa. Totta tuokin, portaikko hallitsee ja lisäksi joka esityksessä on nähty jokin sohva/sänky/pöytä/tuolit-yhdistelmä. Tila ei taida antaa mahdollisuuksia mihinkään suuriin lavastuksellisiin ratkaisuihin ja muutoksiin, pääosassa kun kuitenkin on musiikkinumerot. Olisi kyllä vaihtelun vuoksi virkistävää nähdä jotain muutakin.

 Iso plussa siitä, että mukana ei ollut mitään väkisinväännettyä sketsihuumoria tai tekohauskaa hahmoa. Encoressa tosin lavalla nähtiin hiukan huvittavaa rekvisiittaa kuntoiluvälineiden muodossa, mutta on lupa hiukan hullutellakin kesän koittaessa. Suvivirttäkin kuultiin pätkä.

 Laulupuolelta Me and My Bodyguard taitaa mennä näkemistäni Palatsin esityksistä ykköseksi, oli sen verran jäätävää tulkintaa kaikkien päähenkilöiden osalta. Kokonaisuudelle annan neljä tähteä ****.

Esitykset jatkuvat elokuussa. Pitäisiköhän mennä tsekkaamaan uudestaan se Barbie-homma...

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Eppu Salminen

Eppu Salmisen tapasin Helsingin Kaupunginteatterin yleisölämpiössä (jossa ei ollut edes valoja, eli haastattelu on tehty ”hämärissä olosuhteissa”) joulukuussa 2013.

Vuonna 1965 jousimiehen merkeissä syntynyt Eppu on kotoisin Lahdesta. ”Muutin Helsinkiin ´86 päästessäni TeaKiin, sitten olen asunut Tampereella vuodet 1993-2000 ja sen jälkeen olen asunut taas Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Viimeaikoina harrastukseni ovat pyörineet lähinnä lapsenhoidollisissa asioissa, mutta pyrin myös käymään uimassa ja saunomassa säännöllisin väliajoin, niin paljon kuin mahdollista. Liikun myös aika paljon paikasta toiseen sellaisella kickbikella. Lisäksi yritän katsella paljon elokuvia ja lueskella, tämmöistä klassista. Jaa HIFK-hommat ja muut? No kyllähän nekin tietysti kuuluu harrastuksiin, kyllä mä HIFK:n matseissa pyrin käymään niin paljon kuin suinkin ehdin ja se on sitten ihan erilainen sosiaalinen ympäristö mulle. Olen tehnyt myös muunlaista yhteistyötä niiden kanssa, radiomainosta ym. Jalkapalloa mä seuraan kansainvälisellä tasolla paljon, olen käynyt kolmissa EM-kisoissa ja yhdet MM-kisat on myös käyty läpi. Kotimainen jalkapallo ei mua niin hirveästi kiinnosta, Lahden Reippaan pelejä välillä käyn katsomassa. Teeveestä pyrin aina katsomaan kaikki ManUn pelit.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Mä olen käynyt pienenä piano-ja viulutunneilla, mutta ne jäi kyllä sit. Vetopasuunaa olen jonkinverran soittanut. Ostin ´88 Tukholmasta Bruce Springsteenin keikan jälkeen käytettyjen soitinten liikkeestä sellaisen ja se on ollut mulla mukana mitä ihmeellisemmissä paikoissa, heh. Rockfestareilla olen vedellyt sen kanssa jossain telttakylässä ja jatkoillakin. Vetelin sitä aluksi ihan huvikseni, ja kyllä mä sitten kävin 1,5 v ihan tunneillakin sen kanssa. Nyt en ole soittanut pitkään aikaan, en edes tiedä missä se tällä hetkellä on... Taitaa olla mun tai pojan vintillä. Se on hauska soitin. Joo, ja Sleeppareiden keikallahan olen heilunut kitaran kanssa, mutta siinä ei tosin ole ollut lainkaan piuhoja. Tuossa muuten olin just Leningrad Cowboysien kanssa encoressa lavalla, kyllä se laulu sieltä lähtee! Sekin oli hauskaa.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Puhutaanko me nyt siis teatterista? Mä oon tehnyt niin paljon kaikkea, et en heti tiennyt mistä ammatista on kyse. Teatterissa mun vahvuuteni on varmaan monipuolisuus, mä oon tehnyt paljon kaikenlaista. Yhdessä vaiheessa mä tein traagisia, äitinsä perään itkeviä angstisia nuoria miehiä ja yhdessä vaiheessa tein paljon komediaa, ja jossain vaiheessa tein tosi paljon lastennäytelmiä. Oon näytellyt Katto-Kassiset ja Eemelit, Mökö Kiljuset ja Joonatanin Kolmesta iloisesta rosvosta. Musikaaleissa olen ollut; Housut pois!, Kaunotar ja Hirviö... Mä olen saanut tehdä niin paljon, ja siksi tämmöinen Kaupunginteatterin tyylinen meininki sopii mulle hyvin. Oon tykännyt olla täällä, koska täällä on voinut tehdä ihan laidasta laitaan kaikenlaista. Jos nyt joku vahvuus pitää sanoa, niin se on melkeinpä se, että mut voi heittää rooliin kuin rooliin. En ole sellainen, että tekisin vain tietyntyylisiä juttuja. Teatterin suhteen vielä sekin, että olen pyörinyt teatterissa ihan pikkuisesta lähtien (äitinihän on näyttelijä Kaarina Turunen, jäi juuri eläkkeelle Lahden Kaupunginteatterista) ja tää maailma on mulle sillai oma ja läheinen, viihdyn täällä ja musta on aina ollut kiva pyöriä teatterissa. Olen kuin kala vedessä.”

Entä onko jotain erityistaitoja? ”En mä tiedä, osaan mä ratsastaa ja yhdessä vaiheessa mä harrastin paljon budo-lajeja, krav magaa ja kävin nyrkkeilytreeneissä. En tiedä onko niistä ollut mitään muuta hyötyä kuin se, että on tullut tietynlainen kovuus, siis sillai että jaksaa painaa. Pystyn ottamaan kolhuja vastaan. Chaplinia varten piti opetella kävelemään vaijerilla. En tiedä, että onko nää nyt mitään sellaisia erityistaitoja. No jos englanniksi pitäisi näytellä, niin se kyllä onnistuisi. Olen pienenä ollut monta kesää Englannissa ja sitten olen ollut vaihto-oppilaana ja muutenkin ravannut USA:n puolella aika lailla.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin osata soittaa jotain, muutakin kuin puhallella sitä vetopasuunaa. Oon myös miettinyt sitä, että kaikkea ei vaan ehdi! Oon kuitenkin tehnyt niin paljon teatteria ja siinä sivussa hörhöillyt kaikkea muutakin, joten aika ei mitenkään olisi riittänyt kaikkeen. Jos joku pitäisi valita, niin kyllä mä mielelläni soittaisin suvereenisti muina olaviuusivirtoina ja näyttelisin siinä sivussa. Rockunelmaani olen toki päässyt elämään Sleeppareiden ja Leningrad Cowboysien kanssa aina välillä. Tarpeen vaatiessa alastikin lavalla”, Eppu hihittää.

Nyt seuraa tyhmä kysymys, mutta onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Äitini on siis näyttelijä ja siskoni Krissehän aloitti stand up -komiikalla, mutta on nyt myös näytellyt. Viime kesänähän Krisse oli Tampereen Komediateatterissa, ja lisäksi se on ollut UIT:ssä mukana ja Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa, ja tv-sarjassa Suojelijat. Krisse ei itseään tituleeraa näyttelijäksi. Nythän on tulossa uusi tv-sarja Siskonpeti, josta tulee varmasti suosittu. Poikani Roope on näytellyt Kotikadussa, ja on mukana Improryhmä Kolinassa. Ja nythän se näyttelee Mato Valtosta tuossa Sleeppari-musikaalissa. Mato on mun hyvä frendini, et sikäli hassua, että poika näyttelee just sitä...”

Kiinnostuit siis teatterista ihan pienenä poikana jo, eikö niin? Kertoisitko vähän tarkemmin. ”Teatterissa tuli tosiaan pienenä vietettyä paljon aikaa, siihen aikaan se toimi ammattikoulun tiloissa ja siinä samassa rakennuksessa oli muinoin uimahalli. Mä yhdistelin näitä kahta suvereenisti, olin uimaseurassa mukana ja avustamassa Kaupunginteatterissa pienempänä. Olin ensin uimatreeneissä ja sen jälkeen menin vaikkapa katsomaan jonkun esityksen, tai harjoituksista uimaan. Kirjaimellisesti olin siis kuin kala vedessä siellä! Pyörin sitten myös Lahden Nuorisoteatterissa, joka oli mulle hirveen tärkeetä aikaa myös ja sit lähdin vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin ´82-´83. Sinä aikana mulle kristallisoitui se, että haluan pyrkiä Teatterikouluun ja tehdä siitä ammatin. 1984 mä hain ensimmäistä kertaa ja ´86 pääsin sitten sisään kolmannella yrittämällä.”

”TeaKissa mä pidin yhden välivuoden ja lähdin koulusta ulos ´91, kaikki muut oli tehtynä paitsi lopputyöt. Kirjallinen lopputyö mulla jäi odottamaan vuoteen 2008, jolloin sitten virallisesti valmistuin koulusta. Kirjani ”Lasten ristiretki” on laajennettu versio lopputyöstäni ja siinähän kerron aika tarkastikin TeaK-ajoistani. Halusin dokumentoida koulun tapahtumia, koska niitä ei kauheasti ole ja toihan on nyt täysin mun näkövinkkelistäni tehty, eli mitä mulle tapahtui ja mitä mä näin ja koin. Se, mitä kaikkea siellä 80-luvulla tapahtui, ei onnistuisi mitenkään nykypäivänä. Moni jätti koulun kesken; ihan tilastoja jos katsoo, niin 4-5 valmistui vuosittain.”

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Joskus olen ajatellut toimittajan ammattia, voisi kirjoittaa juttuja ja mennä tuolla pitkin maailmaa. Monien sattumien kautta mulle aukesi sitten tilaisuus vetää Aamuradiota Silvia Modigin kanssa, sit mua pyydettiin Novalle ja tein sinne ekana kesänä haastatteluohjelman, jossa vedettiin raitiovaunulla pitkin Helsinkiä ja haastattelin ihmisiä. Tarja Halonen oli muiden muassa vieraana siellä. Novalla tein kahdeksan vuotta ja enemmän ja enemmän menin poliittisen toimittajan suuntaan, esim. viime pressanvaaleissa haastattelin kaikki presidenttiehdokkaat. Välillä tein hauskoja ohjelmia radioon ja välillä vakavempaakin, tässä muun työn ohessa ja se oli musta kyllä hirveen kiva periodi. Viime kesänä olin SuomiPopilla.”

”Telkkarissakin olen ollut, niitä juttuja tulee ja menee. Ennätystehdaskin on sellainen, että koskaan ei ole sovittu seuraavasta tuotantokaudesta mitään ja sitten puhelin vaan soi. Niitäkin on ollut kiva tehdä, se on kans ollut vähän sellainen puoliharrastus mulle. Telkan puolella draamaa olen myös tehnyt. Tahdon asia-sarja muistetaan varmaan parhaiten, ja Mikko Rouhialan touhut. Ruusun aika, Hovimäki, Alamaailma, Suojelijat, Roba... Leffapuolelta sitten Varekset ja tuoreimpana Isänmaallinen mies.”

Eppu poseeraa kuvansa edessä / (c) Teatterikärpänen

 Miksi olet näyttelijä? ”Tähän nyt voisi vastata kaikenlaista. Konkretia on se, että mä tavallaan ajauduin tähän hommaan, kun olen teatteriperheen lapsi ja muuta. Mitä kaikkia peikkoja sitä omassa päässä sitten on, eli hakeeko tällä jotain hyväksyntää tai muuta, niin mä luulen, että vastaavan keskustelun voisi käydä mistä tahansa ammatista. Mut niin olen sen aatellut, että tää on ihan älyttömän kivaa ja nautin lavallaolosta. Tää on myös mielettömän haastava ammatti, jos tätä haluaa tehdä täysillä. Olen tykännyt siitä, että saa törmätä erilaisiin ihmisiin ja mennä eri maailmoihin, tää on tavallaan suuri seikkailu, johon halusin aikanaan lähteä mukaan. Frendeillä oli bändejä ja muuta, ja tää on ollut se mun rock´n rollini, oon saanut tässä painaa mielin määrin hiki päässä. Tää on kokonaisvaltainen psykofyysinen ammatti, missä pääsee tekemään todella paljon. Mulla on intohimo tähän ammattiin. Väitän, että olen aika sinut itseni ja ammattini kanssa. Mulla ei ole mitään ns. mysteeriä päässä tai että mulla olisi joku haava, jota yritän paikata. On ollut kiva tehdä myös radiota ja muuta, mutta kyllä tää on semmoinen homma, mihin tulen aina palaamaan.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Jos mennään teatterikouluajoista vielä taaksepäin, niin Nuorisoteatterissahan oli tosi kivaa, vaikka se olikin vaativaa. Siellä oli kiva fiilis ja meininki oli tosi positiivista. Sit kun menin TeaKiin, niin siellä olikin aikamoista kilpailua ja ilmapiiri synkkeni huomattavasti. Niin ja siinä välissähän mä olin Lahden Kansanopistossa, siellä oli myös tosi kivaa. TeaKissa mukaan tuli sitten synkempiä sävyjä, munkin kurssilla jengi ei ollu ihan solidaarisia toisiaan kohtaan. Mä halusin, että tehtäisi juttuja yhdessä ja kaikilla olisi hyvä fiilis. Myöhemmin on tullut sitten se, että tää on myös hyvin julma ja raaka ala. Monet pelailee pelejä ja asiat ei aina mene oikeudenmukaisesti. Asiat on sillä tavalla muuttunu, että mä olen säilyttänyt sen saman innon, koska jos en sitä olisi tehnyt, mä en olisi pystynyt jatkamaan tällä alalla. Matkalla on ollut niin riemastuttavia juttuja, kuten Tuntematon sotilas Pyynikillä ´97, joista on saanut lisäpotkua. Perusta on aina sama; on lava, näyttelijät ja katsomo, mut matkalla Nuorisoteatterin riemukkuudesta aikuisten maailmaan, jossa mukaan on tullut myös susia, on vaan tajunnut sen, että näin se vaan menee. Kaikki ihmiset ei oo kivoja. Yksi iso muutos on tapahtunut tuolla kritiikkipuolella. Kajavakin oli kriittinen, mutta niissä jutuissa oli joku järkikin. Nyt ilkeillään ihan avoimesti ja haukutaan, ja se on yllättänyt mut jo ihan vuosia sitten. Loppulauselmana sanoisin, että tässä ammatissa pitää vaan jaksaa painaa eteen päin, niin ylä-kuin alamäetkin, ne gloorian hetket ja ne, kun tulee paskaa niskaan oikein kunnolla. Moni sortuu siihen, ei vaan jaksa”, Eppu toteaa.

Onko sinulle mahdollisesti omia ”esikuvia”, alalta kuin alalta? ”Lapsuudesta muistan tän Turun Kaupunginteatterin Seitsemän veljestä, jonka taltiointi tuli tv:stä ja se kolahti kyllä todella kovaa! Mulla oli niiden kuviakin seinällä, samoin Elämänmenosta Susanna Haaviston kuva mulla oli seinällä. Taiteilijoita, joihin huomaan aina palaavani, on kirjallisuuden puolelta varsinkin Kurt Vonnegut, se musta huumori ja tarinankerronta on aina kiehtonut mua. Musiikkipuolella mua on aina kiehtonut Jim Morrison ja The Doors. Toimittajapuolelta sitten tämmöinen kuin Bill Maher. Hän on koomikko, jolla on oma poliittinen talk show Jenkeissä. Suomesta sitten on mainittava Pelle Miljoona varsinkin, ja Ismo Alanko ja Sielun Veljet, se maailma on jotenkin niin huikee ja pyrin TeaKiinkin just silloin kun Siekkarit oli voimissaan. Vuonna ´88 näin sit Bruce Springsteenin ensimmäisen kerran, samalla reissulla ostin muuten sen vetopasuunankin. Miten se otti sen lavan haltuun silloin ja antoi energian virrata, ihan huikeeta. Teatteri/elokuvapuolelta sit Martti Suosalo, Antti Litja ja Pekka Heikkinen on sellaisia, joita arvostan todella paljon. Ulkomailta sit vaikkapa Sean Penn, Brad Pitt...Mulla on niin, että joku aina hetkittäin nousee sieltä pintaan ja seuraan sen touhuja sitten tarkemmin. Heath Ledgerin roolityö Jokerina muuten oli sellainen, et sitä on aika paha ylittää! Aika kovan hinnan se siitä kyllä maksoikin...”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kyllähän mä varmaan Marlon Brandon kanssa lähtisin vääntämään! Donald Sutherlandin kanssa olisi myös varmaankin ihan nastaa näytellä. Suosalon kanssa näyttely Isänmaallinen mies-leffassa oli tietysti yhtä juhlaa, ja onhan tämä talokin täynnä ihan huipputyyppejä.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Frank Sinatran kanssa ”My way”, tai ”Strangers in the Night” sillai vuorotellen, säkeistö kerrallaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Riittääks meillä aika? No Lahden Kaupunginteatterissa olin ensin avustamassa ja sitten olen vieraillut siellä ihan aikuisenakin. Yhden kesän olin Suomenlinnassa Ryhmäteatterissa. Teatterikouluaikoina vierailin Kansallisteatterissa. Espoon Kaupunginteatterissa olen ollut, Helsingin Kaupunginteatterissa tietysti, Tampereen Työväen Teatterissa ja Tampereen Teatterissa. Fyysisesti lavalla olen ollut vaikka missä, tiettyjen juttujen kanssa on kierretty monessakin paikassa. Kesäteattereista olen ollut Samppalinnassa ja Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa ja Pyynikin Kesäteatterissa Tampereella.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö vuosien varrelta. ”Kun miettii tollai proggisten kannalta, niin yksi vavisuttavimmista kokonaisuuksista on ollut kyllä Pyynikin Tuntematon sotilas ´97, se oli niin raju kun se kesti melkein neljä tuntia ja siitä oli yli 80 esitystäkin. Mieletön porukka, Kalle Holmbergin ohjaus ja siellä sai painaa ihan täysillä. Rooleista sillai tärkeimpiä tai kasvattavimpia on ollut George Taborin näytelmä Taisteluni, jossa näyttelin Hitleriä. Se oli todella vaativa rooli. Sitten Tsehovin Lokki ja siinä Treblevin rooli, tää oli Ryhmäteatterissa ´98. Sit Kari Hotakaisen kirjoittama Bronx, sitä treenatessa mulla meni selkä paskaksi. Se oli ns. yliheittojuttu ja selkä leikattiin siinä välissä, se oli ehkä rajuin juttu mihin olen joutunut. Roolihahmoni oli puolirobotti, joka hajottaa itteensä ja hajotin sitten ihan kirjaimellisestikin! Omanlaisensa haaste on ollut sitten esimerkiksi Housut pois!-musikaali, jossa laulettiin korkealta ja kovaa. Kolme iloista rosvoa oli sangen riemukasta tehdä, koko ajan oli hirvee meno päällä. Täytyy kyl sanoa, että suurin vaivannäkö on ollut tän Chaplinin kanssa. Picassoa olen myös näytellyt, ja sitä on ollut ehkä nastointa tehdä. Se oli hyvällä tavalla häikäilemätön tyyppi.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää on mun vakkarivastaukseni, eli yksi suosikkikirjoistani on Saatana saapuu Moskovaan, ja varsinkin nuorempana mulla oli haaveena tehdä siitä se Begemot-kissa, mutta nyt vanhempana voisin tehdä sen Wolandin, joka on itse Saatana. Vesa Vierikko näytteli sen Ryhmiksessä taannoin. Jännää on se, että mä en oo koskaan näytellyt Shakespearea, eli mikä tahansa niistä näytelmistä kävisi myös. Teen vaikka itse jonkun monologin, jos en muuten pääse tekemään heh.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä noi ympärillä olevat ihmiset on parasta. Tää on sosiaalinen ala, ei tarvitse olla yksin. Vuorovaikutus yleisön kanssa on hienoa myös, ja haasteellisuus. Tää on tosi konkreettista tekemistä, tuntee tehneensä. Hyvinmenneen duunin jälkeen se hyvänolontunne ja euforia, ah. Tuntee elävänsä isosti! Koko ajan ollaan ytimessä”, hehkuttaa Eppu.

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”? ”Yleisön puolella se on varmaankin haltioitumista hyvästä esityksestä, mutta esimerkiksi se hetki, kun esitys lähtee pikku hiljaa liikkeelle on mulle taianomaista. Olen omissa oloissani ja menen makaamaan hetkeksi lavan taa, orkesteri virittelee soittimiaan, puhetta alkaa hiljalleen kuulua sieltä sun täältä, kaikki virittäytyvät tulevaan esitykseen. Mä makaan ja katselen ylöspäin, on lamppua ja lavastetta todella korkealle, ja tunnen vahvasti olevani osa sitä kaikkea. Yhdessä luodaan se keinotodellisuus, ja pian kaikki on ohi ja ihmiset lähtevät koteihinsa ja kuka minnekin. Mutta se hetki ennen esityksen alkua, varsinkin kun tietää että tulossa on hyvä juttu ja odottaa vain sitä, että vihdoinkin päästään kertomaan tämä tarina.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Perhe inspiroi mua eniten noin elämässä yleensä, mutta sitten muuten tuo poliittinen säätö inspiroi mua suunnattomasti! Tykkään ottaa osaa poliittiseen keskusteluun ja ottaa kantaa moraalisiin arvoihin. Yhteiskunnallinen teatteri inspiroi myös, kuten nää Eduskunta-näytelmät. Tietenkin mua inspiroi myös hyvä kirja, hyvä elokuva, lapset, hyvä saunareissu...”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”En mä hirveesti, mutta jos on jotenkin epävarma olo, niin sitten jännittää kyllä. Musta se ei oo niinkään ramppikuumetta, vaan epävarmuutta sen jutun suhteen, jos tuntuu siltä ettei se ole vielä ihan valmis. Olen pyrkinyt kääntämään tietynlaisen jännityksen voimavarakseni ja onnistunutkin siinä, musta on aina nastaa mennä lavalle.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja esityspäivinä tai ennen kuin menet lavalle? ”Ensi-iltapäivän olen pyrkinyt rauhoittamaan niin, ettei siinä olisi mitään muuta, mutta aina tulee sellaisia viime hetken juttuja esimerkiksi enskarilahjojen ostoa kollegoille tai vastaavaa. Aina jotain unohtuu! Oon sit huomannut myös sen, että juttujen välillä on eroja. Joskus oon käynyt uimassa tai lenkillä ennen esitystä, ja joihinkin juttuihin sopii taas se, että on vaan. Tulee vähän aikaisemmin teatterille ja vaan aistii sitä fiilistä siellä. Sit mulla on kyllä sellainen, että oon kuunnellut aina enskaripäivänä Alice Cooperin ”Hello hooray”-biisin ennen kuin lähden pukkarista lavalle, välillä sekin on kyl unohtunut. Se tuli mulla Nuorisoteatterin aikoihin jo ja siitä tulee aina mieleen mukavia muistoja jostain kaukaa.”

Onko sinulle jotain taikauskoon liittyviä uskomuksia? ”Kyllä se niin on, että ensi-iltatoivotuksiin ei koskaan vastata kiitos. Työviksen aikoihin me Summasen Peten kanssa tahallaan pelleiltiin siellä välillä, laitettiin plaria lattialle ja vihellellen toivotettiin toisillemme onnistunutta ensi-iltaa ja kiiteltiin, ja vanhemmat kollegat olivat ihan kauhuissaan, että mitä me oikein touhutaan! Aika julmaa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Täällä Kaupunginteatterilla tehtiin ”Munaako herra ministeriä”, se oli mun ensimmäinen juttuni ja mulla oli ensimmäisen puoliajan loppuvaiheilla kaksi lavaltapoistumista. Mä poistun ensin lavalta, jään hetkeksi venailemaan ja Maijalan Sepon kanssa jutellaan siinä hetki aina, sit käväisen vielä lavalla ja sitten tulee väliaika ja menen pukuhuoneeseen. Oli jotkut formulat meneillään ja poistuin lavalta, ja koska Maijalan Seppoa ei näkynyt missään, mun muistini sanoi että tää on nyt se väliaika jo ja jatkoin matkaa pukuhuoneeseen. No, lavalla on Esko Roine ja Asko Sarkola, ja kuulen pukuhuoneeseen mun iskuni, eli mun pitäiskin olla lavalla! Tajusin, että olen poistunut liian aikaisin ja lähdin juoksemaan takaisin lavalle. En muista siitä matkasta yhtään mitään, paiskoin kaikki ovet auki edestäni ja muuta. Olin kuulemma ollut ihan vitivalkoinen kun pääsin lavalle. Siinä oli kuitenkin teatterinjohtajakin paikalla ja olin just tullut taloon... Tarjosin sitten jälkikäteen pullakahvit ja vannoin, että tää ei tuu ikinä enää toistumaan, eikä oo kyllä toistunutkaan.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Aikanaan näyttelin Työviksessä Väinö Linnaa ja Veikko Sinisalo pyöri siihen aikaan teatterilla paljon. Hänhän oli Linnan hyvä ystävä. No, hän tuli usein katsomaan harjoituksia ja jälkeenpäin tuli juttelemaan ja antoi palautetta ja hyviä neuvoja roolin rakentamiseen. Silloin en tajunnut tän täyttä arvoa ja vasta näin jälkikäteen oon tajunnut, miten absurdia ja samalla ainutlaatuista tuo oli.”

Tulevia roolejasi? ”Misa Nirhamon kanssa tehdään ravintolateatteria, ”Voihan veljet” on jutun nimi ja ensi-ilta on tammikuussa 2014 Ravintola Albergassa. Joensuussa on kesällä sitten Aurinkorinteen Kesäteatterissa Albatrossi ja Heiskanen, ja näyttelen siinä Heiskasen roolin. Ensi-ilta on kesäkuun puolivälissä.”

Onko sinulla mottoa? ”Kurt Vonnegutilta löytyisi sellaista, että ”On kaksi asiaa, jotka sinun pitää muistaa. Toinen on se, että ”kuoltuasi olet kuollut”, ja toinen on se, että ”rakastele aina kun voit, koska se tekee hyvää”. Näillä kahdella mennään!”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Kyllä mä varmaan sanoisin sen mitä Kerttu-tyttäreni on nyt sanonut vauvalle kun se rupeaa itkemään, eli ”Ei mitään hätää!”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Käykää teatterissa! Toivoisin, että kynnys olisi matala ja sitä ilosanomaa olen yrittänyt viedä eteen päin tässä. Et olisi yhtä helppo mennä teatteriin kuin vaikkapa elokuviin.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En tiedä miksi, mutta pienenä ihailin Salamaa kovasti. Ehkä siinä on se, että mä olen samanlainen, singahtelen vähän joka paikkaan.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Hahahah! Menisin varmaan Yrjönkadun uimahalliin katsomaan, että miltä siellä näyttää naistenvuorolla. Nyt oon käynyt vain miestenpuolella. Päiväni lesbona, hahah!”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin varmaan Stephen Kingin Musta torni-sarjan sinne ja lukisin sen uudestaan läpi. Sit ottaisin Beatlesin koko tuotannon mukaan myös. Ruokapuoleksi ottaisin hyvää sushia ja pari pulloa punkkua.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin varmaan sen vetopasuunan, sillä kun puussa töräyttelisi, niin kuuluisi kauas ja kunnolla! Ja vuvuzelan!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyl mä varmaan menisin Elm Streetille, et mitä siellä oikein tapahtui silloin kun Kennedy ammuttiin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen katsomaan nuorten harrastajien teatteriesitystä, jonka nimeä en itse asiassa edes tiedä...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Enkuksi kun lauseen aloittaa ”actually”...

Mistä sanasta pidät vähiten? - Laiskuus

Mikä sytyttää sinut? - Hyvä teatteriesitys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tosikkomaisuus

Suosikkikirosanasi? - Perkeleen perkele!

Mitä ääntä rakastat? - HIFK:n maalilaulu!

Mitä ääntä inhoat? - Lehtipuhallin

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Järjestyksenvalvoja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitäs pidit?” ja iskis sitten silmää.

Tuhkimo ja Rocktähti / Musiikkiteatteri Palatsi

Tuhkimo ja Rocktähti / Musiikkiteatteri Palatsi

Ensi-ilta 15.5. 2014, kesto noin 1h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus Anna Haukka

Dramatisointi Katariina Leino

Musikaali on tehty yhteistyössä Palatsin Musiikkiteatterikoulu Stagen jatkoryhmän kanssa.

Rooleissa : Veera Kylkilahti, Emma Lehto, Frans Åkerberg, Tarja Folland, Tiitu Alitolppa, Martta Mäkinen, Minja Lahti, Lisa Kiukas, Maija Järvinen, Petra Kalkamo, Christian Lairikko ja Jessica Jäkärä

 Tuttu satu Tuhkimosta on nyt pistetty hiukan uuteen pakettiin. Voisi sanoa, että mukana on jotain uutta, jotain lainattua ja jotain sinistäkin. Siinä missä alkuperäisessä tarinassa Tuhkimo lähtee prinssin luo tanssiaisiin, tässä versiossa rocktähti Jimi (Frans Åkerberg) järjestää kunnon levynjulkkaribileet ja niiden ohessa laulukilpailun, jonka voittajan hän itse valitsee. Kaunis neito joutuu pakenemaan keskiyöllä paikalta juuri h-hetkellä taian rauetessa, ja kengänsovitteluksihan se sitten menee.

 Tuhkimohan (Veera Kylkilahti) on hirmuisen nätti ihan niissä siivousvetimissäänkin, kun taas sisarpuolet korostetun kaakattava kolmikko peruukkipellejä hienoissa iltapuvuissaan. Kontrasti oli siinä mielessä onnistunut kyllä. Hössöttävä äitipuoli (Tarja Folland) oli mainio ja onnistunut hahmo mielestäni. Tuhkimoonhan kuuluu myös ehtiväiset eläinhahmot, ja tässäkin vilisti kissaa, hiirtä, koiraa ja sisilisko (?). Koiran puku oli hauskasti toteutettu Reino-kengistä ja vakosametista lähtien. Lapsikatsojat varmasti tykkäsivät Popcorn-kappaleen tahdissa tapahtuvista takaa-ajokohtauksista ja sähläämisestä.

(c) Musiikkiteatteri Palatsi

 Pakko kyllä ihmetellä hiukan musiikkivalintoja. Kyseessä kun on kokoperheen musikaali ja vaikka nykynuoriso on sangen valveutunutta ja kielitaitoista väkeä, miksi ihmeessä kappaleet olivat suurimmaksi osaksi englanninkielisiä? Väliin sitten laulettiin muutama suomeksikin. Aika sekavaa. Kappaleet olivat vielä kultaiselta 80-luvulta suurimmaksi osaksi, tuttua minulle kyllä, mutta uusille sukupolville täyttä kysymysmerkkiä. Eikö rocktähti Jimi olisi voinut vetäistä mielitietylleen vaikkapa Robinin "Puuttuva palanen"-biisiä?

 Kohtalaisen hyvää meininkiä saatiin toki aikaan, oli vauhdikasta koreografiaa ja ihan onnistuneitakin laulunumeroita. Olen monesti huomannut sen, että etenkin nuorilla tytöillä on kauniista lauluäänestä huolimatta tapana olla vähän ujoillen lavalla ja ikään kuin pyydellä esiintymistään vähän anteeksi. Rohkeasti vaan pää pystyyn ja katse pois lattiasta! Roctähti Jimi otti hienosti kontaktia yleisöön (iik, ja taisin minäkin yhden pienen huomion häneltä saada...), niitä näyttäviä rokkipotkuja jäin tosin kaipaamaan.

  Jälleen kerran täytyy myös antaa pyyhkeitä äänentoistolle...ties kuinka monetta kertaa. On se nyt kumma! Musiikki pauhasi niin kovalla, että laulu hukkui sinne alle ja välillä repliikeistäkään ei meinannut saada oikein selvää. Turhaa hätäilyä muutamilla myös replikoinnissa, rauhallisemmin hyvä tulee. Pitäisi muistaa myös se, että lavalta poistuttaessa mikki saattaa vielä olla auki...

 Huomaan nyt kritisoivan montaakin asiaa, vaikka minulla ei kriitikkolasit edes olleet päässä. Mitä ihmettä se krokotiili teki lavalla? Limusiiniratkaisu oli hiukan "outo" myös, ihmettelin myös kummallista välimusiikkia joka soi aina tiettyjen hahmojen saapuessa lavalle ja screenillä pyörivää videota, jossa värikäs neitokainen pyörähtelee. Korvaani särähti myös tiettyjen hahmojen korostettu teennäisyys ja ylinäyttely, taisi kuulua hahmon olemukseen kylläkin ja tarkoitus olikin kaiketi saada ärsytysefekti aikaan? Siinä tapauksessa kyllä onnistuttiin.

 On muistettava kuitenkin, että esiintyjäjoukko on Musiikkiteatterikoulu Stagen jatkoryhmäläisiä eikä mitään alan huippuammattilaisia vielä, joten osaa kritiikin kohteistani voi katsella läpi sormien. Hyvää harrastusta kannattaa ehdottomasti jatkaa ja millaisilla estradeilla näitäkin nuoria voidaan vielä tulevaisuudessa bongailla? Aika näyttää - lahjakkuutta, intoa ja tekemisen meininkiä oli nytkin runsaasti havaittavissa. Sitä äänentoistopuolta jaksan aina ihmetellä, kun enää ei ole kyse siitäkään että istun ns. huonossa paikassa.

Tuhkimo ja Rocktähti saa kolme tähteä ***.

Esityksiä muutama vielä marraskuussa.

(näin esityksen pressilipulla)