Seili / Turun Kaupunginteatteri

Seili / Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Ensi-ilta 3.10. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Satu Rasila

Ohjaus Mikko Kouki

Rooleissa : Jukka Aaltonen, Minna Hämäläinen, Anna-Maija Jalkanen, Mika Kujala, Ulla Koivuranta, Petja Lähde, Helmi-Leena Nummela, Riitta Salminen ja Kirsi Tarvainen

Tanssijat : Sofia Arasola, Antti Kankainen, Kiira Kilpiö, Taru Miettinen ja Elina Pohjonen

 Turun Kaupunginteatteri on remontin vuoksi jalkautunut niin Linnateatterin kuin Logomonkin tiloihin. Logomo oli minulle aiemmin vain nimenä tuttu, nyt sitten tuli Seilin ensi-illan kunniaksi korkattua sekin paikka. Jalkautumiseksi meni meidänkin etenemisemme ja matka hotellilta tuntui piinallisen pitkältä, onneksi ei sentään satanut. Paikalla olimme hyvissä ajoin, jo tuntia ennen h-hetkeä ja siinä jäikin kivasti aikaa juhlistaa Fresita-lasillisella omaa pientä etappiani. Seilin myötä tulisi tiettävästi 600 eri esitystä nähtyä... Jäi myös sopivasti aikaa tutustua Fotarit-opintoryhmän "Seili - yksinäisyyden kuvia"-valokuvanäyttelyyn, joka on Logomon aulassa esillä vuoden loppuun. Suosittelen tutustumaan, vaikuttavia otoksia ja musikaalin nähtyä avautuvat vielä eri kulmasta.

 Pari vuotta sitten Turussa nähtiin lähestulkoon saman tekijäryhmän Kakola-musikaali, jossa liikuttiin vankilamaailmassa ja näkökulma oli miesten. Musiikki oli turkulaismuusikoiden kynästä lähtöisin, tuttuja kappaleita. Seilissä naiset pääsevät kertomaan tarinansa, ja musiikkina käytetään suomalaisten naisartistien kappaleita (mukana mm. Chisua, Jenni Vartiaista, Jannaa ja Mariskaa). Seili on Turun saaristossa sijaitseva saari, jonne satoja vuosia sitten eristettiin leprapotilaita. Sittemmin saarella toimi mielisairaala ja 70 viimeistä vuotta nimenomaan naiset passitettiin saarelle, josta ei ole paluuta. Mielisairaala suljettiin 1962 ja tällä hetkellä saarella toimii Turun Saaristomeren tutkimuslaitos. Lähihistoriaa siis, ja taatusti monelle paikallisellekin uutta tietoa.

Seiliin soudetaan... / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Musikaalin tapahtumat ajoittuvat kauas taakse, yli sadan vuoden päähän. Nuori nainen Sofia (Helmi-Leena Nummela) pakenee omista häistään, koska ei halua mennä naimisiin isänsä valitseman sulhasen kanssa. Karkureissullaan hän sattumalta törmää Johannes-nimiseen mieheen (Petja Lähde) ja heidän välilleen syntyy outo yhteys. Lempi leimahtaa, ja yhdessä matkataan Turusta Vaasaan. Kiihkeän yön (jota siivittää kaunis tanssikohtaus) jälkeen Johannes on kadonnut mystisesti. Yksinäinen Sofia on heti pulassa ja häntä syytetään irtolaisuudesta. Rahapula ei tarjoa paljoa vaihtoehtoja. Neito tulee epähuomiossa tappaneeksi ensimmäisen asiakkaansa ja hänet passitetaan Seilin saarelle mielisairaana. Sofia on kuitenkin varma, että hänen ei siellä kauaa tarvitse virua, sillä Johannes tulee hänet piakkoin kyllä noutamaan. Henkilökunta ja muut asukit ovat kyllä toista mieltä...

 Musikaalin alaotsikko "tarina hullusta rakkaudesta" ja isot julistekuvat pääparin läheisistä hetkistä ovat vain osa tarinaa. Itselleni jäi kyllä päällimmäiseksi asiaksi kaikkea muuta kuin rakkaus. Naiskohtalot koskettivat ja se, millaisin perustein mielisairaaksi julistettiin. Ns. normaalikin ihminen saattaa ääritilanteessa käyttäytyä omituisella tavalla. Millainen ylipäätään on normaali ihminen? Sofian lisäksi myös muutama muukin nainen saa tarinansa kerrotuksi ja taustaprojisoinnit ovat kerronnan tukena. Taidan olla vähän kivisydän, koska kohtauksissa käytettiin mielestäni vähän liiankin "varman päälle" liikuttavaa materiaalia. Laulettava kappalekin jo kertoi mitä tuleman pitää. Koskettavin näistä oli kiveä sylissään kantavan Hildan (Minna Hämäläinen) tarina.

 Alussa kohtaukset vaihtuivat aika nopeassa tahdissa ja en ollut ihan täysillä mukana vielä. Soutumatka saareen muutti kuitenkin kaiken. Voi jestas miten upeasti se olikaan toteutettu. Kuin unessa vene lipuu sumussa saarta kohti, valkeat hahmot kuin meren aallot tanssimassa veneen molemmin puolin. Kaiken kruununa Mika Kujalan jylhä ääni (lääkäri Alvarin roolissa) täyttää koko salin. Haluaisin nähdä koko musikaalin uudestaan vaikka ihan pelkän tämän kohtauksen vuoksi, niin huikea se on!

 Uskomattoman hienosti sekalaisten naisartistien kappaleet joukkoon sujahtavat, kuin varkain, No, toki Jenni Vartiaisen "Seili" on "sitä itseään", mutta muuten aika monessa kappaleessa näköjään lauletaan hulluudesta tavalla tai toisella...Pari kappaletta tuntuu vähän liian laskelmoidulta, mutta muuten konsepti toimii yllättävänkin hyvin. Oma suosikkini on Emma Salokosken "Veden alla". Tähän sitten lisäksi Jussi Vahvaselän sovitukset, Reija Wäreen takuuvarmat koreografiat, Tuomas Lampisen puvut ja lavastuksesta vastannut Jani Uljas - laatukamaa kaikki tyynni, ja toki muidenkin työn jälkeä oli ilo seurata.

Minna Hämäläinen ja Helmi-Leena Nummela / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Helmi-Leena Nummela teki minuun suuren vaikutuksen viime vuonna näkemässäni KOM-teatterin Kolme sisarta-näytelmässä, hänessä on kyllä uskomatonta herkkyyttä ja lavasäteilyä. Anna-Maija Jalkaselle napsahtelee näköjään samankaltaisia rooleja ja mikäpä siinä, upealla lauluäänellään hän voittaa kenet tahansa puolelleen, vaikka roolihahmo aiheuttaisikin ristiriitaisia tunteita. Mika Kujala pisteli menemään korkealta ja kovaa siihen malliin, että tuntui jo siltä, että koko Logomo räjähtää kohta ilmaan. Kerrassaan komeaa kuultavaa. Petja Lähde vähän himmaili välillä ääntään, mutta kyllähän sieltäkin sitä tarvittaessa lähti. Ja aina yhtä taitava Riitta Salminen sekä Kirsi Tarvainen uniikin, maagisen äänensä kera.

 Pidin siitä, miten kohtauksissa käytettiin liikettä ja tanssia, ja pöytiä ja tuoleja liikuteltiin milloin mihinkin muotoon. Valaistuksella korostettiin riistetyn vapauden karuutta. Välillä kuului merkillinen humina (ilmastointiko?), jonka sitten yhdistin meren pauhuksi ja siihen se taisi oikeastikin yhdistyä. Olen aiemminkin maininnut (ainakin Jekyll & Hyden yhteydessä, Turussa oltiin silloinkin), että kunnon pyrot saa minutkin syttymään ja illan komeimmat aplodit lähtivätkin ihan aiheesta. Sen kohtauksen haluaisin myös nähdä milloin tahansa uudestaan. Saunakohtaus tuntui sen sijaan hiukan ylimääräiseltä.

Kirsi Tarvainen ja Helmi-Leena Nummela / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Loppu oli täydellinen ja tuli ihan puun takaa. Pitikö sen niin mennäkin, sen jokainen päättäköön itse. Välittömästi esityksen päätyttyä oli ajatus, että "Wohoooo, kyllä Turussa osataan tehdä näitä!" Musikaaleista ei-niin-kovasti-aiemmin-pitänyt miehenikin oli sitä mieltä, että kylläpä oli huikea, ja se on paljon se.

 Kiitos Turun Kaupunginteatterille tästä musikaalista ja näistä kohtaloista. Olen varma siitä, että Seilin tarina ja oikea historiakin kiinnostaa tämän jälkeen enemmän. Jos teatteri saa ihmisen janoamaan lisää, etsimään tietoa eri lähteistä ja vaikkapa tekemään pienen retkenkin Seilin saarelle, silloin ollaan onnistuttu. Minä ainakin tiedän, minne ensi kesänä aion suunnata.

 Seilille täydet viisi tähteä *****. Ja upea käsiohjelmakin jälleen!

(näin esityksen kutsuvieraana)