Teatterikärpäsen vuosi 2014

Jaahas ihmiset, on perinteisen vuosikatsauksen aika. Vuosi hurahti taas varsin nopeasti ja piti sisällään varsin laadukasta teatteria jälleen. Viime vuonna uhosin vähentäväni reissaamista ja kyllä, tällä kertaa jopa onnistuinkin siinä! Tänä vuonna tuli nimittäin käytyä katsomassa "vain" 96 eri juttua, kun viime vuonna luku oli 97. Radikaali muutos on siis tapahtunut... Itse asiassa luku olisi tasan sata, jollen olisi väsymyksen vuoksi jättänyt menemättä yhtenä lokakuisena torstaina Tampereelle (oli tarkoitus nähdä kolme esitystä saman päivän aikana silloin) ja jollei yhtä esitystä olisi tuntia ennen h-hetkeä peruttu sairastapauksen vuoksi (peruuntui pariinkin otteeseen, jos tarkkoja ollaan). Todellinen luku on kuitenkin reippasti yli sata, sillä muutaman esityksen näin pari kertaa ja heinä-elokuussa tuli asuttua Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa Orkesterin parissa.

 Vuoden Paras Näytelmä-titteli on helppo nimetä tälläkin kertaa, ja tämän kunnian saa Kansallisteatterin Vanja-eno, jota katsellessa olin kolme tuntia suuren tunnekuohun vallassa. Kovasti mieleeni olivat myös Humiseva harju (Hämeenlinnan Teatteri), Ihmisellinen mies (Työvis), Karkkipäivä (Porin Teatteri), Seili (Turun Kaupunginteatteri), Ihmisen osa (Tampereen Teatteri), Kaspar Hauser (Q-teatteri), Supernaiivi (Ryhmäteatteri) sekä Järki ja tunteet (Helsingin Kaupunginteatteri, ja "sattuneesta syystä" näin tämän kolme kertaa vuoden aikana).

 Vuoden Näyttelijä-tittelin on saanut aiempina vuosina Eero Aho ja Tomi Alatalo. Tänäkin vuonna nähtiin yksittäisiä loistosuorituksia roppakaupalla, mutta haluan antaa tittelin tänä vuonna henkilölle, jonka menoa ja meininkiä olen seurannut jo useamman vuoden ajan "sillä silmällä" (jo kauan ennen tätä blogiakin) ja hänen perässään on reissattu normaalia enemmän useammallakin paikkakunnalla. Tänä vuonna onnistuin näkemään häntä tositoimissa monta kertaa, ja ihan kuin mies olisi löytänyt itsestään jonkin uuden vaihteen!? Mene ja tiedä, mutta erityisen hienolla otteella hän veti etenkin roolinsa Jyväskylän Kaupunginteatterin näytelmissä Tarpeettomia ihmisiä, Lainahöyhenissä sekä Kauppamatkustajan kuolema. Vuoden Näyttelijä on siis Joni Leponiemi. Onnea!

Joni Zazana Lainahöyhenissä (c) Jiri Halttunen

 Vuoden Yllättäjä-tittelin haluan antaa pariinkin osoitteeseen. Hauhon Kesäteatterin Anna Liisa osoitti, että kesäteatterin ei aina tarvitse olla kepeää ja hauskaa ollakseen viihdyttävää. Viileästä säästä huolimatta ensi-illassa Anna Liisa paineli oikeasti järveen ja se jos mikä jäi takuulla katsojien mieleen! Yllätysmomentteja koettiin myös Q-teatterin katsomossa marraskuussa pornomiimin parissa, ja ikinä ei oo pelottanut ja jännittänyt ja kihelmöittänyt samaan aikaan niin paljon kuin silloin, kun Marc Gassot lähti yleisön sekaan etsimään sopivaa uhria. Heh, Dark Side of The Mime oli muutenkin yksi vuoden kohokohdistani (vaikken sinne autoajelulle joutunutkaan/päässytkään...).

 Erikoismainintoja jakelen vielä esityksistä Juoksuhaudantielle, The Outsiderille, Frankensteinin Hirviön nukketeatteriversiolle, Keijukaisneuvos Koolle ja The 24 Hour Playsille. Toivon näkeväni vastaavia erikoisuuksia ja spesiaalitapauksia tulevanakin vuonna.

 Kaikesta en kuitenkaan tykännyt, ja mieleni teki lähteä yllättävän monestakin esityksestä väliajalla pois. Houdini jäi kuitenkin ainoana kesken (olin yksin liikkeellä ja kukaan ei vieressä toppuutellut, että "katsotaan nyt loppuun kuitenkin"). Osa näistä parani toisella puoliskolla, osa ei. Piinaavia hetkiä katsomossa koettiin seuraavissa jutuissa : Kerjäläinen ja jänis (Työvis), Irwin - Ikuinen kapinallinen (vierailu HML:n Teatterissa), Matti ja Teppo - The Turku Brothers (Samppalinnan Kesäteatteri) sekä Onnennumerot (Hämeenlinnan Teatteri).

 Lopuksi voin todeta, että ensi vuonna joudun tietyistä syistä hiukan karsimaan menoistani ja kaikkea haluamaani en varmaankaan pysty näkemään. Työvuorojen mukaan mennään hyvin vahvasti ja jos aikataulut ei osu kohdalleen, niin sille ei vaan voi mitään. Olen henkisesti valmistautunut tähän jo nyt... Vuoden 2015 ensimmäinen reissuni suuntautuu Helsinkiin ja siellä HKT:n Vanja-eno. Tammikuussa myös luvassa ainakin The Fabulous Bäckström Brothersia, Syrjähyppy-kulissikierrosta, Peppi Pitkätossua ja Einsteinin rikosta. Helsingissä siis rampataan useasti näköjään.

 Teatterikärpänen toivottaa kaikille lukijoilleen oikein hyvää uutta vuotta!

ps. haastatteluja on vielä muutama julkaisematta. Sen jälkeen alan tehdä uusia :)

The 24 Hour Plays / Q-teatteri

The 24 Hour Plays / Q-teatteri

Tapahtuman tuottivat Q-teatteri, Teatterikorkeakoulu ja Teatteri Takomo

21.12. 2014, kesto noin 2h (ei väliaikaa, sillä se peruttiin viime hetkillä...)

 Alunperin Yhdysvalloissa Philip Naudén ja Tina Fallonin toimesta kehitetty "The 24 Hour Plays" nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Helsingissä. Suomessa tätä on aiemmin esitetty Porissa Rakastajat-teatterissa Lainsuojattomat-teatterifestivaalien yhteydessä (ainakin kesällä ´13). Toivottavasti tästä tulisi jokavuotinen tapaus, sen verran raikasta ja railakasta meininkiä nähtiin Q-teatterissa sunnuntai-illan ratoksi!

 Miten homma sitten toimii? Mukana on siis kuusi käsikirjoittajaa, kuusi ohjaajaa ja liuta näyttelijöitä. Lauantai-iltana klo 21 kello lähtee käyntiin. Käsikirjoittajat saavat jonkinsortin aiheen (ilmeisesti sanomalehtien aukeamista?), valitsevat näyttelijät ja sitten kirjoittamaan pitkin yötä. Syntyneille teoksille arvotaan ohjaajat ja sitten TeaKin tiloihin harjoittelemaan. Sunnuntaina klo 19 yleisö saapuu sisään ja edeltävien tuntien aikana valmistuneet näytelmät esitetään yleisölle. Jokainen näytelmä on kestoltaan tuollaiset 10min ja lavasteiden/rekvisiitan ym. vaihdoksien vuoksi näytelmien välillä aikaa kuluu tietysti. Klo 21 mennessä kaiken pitäisi olla siis ohi... Vaan kuinkas kävikään!?

 Bussini saapui Kamppiin hyvissä ajoin ja olin taas vähän liiankin ajoissa paikalla. Kävellessäni hekumoin lasillisesta lämmintä glögiä, mutta sitäpä ei ollutkaan tarjolla. Otin sitten lämmikkeeksi valkoviiniä, mikä olikin erittäin harvinainen tempaus. Minä kun en yleensä viineihin koske eikä maistu oikein muutenkaan, nyt vuoden viimeisen teatteriesityksen kunniaksi yllätin itseni sitten. Paikalle alkoi valumaan väkeä hissuksiin ja pian aulan täytti iloinen ja jännittynyt puheensorina, kenelläkään kun ei ollut aavistustakaan, millaista menoa kohta tultaisiin näkemään. Ei itse tekijäryhmilläkään... Sain myös todistaa pientä episodia, jonka lopputulos jäi mietityttämään. Yleisön edustajana paikalle saapunut Santeri Kinnunen oli löytänyt jostain huulipunapuikon ja ottanut tehtäväkseen etsiä sille oikea omistaja. Santeri kiersi huulipuna käsissään naisen luota toiselle. Jäi vähän vaivaamaan, että miten sille lopulta kävi...

 Lopulta odottelu palkittiin ja pääsimme saliin istumaan. Tuotantoryhmästä Akse Pettersson ja Antti Hietala toivottivat kaikki lämpimästi tervetulleiksi ja näimme lyhyen videon h-hetkeä edeltäneistä tunneista. Ja sitten itse näytelmiin. Näimme siis kuusi näytelmää (kiitos käsiohjelman, ei tarvinnut kirjoitella mitään ylös), jotka kaikki olivat luonteeltaan hyvin erilaisia. Oli hyvin absurdia menoa, vakavaa pohdintaa, hassunhauskaa, nokkelaa sanailua, oopperaa... Nämä nähtiin :

1. Apoteoosi (Pasin muistolle)
- käsikirjoitus Veikko Nuutinen
- ohjaus Linda Wallgren
- rooleissa Minna Puolanto, Eeva Soivio ja Pyry Äikää
- Pasin muistotilaisuudessa lapsuudentoveri muistelee maailman parasta teatterikokemustaan, jossa hän esitti päiväkodissa käärmeenlumoojaa ja Pasi oli käärme, joka vihreät sukkahousut päässään nousisi korista. Muisteltiin myös päiväkotiaikaista hupia, jossa piti vilauttaa etu-ja takapuolta niin ettei kukaan ehdi huomaamaan. Mieleen jäi vilauttelun lisäksi varsinkin aikuista Pasia esittänyt Minna Puolanto, joka meni retein elkein iskemään yleisön joukosta kahta naista. Ja renkso tintsori!

2. Makea syyllisyys
- käsikirjoitus Marko Järvikallas
- ohjaus Susanna Kuparinen
- rooleissa Elina Hietala, Juha-Pekka Mikkola ja Susanna Mikkonen
- pari nuorta hytisee kylmissään asunnon edessä ja odottavat naista, joka asuu heidän äitinsä asunnossa. Äiti on kuollut ja nainen hiukan viiniinmenevä. Putosin tässä vähän kärryiltä, mutta mieleen jäi Juha-Pekka Mikkolan repliikkien alut, kun aina oltiin oltu milloin missäkin maankolkassa. Lopuksihan kolmikko kieri matolla paidatta ja lähmivät toisiaan suklaakakulla...

3. Taivas ja maa yhtä aikaa
- käsikirjoitus Ari-Pekka Lahti
- ohjaus Riko Saatsi
- rooleissa Pelle Heikkilä, Nina Palmgren ja Helena Ryti
- nuori säveltäjänalku on kirjoittanut oopperan ja siihen aarian, johon haaveilee Karita Mattilaa laulajaksi. Kas kummaa, Janne Mäkinen (tuleva uusi Sibelius) törmää baaritiskillä verevään ja valloittavaan oopperadiiva Mattilaan ja yksi asia johtaa toiseen. Jannen avopuoliso pauhaa ja mököttää kotona tekemättömiä kotitöitä ja Janne senkun yrittää tehdä unelmastaan totta, ja joutuu siinä sivussa kahden tulen väliin. Mieleen jäi etenkin Helena Ryti viettelijänä ja Pelle Heikkilä Jannena nöyränä ryömimässä huppu päässään avopuolisonsa edessä.

4. Ihmisiä suviyössä 
- käsikirjoitus Jari Juutinen
- ohjaus Piia Peltola
- rooleissa Teijo Eloranta, Tarja Heinula ja Vilma Melasniemi
- tämä se oli absurdismin huippu... oopperaversio siitä, mitä tapahtuu juhannuksena satunnaisella mökillä Suomessa! Pariskunnan mökille saapuu Henna (Vilma Melasniemi) mukana mm. bataatti pussissa ja käy ilmi, että Henna on miehen salainen rakastaja.  Grilli ei ota syttyäkseen ja makkarat jäivät kylmiksi. "Hällä väliä, syödään kylmänä!" laulaa kolmikko. Pokkahan siinä meni kaikilla ja yleisö suorastaan ulvoi naurusta.

5. Pussycat
- käsikirjoitus Marie Kajava
- ohjaus Juha Jokela
- rooleissa Leena Rapola, Paul Olin, Lotta Kaihua ja Oona Airola
- merenrantatalossa asuu malliperhe, vanhemmat ja kaksi lasta. Suuresta ikkunasta huomataan, että rantaan on ajautunut jotain. Onko se tolppa, ihminen vai hylje? Isä toivoo, että se huuhtoutuisi naapurin puolelle, jottei sitä tarvitsisi mennä itse tarkemmin tutkimaan. Perheen poikaa (Lotta Kaihua) tuntuu outo hahmo kiehtovan ja hän menee ottamaan siitä tarkemmin selvää. Mieleeni jäi ideaaliperheen "ei kai vaan meillä"-tyylinen jutustelu ja tyttären naseva repliikki maailmasta ja voileivästä. Hassu lause, joka valitettavasti kotomatkalla unohtui.

6. Tekis mieli itkee, en tiedä miks
- käsikirjoitus Saara Turunen
- ohjaus Anne Nimell
- rooleissa Eero Ritala, Tapio Liinoja, Mona Kortelampi ja Minerva Kautto
- käsikirjoittaja (Ritala) tuskailee tämän projektin kanssa, kokee olevansa vahvasti kilpailuhenkinen ja haluaa olla kaikessa paras. Tutustutaan muuhun työryhmään tarkemmin. Minerva kehuu, miten kaunis nimi hänellä onkaan, kun taas Monan nimi tuo mieleen maalaisserkun ensimmäisenä. Nimihän se on, joka ohjaajalle jää näyttelijästä ensimmäisenä mieleen. Bataatti pääsee estradille tälläkin kertaa, ja soda stream-pullo. Mieleen jää Tapio Liinojan lakoniset kommentit ja toive siitä, että tässä näytelmässä olisi jokin pornografinen aspekti ja sitten katse Minervaan.

 24 minuuttia ennen iltayhdeksää koko homma on ohi! Huh huh! Olipahan tämä kerrassaan mainio ja ainutlaatuinen kokemus ja kiintoisa talletus minunkin teatterikokemuspankkiini. Tuli nähtyä monta uutta tyyppiä, joita en ole aiemmin tositoimissa nähnyt. Mikään kilpailuhan tämä ei ollut, mutta itseäni miellytti eniten tarina säveltäjästä taivaan ja maan välissä, ja se sukkahousukäärme-esitys.

 Kiitos koko porukalle, teitte ison työn! Toivottavasti tämänkaltaista nähdään jatkossakin.

 Tämä oli Teatterikärpäsen viimeinen teatterireissu vuonna 2014. Kiitos kaikille lukijoilleni tästä vuodesta. Joulun jälkeen on luvassa vielä perinteinen kooste vuoden parhaista jutuista ja erikoismaininnoista, ja tammikuu alkaa HKT:n Vanja-enolla. Palattiin siis vielä Kinnusen Santeriin...

                                                 Rauhallista Joulua kaikille!

Haastattelussa Matti Nurminen

  Matti Nurmisen tapasin hänen kotonaan Hämeenlinnassa toukokuussa 2014. Pintaraapaisu Matin pitkästä urasta...

Vuonna 1942 syntynyt Matti on horoskoopiltaan leijona. ”Olen Lempäälästä kotoisin, mutta kaarihan menee niin, että me ollaan evakkoja, ei tosin karjalaisia. Isäni on ihan umpihämäläinen ja äitini on Etelä-Pohjanmaalta, mutta Lempäälään sijoituttiin sodan tultua. Evakkoon lähdettiin Ihantalasta. Minä sitten synnyin sodan aikana. Hämeenlinnassa olen asunut kohta neljäkymmentä vuotta. Olen asunut myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Vaasassa.”

Mitä harrastat? ”Harrastan lukemista etenkin, nuorempana tuli tietysti urheiltua (jääkiekkoa, pesäpalloa, jalkapalloa). Mä olen kirjallisuutta harrastanut koko ikäni ja tehnyt kirjaesittelyjä radiolle, eli työkin on liittynyt kirjallisuuteen jollain tavalla. Sitten kun tuli tietokoneet, niin osa ajastani on siirtynyt taisteluksi tietokoneita vastaan, jotta oppisin ymmärtämään miten ne toimii. Tietokone on kirjan tilalla jo vähän, olen vasta nyt löytänyt kirjallisuudenkin uudestaan.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Äitini vanhin veli näytteli aikanaan hyvin paljon. Silloin Inhan työväentalolla oli näyttämö ja hän sai näytellä kyllä isoja rooleja. Mulla on valokuviakin niistä ajoista. Siellä pienessä Ähtärin sivukylässä oli tämmöistä toimintaa, yhteisö oli sellainen!”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Nuorena mulla oli hyvin vahva äänen käyttö. Teatterikoulussa musta tuli puheopettajien lemmikki yhdessä vaiheessa, koska mä sain heiltä kaikilta hyvän opin ja lopulta antoivat mulle ihan tunnustusta. Kyllä mä tein paljon töitäkin sen eteen. Meillä oli ulkolaisia puheopettajia ja toimin ns. mallioppilaana heillä, eli tein aina eteen ensin. Mähän olin sitten myöhemmin puheopettajana ja lausunnanopettajana eri opistoissa just sen takia, että mulle oli erilaiset puhekoulut hyvin tuttuja. Niilo Kuukka oli Suomessa se, joka kehitti ihan oman metodinsa ja hän opetti meitä paljonkin. Omaperäinen opettaja, ansiokas ja arvostettu. Kuuluin Teatterikoulussa niihin, jotka sai erikseen lauluopetusta. Sitä sai vain ne joilla katsottiin olevan mahdollisuuksia päästä laulamisella johonkin. Musta olisi voinut tulla laulaja, jollen olisi niihin aikoihin tupakoinut niin paljon. No, olenhan mä sitten joutunut laulamaan kahdessa isossa jutussa, Forumissa ja Viulunsoittajassa.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se on soittotaito, mun olisi pitänyt jaksaa paneutua siihen. Oon aina kadehtinut ihmisiä, jotka voi istua pianon ääreen ja tuosta noin tunnelmoida. Olisi tietysti hienoa osata maalatakin, mutta musiikki on vähän jäänyt kaivelemaan.”

Milloin olet kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista? ”Kyllä se alkoi hyvin varhaisessa vaiheessa. Kansakoulussa jo näyttelin yhdessä jutussa, joka oli hyvin suosittu. Muistan siitä sen, että pojat piti siinä jonkinlaista kuria tytöille ja mut puettiin mummoksi, joka tuli maalta ja mulle oltiin kauheen kohteliaita. Oppikoulussa näyttelin sadussa kettua ja mulla oli niin hyviä ilmeitä, että kaikki nauroi vedet silmissä jo harjoitusvaiheessa ja aattelin, että tämä se vasta on hienoa! Itse esityksessä mulla olikin sitten naamari ja olin hyvin pettynyt, koska kaikki ne ilmeet meni hukkaan kun naama ei näkynyt yhtään. Lapsena mä olin tosiaan hyvin vilkas ja oli opettajia, jotka huomasi sen ja tavallaan ruokkivat sitä. Lempäälän Nuorisoseurassa mä harjoituksia seuratessani innostuin näyttelemisestä enemmän, siellä oli ammattiohjaajiakin. Luulen kuitenkin, että suurin sysäys tuli siten, että koulussa piti pitää esitelmä ja olin unohtanut kokonaan, että on mun esitelmävuoroni. Vaihtoehtona oli lausua runo ja mulla oli päässäni Aleksis Kiven ”Ikävyys”-runosta kolme säkeistöä, ja mä pamautin ne esitelmän tilalla. Opettaja pisti mut sitten Teinikunnan kulttuurikilpailuihin esiintymään tämän myötä ja sain siellä toisen palkinnon. Sanotaan näin, että palo näyttelemiseen alkoi kytemään koulun näytelmissä ja Nuorisoseurassa, jossa taitavat ohjaajat näyttivät hyvin eteen, miten pitää tehdä ja sitten tapahtui tämä yksittäinen suuri onnistuminen opettajan suotuisalla avustuksella, ja siinä mun tulevaisuudensuunnitelmani saivat lopullisen niitin. Ainahan esimerkiksi naapurit olivat sanoneet, että Matista pitäisi tulla näyttelijä, en tiedä miksi. En osannut ajatella koko asiaa silloin. Ammatinvalinnanohjaaja oli aikoinaan sitä mieltä, etten tule ikinä pääsemään teatteriin, kun kerroin haaveistani. Ja minä olin sitä mieltä, että tuon lausuman perusteella varsinkin aion sen tehdä! Myöhemmin pääsin sitten Tampereen Teatteriin avustajaksi. Tosin musta piti tulla myös rakennusmestari, olin ollut harjoittelijana TVH:lla, mutta teatteri oli se juttu, mihin varsinaisesti tähtäsin”, Matti kertoilee.

”Tampereen Teatterissa tutustuin moniin näyttelijöihin, jotka opettivat ja preppasivat mua ja suosittelivatkin eteen päin. Nuoren ihmisen tielle osui sattumankin kautta montakin hienoa persoonaa, joiden seuraan lyöttäydyin ja jotka innostuivat siitä, että huomasivat mun olevan tosissani ja halusivat siksi auttaa.

”Kun menin ensimmäistä kertaa pyrkimään Teatterikouluun, mulle oli tullut armeijan palvelukseenastumismääräys ja olisin saanut toki lykkäystä kouluajaksi. Vilho Ilmari oli silloin koulun rehtorina ja hän sanoi, että ”Herra Nurminen, minusta tuntuu, että jos Te joudutte menemään heti koulun päätyttyä armeijaan ja vasta sitten ammattiin, niin Teistä tulee helposti entinen näyttelijä.” Myöhemmin kuulin, että olin tavallaan päässyt kouluun ensimmäisellä kerralla, mutta armeijan vuoksi päättivät, että ottavat minut sisään vasta toisella kerralla, jos satun pyrkimään uudestaan. Armeijan jälkeen olin ensin töissä hetken aikaa muualla, sitten pyrin Teatterikouluun uudestaan ja pääsin sisään. Tämä oli vuonna 1963, ja kouluhan toimi silloin Kansallisteatterin vintillä ja kesti kolme vuotta.”

”Samassa ryhmässä meitä oli kymmenkunta ja mehän oltiin melkoinen porukka : mm. Esko Roine, Vesa-Matti Loiri, Martti Palo, Kirsti Wallasvaara, Marjukka Halttunen, Seppo Heinola, Marja-Leena Kouki, Maarita Mäkelä. Jokainen ryhmästäni on saanut tehdä isoja töitä omalla tahollaan. Hyvin ansiokas kurssi!”

Viisikymmentä vuotta sitten, huh! Onko tässä matkanvarrella käynyt missään vaiheessa mielessä, että tekisit jotain muuta? ”On vähän hassua ajatella mitään muuta, koska aikansa tehtyäänhän sitä ei osaa mitään muuta. Jossain vaiheessa ajattelin, että ryhtyisin ohjaajaksi, mutta... Oonhan mä opettanut paljon ja myös ohjannutkin, ihan Teatterikoulusta saakka. Ensin aloitin Lempäälässä ja nyt viimeisimpänä täällä Hämeenlinnassa, Hauholla etenkin. Olihan mulla tietysti suuria haaveita kirjailijanurasta; näytelmiä, romaaneja, runoja... Vieläkin se haave vähän kytee tuolla jossain. Ei sitä koskaan tiedä...”, Matti myhäilee arvoituksellisesti.

Tuliko vastaus jo tuossa äsken...Miksi olet näyttelijä? ”Pohjimmiltaan se on ollut hyväksynnän ja huomion hakemista. . Mä olisin halunnut olla kovanaama, mutta musta ei ollut siihen! Kaikki kaverini pärjäsivät mua paremmin fyysisesti, mä taas olin enemmänkin ”sanamies”. Se oli mun tieni päteä ja mun piti olla koko ajan hauska. Koulussa lensin ulos luokasta monesti kun löin vitsiksi asian kuin asian, niin vaan oli tehtävä jotta sain ihmiset nauramaan! Itsevarmuutta olen saanut vasta paljon myöhemmin. Peitin ujouttani hölmöilemällä, jännitin uusia ihmisiä ja punastuin herkästi.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Kyllähän ne ovat muuttuneet paljonkin. Nuorena halusi kokea jotain suurta ja ajattelin, että tässä ollaan koko ajan suurten tunteiden äärellä enkä tekniikasta ajatellut mitään. Eläytyminen oli hyvin tärkeätä ja sitä hain itsestäni paljon. Fiksujen teatterialan ihmisten kanssa keskustellessa löytyi koko ajan uusia asioita. Mulla on ollut aina valtava kunnioitus vanhempia näyttelijöitä kohtaan.. Ja sitä varmuutta, jolla he suhtautuvat asioihin! Mä kätkeydyin hyvin pitkään sen taakse, että mulla on hyvä ääni ja olen komea! Kyllä! ”Hyvänen aika, eikö tämä riitä! Maailmahan on minun! Mitä muuta te tahdotte?” (Matti ottaa poseerausilmeen ja julistaa jylhällä äänellään) Herranen aika sentään, mä olin täynnä charmia. Hehehheh! Olin vähän kyllä pateettisuuteen taipuvainen, ääni vei sinne suuntaan. Radiossa tehtiin äänellä ja erilaisia asioita. Jyväskylän Teatterissa kaikki muuttui ykskaks, kun Pentti Kotkaniemi ohjasi ”Kuin rasvattu”-nimistä näytelmää ja mä menin päärooliin vähän sitä kautta, että pääroolin esittäjä ei ollutkaan oikeanlainen tyyppi. No, mä menin sitten rooliin ja meillä meni ”Bonan” kanssa sukset ristiin yhdessä kohdassa. Tuli vääntöä siitä, miten rooli pitäisi tehdä ja korotin vähän ääntäni. ”Juuri noin se pitää tehdä!”sanoi Bona. Ja kriitikko kirjoitti lehteen, että ”Nurminen on auennut” ! Ajattele, tämmöinen riita tarvittiin, jotta mä luovuin ulkokuorestani ja suojakuoresta, jonka taakse olin saanut mennä. Ulkoinen turhamaisuus siis jylläsi. Tuon jälkeen alkoi tietynlainen kasvaminen, ja mun oli helppo tehdä ohjaajien kanssa ja myös heitä vastaan töitä. Kun oltiin samalla aaltopituudella, musta sai irti hirveen paljon hyviä asioita. Jyväskylästä alkoi hyvä vaihe, ja se sai jatkua täällä Hämeenlinnassa, koska olin sopivanoloinen henkilö Raija Paalasen vastapeluriksi, ja sain heti hyviä rooleja.”

Matti poseeraa (c) Teatterikärpänen

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Voi, niitä viisaita ihmisiä on ollut niin paljon... Emmi Jurkka on opettanut mulle sellaisen asian, että tragedia on komediaa. Eli pateettisuus on täysin väärä lähtökohta tehdä vakavaa juttua, ihminen jolla on surua tai murhetta saa tehdä mitä vaan tunneryöppynsä keskellä. Ohjaaja Hannu Matti Tyhtilä markkinoi saman asian myöhemmin vastatunteena. On ollut hyvin monta ihmistä, jotka ovat antaneet mulle helmen ja oivalluksen, että noinhan se menee. Toiset ovat antaneet tehdä täysin vapaasti asioita, toiset kannustaneet kovasti, toiset ostaneet kaikki mielettömätkin ideani. Jokainen näistä on ollut ihan yhtä tärkeätä näyttelijälle. Mutta Tyhtilän kanssa ”Viimeisiä kiusauksia” tehdessä taisi syntyä se ajatus, että voi tehdä mitä vaan ja mitään ei voi tehdä väärin, jos sen uskoo todeksi. Tuo ajatus avasi vielä uuden tien, ja työtilanteissa jonkun toisen kautta olen oppinut paljon muutakin. Aina olen kantanut mukanani myös Matti Aron hienoa lausetta hänen kuultuaan, että saan tehdä Strindbergin ”Isän” roolin. ”Se on niin hyvä rooli, että sinäkään et sitä pysty pilaamaan!” Tuon koitan aina muistaa! Ja se riita Bonan kanssa sopii tähän joukkoon myös”, naurahtaa Matti.

Onko sinulla ollut omia ammatillisia ”esikuvia”? ”Ei sillä tavalla, mutta kyllä mä esimerkiksi Salmisen Eskon nostan määrätyllä lailla korkealle. Nuorena ihailin suunnattoman paljon Ossi Kostiaa. Ihailu on kyllä hassu sana. Nykynuorethan on valtavan taitavia moniosaajia, liikkuvat hyvin ja heillä on kaikenlaisia erikoistaitojakin. Ainut asia mikä erottaa nykynäyttelijän ja ”vanhan polven näyttelijän”, on puheilmaisu. Puhetekniikkaan ja äänenkäyttöön on tullut aitouden kustannuksella jonkin verran mukaan huolimattomuutta. Ennen pyrittiin jalostamaan jokaiselle niin hyvä ääni kuin mahdollista, vankentamaan sointivärejä ja muuta. Luulen, että nykyään ei kiinnitetä tähän asiaan niin paljon huomiota kuin ennen.”

Jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Kyllä mulla on englantilaisissa sarjoissa ja elokuvissa montakin suosikkinäyttelijää, mutta en ole koskaan ajatellut heitä siinä mielessä, että haluaisin näytellä jonkun kanssa. Äkkiseltään en saa kenenkään nimiä edes päähäni... Vastaan Sophia Loren, hän kuului mun nuoruuteeni.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Jos osaisin laulaa, haluaisin laulaa vaimoni Arjan kanssa dueton. Mutta kun en pysy nuotissa, niin mua jännittäisi ihan kauheasti hänen kanssaan laulaminen. Heittäydyn nyt kappalevalinnassa korkealentoiseksi ja vastaan, että Eino Leinoa sen olla pitää!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Varsinaisesti ammatissa olen näytellyt Teatteri Jurkassa, Radioteatterissa, Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Vaasan Kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa. Pyynikin Kesäteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Mikkelin Kesäteatterissa ja Maalaiskomedioita näyteltiin sekä Oulussa että Joensuussa. Ai niin, ja Hämeenlinnan Kesäteatterissa olin mukana mm. Olviretkessä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Kyllä ne tänne Hämeenlinnaan sijoittuu... Strindbergin ”Isä”; Marius, Fanny ja César-trilogia ja siinä Césarin rooli; ehdottomasti ”Veijari Jones”, johon sain lopettaa. Nautin myös aikanaan siitä, että sain näytellä ”Papin perheessä” pastori Valtaria. Oon saanut tehdä niin paljon hyviä ja isoja rooleja. Tietyllä lailla tuo Veijari Jones jäi kyllä mieleeni, koska Snoopi Siren oli ohjaajana niin erikoinen. Ideoita pursusi hänestä niin valtavasti ja yritin pysyä mukana. Pidin siitä näytelmästä hyvin paljon, se oli niin monimuotoinen. Ja sitten se päärooli huoltoasemanpitäjänä ”Kuin rasvattu”-näytelmässä Jyväskylässä (se mistä riideltiin Bonan kanssa), siitä aukesi uusi meininki ja se on sillä tavalla ollut mulle henkilökohtaisesti tärkeä rooli. ”Viimeinen vuode”-näytelmän IT-miljonääri oli myös uskomattoman hieno rooli tehdä. Kuikkaniemen Mattihan ohjasi sen.”

Miten määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? Millaisessa tilanteessa se sinulle ilmenee? ”Se teatterin lumo/taika löytyy nimenomaan vuorovaikutuksesta ja siitä, että ihminen tulee teatteriin aina uudestaan ja uudestaan, koska on saanut sieltä mukaansa jotain. Jos mukaansa ei saa mitään, hän ei palaa takaisin. Nykyään vaikuttaa vähän siltä, että taikaa on siinä, että otetaan joku tähti vierailemaan ja ihmiset näkee hänet livenä. Se ei tuo taikaa teatteriin. Vuorovaikutuksesta se löytyy! Ja työryhmän hyvästä fiiliksestä lavalla, se tuntuu katsomossakin asti.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi erityisesti se, kun menemme vaimon kanssa yhdessä erilaisiin tilaisuuksiin ja tapaamme siellä tuttuja, mukavia ihmisiä. Molemminpuolisen ilon kokeminen näissä tilaisuuksissa on se suola, joka saa tuntemaan että kyllä elämä on kivaa! Vaikkakin näissä tilaisuuksissa monta kertaa aletaan heti puhua sairauksista, mutta ensimmäinen vaihe on se, että kylläpäs on kiva nähdä! Heh!”

Podetko/poditko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä mä jännitin ja jännitän edelleen. Aina kun mä nykyäänkin menen yksin esiintymään jonnekin, niin edellisenä yönä nukun erittäin huonosti, vaikka juttu olisi sellainen, jota olen esittänyt ties kuinka monta kertaa. ”Viulunsoittaja katolla”-musikaalia ennen olin ollut pitkään poissa näyttämöltä ja Tevjen rooli vaati ihan oman keskittymisensä. Piti saada oma rauha ja tehdä kaikki rituaalit, jotta oli varma siitä miten sen kuuluu mennä. Ramppikuumetta siis poden ja pitääkin potea. Emmi Jurkka aina sanoi, että teatteriin pitää tulla vähintään tuntia ennen. Ensin aistitaan teatterin henkeä tilassa, sitten istutaan peilin ääreen, katsotaan itseä ja todetaan, että ”tuossa tuo nyt on ja kohta se on joku toinen” ja muuntumisprosessi rooliin vaatii tietyn ajan myös. Emmi oli tästä aina hyvin tarkka.”

Millaisia ovat olleet omat valmistautumisrituaalisi? ”Ne muotoutuu aina harjoitusten aikana ja vaihtelevat. Omana juttuna mulla on aina ollut sellainen pieni näyttämörukoushetki.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Täällähän Marius, Fanny ja César-näytelmässä oli se kuuluisa korttipelikohtaus, jossa Ekosen Harri tippui jokaikinen kerta. Me tehtiin se Viitasen Raimon kanssa aina niin, että Harri tippuu taatusti. Samassa produktiossa oli toinen kohtaus, jossa Harri oli kuolemaisillaan ja kaikki oltiin siinä sängyn vierellä ja nypittiin sen rintakarvoja. Heheh! Kaikenlaisia konsteja oli. ”Kunnon komediassa” oli myös kohtaus, jossa kaikki näyttämöllä ja yleisössä naurettiin. En meinannut millään päästä siitä kohtauksesta eteen päin. Joku huusi privaatisti vielä ”Hyvä Nurminen!” Pienessä Kauhukaupassa esitin sitä kasvia ja vävypoika pelasi siihen aikaan vielä kiekkoa, olin selin yleisöön ja kuulokkeet päässä kuuntelin pelejä, ja käsimerkein näytin aina pelitilanteita. Sitten oli se näytelmä ”Tyttö, joka halusi naida kalkkunan”. Voi jestas, Risto Korhonen on sellainen, että kun sille tarjoaa jotain, se lisäsi mukaan omiaan ja mun oli lisättävä taas, en voinut antaa Ristolle periksi. Viitasen Leena alkoi jo melkein itkeä, kun sitä nauratti lavalla niin kauheasti. Korhoselle ei kannata antaa siimaa yhtään, se on aivan mahdoton tapaus! Jyväskylässä tapahtui myös kaikenlaista. Yhdessä näytelmässä eräs roolihenkilö oli juuri tapettu ja makasi ruumiina lattialla, ja näyttelijä siinä vahingossa pieraisi. Hieno rouvashenkilö sanoo repliikkinsä seuraavaksi ”Hänet pitää siirtää, ettei hän ala haista”. Ai kauheeta, meidän muiden piti seistä siinä ruumiin vieressä, mutta nauratti niin paljon että oltiin kaikki kontillamme ja ruumis itsekin hytkyy siinä naurusta. Kauhee tilanne!” Matti nauraa hysteerisenä.

Tässä välissä pidimme pienen kahvipaussin, jonka aikana Matti kertoi paljon muitakin juttuja. Olisi pitänyt olla nauhuri päällä silloinkin!

Jatketaanpa. Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Parhaat muistot liittyy kyllä Viulunsoittajaan. Jännitin laulamista ihan hirveästi ja etenkin Leponiemen Jonin kannustus oli huikeaa. Arvostin hänen musikaalisuuttaan todella. Se lämmitti mieltä todella paljon, ja ennen esitystä meille muodostui yksi rituaali, joka vaikutti esityksen sujuvuuteen todella paljon ja pidin sitä hyvin tärkeänä. Peltosen Liisalta sain kohtaustemme sisällä myös valtaisaa lämpöä, minähän isänä lähetin hänet pois. Se lämpö kantoi todella pitkälle, autoimme toisiamme. Viulunsoittajaa oli muutenkin ihanaa tehdä, mulla oli ainakin sellainen tunne, että kanssanäyttelijät olivat erityisen iloisia siitä, että minäkin sain olla mukana. Kaikkien kanssa yhteisissä kohtauksissa oli todella hyvä olla.”

Tulevia projekteja? (huom. tämä siis tehty toukokuussa 2014) ”Ensiksi ohjaan syksyllä Lempäälään komedian ”Vaimoni on toista maata”, joulukuussa on teatterissa taas ”Puheevuoro kaatuneilla” ennen itsenäisyyspäivää.” (huom. Helmikuussa 2015 tulee Hämeenlinnan Teatterissa ensi-iltaan näytelmä ”Sibelius – Kohtalonyhteydet” ja siinä Matilla on Mannerheimin rooli.)

Teatterille tehtyjen ”omien juttujen” lisäksi olet toiminut juontajanakin ja taikatemppujen parissa myös? ”Lapsille olen tehnyt taikatemppuja ja teatterilla tein aina vappushowssa niitä. Nyt oon tehnyt UNICEFin merkeissä ja tarhoille on käyty tekemässä. Sehän on ollut mulle enemmänkin harrastus ja syntyi aikanaan Lastentapahtumasta. Lapset kun eivät jaksaneet kuunnella satuja niin pitkään, joten me teimme taikatemppuja sinne väliin. Jäin siihen koukkuun ja aion kyllä jatkaa sitä harrastusta. Mullahan on nyt myös sellainen Löydä äänesi-projekti käynnissä. Teen taikatemppuja ja samalla kerron kaiken oleellisen ilmaisutaidosta, mitä tarvitaan esiintymistaitoon.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Onni on iloa, joka ei tuota surua muille. Muunlainen onni on itsekkyyttä”. Tämä on yhdestä elokuvasta ja se on syöpynyt mun mieleeni. Hienosti sanottu, eikö?

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Tämä maailma kun on nyt tällainen, on kauhean vaikeaa antaa sellaista neuvoa joka varmasti kantaa... Tärkeintä olisi olla itselleen rehellinen. Kysyä, että olenko minä todella tätä mieltä?”

Osaatko imitoida ketään? ”Aikanaan radiossa imitoin Heikki Kahilaa. Yrjö Jyrinkoskea imitoin myös usein, hän oli Suomen kuuluisin ääni. Varsinaisesti en ole harrastanut imitointia, ihan huomaamattani olen joskus saattanut moista harjoittaa ”sopivassa mielentilassa”.”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Haluaisin olla Peter Pan Mikä Mikä-maassa. Haluaisin säilyttää tämän lapsenmieleni ikuisesti.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Se riippuu tietysti vähän siitä, että minkä ikäisenä naisena aamuun heräisin, heh. Näillä vuosilla lähtisin Stockmannille juomaan leivoskahvit. Nuorempana menisin ja iskisin itselleni nuoren komean rakastajan.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä viihdykettä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Onko siellä valoa? Ottaisin karttapallon, ei muuta. Paitsi juustotarjottimen ja makeahkoa punaviiniä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kaukoputken! Patonkia ja punaviiniä. Ja juustoja.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Mä menisin ehdottomasti Aurinkokuninkaan hoviin Ranskaan. Aamuiset lääkärintoimet kiinnostaa etenkin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä vien sut kotiin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Lämpö

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Kylmä

- Mikä sytyttää sinut? - Ystävät

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Kovuus

- Suosikkikirosanasi? - Jumalauta

- Mitä ääntä rakastat? - Linnunlaulu

- Mitä ääntä inhoat? - Kollin mouruamista

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Sisäministeri

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Presidentti

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiva!

Petos / Kansallisteatteri

Petos / Kansallisteatterin Willensauna

Ensi-ilta 10.12. 2014, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja suomennos Arto af Hällström

Rooleissa : Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Marc Gassot sekä Zoran Atanasov

 Näin loppuvuodesta on ollut havaittavissa pientä kohmeisuutta Teatterikärpäsen lennossa, eli siis turnauskestävyys ei oikein ole enää huipussaan. Kolmituntisia spektaakkeleita ei onneksi enää ollut luvassa, vaan Kansallisteatterissa oli tarjolla pienoinen kompakti herkkupala vielä tässä vaiheessa vuotta. Reilu tunti ilman väliaikaa, sopii oikein hyvin (eikä ole pelkoa siitä, että haluaa lähteä väliajalla kotiin kun väliaikaa ei edes ole...).

 Harold Pinterin Petos (Betrayal) on saanut ensi-iltansa vuonna 1978 the National Theatressa Lontoossa. Nokkelasti voi jo nimestä päätellä, mistä näytelmässä on kyse. Ainahan ei nimi kerro ihan kaikkea. Emma (Maria Kuusiluoma) ja Robert (Petri Liski) ovat aviopari. Jerry (Marc Gassot) on Robertin paras ystävä ja hänellä on ollut Emman kanssa sutinaa jo useamman vuoden ajan. Yhteinen vuokra-asuntokin on hankittu, jotta siellä voisi salaisia hetkiä yhdessä viettää. Näytelmä lähtee liikkeelle siitä, että Emma ja Jerry tapaavat suhteen jo päätyttyä. Väkinäistä on jutustelu, kuulumiset kysellään ja tehdään vähän tikusta asiaa. Kuitenkin yksi yllättävä sana tai kosketus herättää vanhat hyvät ajat (niinkö?) mieleen. Selviää, että Robert tietää salasuhteesta. Ja katsoja on koukussa viimeistään siinä vaiheessa, kun tapahtumat eivät etenekään tästä suoraan kronologisessa järjestyksessä, vaan lyhyen "mitä seuraavaksi tapahtuu"-visiitin jälkeen koko vyyhtiä lähdetäänkin punomaan takaperoisessa järjestyksessä. Perin ovelaa, Pinter!

Emma ja Jerry tapaavat pitkästä aikaa / (c) Stefan Bremer

 Valot himmenevät hetkeksi, pahaenteinen kalahdus kuuluu ja jälleen ollaan eri tilassa, eri vuodessa, eri dialogissa. Näyttämöllä nähdään kerrallaan joko Emma ja Robert, Jerry ja Emma tai Robert ja Jerry, koko kolmikko pariin otteeseen. Juttua piisaa. Rivien välistä voi katsoja Willensaunan intiimissä tilassa helposti huomata, että paljon jää myös sanomatta ihmisten välillä. Eleet ja etenkin katseet paljastavat paljon enemmän kuin sanat. Mieleeni jäi etenkin Emman jäätävä katse saatuaan kuulla, ettei pääse mukaan Jerryn ja Robertin squash-iltamiin. Mustasukkaisuutta ilmassa miesten lujasta ystävyydestä!

Pojat eivät ottaneet Emmaa mukaan leikkeihinsä (c) Stefan Bremer

 Käsiohjelmassa on mainittu mainio Pinterin sitaatti muistista : "Menneisyys on se, mitä muistamme, kuvittelemme muistavamme, uskottelemme itsellemme muistavamme, tai teeskentelemme muistavamme." Juuri näin! Tämä ajatus tuli näytelmän edetessä hyvinkin kiehtovalla tavalla ilmi. Yksi muistelee lämmöllä tiettyä tapahtumaa vuodesta toiseen, "En unohda sitä koskaan!" ja kuitenkin samantein käy ilmi, että ei se ihan niin mennytkään. Muutenkin ollaan olettamusten ja luulon varassa. Katkeria hetkiä saamme todistaa etenkin salaisessa pesässä, jota toinen osapuoli kutsuu kodiksi ja toiselle koti on jotain ihan muuta. Käy jo mielessä, että tämä suhde ei tätä menoa kyllä pitkään kestä. Entäs ne muut osapuolet? Jerryn vaimo? Onko hän ihan puhdas pulmunen? Ainakin Jerry on vakaasti sitä mieltä. Entäs itse Robert? Supliikkimiehellä luulisi salaseuraa piisaavan...

 Ensimmäistä kertaa ihana "70-luvun ruskea" väriloisto vaatetuksessa ei aiheuttanut minussa puistatusreaktiota! Puvustaja Auli Turtiaiselle kiitos siitä. Vähemmänmukavia muistoja liittyy minulla etenkin ruskeaan vakosamettiin. Jännää oli se, miten samalla tavalla kolmikko olikaan puettu ja pituutensakin puolesta kaikki olivat kuin samasta muotista. Oliko tähän kätkettynä joku syvällisempikin pointti? En tiedä, mutta minulla kävi samankaltaisuudesta mielessä ohimennen se, että toista katsoessaan näkee myös itsensä ja tekemisiään ja puheitaan peilaa vastapelurin kautta. Kiehtova ajatus noin muutenkin.

Robert ja Jerry (c) Stefan Bremer

 Saumatonta yhteispeliähän Petos jokatapauksessa on, siitä näyttelijöille iso kiitos ja ohjaajalle tietenkin myös. Jokainen tauko tietää paikkansa, jokainen liike ja paljonpuhuva katse tai naurahdus. Katsojana on kiitollinen olo ja reilu tunti hurahti kuin siivillä. Seuralaiseni totesi tyytyväisenä esityksen jälkeen "hyvää pertsaa", eli perusmeininkiä. Ei turhia kikkailuja, ovela teksti, loistavat näyttelijät.

 Petos saa vahvat neljä tähteä ****.

 Kiinnitin huomioni myös siihen, että lähes koko ajan oltiin drinkkilasi kädessä. Onhan lasi kädessä fiinimpää turista small talkia. Hassu ajatus, mutta pyörittelin päässäni myös sitä, että jos kaikki olisi tapahtunut tuntien eikä vuosien sisällä, sillä juomamäärällä olisi väki ollut aika tuiterissa! Robertkin kietaisi pullollisen valkkaria ravintolassa prosciutton äärellä. Ja takaperoisessa järjestyksessä olisi siis käynyt niin, että aluksi ollaan pirunmoisessa hutikassa ja mietitään mitä on tullut tehdyksi, ja siitä sitten hiljaksiin palataan ajassa taaksepäin ja lopulta ollaan täysin selvänä, ja sillä hetkellä salarakkaus leimahtaa! Jokaisen on helppo laskeskella, että rakastuneena ei ihan järkevästi kukaan toimi ja teot ja puheet on sellaisia, jotka sitten saattaa myöhemmin kaduttaa. Ikään kuin humalassa oltaisiin. Eli pointtinsa oli tässäkin ajatelmassani, ainakin uskottelen itselleni niin...

ps. Samaan aikaan esitettiin Pienellä näyttämöllä Pohjalla-näytelmää. Melkoista jyminää sieltä kantautui jossain vaiheessa, samaan aikaan tosin Emma ilmoitti tulevansa yläkerrasta muiden seuraan ja töminä alkoi. Mietin, että kylläpäs näiden kodissa on paljon rappusia!

Harjunniemet, Houdinit ja Huijarit

Heipä hei. Pari viikkoa olenkin viettänyt tässä blogin suhteen hiljaiseloa, työrintamalla on ollut sen verran haipakkaa, etten ole juuri koneen ääressä ehtinyt istuskelemaan ja kirjoittamaan. Kulttuuririennoissa on tullut kuitenkin käytyä, ja niistä lyhyt kooste luvassa än yy tee NYT.

 Viime viikon torstaina vietimme kulttuuribloggaajien jo perinteeksi muodostuneita pikkujouluja ensimmäistä kertaa, kokoontumisajot suoritimme Kulttuuriravintola Kivessä Tampereen Teatterin kupeessa. Illan emäntänä toimi Tampereen Teatterin tiedottaja Sanna. Mukana olivat lisäkseni Katri (blogi Paljon melua teatterista), Eija (Taivaannapa), Siiri (Some Superfluous Opinions), Simo (Kulttuurikarppaaja) sekä Laura (One Night in Theatre). Ja olihan meillä ihan äärettömän hauskaa! Keskustelimme tietysti teatterista, mutta paljon oli puhetta myös sääristä (miesten). Aluksi ruokailimme ja siinä vaiheessa tuli jo havaittua, että joillakin vesilinja petti heti alkuunsa ja yksi meistä oli äärimmäisen helppo puhua ympäri. Otin muuten etanoita ruuaksi. Illan kruunasi Tero Harjunniemi Unplugged-konsertti, jossa kuultiin tunnelmallisia kappaleita elävästä elämästä. Jos nimi kuulostaa tutulta, kerron vielä että Terohan oli Tampereen Teatterin Les Misin Jean Valjeanin roolissa, ja esim. ensi syksynä hänet voi bongata tietyissä esityksissä Oopperan kummituksessa Raoulin roolissa. Terolla on kyllä upea ääni, jota mielellään kuuntelee eikä mies itsekään ole hassumman näköinen... Keikan päätteeksi mies tuli meitäkin jututtamaan ja yhteiskuvasta ei voinut kukaan kieltäytyä. Kyllä meidän kelpasi.

Teron enkelit :) / kuvan nappasi Sanna

 Maanantaina minut "pakotettiin" katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin "Huijarin muistiinpanojen" viimeistä näytöstä. Muuten meinasi mennä koko esitys ohi, mutta koska ilta sopi aikatauluihini, lähdin Helsinkiin. Koska esitykset jo päättyivät, en kirjoita nyt perinteistä arviota kyseisestä näytelmästä. Oli kyllä todella hillintöntä menoa lavalla ja yleisökin lämpeni mukavasti. Kaikki vetivät roolinsa niin överiksi, että moista en ole vähään aikaan nähnyt. Kansallisen Vanja-enossa kastuin vedestä, nyt meinasin eturivissä saada käsirasvat ja oreganot päälleni. Kari Heiskasen ohjaus, Pekka Strang mielistelemässä itsensä piireihin, Riitta Havukaisen ilmeet ja yllättävä ooppera-aaria, Sauli Suonpään esittämä pikahahmo rastafarina, Taneli Mäkelän harvinaisen sitkeä pizza ... siinä osa herkkupaloista. Meno oli niin totaalisen absurdia välillä, ei voinut muuta kuin pelätä naurusulakkeen kärvähdystä. Neljä tähteä napsahti Huijarin muistiinpanoille ****.

(c) Tapio Vanhatalo

 Ja sitten se Houdini. Täytyy sanoa, että se päivä ei muutenkaan ollut onnistunut, sillä ihan kaikki meni pieleen heti aamusta alkaen. Siitä huolimatta lähdin suurin odotuksin kohti Helsinkiä, sillä kahlekuningas Houdinihan on kiehtova hahmo, jonka kuvioista saisi varmasti kiintoisaa aikaiseksi. Esitystä oli kulunut noin kymmenen minuuttia kun päätin, että lähden väliajalla kotiin, jos tämä ei tästä yhtään parane. Ei parantunut ei, ja niin tein harvinaislaatuisen vedon ja lähdin kesken kaiken kotiin. Ei harmita yhtään! Leo Honkosesta pidin, samoin muutamista koreografisista kikoista ja bändikin soitti mallikkaasti. Muusta en sitten pitänyt yhtään, eli ei todellakaan ollut minun makuuni tämä juttu. Muutenkin haluan unohtaa koko päivän ja pyyhkiä muististani kaikki siihen liittyvät, joten ei tuosta sen enempää...

 Teatterivuosi 2014 alkaa olla lopuillaan. Vielä olisi luvassa Klassikot lavalla redux (Tampereen Teatteri), Petos (Kansallisteatteri) sekä 24 Hour Plays (Q-teatteri). Taidan myös piipahtaa Hämeenlinnan Keskustalon Joulupuodissa katsomassa Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin versiota Saiturin joulusta. Näin tuon näytelmän nukkeversion myös vuosi sitten, ja mukavaa että esittävät sitä tänäkin vuonna.

 Mutta sitä ennen vuorossa Verkatehtaalla konsertti Rajaton Joulu. Rajattoman riveissä mukana laulaa myös Jukka Nylund, jota olen haastatellut tänne blogiinkin. Mielenkiintoista!