Haastattelussa Matti Nurminen

  Matti Nurmisen tapasin hänen kotonaan Hämeenlinnassa toukokuussa 2014. Pintaraapaisu Matin pitkästä urasta...

Vuonna 1942 syntynyt Matti on horoskoopiltaan leijona. ”Olen Lempäälästä kotoisin, mutta kaarihan menee niin, että me ollaan evakkoja, ei tosin karjalaisia. Isäni on ihan umpihämäläinen ja äitini on Etelä-Pohjanmaalta, mutta Lempäälään sijoituttiin sodan tultua. Evakkoon lähdettiin Ihantalasta. Minä sitten synnyin sodan aikana. Hämeenlinnassa olen asunut kohta neljäkymmentä vuotta. Olen asunut myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Vaasassa.”

Mitä harrastat? ”Harrastan lukemista etenkin, nuorempana tuli tietysti urheiltua (jääkiekkoa, pesäpalloa, jalkapalloa). Mä olen kirjallisuutta harrastanut koko ikäni ja tehnyt kirjaesittelyjä radiolle, eli työkin on liittynyt kirjallisuuteen jollain tavalla. Sitten kun tuli tietokoneet, niin osa ajastani on siirtynyt taisteluksi tietokoneita vastaan, jotta oppisin ymmärtämään miten ne toimii. Tietokone on kirjan tilalla jo vähän, olen vasta nyt löytänyt kirjallisuudenkin uudestaan.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Äitini vanhin veli näytteli aikanaan hyvin paljon. Silloin Inhan työväentalolla oli näyttämö ja hän sai näytellä kyllä isoja rooleja. Mulla on valokuviakin niistä ajoista. Siellä pienessä Ähtärin sivukylässä oli tämmöistä toimintaa, yhteisö oli sellainen!”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Nuorena mulla oli hyvin vahva äänen käyttö. Teatterikoulussa musta tuli puheopettajien lemmikki yhdessä vaiheessa, koska mä sain heiltä kaikilta hyvän opin ja lopulta antoivat mulle ihan tunnustusta. Kyllä mä tein paljon töitäkin sen eteen. Meillä oli ulkolaisia puheopettajia ja toimin ns. mallioppilaana heillä, eli tein aina eteen ensin. Mähän olin sitten myöhemmin puheopettajana ja lausunnanopettajana eri opistoissa just sen takia, että mulle oli erilaiset puhekoulut hyvin tuttuja. Niilo Kuukka oli Suomessa se, joka kehitti ihan oman metodinsa ja hän opetti meitä paljonkin. Omaperäinen opettaja, ansiokas ja arvostettu. Kuuluin Teatterikoulussa niihin, jotka sai erikseen lauluopetusta. Sitä sai vain ne joilla katsottiin olevan mahdollisuuksia päästä laulamisella johonkin. Musta olisi voinut tulla laulaja, jollen olisi niihin aikoihin tupakoinut niin paljon. No, olenhan mä sitten joutunut laulamaan kahdessa isossa jutussa, Forumissa ja Viulunsoittajassa.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se on soittotaito, mun olisi pitänyt jaksaa paneutua siihen. Oon aina kadehtinut ihmisiä, jotka voi istua pianon ääreen ja tuosta noin tunnelmoida. Olisi tietysti hienoa osata maalatakin, mutta musiikki on vähän jäänyt kaivelemaan.”

Milloin olet kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista? ”Kyllä se alkoi hyvin varhaisessa vaiheessa. Kansakoulussa jo näyttelin yhdessä jutussa, joka oli hyvin suosittu. Muistan siitä sen, että pojat piti siinä jonkinlaista kuria tytöille ja mut puettiin mummoksi, joka tuli maalta ja mulle oltiin kauheen kohteliaita. Oppikoulussa näyttelin sadussa kettua ja mulla oli niin hyviä ilmeitä, että kaikki nauroi vedet silmissä jo harjoitusvaiheessa ja aattelin, että tämä se vasta on hienoa! Itse esityksessä mulla olikin sitten naamari ja olin hyvin pettynyt, koska kaikki ne ilmeet meni hukkaan kun naama ei näkynyt yhtään. Lapsena mä olin tosiaan hyvin vilkas ja oli opettajia, jotka huomasi sen ja tavallaan ruokkivat sitä. Lempäälän Nuorisoseurassa mä harjoituksia seuratessani innostuin näyttelemisestä enemmän, siellä oli ammattiohjaajiakin. Luulen kuitenkin, että suurin sysäys tuli siten, että koulussa piti pitää esitelmä ja olin unohtanut kokonaan, että on mun esitelmävuoroni. Vaihtoehtona oli lausua runo ja mulla oli päässäni Aleksis Kiven ”Ikävyys”-runosta kolme säkeistöä, ja mä pamautin ne esitelmän tilalla. Opettaja pisti mut sitten Teinikunnan kulttuurikilpailuihin esiintymään tämän myötä ja sain siellä toisen palkinnon. Sanotaan näin, että palo näyttelemiseen alkoi kytemään koulun näytelmissä ja Nuorisoseurassa, jossa taitavat ohjaajat näyttivät hyvin eteen, miten pitää tehdä ja sitten tapahtui tämä yksittäinen suuri onnistuminen opettajan suotuisalla avustuksella, ja siinä mun tulevaisuudensuunnitelmani saivat lopullisen niitin. Ainahan esimerkiksi naapurit olivat sanoneet, että Matista pitäisi tulla näyttelijä, en tiedä miksi. En osannut ajatella koko asiaa silloin. Ammatinvalinnanohjaaja oli aikoinaan sitä mieltä, etten tule ikinä pääsemään teatteriin, kun kerroin haaveistani. Ja minä olin sitä mieltä, että tuon lausuman perusteella varsinkin aion sen tehdä! Myöhemmin pääsin sitten Tampereen Teatteriin avustajaksi. Tosin musta piti tulla myös rakennusmestari, olin ollut harjoittelijana TVH:lla, mutta teatteri oli se juttu, mihin varsinaisesti tähtäsin”, Matti kertoilee.

”Tampereen Teatterissa tutustuin moniin näyttelijöihin, jotka opettivat ja preppasivat mua ja suosittelivatkin eteen päin. Nuoren ihmisen tielle osui sattumankin kautta montakin hienoa persoonaa, joiden seuraan lyöttäydyin ja jotka innostuivat siitä, että huomasivat mun olevan tosissani ja halusivat siksi auttaa.

”Kun menin ensimmäistä kertaa pyrkimään Teatterikouluun, mulle oli tullut armeijan palvelukseenastumismääräys ja olisin saanut toki lykkäystä kouluajaksi. Vilho Ilmari oli silloin koulun rehtorina ja hän sanoi, että ”Herra Nurminen, minusta tuntuu, että jos Te joudutte menemään heti koulun päätyttyä armeijaan ja vasta sitten ammattiin, niin Teistä tulee helposti entinen näyttelijä.” Myöhemmin kuulin, että olin tavallaan päässyt kouluun ensimmäisellä kerralla, mutta armeijan vuoksi päättivät, että ottavat minut sisään vasta toisella kerralla, jos satun pyrkimään uudestaan. Armeijan jälkeen olin ensin töissä hetken aikaa muualla, sitten pyrin Teatterikouluun uudestaan ja pääsin sisään. Tämä oli vuonna 1963, ja kouluhan toimi silloin Kansallisteatterin vintillä ja kesti kolme vuotta.”

”Samassa ryhmässä meitä oli kymmenkunta ja mehän oltiin melkoinen porukka : mm. Esko Roine, Vesa-Matti Loiri, Martti Palo, Kirsti Wallasvaara, Marjukka Halttunen, Seppo Heinola, Marja-Leena Kouki, Maarita Mäkelä. Jokainen ryhmästäni on saanut tehdä isoja töitä omalla tahollaan. Hyvin ansiokas kurssi!”

Viisikymmentä vuotta sitten, huh! Onko tässä matkanvarrella käynyt missään vaiheessa mielessä, että tekisit jotain muuta? ”On vähän hassua ajatella mitään muuta, koska aikansa tehtyäänhän sitä ei osaa mitään muuta. Jossain vaiheessa ajattelin, että ryhtyisin ohjaajaksi, mutta... Oonhan mä opettanut paljon ja myös ohjannutkin, ihan Teatterikoulusta saakka. Ensin aloitin Lempäälässä ja nyt viimeisimpänä täällä Hämeenlinnassa, Hauholla etenkin. Olihan mulla tietysti suuria haaveita kirjailijanurasta; näytelmiä, romaaneja, runoja... Vieläkin se haave vähän kytee tuolla jossain. Ei sitä koskaan tiedä...”, Matti myhäilee arvoituksellisesti.

Tuliko vastaus jo tuossa äsken...Miksi olet näyttelijä? ”Pohjimmiltaan se on ollut hyväksynnän ja huomion hakemista. . Mä olisin halunnut olla kovanaama, mutta musta ei ollut siihen! Kaikki kaverini pärjäsivät mua paremmin fyysisesti, mä taas olin enemmänkin ”sanamies”. Se oli mun tieni päteä ja mun piti olla koko ajan hauska. Koulussa lensin ulos luokasta monesti kun löin vitsiksi asian kuin asian, niin vaan oli tehtävä jotta sain ihmiset nauramaan! Itsevarmuutta olen saanut vasta paljon myöhemmin. Peitin ujouttani hölmöilemällä, jännitin uusia ihmisiä ja punastuin herkästi.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Kyllähän ne ovat muuttuneet paljonkin. Nuorena halusi kokea jotain suurta ja ajattelin, että tässä ollaan koko ajan suurten tunteiden äärellä enkä tekniikasta ajatellut mitään. Eläytyminen oli hyvin tärkeätä ja sitä hain itsestäni paljon. Fiksujen teatterialan ihmisten kanssa keskustellessa löytyi koko ajan uusia asioita. Mulla on ollut aina valtava kunnioitus vanhempia näyttelijöitä kohtaan.. Ja sitä varmuutta, jolla he suhtautuvat asioihin! Mä kätkeydyin hyvin pitkään sen taakse, että mulla on hyvä ääni ja olen komea! Kyllä! ”Hyvänen aika, eikö tämä riitä! Maailmahan on minun! Mitä muuta te tahdotte?” (Matti ottaa poseerausilmeen ja julistaa jylhällä äänellään) Herranen aika sentään, mä olin täynnä charmia. Hehehheh! Olin vähän kyllä pateettisuuteen taipuvainen, ääni vei sinne suuntaan. Radiossa tehtiin äänellä ja erilaisia asioita. Jyväskylän Teatterissa kaikki muuttui ykskaks, kun Pentti Kotkaniemi ohjasi ”Kuin rasvattu”-nimistä näytelmää ja mä menin päärooliin vähän sitä kautta, että pääroolin esittäjä ei ollutkaan oikeanlainen tyyppi. No, mä menin sitten rooliin ja meillä meni ”Bonan” kanssa sukset ristiin yhdessä kohdassa. Tuli vääntöä siitä, miten rooli pitäisi tehdä ja korotin vähän ääntäni. ”Juuri noin se pitää tehdä!”sanoi Bona. Ja kriitikko kirjoitti lehteen, että ”Nurminen on auennut” ! Ajattele, tämmöinen riita tarvittiin, jotta mä luovuin ulkokuorestani ja suojakuoresta, jonka taakse olin saanut mennä. Ulkoinen turhamaisuus siis jylläsi. Tuon jälkeen alkoi tietynlainen kasvaminen, ja mun oli helppo tehdä ohjaajien kanssa ja myös heitä vastaan töitä. Kun oltiin samalla aaltopituudella, musta sai irti hirveen paljon hyviä asioita. Jyväskylästä alkoi hyvä vaihe, ja se sai jatkua täällä Hämeenlinnassa, koska olin sopivanoloinen henkilö Raija Paalasen vastapeluriksi, ja sain heti hyviä rooleja.”

Matti poseeraa (c) Teatterikärpänen

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Voi, niitä viisaita ihmisiä on ollut niin paljon... Emmi Jurkka on opettanut mulle sellaisen asian, että tragedia on komediaa. Eli pateettisuus on täysin väärä lähtökohta tehdä vakavaa juttua, ihminen jolla on surua tai murhetta saa tehdä mitä vaan tunneryöppynsä keskellä. Ohjaaja Hannu Matti Tyhtilä markkinoi saman asian myöhemmin vastatunteena. On ollut hyvin monta ihmistä, jotka ovat antaneet mulle helmen ja oivalluksen, että noinhan se menee. Toiset ovat antaneet tehdä täysin vapaasti asioita, toiset kannustaneet kovasti, toiset ostaneet kaikki mielettömätkin ideani. Jokainen näistä on ollut ihan yhtä tärkeätä näyttelijälle. Mutta Tyhtilän kanssa ”Viimeisiä kiusauksia” tehdessä taisi syntyä se ajatus, että voi tehdä mitä vaan ja mitään ei voi tehdä väärin, jos sen uskoo todeksi. Tuo ajatus avasi vielä uuden tien, ja työtilanteissa jonkun toisen kautta olen oppinut paljon muutakin. Aina olen kantanut mukanani myös Matti Aron hienoa lausetta hänen kuultuaan, että saan tehdä Strindbergin ”Isän” roolin. ”Se on niin hyvä rooli, että sinäkään et sitä pysty pilaamaan!” Tuon koitan aina muistaa! Ja se riita Bonan kanssa sopii tähän joukkoon myös”, naurahtaa Matti.

Onko sinulla ollut omia ammatillisia ”esikuvia”? ”Ei sillä tavalla, mutta kyllä mä esimerkiksi Salmisen Eskon nostan määrätyllä lailla korkealle. Nuorena ihailin suunnattoman paljon Ossi Kostiaa. Ihailu on kyllä hassu sana. Nykynuorethan on valtavan taitavia moniosaajia, liikkuvat hyvin ja heillä on kaikenlaisia erikoistaitojakin. Ainut asia mikä erottaa nykynäyttelijän ja ”vanhan polven näyttelijän”, on puheilmaisu. Puhetekniikkaan ja äänenkäyttöön on tullut aitouden kustannuksella jonkin verran mukaan huolimattomuutta. Ennen pyrittiin jalostamaan jokaiselle niin hyvä ääni kuin mahdollista, vankentamaan sointivärejä ja muuta. Luulen, että nykyään ei kiinnitetä tähän asiaan niin paljon huomiota kuin ennen.”

Jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Kyllä mulla on englantilaisissa sarjoissa ja elokuvissa montakin suosikkinäyttelijää, mutta en ole koskaan ajatellut heitä siinä mielessä, että haluaisin näytellä jonkun kanssa. Äkkiseltään en saa kenenkään nimiä edes päähäni... Vastaan Sophia Loren, hän kuului mun nuoruuteeni.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Jos osaisin laulaa, haluaisin laulaa vaimoni Arjan kanssa dueton. Mutta kun en pysy nuotissa, niin mua jännittäisi ihan kauheasti hänen kanssaan laulaminen. Heittäydyn nyt kappalevalinnassa korkealentoiseksi ja vastaan, että Eino Leinoa sen olla pitää!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Varsinaisesti ammatissa olen näytellyt Teatteri Jurkassa, Radioteatterissa, Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Vaasan Kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa. Pyynikin Kesäteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Mikkelin Kesäteatterissa ja Maalaiskomedioita näyteltiin sekä Oulussa että Joensuussa. Ai niin, ja Hämeenlinnan Kesäteatterissa olin mukana mm. Olviretkessä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Kyllä ne tänne Hämeenlinnaan sijoittuu... Strindbergin ”Isä”; Marius, Fanny ja César-trilogia ja siinä Césarin rooli; ehdottomasti ”Veijari Jones”, johon sain lopettaa. Nautin myös aikanaan siitä, että sain näytellä ”Papin perheessä” pastori Valtaria. Oon saanut tehdä niin paljon hyviä ja isoja rooleja. Tietyllä lailla tuo Veijari Jones jäi kyllä mieleeni, koska Snoopi Siren oli ohjaajana niin erikoinen. Ideoita pursusi hänestä niin valtavasti ja yritin pysyä mukana. Pidin siitä näytelmästä hyvin paljon, se oli niin monimuotoinen. Ja sitten se päärooli huoltoasemanpitäjänä ”Kuin rasvattu”-näytelmässä Jyväskylässä (se mistä riideltiin Bonan kanssa), siitä aukesi uusi meininki ja se on sillä tavalla ollut mulle henkilökohtaisesti tärkeä rooli. ”Viimeinen vuode”-näytelmän IT-miljonääri oli myös uskomattoman hieno rooli tehdä. Kuikkaniemen Mattihan ohjasi sen.”

Miten määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? Millaisessa tilanteessa se sinulle ilmenee? ”Se teatterin lumo/taika löytyy nimenomaan vuorovaikutuksesta ja siitä, että ihminen tulee teatteriin aina uudestaan ja uudestaan, koska on saanut sieltä mukaansa jotain. Jos mukaansa ei saa mitään, hän ei palaa takaisin. Nykyään vaikuttaa vähän siltä, että taikaa on siinä, että otetaan joku tähti vierailemaan ja ihmiset näkee hänet livenä. Se ei tuo taikaa teatteriin. Vuorovaikutuksesta se löytyy! Ja työryhmän hyvästä fiiliksestä lavalla, se tuntuu katsomossakin asti.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi erityisesti se, kun menemme vaimon kanssa yhdessä erilaisiin tilaisuuksiin ja tapaamme siellä tuttuja, mukavia ihmisiä. Molemminpuolisen ilon kokeminen näissä tilaisuuksissa on se suola, joka saa tuntemaan että kyllä elämä on kivaa! Vaikkakin näissä tilaisuuksissa monta kertaa aletaan heti puhua sairauksista, mutta ensimmäinen vaihe on se, että kylläpäs on kiva nähdä! Heh!”

Podetko/poditko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä mä jännitin ja jännitän edelleen. Aina kun mä nykyäänkin menen yksin esiintymään jonnekin, niin edellisenä yönä nukun erittäin huonosti, vaikka juttu olisi sellainen, jota olen esittänyt ties kuinka monta kertaa. ”Viulunsoittaja katolla”-musikaalia ennen olin ollut pitkään poissa näyttämöltä ja Tevjen rooli vaati ihan oman keskittymisensä. Piti saada oma rauha ja tehdä kaikki rituaalit, jotta oli varma siitä miten sen kuuluu mennä. Ramppikuumetta siis poden ja pitääkin potea. Emmi Jurkka aina sanoi, että teatteriin pitää tulla vähintään tuntia ennen. Ensin aistitaan teatterin henkeä tilassa, sitten istutaan peilin ääreen, katsotaan itseä ja todetaan, että ”tuossa tuo nyt on ja kohta se on joku toinen” ja muuntumisprosessi rooliin vaatii tietyn ajan myös. Emmi oli tästä aina hyvin tarkka.”

Millaisia ovat olleet omat valmistautumisrituaalisi? ”Ne muotoutuu aina harjoitusten aikana ja vaihtelevat. Omana juttuna mulla on aina ollut sellainen pieni näyttämörukoushetki.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Täällähän Marius, Fanny ja César-näytelmässä oli se kuuluisa korttipelikohtaus, jossa Ekosen Harri tippui jokaikinen kerta. Me tehtiin se Viitasen Raimon kanssa aina niin, että Harri tippuu taatusti. Samassa produktiossa oli toinen kohtaus, jossa Harri oli kuolemaisillaan ja kaikki oltiin siinä sängyn vierellä ja nypittiin sen rintakarvoja. Heheh! Kaikenlaisia konsteja oli. ”Kunnon komediassa” oli myös kohtaus, jossa kaikki näyttämöllä ja yleisössä naurettiin. En meinannut millään päästä siitä kohtauksesta eteen päin. Joku huusi privaatisti vielä ”Hyvä Nurminen!” Pienessä Kauhukaupassa esitin sitä kasvia ja vävypoika pelasi siihen aikaan vielä kiekkoa, olin selin yleisöön ja kuulokkeet päässä kuuntelin pelejä, ja käsimerkein näytin aina pelitilanteita. Sitten oli se näytelmä ”Tyttö, joka halusi naida kalkkunan”. Voi jestas, Risto Korhonen on sellainen, että kun sille tarjoaa jotain, se lisäsi mukaan omiaan ja mun oli lisättävä taas, en voinut antaa Ristolle periksi. Viitasen Leena alkoi jo melkein itkeä, kun sitä nauratti lavalla niin kauheasti. Korhoselle ei kannata antaa siimaa yhtään, se on aivan mahdoton tapaus! Jyväskylässä tapahtui myös kaikenlaista. Yhdessä näytelmässä eräs roolihenkilö oli juuri tapettu ja makasi ruumiina lattialla, ja näyttelijä siinä vahingossa pieraisi. Hieno rouvashenkilö sanoo repliikkinsä seuraavaksi ”Hänet pitää siirtää, ettei hän ala haista”. Ai kauheeta, meidän muiden piti seistä siinä ruumiin vieressä, mutta nauratti niin paljon että oltiin kaikki kontillamme ja ruumis itsekin hytkyy siinä naurusta. Kauhee tilanne!” Matti nauraa hysteerisenä.

Tässä välissä pidimme pienen kahvipaussin, jonka aikana Matti kertoi paljon muitakin juttuja. Olisi pitänyt olla nauhuri päällä silloinkin!

Jatketaanpa. Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Parhaat muistot liittyy kyllä Viulunsoittajaan. Jännitin laulamista ihan hirveästi ja etenkin Leponiemen Jonin kannustus oli huikeaa. Arvostin hänen musikaalisuuttaan todella. Se lämmitti mieltä todella paljon, ja ennen esitystä meille muodostui yksi rituaali, joka vaikutti esityksen sujuvuuteen todella paljon ja pidin sitä hyvin tärkeänä. Peltosen Liisalta sain kohtaustemme sisällä myös valtaisaa lämpöä, minähän isänä lähetin hänet pois. Se lämpö kantoi todella pitkälle, autoimme toisiamme. Viulunsoittajaa oli muutenkin ihanaa tehdä, mulla oli ainakin sellainen tunne, että kanssanäyttelijät olivat erityisen iloisia siitä, että minäkin sain olla mukana. Kaikkien kanssa yhteisissä kohtauksissa oli todella hyvä olla.”

Tulevia projekteja? (huom. tämä siis tehty toukokuussa 2014) ”Ensiksi ohjaan syksyllä Lempäälään komedian ”Vaimoni on toista maata”, joulukuussa on teatterissa taas ”Puheevuoro kaatuneilla” ennen itsenäisyyspäivää.” (huom. Helmikuussa 2015 tulee Hämeenlinnan Teatterissa ensi-iltaan näytelmä ”Sibelius – Kohtalonyhteydet” ja siinä Matilla on Mannerheimin rooli.)

Teatterille tehtyjen ”omien juttujen” lisäksi olet toiminut juontajanakin ja taikatemppujen parissa myös? ”Lapsille olen tehnyt taikatemppuja ja teatterilla tein aina vappushowssa niitä. Nyt oon tehnyt UNICEFin merkeissä ja tarhoille on käyty tekemässä. Sehän on ollut mulle enemmänkin harrastus ja syntyi aikanaan Lastentapahtumasta. Lapset kun eivät jaksaneet kuunnella satuja niin pitkään, joten me teimme taikatemppuja sinne väliin. Jäin siihen koukkuun ja aion kyllä jatkaa sitä harrastusta. Mullahan on nyt myös sellainen Löydä äänesi-projekti käynnissä. Teen taikatemppuja ja samalla kerron kaiken oleellisen ilmaisutaidosta, mitä tarvitaan esiintymistaitoon.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Onni on iloa, joka ei tuota surua muille. Muunlainen onni on itsekkyyttä”. Tämä on yhdestä elokuvasta ja se on syöpynyt mun mieleeni. Hienosti sanottu, eikö?

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Tämä maailma kun on nyt tällainen, on kauhean vaikeaa antaa sellaista neuvoa joka varmasti kantaa... Tärkeintä olisi olla itselleen rehellinen. Kysyä, että olenko minä todella tätä mieltä?”

Osaatko imitoida ketään? ”Aikanaan radiossa imitoin Heikki Kahilaa. Yrjö Jyrinkoskea imitoin myös usein, hän oli Suomen kuuluisin ääni. Varsinaisesti en ole harrastanut imitointia, ihan huomaamattani olen joskus saattanut moista harjoittaa ”sopivassa mielentilassa”.”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Haluaisin olla Peter Pan Mikä Mikä-maassa. Haluaisin säilyttää tämän lapsenmieleni ikuisesti.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Se riippuu tietysti vähän siitä, että minkä ikäisenä naisena aamuun heräisin, heh. Näillä vuosilla lähtisin Stockmannille juomaan leivoskahvit. Nuorempana menisin ja iskisin itselleni nuoren komean rakastajan.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä viihdykettä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Onko siellä valoa? Ottaisin karttapallon, ei muuta. Paitsi juustotarjottimen ja makeahkoa punaviiniä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kaukoputken! Patonkia ja punaviiniä. Ja juustoja.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Mä menisin ehdottomasti Aurinkokuninkaan hoviin Ranskaan. Aamuiset lääkärintoimet kiinnostaa etenkin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä vien sut kotiin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Lämpö

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Kylmä

- Mikä sytyttää sinut? - Ystävät

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Kovuus

- Suosikkikirosanasi? - Jumalauta

- Mitä ääntä rakastat? - Linnunlaulu

- Mitä ääntä inhoat? - Kollin mouruamista

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Sisäministeri

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Presidentti

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiva!