Tyhjä joukko / Q-teatterin Nuorten Teatteri

Tyhjä joukko / Q-teatterin Nuorten teatteri, Q-teatterin iso näyttämö

Ensi-ilta 17.5. 2015, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat : Työryhmä

Ohjaus ja dramaturgia : Jaana Taskinen ja Outi Condit

Visuaalinen suunnittelu : Tomi Flyckt

Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys : Jani Orbinski

Näyttämöllä : Maija Alander, Otso Aunola, Samuli Hokkanen, Riia Hätönen, Maj Ilola, Paavo Jokinen, Kaisla Kemppainen, Tommi Kokkonen, Ainu Kortelainen, Elmeri Latvanen, Rosanna Liuski, Meri Luukkanen, Jalmari Pajunen, Riina Pitkänen, Kirre Ranin, Diego Salvador, Kerkko Sariola, Sonja Sassi, Vilma Sippola, Freddie Sukura, Sara Vapaavuori, Veera Wahlroos ja Taika Wiikari

 Olin katsomassa ensimmäistä kertaa Q:n Nuorten teatterin esitystä tasan viikko sitten, ja näkemäni esitys oli toiseksiviimeinen veto tästä. Tiesin, etten ihan heti ehdi kirjoittamaan näkemästäni ja kokemastani ja siksi olinkin heti kotiuduttuani tehnyt ihan peräti muistiinpanoja asian tiimoilta. Tätä en siis usein harrasta, silloin vain jos ihan ehdottomasti pitäisi tiettyjä asioita muistaa. Kaivelin muistiinpanot esiin vain huomatakseni, etten saa käsialastani mitään selvää! Olen kirjoittanut paperille yksittäisiä sanoja ja muistikuvia kuin pikakirjoituksella, ihan kuin olisi ollut hoppu muistaa 'vielä tämä ja tämä ja ai niin sekin vielä'! Hämmentävää, lähes tajunnanvirtaa paikoitellen. Näillä siis mennään ja katsotaan mihin se johtaa...

 Tässä ensinnäkin ote muistiinpanoistani satunnaisessa järjestyksessä : Suvivirsi. Tempautuminen. Ajassa kiinni. Ludwig Lentäjä ja Samurai. Menneet sukupolvet. Darude. Kermavaahto. Afrodite.

Tyhjä Joukko (c) Saara Suomäki, kuvankäsittely Pate Pesonius

 Viikko sitten olin paikalla reippaasti etuajassa ja näyttämön puolella vielä melskeestä päätellen haettiin kierroksia tulevaan koitokseen. 'Metsäkukkia' kajahti useampaankin otteeseen, mietin että mitä ihmettä siellä nuoriso hoilaa vanhempieni häävalssia (tänä vuonna 50v avioelämää täyteen, joten kauhean tuoreesta hitistä ei ole kyse). Näin esiintyjäjoukon mielessäni kirmailevan ympäri salia kiihtyvällä vauhdilla, täynnä energiaa. Odotukseni olivat korkealla. Sitten näyttämön puolella hiljeni ja meidät katsojat päästettiin sisälle.

 Jaahas, 'Jotain toista'-näytelmän lavasteet. Mikäpäs siinä, monitasoisuus toimii varmasti tässäkin. Parisenkymmentä nuorta astelee lavalle ja pyöritys alkaa. Tempautuminen on päivän sana ja mukana mennään, halusit tai et. Minulla tulee heti alussa jo suru puseroon, koska näyttämöllä on kerralla mielenkiintoisia persoonia ja tyyppejä ihan liikaa enkä oikein tiedä kenen menoa milloinkin seurata. 'Haa, mikä katse silmissä! Jestas mitä tuo tuolla oikein tekee! Kylläpäs on kiintoisanoloinen tyyppi tuo. Mikäs asento se tuo on' jne.

 Jos oikein ymmärsin, ollaan jonkinsorttisessa välitilassa, jossa sekalainen joukko Peter Panista tuttujen 'kadonneiden poikien' kaltaisia tyyppejä yrittää jotenkin luovia eteen päin. "Tyhjä Joukko on esitys nuoruudesta, välitilasta lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Esitys identiteetin etsinnästä ja yksinjäämisen pelosta. Halusta tulla miksi tahansa tai ei miksikään. Esitys uskosta, toivosta, rakkaudesta, totuudesta, kauneudesta ja suuruudesta." Näin esityksen nettisivut siis kertoivat. Elli-niminen neitonen on jotenkin joutunut joukon keskelle, ja Ludwig Lentäjä sekä Samurai toimivat vähän niin kuin oppaana.

 Seuraa liki puolitoistatuntinen myllytys ja ajatusten tuuletus, ilman väliaikaa. Huomaan pohtivani useampaankin otteeseen, että voi jestas miten raikkaita ajatuksia ja uudenlaista lähestymistä moneenkin eri asiaan. Välillä huomaan myötäileväni hyväksyvästi mukana tyyliin 'Juuri noinhan se menee' ja hetken kuluttua kaikki onkin taas päälaellaan ja äskeiset aatokset täysin kalkkisten hommaa. Ihailen nuorten vauhtia ja rohkeutta, herkkyyttä ja asennetta. Rakastun ihan jokaiseen vuorotellen. Haluaisin olla Sandstormin tahdissa joraamassa lavalla mukana. Lauletut kappaleet tuntuvat tutuilta ja samaistuttavilta, vaikka kuulen ne ensimmäistä kertaa.

 Ja sitten vauhti ykskaks hiipuu ja väki tulee katsomon puolelle ja peräänkuuluttaa 'menneitä sukupolvia' astumaan lavalle ja näyttämään, että miten homma nyt sitten tulisi muka hoitaa jotenkin paremmin. Mitä hittoa, joutuuko tässä kenties lavalle itse? Ehei, kunniakujaa pitkin saapuu kaksi herraa lavalle ja koko esitys saa absurdin käänteen jälleen kerran. Brothers of Destruction hämmentää ja huvittaa. Tuollaisiako me nyt ollaan. Metsäkukkia lähtee soimaan. Nuoriso huutelee omia kommenttejaan katsomosta, ensimmäistä kertaa älypuhelinten loimotuskaan ei minua häiritse.

 Esityksen juonta on mahdotonta kuvailla. Hirmuinen määrä erilaisia kohtauksia, jokainen vuorollaan pääsee ääneen enemmän tai vähemmän. Nautin ihan jokaisesta hetkestä. Välillä naurattaa, välillä liikutun. Ennen kaikkea vaikutun. Afrodite pistää satunnaisotannalla partioleirillä tytön ja pojan telttaan muhinoimaan saadakseen nämä rakastumaan, mutta ihan niin kätevästi se ei loppupeleissä käy. Pojat seisovat rintamassa ja kertovat vuorollaan ajatuksiaan siitä, millaista on olla mies ja mitä mieheltä odotetaan. Mies ei koskaan itke, toteaa yksikin nuorimies kyyneleet silmissään. Tytöt kertovat ajatuksiaan naiseudesta.

 Loppulaulun aikana minulle tulee fiilis, että ollapa tuolla lavalla mukana heilumassa näiden ihanien nuorten kanssa. Ja että nytkö tämä jo loppui. Niinpä. Miksi tulin katsomaan vasta loppupään esitystä? Jos olisin ollut heti ensi-illassa, olisin parhaassa tapauksessa ehtinyt vielä uusintakierrokselle, sillä näkemäni olisi vaatinut ehdottomasti toisen katsomiskerran. Niin paljon ajateltavaa ja pureskeltavaa tuli lyhyessä ajassa, nopeassa tahdissa. En siis ihan pysynyt kärryillä, mutta roikuin sitkeästi mukana kuitenkin.

 Ulkona tuli samanlainen olo kuin syyskuussa Kansallisteatterin Vanja-enon jälkeen. Tarve julistaa jotain asiaa maailmalle, ihan mitä tahansa! Ja tuli tunne, että olen elossa ja onnellinen siitä! Jännä olo. Takanani ovesta tuli ulos kaksi ikäistäni miestä, joista toinen sanoi esityksen olleen hänelle kuin sekoitus Lapualaisoopperaa ja Kellopeliappelsiinia. Varsin mielenkiintoinen näkökulma, ja oli pakko kääntyä katsomaan taakseen. Katsemme kohtasivat hetkeksi ja tuli jonkinsortin yhteys. Perustelut jäi häneltä kuulematta, mutta varmasti riitti heillä kotomatkalla keskusteltavaa. Minä suuntasin yksin kotiin ja märehdin asioita. Jotenkin mieleeni tuli tietyllä tavalla Kaspar Hauser, mutta myös käänteinen Vanja-eno. Nelikymppinen Vanja suree tekemättömiä hommia ja elämätöntä elämää, vuosien kulumista hukkaan. Tyhjä Joukko suree tulevaisuutta ja pelkää jämähtämistä jo ennalta. Kun pitäisi tietää jo nyt, mitä myöhemmin haluaa tehdä. Suree ja pelkää? Vai teinkö minä sen heidän puolestaan. Herätys ja lekalla päähän!

 Tällä hetkellä olen ehdottoman onnellinen ja jopa kiitollinen siitä, että kävin esityksen katsomassa. Miksen ole aiemmin käynyt Q.n nuorten juttuja katsomassa? Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan. Jotenkin koko maailma aukeni hetkeksi uudella tavalla ja tämä olikin täydellinen päätös kevätkauden teatteriesityksilleni.