Sivut

maanantai 5. lokakuuta 2015

Tabu / Kansallisteatteri

Tabu - ihmisen ääni / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 4.10. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti : Timo K. Mukka

Ohjaus ja dramaturgia : Kristian Smeds

Esiintyjät : Seela Sella ja Tero Jartti

Musiikki : Pekka Kuusisto (mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta)

Valosuunnittelu Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

(c) Kansallisteatteri

 Aurinkoinen, lokakuinen sunnuntai ja pitkästä aikaa sunnuntaimatineanäytös. Ensi-ilta. Olen nähnyt joskus viime vuosituhannella 'Tabu'-elokuvan ja olin varma siitä, että nyt tultaisi näkemään jotain aivan muuta. Itse asiassa en elokuvasta paljoa edes muista, ja hyvä niin. Istun ensimmäistä kertaa parvekkeella, hyvät näkymäthän sieltä on.

 Ohjaaja Smeds pyytää kohteliaasti, että ihmiset sulkisivat matkapuhelimensa ja muut laitteet, eivätkä kaivaisi niitä esiin missään vaiheessa esitystä. Tärkeä tiedoitus muutenkin, mutta juuri tässä esityksessä ne häiritsisivät todella paljon. Pian ymmärsinkin, että miksi.

 Valot sammuvat ihan kokonaan. Istumme pilkkopimeässä todella kauan. On myös hiirenhiljaista. Hiljaisuus ja pimeys kestää todella kauan, kukaan ei uskalla yskäistäkään. Joku supattaa vierustoverilleen takanani. Olisivat nyt hiljaa, kun kerrankin olisi mahdollisuus! Pimeys rikkoutuu, kun Seela Sella sytyttää lavalla jossain kauempana kynttilän palamaan.

Puolitoista tuntia myöhemmin olen niin totaalisen pihalla kuin katsoja voi vain olla! Jo heti alkumetreillä ajattelin, etten ymmärrä tästä spektaakkelista yhtään mitään enkä sitten edes yrittänyt tehdä mitään tulkintoja. Annoin mennä vaan, tulkoon lavalla vastaan ihan mitä vaan.

 Ja siellähän tuli. Appelsiineja, hiomalaikkoja, Joker-kasvoinen Tero Jartti, kynttilöitä, hikistä yläkroppaa, tahmeaa lattiaa (tuntui siltä, että omatkin kengät juuttuu lattiaan kiinni), ristejä, ruumiita, päällevyöryvää musiikkia, pieniä viulisteja, valojen ja varjojen loputonta ja kiehtovaakin leikkiä. Ja yksi ainoa puhuttu repliikki (joka sekin tuli nauhalta). Lopussa taas täysi pimeys, jonka turvin haukottelin muutaman kerran leveästi kenenkään huomaamatta. Hiljalleen katoava musiikki, jonka jälkeen loputtoman tuntuinen hiljaisuus.

 Vähitellen katsomon ja lämpiön välisiä ovia avataan yksi kerrallaan, ja valo täyttää salin pikku hiljaa. Takanani aprikoidaan, että onkos nyt väliaika. Minulla on oudon levollinen olo. Jotenkin alkukantainen, puhdistunut olo. En osaa edes selittää. Katselen hämmentyneenä ympärilleni. Osa katsojista näyttää yhtä hämmentyneeltä, osa kiusaantuneelta, osa pudistelee päätään, osalla silmät kiiluvat jännällä tavalla. Aploodeista huolimatta kukaan ei tule kumartelemaan lavalle. On vain pimeä, tyhjä lava, niin kuin alussakin.

 Jos tämä olisi ollut elämäni ensimmäinen teatterikokemus, olisi se saattanut jäädä myös viimeiseksi. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tuli eteeni tässä vaiheessa eikä vuosia aiemmin. Kerran elämässään voi jotain tämänkaltaista nähdä ja kokea, vain kerran. Tämä ei ollut teatteriesitys, vaan jotain aivan muuta. En edes tiedä mitä. Tajuan ehkä joskus myöhemmin.

 Bloggaajakollegani Isan kanssa tapasimme ennen esitystä ja esityksen jälkeen, ja vertailimme kokemuksiamme heti tuoreeltaan. Jännä lukea Isan mietteitä myöhemmin. Tabusta ehti ensimmäisenä kirjoittamaan kuitenkin Katri Kekäläinen Huminaa-blogissaan.

1 kommentti:

  1. Hurjaa! Kuulostaa aikamoiselta esitykseltä, ei tästä nyt osaa sanoa että millaiselta mutta kuitenkin. Huh, sanon vaan. En tiedä ehdinkö itse katsomaan, mutta onneksi voi täältä kollegojen blogeista lukea että mitä ihmettä.

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).