Vampyyrien tanssi vol 2

 No niin. Kuten jo etukäteen arvelinkin, oli minun mentävä katsomaan Vampyyrien tanssia uudelleen. Ensi-illasta on vierähtänyt reilut pari viikkoa ja vaikka enskaritunnelmista kovasti nautinkin, heiluivat suurimmat suosikkini silloin ensemblen puolella ja heitä koetin riviltä 14 silloin kovalla yrittämisellä bongailla milloin missäkin. Vähän yllättäen parhaiten jäi silloin mieleeni Laura Alajääsken Magda-palvelija ja Twitterin puolella käydyssä kiivaassa keskustelussa ehdin jo ilmoittautumaan #TeamMagda-porukoihin vahvimmin. (Suosikeillani tarkoitan tässä tehoketjua Saari-Toiviainen-Leppänen, joista jälkimmäinen on nähty moneenkin otteseen ja pari ensimmäistä ainoastaan kerran, mutta sitäkin suuremmalla vaikutuksella.)

 Tällä kertaa löysin itseni rivin 9 keskeltä, joka siis käytännössä tarkoittaa riviä seitsemän, koska kaksi ekaa riviä on poistettu. Enskarissa edessäni istui pitkä mies, joka vei parhaat näkymät moneen otteeseen ja jouduin kurkistelemaan. Huokaisin helpotuksesta, kun tällä kertaa Marco Bjurström ei istunut suoraan eteeni vaan parin penkin päähän. Se olisi ollut jo huonoa tuuria.

 Kun Koukol (edelleen Juha Jokela) oli saanut alun urkuspektaakkelinsa soitettua, paikalle saapui Alfred (Miiko Toiviainen) ja sydämeni suli välittömästi. Samalla tapahtui outoja asioita, sillä heräsi ihan äidillisiä tunteita tuota kiharakutrista nuorukaista kohtaan, joka silmät suurina ihmetteli maailman menoa. "Voi poikakulta mihin olet joutumassa! Tulehan äkkiä pois sieltä niin mennään lukemaan sarjakuvia, juomaan kaakaota ja syömään keksejä." Ymmärrän nyt paremmin myös omaa äitiäni, joka on jokaisessa välissä huokailemassa "Voi että!" Vielä kun Alfred hymyili, koko maailma tuntui paremmalta paikalta.

Proffa ja Alfred (c) Mirka Kleemola 

 Noh, tarinan edetessä tuli tehtyä havaintoja siitä, että Risto Kaskilahti sopi ensembleen oikein mainiosti, eli ei osunut silmään mitenkään erityisen häiritsevästi, vaikka kiintiöni onkin täynnä. Mikko Vihmaa en meinannut aluksi edes tunnistaa sieltä joukon keskeltä, mutta pituuden mukaan hänet oli sitten lopulta helppo bongata. TeamMagda sai yhden jäsenen vähemmän, sillä Sanna Majuri lauloi kyllä äärimmäisen upeasti ja "Kuolema on kummaa" on edelleen tykkibiisi, mutta muuten en oikein lämmennyt Magdalle. Kari Mattilan Chagal oli oikein hyvä kaikinpuolin eikä mennyt missään vaiheessa överiksi. Anna Victoria Erikssonin Sarah oli todella ihastuttava ja taisin tykästyä häneen Raili Raitalan Sarahia enemmän. Olin myyty kreivin esitellessä tanssiaisissa daamiaan, joka posket hehkuen kulki kauniisti punaisessa juhlamekossaan. Voiko olla enää kauniinpaa!

Tanssiaiset alkavat (c) Mirka Kleemola 

 Herbertin ensiesiintyminen ei yllättäen nyt aiheuttanut minkäänlaista joukkohysteriaa yleisön keskuudessa, olin vähän ymmälläni tästä. Hän vain tuli, heilautti viittaa ja se siitä.

Isä katsoo ylpeänä poikaansa (c) Mirka Kleemola 

 Shown meinasi varastaa sitten Tuukka Leppäsen hillitön Abronsius-proffa useampaankin otteeseen. Vaikuttaisi vähän siltä, että jututkin vaihtelevat esitysten mukaan? Kirjastossa teoksia hypistellessään käteen kun osui Kamasutra ja siihen proffa tokaisi, että "tämä onkin jatko-opintoja varten". En muista, että mainittiinko aiemmin "Helka-neiti kylvyssä ja muita saksalaisia klassikoita". Herbertin ahdistellessa Alfredia ja proffan saavuttua paikalle h-hetkellä (kirjaimellisesti...) tämä loihe lausumaan "Laita se nahkavaarna takaisin sukkaan ja ala painua!" En ollut uskoa korviani! Ja olihan siellä loppupuolella kohtalaisen irroittelevaa jammailua, twerkkausta ja takapuolen hinkkausta kreivin jalkaa vasten. Bravo!

 Vampyyreitä oli hienoa katsella lähempää, nähdä kaikki taidokkaat maskit ja eleet paremmin. Suosikeikseni kohosivat tällä kertaa parrakas rastatukka (taisi olla Unto Nuora?) sekä se monen hehkuttama Wolverine-henkinen vampyyri (Sami Paasila kaiketi). Hieno kohtaus oli se, miten seinätaulun hahmot heräsivät eloon ja aloittivat hitaan vaelluksen. Seurasin muutenkin tanssijoita nyt enemmän, ihastelin musiikin monimuotoisuutta ja rakastuin Carpe Noctemissa kuultuun laukkaavaan kitaraan. Siinä oli menoa ja meininkiä.

(c) Mirka Kleemola 

 Ja kyllä, Jonas Saaren kreivi von Krolock oli kaiken sen odotuksen arvoinen. Jonas teki minuun pari vuotta sitten äärimmäisen suuren vaikutuksen Tampereen Teatterin Les Misin Javertin roolissa ja siitä asti olin odottanut näkeväni ja kuulevani miestä taas livenä. Kun "Jumala on kuollut" alkutahdit lähtivät soimaan ja kreivin hahmo ilmestyi savun keskeltä, taisin unohtaa hengittää kokonaan. Jotenkin se ryhdikkyys ja tietynlainen rauha ja varmuus , joka miehestä huokuu, iski nyt vielä kovemmin meikäläiseen. Kulmien kohottelua juuri oikealla hetkellä. Onneksi tätä herkkua ei tarvinnut odottaa kahta vuotta kauempaa, ja keväällä on mahdollista nähdä sama upeus vielä halutessaan moneen kertaan. Moni on hehkuttanut Mikko Vihman kreivin tulkintaa ja kyllähän hänkin ON varsin pätevä rooliinsa, mutta minun sydämeni sanoo toisin.

(c) Mirka Kleemola 

 Eipä tämä toinenkaan kirjoitus mitään asiantuntijalausuntoja tarjonnut, ei suinkaan. Edelleen mennään fiilispohjalta ja siinä minä olen oman itseni paras asiantuntija. Jaa mihinkö tiimiin minä nyt haluan kuulua? Haluan kuulua #TeamAlfredKrolockAbronsiukseen. Sellaista ei kuulemma voi olla ja valinta pitäisi tehdä, mutta hei, mun tiimi ja mun säännöt.

 Pakko muuten mainita sellainen huomio, että hyvin ei rakkausasioissa ole mennyt Miiko Toiviaisen roolihahmoilla. Viime kesänä Mikael Saari vei neidon Miikon Albertin nenän edestä ja nyt tulee takavasemmalta (itseasiassa oikealta, jos tarkkoja ollaan) toinen Saari, joka vie naisen Alfredin käsistä! Epäreilua, että kesällä nuorukaiselle jäi käteen vain kampa ja nyt pesusieni. Joskohan kolmannella kerralla lykästäisi? Täytyy vain toivoa, että roolihenkilön nimi ei ala A-kirjaimella eikä mukana ole ketään Saari-sukunimen omaavaa... Vai miten olisi tv-sarja "Unelmien poikamiesvampyyri"?