Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 17.2. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Pirjo Valinen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgit Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä

Rooleissa : Eero Aho, Marja Salo, Esko Salminen, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Leo Honkonen, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen

 Lähes viikko on kulunut siitä, kun näin Mahdolliset maailmat. Yleensä pyrin kirjoittamaan mahdollisimman pian esityksen jälkeen, koska siten näytelmä on vielä tuoreessa muistissa ja uusia ajatuksia ei ole kovasti virrannut pääni sisälle mediatulvan ja ylipäätään elämän myötä. Tässä tavassa on omat kompastuskivensä, koska monesti ahaa-elämyksiä herää välillä viikkojenkin jälkeen ja jälkikäteen tuntuu, että moni teksti on liian hätäisesti kirjoitettu ja etenkin julkaistu (esim. KOM-teatterin "Pasi was here" on auennut viime aikoina ihan uudessa muodossa). En ole kuitenkaan lähtenyt tekstejäni muokkailemaan, koska se ei ole oikea ratkaisu. Niin kirjoitin kun sillä hetkellä tuntui.

Antti kohtaa Antin 

 Nyt tuntuu siltä, että aika on kypsä tälle kirjoitukselle. Kaikki somekanavat on suljettu, jotta pystyisin täydellisesti keskittymään kirjoitustyöhön. Vieressä on inspiraatiosuklaata valmiina paloina ja muutama lippulappunen täynnä sanoja ja lauseita. Muistiinpanoja. Kyllä. Esityksen jälkeen istuin junassa ja kirjoitin paperille tärkeitä asioita, etten vaan unohtaisi niitä. Tänään kun muistiinpanojani lueskelen niin huomaan, että aika syvällä on kotomatkalla käyty. Kellarin puolellakin. On pohdittu omia valintoja. Jos olisin vastannut sille yhdelle kyllä enkä ei. Jos olisinkin sen sijaan vastannut ei sille toiselle tyypille. Ehkä en olisi ollut nyt ollenkaan katsomassa tätä näytelmää, enkä kiinnostunut teatterista lainkaan koskaan ikinä! Tuona torstaina olisin voinut olla kuskaamassa poikaani harrastuksista toiseen tai pitkällä lenkillä koirani kanssa. Eihän minulla ole edes ajokorttia eikä liioin poikaakaan ketä kuskata. Eikä koiraa. Voi olla, että minua ei olisi ollenkaan, jos vanhempani olisivat valinneet toistensa sijaan jonkun toisen tai minun suhteeni päättäneet jotain muuta. Minähän olisin voinut syntyä jonnekin aivan muualle, johonkin täysin toiseen aikaan, olla joku täysin muu. Olisiko se sitten jotenkin muka parempi/huonompi asia? Eikö kuitenkin ole hyvä näin, koska nimenomaan tässä elämässä ja tässä elämäntilanteessa menin ja näin Mahdolliset maailmat? Ja nyt on hyvä olla. Ilman menneisyyttäni en olisi minä nyt.

 Yleensä siis en kirjoita muistiinpanoja, vaan näin kirjoitushetkellä matkaan ajatuksissani luultavasti jollain metrovaunun tapaisella takaisin siihen tilanteeseen kun katsomossa istuin. Minulle luonteva tapa, mutta nyt se on vaikeaa. Fyysisesti istuin kyllä katsomossa ja olin läsnä koko kolmetuntisen, mutta kävin monessa muussakin paikassa aikakoneella. Olin sohvalla kuuntelemassa, kun villatakkinen mukava setä kertoo telkassa satua Hiirimorsiamesta. Olin rustaamassa ensimmäistä työhakemustani, joka heti napsahti kohdilleen ja tällä tiellä ollaan. Entä jos jonkun muun hakemus olisi noussut silloin pinosta? Näin itseni makaamassa kippurassa varastohuoneen lattialla, pelosta vapisten. Olisin käynyt peittelemässä itseni viltillä ja sanomassa, että jaksa vielä hetki, pian on helpompi hengittää.

 Teatterin katsomo on minulle ehkä turvallisin paikka maailmassa. Tunnen olevani turvassa, vaikka mitä tapahtuisi ympärilläni ja silmieni edessä. Tuo mitä näin ei tapahdu minulle, vaan jollekin toiselle. Kuvitteelliselle hahmolle. Ja kuitenkin se tapahtuu myös minulle, juuri sillä hetkellä. Ja henkilölle vieressäni ja takanani, ja jokaiselle kuitenkin eri tavalla. Kaikki on mahdollista. Yhtään ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Jotkut tietävät, mutteivät kerro heti vaan kohta. Se kiehtoo ja kutkuttaa ajatuksia. Pitää valppaana. Pitää hereillä, useimmiten. Kun lavalla näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) laittaa kätensä kehysten läpi uteliaana ja katsomon valot syttyvät hetkeksi, on siinä jotain äärimmäisen maagista. Olin kuin hypnoosissa. Jos Aho olisi napsauttanut sormiaan, olisin pudonnut korkealta ties minne.

 Niin. Näytelmässä ohjaaja-näytelmäkirjailija-entinen lapsitähti Antti kipuilee ja tempoilee niin orastavassa keski-iän kriisissä, avioliitossaan kuin työssäänkin. Ensi-ilta Strindbergin 'Kuolemantanssista' painaa päälle, ja pitäisi olla läsnä joka paikassa ja tyttären asuntoonkin vaihtamassa lamppua. Ajatusleikki vie aatokset ja fyysisestikin muualle. "Minne matkustaisit aikakoneella, jos voisit palata menneisyyteen ja valita toisin?" Valitsisitko edelleen saman? 12-vuotias Antti (äärettömän herkillä käyvä Marja Salo) kirmaa metroasemalle, koska on kiire koe-esiintymiseen Galileo-näytelmää varten. Vastanäyttelijänä olisi itse Lasse (Esko Salminen). 45v Antti on paikalla myös, ja nappaa pojan pallosta kopin. Näytelmän loppupuolella vauhdikkaiden teatterin pikkujoulujen jälkimainingeissa samaisella metroasemalla Antti törmää vanhaan mieheen (Esko Salminen), jolla on omituisen tuttu ääni. Mies vaikuttaa kovin yksinäiseltä. Pallo vaihtaa omistajaa.

 Mahdolliset maailmat on hatunnosto ja kunnianosoitus koko teatterille ja sen mahdollisille ja mahdottomillekin maailmoille. Suuri näyttämö näyttäytyy sellaisessa muodossa, ettei ikinä ennen ainakaan minun silmissäni. On syvyyttä, on korkeutta, avaruusalusta muistuttava valohärdelli kuin tieteisleffasta magneettikuvausta toimittamassa. Kameroita, piuhoja, livekuvaa. Katsoja saa valita mitä katsoo; näyttelijöitä livenä vai lähikuvaa kameroiden kautta. Kaikki toimii katsoi minne hyvänsä, ketä hyvänsä. Toki on mainittava erikseen, että Eero Aho on hypnoottinen ilmestys, kuten aina. Marja Salosta ja Leo Honkosesta pidän kerta kerralta enemmän ja enemmän, ja se Esko Salmisen pelkästä olemuksesta huokuva rauha ja läsnäolo on jotain aivan uskomatonta.

 Muistiinpanoistani huolimatta kirjoitin kuitenkin jotain aivan muuta tähän. Kävin myös tsekkaamassa somen muutamaan kertaan, ja puhelimen. Mystinen numerosarja löytyi vihkosestani myös : klo 21.15-21.20. Iltanäytöksen sattuessa tuohon aikaan kannattaa mennä teatterin kulmille hengailemaan ihan muuten vaan. Saatat yllättyä tai järkyttyä, ihan miten vaan.

 Poislähteissä varoiteltiin ulkona olevista kameroista ja piuhoista ja vaikka mistä. Filmattiinko meitä? Lähetettiinkö teatterilta suoraa lähetystä jonnekin, jossa toiset ja kolmannet versiot meistä katsovat livenä, miten me täällä pärjäämme?

 "Jossain tuolla me eletään kaikki toisenlaista elämää. Me kaikki toistutaan loputtomasti kaikkialla. Jossain tuolla Antti, me eletään kaikki mahdolliset elämät." - Mies metroasemalla -

 Hedelmäksi annan jotain kuorellista, jonka alta paljastuu yllätyksiä kerroksittain.

Esityskuvat (c) Stefan Bremer

(näin esityksen pressilipulla)