Padovalainen / KokoTeatteri

Padovalainen / KokoTeatteri

Ensi-ilta 5.2. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Yhteistuotanto KokoTeatteri ja Teatteri K09

Teksti Dario Fo : Kun Johan Padovalainen Amerikan löysi
Käännös Daniel Katz ja Liisa Ryömä
Ohjaaja Anna Veijalainen
Valo-ja videosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Juha Tuisku
Pukusuunnittelu Sanja Kangas

Rooleissa Jarkko Pajunen

 Teatterin suhteen kalenterini oli maaliskuun osalta tupaten täynnä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Luotettavalta taholta sain kainon viestin, että Padovalainen kannattaisi/pitäisi käydä katsomassa, jos se kalenteriin suinkin sopisi. No, yksi ainokainen päivä sopi ja tartuin tilaisuuteen. Siitäkin huolimatta, että maaliskuun alkuun reissasin kolmena päivänä peräkkäin Helsinkiin ja myöhäisen kotiinpaluun ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen menin vielä aamuvuoroon töihin. Mitäpä ei Teatterikärpänen tekisi. Nyt rupeama on onnellisesti takanapäin ja suuremmitta vaurioitta selvitty.

 KokoTeatterissa vielä pari viikkoa pyörivä Padovalainen on esitetty aiemminkin, sillä vuonna 1997 Erkki Saarela ohjasi monologin Jarkko Pajuselle osaksi tämän TeaKin näyttelijäopintoja. Monologi sai kaksi esitystä Teatteriravintola Kahdessa Kanassa. Dario Fo taas kirjoitti tekstin alunperin tilaustyönä vuonna 1992 Kolumbuksen juhlavuoden kunniaksi.

 Ja eikun matkaan. Kuljemme esitystilaan läpi erikoisen ruudullisen käytävän. Tiedän se osaksi erästä toista jo ohjelmistosta poistunutta näytelmää. Kävelyretki saa erään hyräilemään a-ha:n "Take on me"-kappaletta (väliajalta palatessa). Toiselta puolelta paljastuu hämärähkö tila, jossa pöytiä. Hajaannumme kaikki ympäriinsä. Näyttelijä singahtaa paikalle jostain takaani ja aloittaa hurjan monologinsa. Katseet seuraavat intensiivisesti miestä, joka poukkoilee paikasta toiseen ja suoltaa tekstiä tykin lailla. Ei todellakaan mene kauaa siinä, että tunnen olevani jossain ihan muualla. Olen isolla torilla osana väkijoukkoa, ja jostain kuuluu innostunutta puhetta, omituista sanankäyttöä, willimiehiä ja alkuasukkaita, kädet viuhuvat ilmassa ja paidanhelmat liehuvat. Kas, pieni teatteriseurue on saapunut paikkakunnalle! Kuulostaa mielenkiintoiselta. Tätähän pitää jäädä ihan seuraamaan sopivasti tähän ruutuliinaisen pöydän ääreen.

 Tapahtumat ja paikat vaihtuvat niin taajaan tahtiin, etten aina ihan pysy mukana missä mennään. Ei siltikään haittaa yhtään. Mielikuvituksen voima on valtava. Ilman taustakuviakin olen vuorotellen merimatkalla, makoilemassa riippumatossa kahden alastoman neidon välissä, uimassa pelastajapossujen kanssa, opettelemassa willihevoisen kesytystä, myrskyn kourissa, istumassa nuotion ääressä kuulemassa Jumalasta. Tai en minä ole, mutta näen silmissäni tämän kaiken. Kertoja kaataa joukkoon vielä Säkkijärven polkkaakin. Vähän odotan, että tulisi samaan pöytään istumaan, mutta tiivis katsekontaktikin riittää. Niskat ovat kyllä kovilla, sillä tuolla hän on vasemmalla, eikun oikealla, eikun takanani ja sitten suoraan edessä.

 Minä en hirveästi katsellut taustakuvia enkä niiden käytölle ihan sataprosenttisesti lämmennyt. Esitys olisi toiminut hienosti ilman niitäkin, intiimimpänä ja jollain tavalla oltaisi oltu perusasioiden äärellä. Vauhdikas teksti käänteineen ja loistava, monivivahteinen näyttelijäntyö. Taustamusiikki kuulosti liikuttavan tutulta välillä. Olisiko ollut sama teema, joka soi Q-teatterin Todellisuuden aaveessa?

 Parituntinen vierähti nopeasti. Kynttilän liekki lepatteli pöydässä. Aplodit vaihtuivat ensin hiljaisuudeksi, sitten pieneksi puheensorinaksi. Ei tehnyt mieli heti lähteä pois, mutta juna kutsui.

 Niin. Meitä oli muuten tasan kuusi katsojaa. Yhtä hyvin olisi voinut olla yksi, kolmekymmentä tai siltä väliltä. Se ei menoa haitannut lainkaan. Koimme olevamme etuoikeutettuja kaikki! Kävi mielessä, että voi mitä te muut menetittekään, kun ette olleet paikalla. Mutta onneksi me olimme!

 Esityskuvat (c) Anna Aalto, Heasta

(näin esityksen pressilipulla)

 Hedelmäksi annan jonkun oikein eksoottisen, cantaloupen.

 Esityksen jälkeen jäi vielä mietityttämään muutama asia. Laitoin siis Jarkolle viestiä, ja sain vastaukset kysymyksiini.

 Miksi halusit tehdä Padovalaisen uudelleen? "Minua alkoi kiinnostaa näyttelijäntyöhön perustuva tarinankerronta, jokin sellainen joka on ominaista juuri teatterille, jotain joka on ollut maailmassa jo kauan ennen tätä aikaa. Dario Fo jalostaa 1500-luvun Commedia del´arte-perinnettä itsensä näköiseksi , jota taas Erkki Saarela on työstänyt omannäköisekseen. Ja kun Eki tämän minulle alunperin 1997 ohjasi, siinä siirtyi Ekin osaamista ja tyyliä minun purtavakseni. Nyt kun pitkän tauon jälkeen tähän palaan, niin väkisinkin siihen tulee (ja on tultavakin) omaa persoonaani ja näyttelijyyttäni mukaan. Tällaisessa prosessissa kokee olevansa jatkuvasti näyttelemiseen ja teatteriin liittyvien peruskysymysten äärellä, ja tätä huomasin kaivanneeni jo pitkään."

 "Minua kiinnostaa myös ajatella näyttelijää eräänlaisena instrumenttina, joka soittaa yleisölle tarinan tarkoin määritellyissä rajoissa, mutta että jokainen esityskerta on aina vähän erilainen. Yleisöstä ja illasta riippuen. Ja tämähän on mielestäni juuri teatterille ominaista, hetkien ainutkertaisuus. Lisäksi tämä on näyttelijälle iso haaste, pelottavakin ponnistus. Paljon harjoitusta ja toistoja, että keveä tarinankerronta ylipäänsä mahdollistuu. Eikä esitys siltikään koskaan lopulta valmistu, niin kuin ei näyttelijäkään."

 "Toinen syy on itse tarina. Fo on kirjoittanut koko hulvattoman kertomuksen Kolumbuksen tarinan päälle, tai sen mitä on ehkä tapahtunut. Ja muutenkin siinä vilisevät aiheet ja tapahtumat ovat jotakuinkin historiallisesti tosia, vaikka kertomus eteneekin veikeällä logiikalla. Tämän kerroksellisuuden takia mielestäni tämä tarina kestää aikaa, eikä oikeastaan vanhene. Päinvastoin, nyt tuntuu että se on hyvinkin ajankohtainen. Palasena ihmiskunnan historiaa, mutta myös sen vaikutuksena tämän päivän maailmaan, luonnonmullistuksiin, ihmisten jatkuvaan vaellukseen ja pyrkimykseen kohti parempaa maailmaa, paratiisia. Lisäksi minua kiinnostaa tarina yleensäkin, että kuinka sirpaleisesta maailmasta voi kertoa eheän tarinan, ja että jo sillä voi olla kohottava vaikutus. Tämä sama pätee lapsiin, mutta varmasti myös aikuisiin. Ja nykyään ainakin minä kaipaan maailmasta vähän yhtenäisempiä tarinoita, ei pelkkää mediasilppua. Tässä projektissa saa siis oppia ja innostua teatterista, mutta myös maailman historian tapahtumista, ja elää sitä tämän ajan ja hetken kautta, mikäs sen terveellisempää!"

 Mitkä ovat suurimmat erot ensimmäisten esityskertojen ja tämän uuden tulemisen välillä? "Ehkä erona siihen edelliseen on se, että silloin juttu oli ehkä enemmän suoritus ja perustui valtavaan energiaan, nyt taas koetan ensisijaisesti mennä tarina edellä, kertoa sitä. Tokihan aika on muuttanut minua niin paljon, etten varmaan ole enää edes sama ihminen. Olen kyllä koettanut mahdollisimman hyvin tehdä ensin niin kuin sen muistin silloin toimineen, ja sovittanut ilmaisua sitten enemmän tämän päivän itselleni. Mutta tokihan tämä koko ajan, esityskertojen myötä, muuttuu ja elää, ja sehän tässä kiinnostavaa onkin! Silloin esitys oli ravintola Kahdessa Kanassa ja tapahtui yhdellä lavalla, nyt "lavoja" on ripoteltu tilaan eri puolille. Esitys perustui Erkki Saarelan ohjaukseen ja sovitukseen sekä minun näyttelemiseeni. Nyt työryhmä on hieman suurempi. Anna Veijalaisen apu etenkin koreografisessa tilaan ohjauksessa oli tärkeää, koska alunperinhän tämä siis tapahtui yhdellä lavalla. Juha Tuiskun äänisuunnittelu ja Jere Karjalaisen valot ja projisoinnit sekä Sanja Kankaan puvustus tukevat tulkintaa ja tekevät siitä nyt tämännäköisen kokonaisuuden. Niin, ja 1997 esitys oli TeaKin tuotantoa, nyt Teatteri K09:n ja KokoTeatterin yhteistuotantoa. Minä edustan tässä siis Teatteri K09:ää."

 "Tätä on sovittu esittää vielä pari viikkoa Kokon tilassa, jonka jälkeen on tarkoitus siirtää se muualle. Joko tämä versio, tai sitten osittain tämä, tai sitten aivan uusi tulkinta ja sovitus. Minä aion kuitenkin tätä jatkaa joka tapauksessa, muodossa tai toisessa!"

 Kiitos Jarkko! Kiinnostuitko? Tässä linkki KokoTeatterin sivuille vielä.