Ensi-ilta 1.4. 2016, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)
Yhteistyössä Tampereen kaupungin kehitysvammaisten toimintakeskus Wärjäämö
Käsikirjoitus Työryhmä
Ohjaus ja dramatisointi Aino Kivi
Visuaalinen suunnittelu Anna Rouhu
Muusikko Anna-Kaisa Vuorinen
Wärjäämön teatteriryhmän ohjaaja Jarmo Skön
Rooleissa : Marika Heiskanen, Riikka Papunen, Tiina Launiainen, Tuomas Jordan, Sari Korpi, Kimmo Koski ja Janica Talvivaara
Aprillipäivän kunniaksi suuntasin ystäväni kanssa Teatteri Siperian ensi-iltaan. Jälkikäteen tuli mieleeni, että olisi pitänyt ihan kiusallaan napata aveciksi eräs nimeltämainitsematon henkilö, jonka kanssa vuosi sitten saatiin mieletön riita aikaiseksi siitä, pitäisikö Pertti Kurikan Nimipäivien edustaa Suomea Euroviisuissa vaiko ei.
Minulla on ollut jotenkin vaikeuksia kirjoittaa näkemästäni ja kokemastani. Useampana päivänä olen istunut tässä koneen ääressä ja pää on ollut tulvillaan ihan mahtavia ajatuksia, mutta sormet eivät ole sitten kuitenkaan näppiksellä liitäneet toivottuun tahtiin. Jotain olen kirjoittanut, ja sitten painanut deleteä. Ei, ei näin. Tämä tyyli ei toimi. Valitaan toisenlainen taktiikka.
 |
| (c) Asmo Raimoaho |
Ennalta tiesin esityksestä ainoastaan sen, että mukana olisi tuttujen siperialaisten lisäksi myös kehitysvammaisten toimintakeskus Wärjäämön teatteriryhmäläisiä. Teatteri Siperian esitykset ovat yleensä herättäneet paljon ajatuksia ja usein ne ovat olleet ylläreitä täynnä, niin esitykset kuin niistä heränneet ajatuksetkin. Ovien avauduttua meidät ystävällisesti ohjattiin miltei kädestä pitäen katsomoon, ja minä+ystäväni löysimme itsemme näyttämön sivusta istumasta. Pieni aavistus kävi mielessä, että ei kai tässä itsekin joudu osaksi esitystä. No, loppujen lopuksi sillä ei ollut väliä, että kuka katsoi minua ja ketä minä katsoin. Tärkeintä oli, että miten katsoi ja siinä on vissi ero.
 |
| (c) Harri Hinkka |
Hyvin pian unohdin sen, että lavalla ei ole pelkästään ammattinäyttelijöitä. Minä näin lavalla joukon ihmisiä, ei edes eroteltuna naisiin ja miehiin. Sulavia tanssiliikkeitä, onnistumisen iloa, vahvaa tulkintaa, kuplamuovilla tepastelua (loistava idea!), silkkaa provosointia. Ja kyllä vaan, minäkin jouduin osaksi esitystä, halusin tai en. Sain "kunnian" toimia B3-ohjelman vammaisillan asiantuntijaprofessorina ja minulta kysyttiin, ottaisinko kummivammaisen, jolle maksaisin kuukausittaista tukea ja saisin vastineeksi kivan piirroksen, jos hyvä tuuri kävisi. Jos sattuisi sellainen kummilapsi, jolla pysyisi ylipäätään kynä kädessä! Proffan roolissa onneksi tuli vastattua idean olevan hyvin mielenkiintoinen, auta armias jos minulta oikeasti kysyttäisi vastaavanlaista kaiken kansan tuijotuksen alla! Vammaisilta muutenkin äityi kiivaaksi keskusteluksi, ja yleisö sai näyttää käsillään live-emojeita tyyliin peukku ylös-peukku alas-turpa kiinni. Viimevuotinen viisukeskustelu olisi päättynyt riitelyn sijaan aika lyhyeen, jos olisin jo silloin älynnyt näyttää käsimerkkejä...
Lavalla nähdään paljon kaikenlaista. Osa hämmentää niin paljon, ettei jälkikäteen enää edes muista, vaikka kohtausluetteloa käsiohjelmalehtisestä kuinka lueskelisi ja yrittäisi palauttaa asioita mieleensä. Vahvasti jäi kuitenkin mieleeni se, että piipahdettiin James Liptonin (Jenkkien vastine Teatterikärpäsen haastatteluille...) ohjelmassa, jossa oli vieraana itse Meryl Streep. Meryl oli tehnyt hienon roolin Ruotsissa elokuvassa "Jag heter Sammy", jossa esittää naista, joka kehittelee itselleen kehitysvammaisen sivupersoonan... Myöhemmin sitten tavataan Mark Levengoodin vieraana kehitysvammainen näyttelijätär, joka Meryl-musikaalissa esittää Meryl Streepiä, joka esittää naista jolla on kehitysvammainen sivupersoona. Selkeää, eikö? Aloin miettiä, millainen olisi Rainman ilman, että pitäisi näytellä autistia. Tai Daniel Day-Lewis ja 'My Left Foot", tai autenttinen Inishmaanin rampa.
Jälkikäteen minua suretti myös se, että alkuvaiheessa työryhmäläiset menivät yleisön joukkoon ja kertoivat jotain positiivista toisen ulkonäöstä tai olemuksesta. Kiitin kohteliaasti, kun minun hiusteni kaunista väriä kehuttiin. Miksi en sanonut "Kiitos, sinullakin on kauniit hiukset!" Koko homma päättyi varsin yhteisölliseen meininkiin, kun pistettiin ihan tanssit pystyyn. Siellä meikäläinenkin pyörähteli parketilla "Sulle silmäni annan"-kappaleen tahtiin. Tänään laulun sanat aukenivat yllättäen aivan uudella tasolla, ja oli aika ryhtyä kirjoitushommiin.
"Sulle silmäni annan
Hiukan rakkautta toivon
Vaikken saisi sitä koskaan
Silti kaiken sulle annan"
Laulaja on valmis antamaan kädet ja jalat, silmät ja huulet rakkauden tähden? Kuka sellaisen raajarikon ylipäätään huolii vaivoikseen? Ollaan hei ihmisiä toisillemme, kohdelkaamme kanssaeläjiä niin kuin itseämme haluaisimme kohdeltavan. Katsotaan silmiin, hymyillään, Hyväksytään, kunnioitetaan, hyväksytään myös erilaisuus. Katsotaan peiliin. Mikä siinä on niin vaikeaa? "Toinen katse" tarjosi yhtenäisen ryhmän, jossa kaikki olivat saman kuplamuovin päällä. Miksi sitten jo heti seuraavana päivänä töissä esitin kaikki kysymykset henkilökohtaiselle avustajalle, enkä kysynyt suoraan hymyileväiseltä naiselta, että minkäslaisen jäätelön haluat. Miksi?
Olen sitä mieltä, että kaikista kauhein vamma on asennevamma, ja voi että sitä sarkaa riittää!
Käsiohjelmavihkoseen olivat työryhmäläiset saaneet määritellä itsensä kolmella kuvailevalla sanalla. Mukana oli niin iloista, sosiaalista, nättiä, peikkoa, pitsaa ja uteliasta, mutta ei yhtään v-alkuista sanaa.
Tämän kirjoitti Talle (mielikuvituksellinen, mietiskeleväinen, pilkunviilaaja)
(Näin esityksen kutsuvieraana)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).