Beverly Hills 90210 - näytelmä / Teatterikorkeakoulu

Beverly Hills 90210 - näytelmä / Teatterikorkeakoulu, Teatterisali

Ensi-ilta 26.4. 2016, kesto noin 2h 15min (ei väliaikaa)

Yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / ohjauksen, näyttelijäntaiteen, valo-ja äänisuunnittelun koulutusohjelmat sekä Aalto ARTS

Ohjaus ja käsikirjoitus Piia Peltola
Dramaturginen apu ja tekstitys Hannah Gullichsen
Pukusuunnittelu Susanna Suurla
Lavastus Sari Paljakka
Valosuunnittelu Eero Erkamo
Äänisuunnittelu Eero Auvinen

Näyttämöllä : Eino Heiskanen, Julia Lappalainen, Olli Rahkonen ja Miila Virtanen

 Beverly Hills 90210, tuo ysäriaikojen suosikkisarjani nro 1. Näin jälkikäteen muistellen parhaiten on mieleeni jäänyt koukuttava tunnari ja siinä pari "iskua", Dylanin sänkykamarisilmät, kaikkien kaveri unelmavävy Brandon, Donnan ja Davidin sänkypuuhat eli niiden puute, alku-ja lopputeksteissä vilahtava hassu nimi Aaron Spelling (!?) ja Donnan roolissa nähdyn tytär Tori Spellingin jotenkin kroppaan nähden luonnottoman kokoinen pää. Äitini kutsuikin häntä Isopääksi. Jotenkin sitä jaettiin näiden nuorten huolet ja murheet ja ilonaiheet vuosien ajan, enkä kyllä yhtään muista miten koko sarja edes päättyi (ja pääsikö David ns. kastamaan kärkeä lainkaan Donnan kanssa).

 Kun hokasin, että TeaKissa pyörähtää käyntiin Beverly Hills 90210 - aiheinen näytelmä, olihan sitä lähdettävä katsomaan vaikka kesäloman ensipäivinä heti aikaisin aamusta. Esityksen teksti on koostettu sarjan käsikirjoituksia suomentamalla ja dramatisoimalla leikkaa-liimaa -periaatteella, ja lopputulos on täysin uusi teos eli päällekirjoitus. Uusi sana minulle. Esitys on myös Piia Peltolan taiteellinen opinnäytetyö, samoin kuin näyttelijöistä Heiskasen, Rahkosen ja Virtasen.

 Esityksen jälkeen otan Teatterisalin ovilla Reinoja pois jalastani ja totean salskealle pinkkiminihameiselle miehelle, jotta tuskin osaan kirjoittaa tästä riviäkään. Mutta jospa yritetään kuitenkin, koskapa kyseessä oli ainakin katsomiskokemuksena varsin virkistävä ja halolla päähän-tyylinen kokemus.

(c) Eino Heiskanen

 Palataan siis ajassa 2,5h taaksepäin ja siihen hetkeen, kun astuimme Teatterisalin ovista sisään... Hetkeä aiemmin oli ohjeistettu, että esityksessä ei ole väliaikaa, kengät pitää riisua ja vetäistä jalkaan laarista löytyvät sopivat tossut. Salissa saa vapaasti liikkua koko esityksen ajan ja myös käyttää kahvilaa, vessaa ja tupakkapaikkaa sekä tehdä ostoksia Kellyn avaamassa vaateputiikissa, sitten kun sen aika on. Okei. Mielenkiintoista. Ehkä intoutuisin tupakkapaikalle? Vedin Reinot jalkaani, ovi aukesi ja käsipäivää ovella seisoneelle nuorukaiselle, joka sanoi "Hei, minä olen Brandon Walsh." Heipä hei. Sisällä laukut ja pakaasit säilytykseen, lisää brandoneita parran kera ja ilman, sekä selkeästi erilaisia tiloja, joissa voisi tapahtua jotain. Selässäni käy ensimmäinen vihlaisu, koska pelkkä seisoskelu on pahasta. Mietin, että "mitähän v*ttua" ja tulee pitkä parituntinen. Kukaan ei puhu mitään, touhuilee omiaan. Yleisö haeskelee paikkaansa. Ensimmäinen lähtee kohti pumpputermaria ja kahvikuppeja, ja liuta muita perässä! Massan mukana sitä mennään, paitsi minä. Pitääkö sitä aina tehdä just niin kuin muut? Käyn vaivihkaa hakemassa Kahvila Persikasta yhden kovan namusen suuhuni, paitsi että sitä ennen visiteeraan tupakkapaikalla ja vetäisen teatterisavukkeesta henkoset. Yäk! Olen vähän pihalla siitä, mitä näyttämöllä tapahtuu ja kuka on kuka. Loppujenlopuksi sillä ei ole mitään merkitystä, kuka vetää mitäkin roolia - ja silti sillä on isokin merkitys. Perinteiset roolit heitetään romukoppaan heti alkajaisiksi. Käsittämättömän nerokkaat pimppikalsarit jalkaan (kyllä, luitte oikein!) ja menoksi. Katsojan kannalta on merkitystä sillä, miten lähellä/kaukana tapahtumia katselee. Rohkeana voisi mennä pötköttelemään nurtsille tuttujen nuorten viereen, osallistua pyjamabileisiin ja Halloween-juhlintaan. Välillä katselen hyvinkin kaukaa kokonaisuutta seisoskellen koko paketin takana, välillä taas huomaan istuvani kaiken keskellä siellä missä tapahtuu. Loppuajan istun pyörätuolissa ja rullailen sillä kätevästi pitkin salia, kunnes Kelly minua pyytää kohteliaasti siirtymään tuolista pois, koskapa tarvitsee sitä itse. Hiljakseen huomaan sen, että poissa on se alkuvaiheen puudutus ja aika kuluu kuin siivillä.

 Aluksi tuntui vähän siltä, että "nää leikkis nyt niinku Beverly Hillsiä ja tää olis niinku se Brandon ja nää olis just muuttanu uuteen paikkaan" (tai Daavid tai Steve, lausutaan kuten kirjoitetaan) "ja tää olis Donna ja tää niinku vetäis perässään pahvilootaa joka olis niinku koira". Leikkiin oli helppo lähteä mukaan tyyliin "tää olis niinku katsoja joka olis tosi kiinnostunut tästä kaikesta". Äkkiväkkiä kaikki tuo unohtui, tarina ja henkilöthän veivät mennessään ihan täysin, aivan kuten sarjassakin! Huolet ja murheet olivat yhteisiä jälleen. Hormoonit tosin tuntuivat hyrräävän aika tavalla kaikilla, jännästihän sarjan perusvire oli jotain aivan muuta ja moniakin erilaisia, kipeitäkin asioita, mutta siellä taustalla kolkutti takuulla ihan kaikilla se, että annanko ja milloin annan, ja kenelle annan ja miten, ja saanko koskaan ja leimaudunko huonoksi ihmiseksi/tyttäreksi/hutsuksi/välinpitämättömäksi heti kättelyssä. Ei-toivotut raskaudet, HIV, raiskaus, moraalisaarnat, itsesäälissä kieriskely, suoranainen vimmainen kiima ja oman käden kosketus. Hämmentävää katsella moista menoa ihan vierestä, mutta minkäs teet, itsepähän saliin ihan vapaaehtoisesti astelin. Eikä siinä mitään sen ihmeellisempää kyllä ollut, jokainen on joskus ollut nuori ja epävarma ja kokenut ns. kevään heräämisen. Hitusen absurdi olo vaan oli, kun herrat Heiskanen ja Rahkonen painivat lattialla antaumuksella (toinen oli Kelly, toinen ehkäpä Dylan vaiko peräti Brandon) ja antautuivat viettien ja eri asentojen vietäväksi, ja meikäläinen siinä vieressä vahtaa silmät kiiluen pyörätuolissa istuen!

 Mieleeni jäi myös ruskettunut Valerie (Miila Virtanen) "suitsukkeita" polttelemassa ja heti hameen alle tunkemassa kahden kostutetun sormen kanssa. Paljubileet ja Brandonin raiskaus. Paljasta pintaa. Kelly ja Brandon aistikkaalla, virkistävällä yöuinnilla. Sähkökitara. Kukkahattuinen kiinteistövälittäjä. Salin ovien avaus, pallon heitto ovesta. Rimpuilu ja tempoilu, "en halua lähteä". Kellyn minihame, pitsitoppi ja asenne. Donnan ja Davidin häät, "aasinhäntä-leikki uutena versiona", ujo tanssi yleisön edustajan kanssa, tiivis katsekontakti ja hymy. Minäkin olisin lähtenyt hitaille, ihan kenen kanssa tahansa. Yhtä rakkaiksi nämä hahmot muodostuivat, ja lyhyemmässä ajassa. Ei ole helppoa olla nuori.

 Riisuin Reinot jalastani ja vedin tennarit jalkaan. Olo oli hyvällä tavalla hämmentynyt ja kiitollinen. Matkalla rautatieasemalla kiitin itseäni siitä, että menin tätä katsomaan. Ja samalla soimasin, koska miksi ihmeessä nyt vasta olen aktivoitunut katsomaan TeaKin esityksiä! Näistähän jää pääkoppaan paljon enemmän, aina ei tarvitse kaikkea edes ymmärtää. Riittää, että on paikalla, nauttii ja vaikuttuu. Että noinkin voi tehdä, näinkin voi katsella. Itse pidin kovasti siitä, että ei istua pönötetty selkeässä erillisessä katsomossa, vaan katsomiskokemus ja -kulma vaihtui sen mukaan, mistä katseli. Näitä lisää, kiitos!

ps. huomasin vasta lopussa, että näytöllä pyöri englanninkielinen tekstityskin...

 (näin esityksen TeaKin kausikutsulla)