Sivut

torstai 18. elokuuta 2016

Siipirikko / Valtimonteatteri

Siipirikko / vierailuesitys Valtimonteatterissa

Suomen ensi-ilta 10.8. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti George Brant
Suomennos Jyri Numminen
Ohjaus Jermo Grundström
Ohjaajan assistentti Jyri Numminen
Valosuunnittelu ja projisoinnit Toni Haaranen
Äänisuunnittelu Jermo Grundström

Roolissa : Ulla Virtanen

 Välillä minulta kysytään, millä perusteella valitsen näytelmät, joita aion mennä katsomaan. Mikä herättää mielenkiinnon? Joskus se on tietty ohjaaja, joskus kiinnostava aihe, joskus tietty näyttelijä/näyttelijät, joskus nuo kaikki, joskus vain joku. Intuitio. Jokin selittämätön. Siipirikko-näytelmästä alkoi jo kuukausia ennen ensi-iltaa somessa mystinen rummutus. "Nyt on tulossa jotain ainutlaatuista." "Must-see". Alkuvaiheessa en yhtään tiennyt mistä on kyse, paitsi että kyseessä olisi monologi ja roolissa olisi Ulla Virtanen. Näytelmä sai omat nettisivut, joissa ei turhia jaariteltu. Pari kuvaa, työryhmän nimet, pieni esittely muutamalla lauseella. Tiesin, että esityspäiviä Valtimonteatterissa olisi vain muutama ja kalenterini näytti yhdessä vaiheessa siltä, että tällä kertaa Siipirikko jää näkemättä. Harmitti. Hyväksyin kuitenkin aika nopeasti sen tosiasian, että jatkossakin tulee olemaan näytelmiä, joita en vaan ehdi katsomaan. Ensi-illan jälkeen tartuin kalenteriini uudestaan. Jospa sittenkin ehtisin... ja se onnistui! Niin sitten ehdin viime tipassa Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksesta bussiin, jolla piti olla hyvissä ajoin Helsingissä. Toisin kävi, bussi oli lopulta 20min myöhässä, vielä Kampista metrolla Sörnäisiin ja metroasemalta ensin väärään suuntaan kävelyä tovi, kunnes luovutin ja kaivoin kännykän esiin. Kiitos Google Mapsin, ehdin kuin ehdinkin ajoissa Valtimonteatteriin.

 Istun eturivissä pienessä salissa. Hämärässä valaistuksessa eteemme saapuu rinta rottingilla hävittäjälentäjä-ässä. Hän ei taida esitellä itseään, mutta alkaa kertoa tarinaansa. Nainen ottaa suoraa katsekontaktia meihin katsojiin usein. Vähän jopa flirttailee. Me syömme hänen kädestään, niin eläväistä on kerronta, niin tuikkivat on hänen silmänsä ja niistä loistaa intohimo työtään kohtaan (hävittäjälentäjä sodassa, sama sota, eri aavikko vaiko toisinpäin). Taivaan sinessä on hänen valtakuntansa, siellä on vapaus. Sali värjäytyy kauttaaltaan siniseksi. Mielessäni itsekin väistelen pilviä ja lentelen. Hän on niitä naisia, jotka viihtyvät äijävaltaisessa porukassa, yhtenä muista. Tuoppia kallistetaan jätkien kanssa, ollaan kovia eikä turhia herkistellä. Joku kuitenkin murtaa kovan kuoren ja se joku on ensin Eric. Myöhemmin raskaustestiin ilmestyy kaksi vaaleanpunaista ("vitun pinkkiä") viivaa, ja pian hän ei ole enää entisensä. Hän on myös äiti.


 Töihinpaluu ei suju ennakkosuunnitelmien mukaan. Hänet uudelleenkoulutetaan ohjaamaan kontista käsin kauko-ohjattavaa lennokkia, jolla olisi tehtävä. Sama sota, eri aavikko. Siivet katkaistuna kotiin pääsisi päivittäin, ei vain kerran vuodessa. Kotona odottaa rakastava aviomies ja suloinen tytär. Uusi työ saa lopulta vanhat vaistot herämään ja adrenaliinin virtaamaan. Sininen on vaihtunut harmaaseen ruutuun, jota pitäisi tuijottaa 12h putkeen. Ei harmaan eri sävyjä, vaan pelkkää harmaata, jossa on havaittavissa kuitenkin tiettyjä yksityiskohtia. Rutiinit alkavat lipsua ja kotiin palataan työpuku päällä, koska se on unohdettu riisua. Harmaata alkaa näkyä myös kotona, ja onneksi myös vaaleanpunaista. Ei enää vitun pinkkiä, vaan ihanaa pinkkiä. Se on merkki siitä, että on olemassa toinenkin maailma.

 Väliajalla oli pakko mennä ulos haukkaamaan happea ja painaa kylmä juomatölkki poskea vasten. Miten vapauttavalta tuntui avara piha pienen tummasävyisen salin jälkeen. Bloggajakollega Linnea oli mukana sattumalta samassa näytöksessä, ja puhuimme aivan muusta kuin näkemästämme. Yksin olisin ollut tällä kertaa vielä enemmän hukassa ja orpona kuin aiemmin. Juttukaveri oli pelastus. Mietin ainoastaan, miten intensiivisen otteen saa säilymään, kun väliaika katkaisi kaiken.


 Ei huolta, pikku paussin jälkeen kierrokset ja panokset kovenivat. Naisen silmät leimuavat, mutta muustakin kuin intohimosta työtään kohtaan. Hän huutaa kun siihen on aihetta, repii hiuksiaan, nyrkkiinpuristunut käsi sipaisee hermostuneena poskea. Hän katsoo edelleen välillä silmiin. Oloni on jopa hiukan vaivautunut. Katseeni porautuu väkisin häneen, takuulla kaikki muutkin tuijottavat. Minne muuallekaan salissa katselisimme? Harmaita nurkkia, mustaa, nopeasti välähtäviä ristejä, valojako, valokuviako? Ei voi edes sulkea silmiään, sillä silloin teksti vilisee päässä ja luo mustempia kuvia. Loppu nostaa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun. Jää vain hiljaisuus. Ei edes sinistä, ei pinkkiä.

 Paluumatkalla hämärässä illassa olin onnellinen siitä, että minulla oli seuraa. Yksin minua olisi ehkä jopa pelottanut kulkea läpi hämärtyvän kaupungin takaisin metroasemalle. En ollut enää niin iloinen siitä, että Google Maps tiesi missä kuljen. Tietääkö joku koko ajan missä minä olen? Paljastanko tässä kirjoittaessani olinpaikkani? Minne pääsisin turvaan tarvittaessa? Yöunet meni miettiessä, että joukossamme on ihmisiä, jotka eivät "töiden jälkeen" istu sohvalle katsomaan telkkaa tai että pukiessasi työpuvun päälle olet ensisijaisesti esimerkiksi sotilas. Riisu puku, mitä jää?  Sotilaspuku päälläkin joku on silti jonkun lapsi, jonkun isä, jonkun äiti. Ihminen. Sama sota, eri aavikko, sama aavikko, eri sota, sama maapallo.

 Siipirikon voi nähdä Valtimonteatterissa vielä perjantaina 19.8. sekä lauantaina 20.8. Lippuja myy Tiketti, ovella myös myynnissä. Kannattaa hankkia lippu ajoissa sillä saliin mahtuu vain 30 katsojaa ja näkemäni esityskin oli loppuunmyyty.

 Ohessa vielä bloggaajakollegoideni Katrin (hän näki esityksen ensi-illassa) ja Linnean erinomaiset tekstit.

 Pakko mainita vielä se, että ennen esitystä en tiennyt Ulla Virtasesta juuri mitään enkä ollut aiemmin nähnyt häntä missään. Tämän jälkeen tiedän ainakin sen, että hän on upea, ilmeikäs, ilmaisuvoimainen näyttelijä! Hän sai Siipirikon nousemaan ilmaan, koko sali eli ja hengitti hänen kanssaan. Tätä on teatteri parhaimmillaan! Loistava teksti ja suomennos, loistava ohjaus, josta näki että luotto näyttelijään on kova. Täysosuma? Mieluummin napakymppi.

 Esityskuvat (c) Mikko Kauppinen

2 kommenttia:

  1. Sairaan hyvä teksti Talle, ihan nousivat niskavillat pystyyn. Mahtavaa oli kokea kanssasi tämä matka vaikka synkkä olikin, onneksi matka metrolle ei sitten ollut niin synklä vaikka niitä kameroita varmasti olikin monia jotka meidän linsseihiinsä nappasivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista ja kiitos seurasta! Olisi ollut tosi kurja olo yksin!

      Poista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).