Kenraali ja Casanova / Helsingin Kaupunginteatteri

Kenraali ja Casanova / Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö

Kantaesitys 31.8. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus ja puvut Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi Tuula Kuittinen

Rooleissa : Santeri Kinnunen, Pekka Laiho, Saija Lentonen, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen ja Jouko Klemettilä

Cembalisti : Aura Visala

 Muutaman vuoden sisällä olen nähnyt monta Pasi Lampelan kirjoittamaa ja/tai ohjaamaa näytelmää, jotka kaikki ovat menneet ihon alle tavalla tai toisella. Siksi HKT:n syksyn uutuus, tositapahtumiin perustuva Kenraali ja Casanova meni heittämällä niiden näytelmien listalle, jotka on pakko nähdä niin pian kuin mahdollista. Toinen syy oli sitten Pekka Laiho. Välillä olen harmitellut sitä, että olen syntynyt väärälle vuosikymmenelle ja mitä kaikkea onkaan jäänyt näkemättä tämän miehen roolitöistä (etenkin keljuttaa Othellon Jagon roolin missaaminen). Nyt otetaan sitten vahinko takaisin ja siellä missä Laiho näyttämöllä, siellä minä katsomossa, oli näytelmän aihe sitten mitä tahansa. Voin sitten vuosikymmenten päästä kehuskella nuoremmille, että "Kyllä vaan, MINÄ olin Kenraalin ja Casanovan ensi-illassa! Oli elokuun viimeinen päivä vuonna 2016, kaunis aurinkoinen hyvästijättö menneelle kesälle, syksy jo kurkotteli kulman takana..."

Kenraali ja Casanova (Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho) 

 Näytelmässä liikutaan ajallisesti 1700-1800 -lukujen taitteessa, aluksi böömiläisessä Teplitzin kylpylässä ja lopuksi Pariisissa vallankumouksen jälkimainingeissa. Kenraali Yrjö Maunu Sprengtporten (Santeri Kinnunen) kohtaa jo elonsa loppukaarteessa olevan, muistelmiaan kirjoittavan Giacomo Casanovan (Pekka Laiho), joka toimii samalla kirjastonhoitajana. Casanova esittelee Sprengtportenin ranskalaiselle markiisitar de Bois´lle (Saija Lentonen) ja tunnelma teatterisalissakin sähköistyy. Markiisitar on hyvinkin tietoinen omasta viehätysvoimastaan, ja samalla kuitenkin tuo ilmi sen, ettei hän ole niin helposti vietävissä. Rakastua häneen ei saa, se on ehdoton sääntö.

 Myönnän sen, että olen vähän huono näissä todellisiin historiallisiin henkilöihin viittaavissa jutuissa. Olisi pitänyt olla paremmin hereillä historiantunneilla, mutta kun ei. Laiskuus kostautuu nyt. En tarkoita sitä, että olisin ollut paremmin kärryillä tästäkin näytelmästä, jos olisin pitänyt 30v sitten esitelmän kenraali Sprengtportenista, vaan että yleinen ymmärrys siitä, kuka teki mitäkin ja miksi loisi jonkinlaista pohjaa teatterikokemukselle(kin). Siitä saisi enemmän irti noin niin kuin kokonaisuutena. Se on kuitenkin varmaa, että hyvien tarinoiden ystävä olen aina ollut ja sitähän tämä nimenomaan oli. Paljon puhetta, josta osa meni täysin ohi ja osa jäi kaivelemaan syvemmälle ovelalla tavalla. Onnellisista rakkaustarinoista harvemmin saa aikaiseksi hyvää tarinaa. Tarvitaan luopumista, pettymystä, menetystä ja tarinan päähenkilöille oikeanlaiset tulkitsijat.

Kenraali ja markiisitar 

 Olen nähnyt Santeri Kinnusta lavalla aika paljon, mutta jostain syystä lähinnä farsseissa. Vanja-enossa näin sitten toisenlaisen Kinnusen ja vakuutuin viimeistään silloin, että vakavempikin tyylilaji häneltä luonnistuu hienosti. Nyt olen entistäkin varmempi tästä asiasta. Kenraalina hän tekee hienon, ehjän ja hyvin uskottavan roolityön. Saija Lentonen markiisittaren roolissa oli itkettävän herkkä ja ulkoisesti varsin näyttävä ilmestys.

 Mitäpä sitten osaisin sanoa Pekka Laihosta... tai miten osaisin pukea ajatukseni sanoiksi. Hauras Casanova kulkee kepin kanssa köpötellen, mutta kun puheenaiheeksi vaihtuu naiset, syttyy miehen silmiin liekit ja koko olemus saa uutta ryhtiä. Miehen kaiholla kertoessa, miten onnellinen olisi jos saisi vielä kerran olla sängyssä sylikkäin kauniin nuoren naisen kanssa, menee luihin ja ytimiin. "Luuhun asti", kuten Casanova itse repliikissään sanoo. Yllättäen tätä kohtausta katsellessani kyyneleet nousivat silmiini ja pala kurkkuun. Nousi kiitollinen olo siitä, että saan olla tässä juuri nyt, katsomassa ja kokemassa kaiken tämän, minä. Pekka Laiho näyttää ilmaisukykynsä-ja voimansa tarvittaessa vaikka vain yhdellä lauseella, jopa pelkällä katseella. On yleisön edustajalle sanoinkuvaamattoman suuri nautinto katsella, miten Kokemus puhuu. Toki nuorempikin sukupolvi näyttää, että täältä pesee tarvittaessa.

 Kokonaisuutena olin hiukan hämilläni Kenraalista ja Casanovasta, etenkin kohtauksissa joissa Suuri Maagikko ja oopperalaulaja Herman Götz (Jouko Klemettilä) oli vauhdissa. Mies vastasi koomisesta puolesta aivan täysin poskettomalla hahmollaan (ja kirjaimellisesti hampaattomallakin), takapuolenkaivelullaan ja tempuillaan. Jotenkin hänestä tuli mieleeni Ruuvit löysällä-sarjan iäkäs humalainen ukkeli, jonka jutuista ei saanut muuta selvää kuin "and I was very very drunk"...

 Markus Tsokkisen kädenjälki on hurmannut monesti aiemminkin, tällä kertaa hän vastasi niin puvuista kuin lavastuksestakin. Pidin kovasti lämpimästä, lempeästä värimaailmasta ja taustalla soi hienosti livenä cembalo, josta ehdottomasti pisteet. Valo-ja äänimaailma muutenkin toimi hienosti, tosin maagikon tempun aikana tuntui että lentääkö koko näyttämö ilmaan. Raskaista esiripuista ja viitoista tuli vähän tunkkainen olo, pölystä huolimatta nämä ihmiset olivat kuitenkin vahvasti elossa (kuka enemmän, kuka vähemmän).

 Kenraali ja Casanova jätti näytelmänä hiukan mietiskeleväisen olon, vaatisi ehkäpä toisen katsomiskerran. Näyttelijäntyöllisesti tämä kuitenkin oli mieletöntä herkkua. Harvoin näkee jotain sellaista, joka lähes salpaa hengityksen. Jos tämä olisi esitetty esimerkiksi Teatteri Jurkassa ja olisin istunut eturivissä, olisin varmasti saanut jonkinsortin kohtauksen. Osittain kävi mielessäni myös Lampelan käsikirjoittama ja ohjaama Markiisin unet, joka tuli nähtyä nimenomaan Jurkan intiimissä tilassa parisen vuotta sitten.

Esityskuvat (c) Yehia Ewais

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)