Sivut

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatteri

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Suomenkielinen teksti Kristiina Drews ja Jukka Virtanen
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus Ari Ismälä ja Paul Herbert
Musiikin johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin
Lavastus ja pukusuunnittelu Iita Torvinen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen ja Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther
Tappelukoreografia Henry Holopainen ja Neil Owens
Musiikki The Bee Gees

Rooleissa : Juho Markkanen, Reeta Vestman, Annuska Hannula, Toni Harjajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Antti Leskinen, Lise Holmberg, Mirka Mylläri, Kari Kukkonen, Jarkko Sarjanen, Neil Owens, Verna Laine, Jaakko Kemppainen, Silja Jernfall, Ella Mustajärvi ja Veera Eskelinen sekä lisäksi tanssijoita/avustajia Anne-Mari Kahri, Nea Laakkonen ja Riikka Pelo

 Joskus viime vuonna pitemmältä teatterireissulta palatessamme radiosta pamahti ilmoille The Bee Geesin "Stayin´Alive" ja oli pakko vetäistä volyymit täysille. Totesin siinä samalla ääneen, että voi kunpa joskus näkisin Saturday Night Feverin teatteriversiona. No, kauaa ei sitten mennytkään kun Kotkan Kaupunginteatteri infosi tulevasta ohjelmistostaan ja minä kiljuin riemusta. En ole edes ihan varma, olenko itse elokuvaa koskaan kokonaan katsonut. Valikoituja tanssimuuveja ja Travolta-poseerauksia silti osaa vähän yksi jos toinenkin kehittää... Sen sijaan olen todistetusti ainakin kerran nähnyt Saturday Night Feverin jatko-osan eli juurikin Staying Alive-nimisen leffan. Olin nimittäin äitini kanssa katsomassa sitä oikein leffateatterissa ja matkalla bussipysäkille äiti koetti kävellä rytmikkäästi Travolta-askelin tietynlaisessa tahdissa ja olin hävetä silmät päästäni. Elettiin 80-luvun alkua ja silloin hävetti moni muukin asia. Muistan, etten kauheasti digannut discomusiikista, Bee Geesin falsettiäänistä ja tiukoista korneista housuista ja leveistä lahkeista. No, en minä aikoinaan voinut sietää Bohemian Rhapsodyakaan ja nyt laulan sitä töissä itsekseni silloin kun asiakkaita ei ole paikalla. Vanhemmiten alan näemmä pehmetä ja lämmetä mitä ihmeellisimmille asioille, kuten Risto Kaskilahdelle.

 Samalle lauantaille olisi ollut tarjolla pari muutakin ensi-iltaa, mutta me valitsimme lauantai-illan huumaksi Kotkan. Kauniissa säässä matka sujui varsin joutuisasti ja kyllä, pakko oli virittäytyä tunnelmaan kuuntelemalla kännykällä YouTubesta The Bee Geesiä. Jotenkin sieltä nousi esiin "Tragedy"-biisi ja sitä luukutin useampaan otteeseen (myös Kummelin Musa Corner-versiona, jossa Kipin veljekset pistävät vibaa punttiin). Kotkassa olimme perillä jo 1,5h ennen h-hetkeä ja taisimme olla teatterissa illan ensimmäiset asiakkaat. Olipa kotoisa vastaanotto! Meille intoonnuttiin kertomaan uusituista vessoista ja ravintolatiloista ja tuntui siltä, että saimme muutenkin ihan spesiaalikohtelua ravintelin puolella. Oli varsin tervetullut olo, ja hienoksi on paikat remontoitu kesän aikana!

Tästä vähän mallia enshätään 

 Musikaalin päähenkilönä heiluu nuorimies Tony Manero (Juho Markkanen), joka painaa duunia maalikaupassa viikot ja käy töiden jälkeen riitelemässä kotona vanhempiensa ja siskonsa kanssa. Jätkällä on tukka takana ja elämä edessä, kirjaimellisesti. Vaan kun lauantai koittaa, kundi pistää fledan vieläkin parempaan kuosiin ja parempaa paitaa ylle ja eikun discoon jorailemaan. Parketilla lannetta ketkuttavat myös Tonyn parhaat kaverit Bobby C (Toni Harjajärvi), Joye (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Double J (Osku Haavisto), mutta näillä jätkillä lanne tuntuu nytkyttävän enemmänkin muuhun tarkoitukseen kuin tanssimiseen. Naiset ja lähinnä naisten kaataminen auton takapenkille tuntuu olevan se elämän tarkoitus. Naisia pörrää kyllästymiseen asti salskean Tonynkin ympärillä ja mikä jottei. Tony sen sijaan haluaa vain tanssia. Siinä hän on hyvä, ja se tuntuu olevan ainut asia, joka saa unohtamaan paskan elämän ja ihan kaiken. Kun mikään ei tunnu miltään, paitsi tanssi. Ymmärsin hyvin Tonya, itselle kun tuntuu olevan teatteri se ainut juttu, josta saa jonkinmoisia kicksejä. Vaan voiskos olla jotain muutakin kuin tanssi? Elämähän on vielä edessä ja kaikenlaiset mahdollisuudet. Discossa järjestetään tanssikilpailu, jonka voittajapari saisi rahapalkinnon ja vapaan pääsyn lukuisille parketeille. Ensin pitäisi tosin löytää tanssitaitoinen partneri ja Tony iskee silmänsä mystiseen kaunottareeseen, Stephanie Manganoon (Reeta Vestman) ja kokeilee viehätysvoimaansa häneen. Miten mahtanee käydä? Kohtaavatko haaveet ja toiveet?

Tonyn ja Stephanien kahvitteluhetki 

 Käsikirjoitus ei minusta kovin ihmeitä tarjoile, irrallisia kohtauksia kotoa, duunista, discosta ja vaarallista Brooklynin sillalla keikkumista. Lavastus kyllä toimi ja vei New Yorkin yöhön. Tonyn veli aiheuttaa pahennusta perheessä lopettamalla pappisuransa, Bobby C tuskailee tyttöystävänsä kanssa ja vähän tapellaankin. Välillä kävi mielessä, että älkää siinä nyt selitelkö ja jaaritelko, vaan TANSSIKAA! Kyllä, livebändi on paikalla koko ajan ja sieltä kun lähtee tykkiä biittiä tulemaan, koko sali sähköistyy kuin taikaiskusta. Aikamoista herkkua on nimittäin sitten tanssikohtaukset ja biisit. Porukka vetää mielettömällä draivilla ja väkisinkin ajattelin, että onko uljaampaa näkyä kuin linjasto komeita miehiä vetämässä discomuuveja lavan etuosassa. Silmälasini melkein höyrystyivät tuosta näystä. Hiukan näyttää myös kornilta, mutta juuri sopivasti. Ajoittain jopa pornahtavalta, etenkin huikea dj Monty pinkissä takissaan (Jarkko Sarjanen), josta tuli mieleeni Boogie Nights-elokuva. Miksei kenelläkään ollut päällään sellaista Danny-henkistä tiukkaa kokohaalaria, jossa olisi ollut edusta miltei napaan asti auki ja rintakarvat olisivat tursuilleet ulos ja lisänä kunnon viikset ja ehkä myös permis? Ehkä saatoin myös mielessäni kuvitella itseni joukkoon vetämään  tiukkoja muuveja juuri tuollaisessa lookissa. Sisäinen tanssijani on melkoinen parkettien partaveitsi nimittäin, muuvit hyytyy sitten niitä toteuttaessa. Unelmissaanhan voi vetää vaikka minkälaisia kuvioita, eikö vaan?


 En nyt ihan ensimmäisenä ajatellut Juho Markkasta Tony Maneron rooliin, sillä olin tottunut näkemään hänet enemmänkin rockhenkisissä vedoissa hiukset pystyssä eikä sliipattuna (varsinkin Muskettisoturit-musikaalissa huimana Nikki Sixx- look-alikena) eikä ainakaan öljylanteisena tanssijana. Mahtavalla asenteella Juho kuitenkin rankan roolinsa vetää ja hikihän siinä meinasi katsojallekin kohota otsalle moista menoa katsellessa. Selkeä työvoitto. Lavakarismaahan häneltä löytyy vaikka muille jakaa. Ilo silmälle, jos noin kehtaa sanoa näin hyvää vauhtia keski-ikäistyvän rouwashenkilönkin näkökulmasta.

 Mieleenpainuvimmat laulusuoritukset löytyivät naisten puolelta, kun Annette (Annuska Hannula) ja Stephanie antoivat kuulua. Olinkin jo jonkin aikaa odotellut, että missä ja milloin pääsisi näkemään Reeta Vestmania taas tositoimissa. Vähän yllättäen tuli sieltä sitten se Tragedykin toisen nimisenä (ja hyvä niin, en osannut bongata sitä biisilistasta etukäteen ja olin jo ehtinyt unohtaa odottaneeni juuri sitä) ja kun tajusin mistä kipaleesta on kyse, melkein pillahdin riemusta itkuun. Harjajärven Tonihan sai kunnian vetää tuon ja huh hei että olikin herkkua! Silkkaa nannaa oli myös Monty-dj:n meininki ja Disco Infernot, olisin kuunnellut Jarkko Sarjasen rouheaa ääntä vaikka kuinka ja kauan. Tanssikohtauksissa en oikein tiennyt että ketä olisin seurannut, kun oli niin paljon silmäkarkkia lavalla hyväryhtisten nuorukaisten ja sorjasääristen naisten muodossa. Lyhyissä shortseissaan ketkuttavaa Ella Mustajärveä oli varsinkin mukava seurailla.

 Hieman oli ensi-iltajännitystä ilmassa ja pientä jäykkyyttä muutamissa kohtauksissa, eikä mielestäni Tonylla ja Stephaniella vielä kipinöinyt riittävästi, mutta erittäin erittäin lupaavaa... Kävi mielessä se, että pitäisiköhän tulla uudestaan katsomaan myöhemmässä vaiheessa pikkujouluaikaan, kun saattaa väki katsomossakin intoutua tanssimaan pienessä nousuhumalassa? Ja hankkia jostain asiaankuuluvia vermeitä, nyt kun mukanani oli vain kasa hopeanauhaa esittämässä hajonnutta peilipalloa. Tolppakengät jalkaan ja afroperuukkia päähän.


 Esityksen jälkeen löysimme itsemme kuuntelemasta mm. Boney M:n Daddy Coolia näyttelijälämpiöstä, mutta se on sitten taas ihan toinen tarina se. Kotomatka sujui vähemmäniloisesti kauheassa kaatosateessa, mutta discohitit soivat edelleen ja isäntä intoutui näyttämään kotona muutaman Travolta-poseerauksen ja kokeili huonoin tuloksin sitä asianmukaista kävelytyyliäkin, joka Juho Markkaselta sen sijaan luonnistui varsin mallikkaasti. Sitäkin olisin voinut katsella enemmän, ja niitä "kone käynnissä" lannetta hytkyttäviä jätkiä tyköistuvine housuineen.

 Suosittelen myös kaivamaan jostain elokuvan "Night at The Roxbury" (omalla vastuulla).

 Esityskuvat (c) Juha Lahtinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

2 kommenttia:

  1. Esityksen alkupuoliskolla oli muuten aivan varppina Night at The Roxbury -viittaus kun jätkät haki tyttöjä tanssiin. Päät viuhoi ihan samalla tavalla! Tuosta Tonyn ja Stephanien kemian puutteesta olen samaa mieltä vaikka paljon muuta pahaa sanottavaa en tästä keksikään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takapuolia ketkutettiin myös pizzakojun ääressä synkassa...

      Poista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).