Haastattelussa Antti Timonen

 Antti Timosen tapasin syyskuun alussa 2016 Linnanmäen Peacockin ravintolassa.

Vuonna 1977 syntynyt Antti on horoskoopiltaan rapu. ”Mä oon Kaustiselta kotoisin, Keski-Pohjanmaalta. Kouluni oon käynyt myös siellä, ensin tietysti peruskoulun ja sen jälkeen musiikkilukion, jonka jälkeen muutin Kaustiselta pois. Ensin kävin intin, sieltä Kansanopistoon, sieltä Kokkolan Kaupunginteatteriin töihin ja sieltä TeaKiin näin lyhykäisesti. Tällä hetkellä asun Helsingissä, oon asunut jo vuodesta ´99.”

Mitä harrastat? ”No itse asiassa tällä hetkellä en harrasta oikeastaan mitään, koska en yksinkertaisesti ehdi! Aikaisemmin oon harrastanut kaikenlaista liikuntaa – juoksin pitkää matkaa ja jossain vaiheessa treenasin omaksi ilokseni maratonia. Nyt mulla on pieni lapsi ja työt – siinä mun harrastukseni.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En, ja se on suuri miinus, varsinkin kun oon Kaustiselta kotoisin. 80-luvulla siellä aloitettiin sellainen Näppäri-toiminta, joka on viulupedagogiaa ja samaan aikaan aloitettiin kansantanssitoiminta. Mä menin Nuorisoseuran kansantanssitouhuun mukaan enkä tullut koskaan aloittaneeksi minkään soittimen opiskelua. Siihen aikaan Kaustisella oli tavallaan kolme harrastusvaihtoehtoa : joko olet urheilukentällä, Nuorisoseuran toiminnassa tai soittohommissa, ja mä tein oman valintani. Lukioaikoina mä kyllä sitten soitin rumpuja ja kävin laulutunneilla, mutta lukion jälkeen en ole enää rumpuihin koskenut. Yläasteaikoina huomasin, että mua kiinnostaa teatteriala ja mietin, että musiikkilukion käynti olisi hyvä juttu. Siihen aikaan Kaustisella ei ollut tavallista lukiota ja aloin sitten soittaa rumpuja, koska tavallaan ”piti olla” joku soitin jotta viitsii edes hakea musiikkilukioon… Instrumentteja oli oltava kaksi ja mulla ne oli rummut ja laulu. Muutamassa kuukaudessa laulu oli vaihtunut mulle ykköskurssiksi, pääinstrumentiksi ja aloin satsata sitten siihen puoleen kunnolla. Aikaisemmin en ollut laulanut kuin Nuorisoseuran kansantanhuhommissa, mutta lukiossa mulla oli hyvin innostava opettaja, joka kannusti mua sanoen, että laulamisesta voisi kyllä tullakin jotain. Mua vähän harmittaa se, etten aloittanut kunnolla mitään instrumenttiharjoittelua. Kynnyskin toki oli siinä vaiheessa korkea, koska muut lukiossa olivat takuulla soittaneet jo lapsesta alkaen ja olivat jo hyvinkin pitkällä. Ainakin mulla oli sellainen olo! En kehdannut ihan vasta-alkajana ruveta harjoittelemaan viulun kanssa. Siitä olisi kyllä ammatillistakin hyötyä, jos osaisi soittaa esimerkiksi pianoa tai kitaraa. Laulukeikalle mennessä pitää aina hommata säestäjä myös mukaan, kun mulla ei ole ketään vakituista työparia. Jos pystyisin esim. kitaran kanssa keikkailemaan, se avaisi vähän enemmän ovia”, tuumaa Antti.

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Laulu on selkeästi mun ykkösvahvuuteni, ehkä myös jonkinlainen monipuolisuus. Oon saanut tehdä Helsingin Kaupunginteatterissa monenlaisia töitä, enimmäkseen tietysti musiikkijuttuja mutta myös ihan puhedraamaa ja -komediaa.”

Olisiko soittotaidon lisäksi jokin muu taito, jonka haluaisit osata? ”Ei mua mikään ole jäänyt varsinaisesti ”kaivelemaan”, mutta luulen että aika monellakin tällä alalla on olo, että haluaisi kehittyä siinä mitä tekee. Laulutreeniä on tietysti koko ajan, siinähän ei tule koskaan valmiiksi. Työssä tai ammatissaoppiminen etenkin komedian puolella kiehtoo mua. Oon saanut useasti loistavan mahdollisuuden tehdä töitä hienojen koomikoiden kanssa (Esko Roine, Risto Kaskilahti, Ulla Tapaninen, Ritva Valkama...) ja seurata heidän työskentelyään läheltä, heillä on mahtava komedian rytmitaju. Mä odotan ja toivon, että tulisi sellaisia töitä, jotka haastaa mut näyttelijänä ja saisin erilaisia mahdollisuuksia hyvien työryhmien ja ohjaajien kanssa sekä oppia lisää omasta ammatistani. Missään tapauksessa mulla ei ole sellainen olo, että voisin levätä laakereillani ja mennä näillä mitä mulla nyt on. Päinvastoin! Nytkin tuota Shrek-musikaalin Farquaadia tehdessä miettii, että miten sellaisesta side kick-roolista saisi herutettua kaiken komiikan irti ja missä siellä on tietyt nanosekunnin mittaiset tauon paikat iskeä punchline juuri oikeaan kohtaan, tai pedata kaverille paikka. Tuo on voimaa, joka ajaa mua eteen päin.”

Syyspihlajan alla kera Antin (c) Teatterikärpänen

 Mikä on ollut suurin haaste tai haasteellisin roolityö urallasi tähänmennessä? ”Niitäkin on niin erilaisia. Kaupunginteatterissa mun ensimmäinen tosi iso roolini oli The Producers-musikaalissa (siitäkin on kohta kymmenen vuotta!) Leo Bloomin rooli, joka oli tavallaan kirjoitettu niin, että roolihahmoni syöttää Esko Roineelle koko ajan hyviä palloja niin, että Esko voi pistää maaliverkot heilumaan. Oli iso haaste oppia oikeanlainen rytmitys, ja olihan siinä tanssia, steppiä ja lauluakin eli tosi monipuolinen rooli, ja iso kantava tehtävä. Kielellisesti oli sitten tosi iso haaste se, kun muutama vuosi sitten näyttelin Lillanissa ruotsiksi ja se oli muutenkin vähän toisentyyppinen juttu, sekoitteli draamaa ja komediaa. En osaa kuitenkaan sanoa, että joku tietty rooli olisi ollut urallani ”The Haaste”, mä suhtaudun kaikkiin rooleihini tietyllä tavalla haasteina, että miten niistä saa parhaat puolet esiin. Vampyyrien tanssin professorin roolissa oli tasapainoilua komedian ja draaman välillä, tyylilaji kun oli sekoitus vähän kaikkea, ja lisäksi vielä virtuoosinumerot, jotka olivat tempollisesti ja laulullisesti haasteellisia. Kun tykkää työstään, työryhmästään ja muutenkin viihtyy talossa hyvin, löytyy haastetta mukavasti jokaisesta työstä. Välillä on saanut tehdä paljon ensemblea ja vähemmän isoja rooleja, ja homma on tehtävä niin, että työ tuntuu mielekkäältä pienemmissäkin rooleissa. On löydettävä oma tulokulma ja lisätä pieniä juttuja mukaan, seurata samalla mitä muut tekee.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei löydy. Mä oon tietyllä tavalla suvun musta lammas. Mummovainaani oli aktiivinen nuorisoseuralainen ja kirjoitti itselleen iltamaperinteen mukaisesti monologityyppisiä juttuja, oman aikansa stand up-komiikkaa siis, ja esitti niitä. En ole koskaan nähnyt häntä lavalla, mutta hän oli kuulemma todella hauska. Kun mä ilmoitin haluavani näyttelijäksi ja teatterialalle, suhtautuminen siihen oli tyyliin ”antaa pojan nyt haihatella aikansa, kyllä se ohi menee ja lukee sitten itsensä vaikka lääkäriksi”. TeaKiin pääsemiseni oli shokki, varsinkin isälle, joka tosin myöhemmin muutti mielensä huomattuaan, että mä pärjään ja tällä voi elää. Shokki muuttui ylpeydeksi. Mitään varsinaista suvun perinnettä meillä ei tässä hommassa kyllä ole.”

Mikä sai sinut sitten kiinnostumaan teatterista aikoinaan? ”Mulla on sellainen mielikuva, että olisin 80-luvulla katsellut Vesku Loirin menoa Uuno Turhapuro-leffoissa ja samaistunut jotenkin hirmu vahvasti siihen, en niinkään Uunoon hahmona vaan yleisesti. Matkin sitä ja näyttelin samoja juttuja kaveriporukassa, ja koulun naamiaisissa pukeuduin Uunoksi. Opettelin repliikkejä ja osaan niitä vieläkin hirmuisen määrän ulkoa… Olin silloin ehkä 8-vuotias ja ajattelin, että tuota haluaisin tehdä työkseni! Se jäi sitten muutamaksi vuodeksi. Oon kuullut, että kansantanssihommaa uudelleenviritellyt pariskunta on sanonut, että minusta näki heti silloin jo, että tuon kaverin täytyy päästä olemaan jollain tavalla esillä. Lukion kakkosella mulle tuli sitten jostain syystä mieleen, etten mä haluakaan teatteriin vaan lääkäriksi, ja kysyin rehtorilta, että mitä kursseja mun pitäisi kolmannelle ottaa, jotta voisin ylioppilaskirjoitusten jälkeen hakea lääkikseen. Rehtori kertoi kursseista ja meillä oli hyvä keskustelu, joka päättyi rehtorin toteamukseen, että ”kyllähän sä sen ymmärrät ja jos et jo ole ymmärtänyt, niin nyt sun on korkein aika tajuta se, että sä et tule viihtymään lääkärin ammatissa, koska sulla on tietty ”vamma” ja tarve olla esillä”, ja hänen mielestään teatterihaavetta ei kannattaisi kokonaan heittää pois. Mä otin kuitenkin ne suositellut fysiikankurssit ja pitkät matematiikat– enkä viihtynyt siellä pätkääkään! Se oli ihan tervanjuontia, eikä se oikeasti enää kiinnostanutkaan mua. Nyt mä muuten unohdin, mikä sun kysymys oli! Joo, siis joku esilläolemisen tarve mulla oli, ei koskaan kuitenkaan mitään sanomisen tai julistamisen pakkoa. Jotkuthan haluaa kovasti määritellä sen, millainen on oikea taiteilija ja onko esimerkiksi viihdetaiteilija oikeaa taiteilijuutta. Mulla ei ole mitään ongelmaa sen suhteen, mä oon ylpeästi viihdetaiteilija, sillä jos mä saan omalla työlläni katsojan viihtymään, se on mun mielestäni hyvä juttu. Ehkä se esilläolemisen tarve juontaa mulla juurensa jo sieltä, että oli pakko olla aina eturivissä naurattamassa kavereita. Kansantanhuesityksiinkin piti aina yrittää keksiä jotain hauskaa kikkailua!”

”80-luvullahan Teatterikoulu oli paljon esillä pitkälti Turkan ja kumppaneiden ansiosta, moni paheksui ja mua se jotenkin kiehtoi jo silloin. Jotenkin se oli automaattisesti selvää jo niihin aikoihin, että jos tälle alalle lähden, musta ei tule käsikirjoittajaa tai ohjaajaa, vaan nimenomaan näyttelijä, ja siitä lähtien se olikin haaveammattini.”

Ja sitten olit Kansanopistossa, missä? ”Mähän hain heti lukion jälkeen TeaKiin ja putosin ekassa vaiheessa. Sitten menin armeijaan, ja sen jälkeen hain uudelleen TeaKiin, putosin viimeisessä vaiheessa. Kälviällä Kansanopistossa olin sitten vuoden, ei siitä sen enempiä. Taas hain TeaKiin. Pääsykokeissa olin samaan aikaan Jarkko Lahden kanssa, jonka tunsin jo ennestään. Hän sitten sanoi pääsykokeiden viimeisessä vaiheessa, että jos hän nyt putoaa, hänellä on paikka Kokkolan Kaupunginteatteriin seuraavaksi vuodeksi. Ossi Räikkä oli teatterinjohtajana silloin, Jarkko oli ollut siellä siviilipalveluksessa ja sen jälkeen oli puhunut itselleen jonkinlaisen harjoittelijan paikan. Se ei ollut näyttelijäharjoittelijan paikka, vaan näyttämöharjoittelijan, pienessä teatterissa sai tehdä kaikenlaista kuiskaamisesta lähtien. No, Jarkko pääsi kouluun ja mä putosin viimeisessä vaiheessa. Soitin heti Ossille, että Jarkko Lahti pääsi kouluun ja minä en, otatko minut Jarkon tilalle. Ja Ossi otti! Menin sitten vuodeksi Kokkolaan (1998-99), ja siellä mä opin todella paljon. Sain näytellä Karamazovin veljeksissä ison roolin, Ossi ohjasi. Olin harjoituksissa aivan pihalla, niin pihalla kuin suoraan intistä ja kansanopistosta tullut nuorukainen voi suinkin olla tiiliskiviteoksen edessä. Harjoitusprosessi oli mulle todella hyvä preppauskurssi TeaKin pääsykokeita varten, se opetti analysoimaan kohtauksen, mitä teemoja näytellään ja mitä kautta, mitä roolihenkilöni tekee ja miksi ja niin edelleen. Ossi opetti mulle myös rohkeutta heittäytyä näyttämölläolemiseen. Olin päättänyt, että haen viimeisen kerran kouluun ja noi oli kyllä ratkaisevia juttuja mielestäni. ´99 keväällä pääsin sitten kouluun.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Otsikkona taisi olla ”Tilassa värisevä liha”, kirjoitin siitä miten musiikki voi toimia näyttelijän työkaluna tunteiden välittämisessä katsojalle ilmaisun ja myös fysiologian kautta. Luin aika paljon lähdekirjallisuutta siitä, miten musiikki vaikuttaa kehoon. Siihen aikaan TeaKissa musiikkiteatteria alettiin noteerata vähän korkeammalle, oli ollut yksi erikoistumiskurssikin. TeaKin kakkoskurssilla Jussi Tuurna tuli opettajaksi meille ja hänen kanssaan alettiin tehdä musiikkiteatteria sitten enemmänkin. Mulla oli vähän sellainen tunne, että olin musiikkiteatterikiinnostukseni kanssa vähän oppositiossa ja ehkä mulla oli sellainen ajatus, että kirjoitan jonkinlaisen puolustuspuheen. Se kuitenkin typistyi alle kolmeenkymmeneen sivuun suhteellisen henkilökohtaista analyysiä, ryyditettynä valikoiduilla tieteellisillä faktoilla siitä, miten musiikin ääniaaltovärähtely vaikuttaa kehoon. Näin jälkeenpäin se on tullut mulla vastaan yhdessä muutossa, mutta en mä sitä kovin pitkälle jaksanut lukea.”

”Taiteellinen opinnäyteeni oli vähän erikoinen… Allu Leppäkoski oli mulla proffana neloskurssilla ja aloin nelosen syksyllä kysellä taiteellisesta lopputyöstäni, joka oli mulla vielä tekemättä. Kakkos-ja kolmoskurssilla olin vieraillut Kansallisoopperassa yhdessä lastenoopperajutussa isossa roolissa ja Allu alkoi pohtia, että näkiköhän kukaan opettajistani sitä. No, molemmat laulunopettajani olivat nähneet sen. ”Pyydä, että kirjoittavat siitä lausunnon ja kuitataan sillä sun taiteellinen opinnäytteesi.” Tuli siis tehtyä! TeaKista valmistuin vuonna 2003.”

Antti lordi Farquaadina Shrek-musikaalissa (c) Tapio Vanhatalo 

 Miksi olet näyttelijä? ”Aina välillä sitä on itsekin miettinyt, kun miettii työaikoja ja palkkatasoa. Ensinnäkin mä oon onnekas, koska mulla on ollut töitä koko ajan ja oon siten pysynyt tällä alalla. Kilpailuhan on kovaa ja yksinkertaisesti töitä ei riitä kaikille. Toinen selkeä syy on se, että mä tykkään tästä työstä ja viihdyn töissä ihan sikamaisen hyvin. Oon onnekas siinäkin asiassa, että tykkään musiikkiteatterista ja oon kiinnityksellä talossa, jossa satsataan siihen. Meillä on pirun hyvä ja kovatasoinen musikaaliensemble, jota vielä täydennetään vierailijoilla. Mulla on tässä ryhmässä hauskaa ja koko ajan on sellainen olo, että oon itseäni parempien joukossa. Mulla on hauskaa niin näyttelijänä kuin siviili-Anttinakin, meillä on hyvä henki ja täällä on hyvä olla. Ja eihän se esilläolemisen tarve ja halu ole mihinkään poistunut minusta, näyttämöllä mulla on sellainen olo, että täällä mä viihdyn, ja mä viihdyn tässä ammatissa.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Niitä on paljonkin, en osaa sanoa ketään yksittäistä ihmistä. Mainitsin aiemmin Roineen Eskon ja Kaskilahden Riston… jos miettii vaikkapa Kaskista, niin hän on mielettömän hyvä ja hänellä on valtava työmoraali ja työmotivaatio. Hän on monestakin näkövinkkelistä esimerkillinen tapaus. Petrus Kähkönen on nuoresta iästään huolimatta todella lahjakas ja taitava, ja kehittää itseään koko ajan ja kehittyy. Häntäkin katson tietyllä tavalla ylöspäin. Tai Emilia Nyman, joka nytkin Shrekissä tekee pientä roolia ja ensemblea valtavan tarkasti ja pieteetillä, ja lisäksi valtavalla intohimolla. Ja sitten Martti Suosalo, joka on loistava ihan kaikessa mitä tekee! Liian vähän ehdin itse käydä katsomassa muiden tekemisiä, mutta siinäkin asiassa olen onnekas, että olen saanut olla jatkuvasti sellaisissa jutuissa mukana, joissa mulla on koko ajan itseäni lahjakkaampia ihmisiä ympärillä. Heitä kaikkia voi katsoa ihaillen ja kaikilta voi oppia jotain. Ei mulla ketään varsinaista ”esikuvaa” ole, jota olisin seurannut erityisen tarkasti aina. Leffojahan mä tykkään katsella myös ja sieltä esimerkiksi Jack Nicholson on kova ja Martin Scorsesen leffat kaikki. Hyvin harvoin mä kuitenkin katselen leffoja siten, että miettisin jonkun näyttelijän työtä analyyttisesti enkä osaa sanoa, miksi joku näyttelee hyvin.”

Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä? ”En mä osaa sanoa. Taitaa olla niin, että jos tähän vastaisi jotain, olisi myöhemmin kiva sanoa, että TUON kanssa mä oon muuten näytellyt! Mulla on loistavia vasta-ja kanssanäyttelijöitä lavalla koko ajan.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mä koen sen niin, että on elävät ihmiset katsomossa, ja he näkevät lavalla eläviä ihmisiä. Nää on kauheita kliseitä, mutta esitys syntyy joka ilta uudelleen, vaikka tehtäisiin kuinka tarkasti koreografioitua tai ohjattua juttua, esitys on aina ainutlaatuinen tapaus joka ilta. Mulle teatterin taika tietysti tekijänä on sitä, kun tulee teatterille näytökseen ja menee bäkkärille, ja siellä on kollegat ja välillä aika roisikin huumori ja hyvin omintakeinen ilmapiiri… Kollegoiden kanssa ollaan ja tehdään, ja on kaikki se muu mikä ei näy näyttämölle. Se kaikki on mulle hirveän olennaista ammatissaviihtymisen kannalta. Katsojana mä taas nautin siitä, että mun mielikuvituksellani ja tunteillani leikitellään, ja mulle annetaan elämyksiä livenä nenän edessä.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden, ja todella infernaalista. Oon ihan kauhea jännittäjä! Se kyllä laukeaa sitten kun menen näyttämölle yleensä. Mä oon ihan hirvittävän huono ensi-iltaihminen ja vihaan sitä, kun kaikki hehkuttaa miten ihanaa on nyt kun on ensi-ilta. Siinä vaiheessa kun yleisöä alkaa tulla ennakoihin, mulle tulee aina sellainen olo, että enhän mäkään mene toisten työpaikalle katsomaan miten ne selviää töistään ja nauramaan, jos mokaavat jotain! Mä inhoan myös sitä, että mulle kerrotaan ketä kaikkia on katsomossa. En mä halua tietää kuin vasta jälkikäteen, jos silloinkaan. En halua tietää, koska mua alkaa heti jännittää enemmän. Mä oon patologinen jännittäjä, kyllä vaan! Ja se on ollut aina ihan samanlaista. Kyllä se sitten esitysten ja rutiinin myötä helpottaa vähän. Joka roolista löytyy kohta, josta mietin että tuossa mulla on potentiaalinen paikka mokata ja päässänihän sen rakentaa niin, että minähän se mokaan takuulla siinä ja kaikki vihaa mua ja mä en oo lainkaan niin hyvä kuin nää muut ja miks mä teen tätä roolia eikä joku toinen. Ihmisen pää on erikoinen! Näyttämöllä mua ei sitten jännitä enää ollenkaan, mutta viimeinen tunti ennen näytöstä, viimeinen vuorokausi ennen ensi-iltaa on ihan paniikkia.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Oon huomannyt sen, että mulle muodostuu joka esitykseen ikään kuin automaattisesti tietyt rutiinit. Teen asiat ennen näytöstä hyvin samalla tavalla, mutta ei mulla mitään sellaista ole, joka toistuisi näytelmästä toiseen eli mulla olisi vaikkapa ensi-iltasukat aina. Ei todellakaan. Mulle kehittyy ennen ensi-iltaa olevien läpimenojen aikana aina joku tietty rutiini valmistautua, pukea vaatteet tietyssä järjestyksessä, tehdä maski. Sitä vaan tulee automaatio enkä mä tee sitä mitenkään tietoisesti. Tän tajusin kerran Billy Elliotin yhteydessä, kun tulin autolla tänne esitykseen ja missään ei ollut parkkipaikkaa. Ajelin pitkin ja poikin, ja lopulta tulin juosten paikalle enkä ehtinyt tekemään soundcheckiä enkä muitakaan juttuja, joita olin aina siihen mennessä tehnyt. Esitys meni kuitenkin ihan hyvin siitä huolimatta ja huomasin, että tietyistä kuvioista oli tullut mulle rutiinia.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Mä aina unohdan nämä… Yks tulee mieleeni. Näyteltiin The Producersia ja Anna-Maija Tuokko näytteli Ullaa, kaunotarta johon sekä Esko Roineen että minun roolihenkilöni rakastuvat. Anna-Maija on esittänyt meille sellaisen audition-tyylisen ohjelmanumeron töitä hakiessaan ja oli vietävän seksikäs. Eskon repliikin sisältö oli suurinpiirtein se, että pitäisi nähdä vielä vähän enemmän ja mielellään vähän vähemmissä vaatteissa. Mun kuului parkaista siihen ”Ei!” ja keskeyttää tilanne, mutta tulikin freudilainen lipsahdus ja huusinkin ”Joo!” Tajusin vasta kun olin sen jo sanonut ja Esko katsoi mua ilmeellä, jonka vain E. Roine osaa… Tajusin sanoneeni aivan päinvastaista. Taisi olla ainut kerta kun oon kääntynyt sitten selin yleisöön, koska mua alkoi naurattaa. Käännyin selin ja teeskentelin itkeväni. Esko sen jotenkin klaarasi sitten eteen päin. Noita sähläyksiähän tapahtuu jatkuvasti, mutta mä aina unohdan ne armollisesti.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Olin viimeistä vuotta teatterikoulussa ja joulukuussa hiljalleen alkoi hahmottua, että keväällä valmistuisin ja jostain pitäisi saada töitä. Varasin audienssin Asko Sarkolan luokse ja päätin, että aloitan työnhakuni sieltä. Menin Sarkolan toimistoon, mulle oli kai varattu vartti aikaa ja mua jännitti todella paljon, että miten saan asiani esitettyä ja nauraako se mut ulos. Ensin puhuttiin kolme minuuttia niitä näitä, kunnes kysyin suoraan että olisko mulle töitä. Tunsin Askon jotenkuten, koska olin kouluaikoinani ollut harjoittelemassa Kaupunginteatterissa. Asko nojasi taaksepäin, hieroi etusormella leukaansa ja mä aattelin, että tää oli nyt tässä sitten. ”Kyllä sulle töitä on. Oltiin tässä jo mietitty, että sinuun pitäisi ottaa yhteyttä ja tarjota sopimusta.” Siitä lähtien oon ollut sitten Kaupunginteatterissa. Toinen hyvä muisto liittyy teatterikouluaikoihin myös. Olin aika hukassa itseni ja tekemiseni kanssa TeaKin ykkösellä, jälkikäteen ajatellen kaikki oli varmaan aika ahdistuneita. Mä mietin tosissani koulun lopettamista kesken ja lähden joulukuussa maitojunalla kotiin, ettei tää ollut mun juttuni sittenkään. Olin just muuttanut Helsinkiin ja pieneltä paikkakunnalta, ja olin aika pihalla. Siihen aikaan oli niin, että ykkös-ja kakkoskursseista vastasi yksi proffa ja kolmos-ja neloskursseista toinen, joka oli Allu Leppäkoski. Hän jotenkin näki sen, että mä en voi hyvin. Hän tuli kertomaan, että seuraavana keväänä neloskurssi tekisi Sibelius Akatemian kanssa Lapualaisoopperan ja ehdotti mulle, että voisin käydä laulamassa kapellimestarille koelaulun. Sinne tarvittaisi laulutaitoisia kundeja. Mä menin kapellimestarin luo ja lauloin sen ainoan laulun, jonka tiesin eli Kosolan tulolaulun. Meni muutama viikko ja tuli viesti, että mä näyttelisin Vihtori Kosolaa Lapualaisoopperassa Veeti Kallion kanssa puoliksi. Tuo palautti uskoni itseeni ja sen, että tän takia mä oon kouluun tullut ja tätä mä haluan tehdä. Tuosta jäi kyllä hyvä muisto ja arvostan Allua siinä, että hän tavallaan tuuppasi mua oikeaan suuntaan, vaikken ollut hänen vastuuoppilaitaan. Jos sitä ei olisi tapahtunut, mä en varmaankaan olisi nyt tässä ammatissa”, Antti toteaa.

Tulevia roolejasi? ”Mä jään vuoden alusta virkavapaalle kolmeksi kuukaudeksi, eikä mulla ole mitään hajua mitä teen palattuani. Myrskyluodon Maijahan tulee ensi-iltaan kun syksyllä 2017 palaamme päätalolle ja oletan, että talon kaikki laulutaitoiset ovat siinä mukana.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”En osaa sanoa mitään yhtä tiettyä hahmoa, mutta muhun putoaa Fingerporin huumori ihan täysillä. Jos mun pitäisi elää jossain sarjakuvatodellisuudessa, niin haluaisin mielelläni elää Fingerporissa. ”Tulit juuri mieleeni.” Oon itse sikahuono sanaseppoilija enkä ikinä itse keksi vastaavia, mutta mä nautin niistä suuresti. Olisin varmaankin joku sivuhenkilö siellä Rivo-Riitan kuppilassa, ja olisin aina hiljaa ja nauraisin vaan.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Se olisi sellainen tyyppi, jonka ei tarvitsisi nukkua koskaan! Hahmo olisi ruotsinkielinen nimeltään, Den Tröttaste. Tyyppi, joka olisi aina väsynyt muttei koskaan nuku.”

Jos ihminen menisi syksyisin aina talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kaikki ne lukemattomat tv-ohjelmat, jotka olen tallentanut ja joita en ole ehtinyt katsomaan. Lisäksi ottaisin random-valikoiman kirjoja, mä tykkään lukemisesta mutta ehdin lukea aivan liian vähän. Sit ottaisin 5-6 suosikkileffaani dvd:llä, todennäköisesti katsoisin niitä leffoja yhä uudelleen ja uudelleen, ja kirjat jäisi lukematta. Tai sitten kävisi niin, että mulla olisi mukana matkalaukullinen kirjoja, joista olisi muutama ikisuosikkini mukana kuten Taru Sormusten Herrasta tai Linnan Pohjantähti. Lukisin niitä suosikkejani vaan ja muut jäisi avaamatta. Oon tässä suhteessa kyllä vähän kaavoihini kangistunut. Eväänä mulla olisi klassinen naudan sisäfilepihvi - melkein raakana, pinnasta ruskea ja vähän suolaa ja pippuria. Itse kokkailisin, tykkään muutenkin laittaa ruokaa. Juomana olisi soodavettä. Mä juon tolkuttomia määriä kuplavettä päivittäin, Soda Streamilla itse teen.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Aloittaisin varmaankin rakentamaan suurta ja hienoa majaa todella korkealle, ja jossain vaiheessa toteaisin, että nyt mulla ei rahkeet ja paukut riitä. Tyytyisin sitten siihen, että yksi seinä puuttuu ja kattokin on vain puoliksi. Siitä tulisi sellainen laavutyyppinen ratkaisu. Suurellisin suunnitelmin sen aloittaisin ja viimeisen päälle olisi kuitenkin listoitukset ja materiaalit suunnitelmineen, eri asia sitten olisiko ne paikoillaan. Hienot ikkunanpuitteet. Mä tykkään tehdä käsilläni ja remontoin mielelläni. Viime viikolla tein itse pihamuurin, suunnittelin itse ja nyt jännitetään, että pysyykö se pystyssä. Sinne majaan mä jokatapauksessa roudaisin hyvän patjan ja grillin, ja perheeni.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? Historian kulkua et kuitenkaan saisi muuttaa. ”Mä menisin Antiikin Roomaan. Olin yhdessä vaiheessa tosi kiinnostunut historiasta, luin paljon Suomen sotahistoriasta ja lisäksi Antiikin historiasta, oon käynyt Roomassa usein ja kiertänyt Antiikin Rooman raunioita. En voi olla ihailematta sitä, että ne rakennelmat on niin massiivisia ja ovat edelleenkin olemassa. Voi olla, että se olisi pettymyskin, eihän sitä koskaan tiedä. Joku siinä kiihottaa mun mielikuvitustani. Jos taas saisi palata johonkin tiettyyn tapahtumaan, menisin katsomaan Mäntsälän kapinaa ja aikaa ennen niitä tapahtumia. Se vaihe Suomen historiassa kiinnosti mua yhdessä vaiheessa ja varsinkin nykypäivän valossa kiinnostaa mua tosi paljon edelleenkin. Kuinka lähellä yhtäkkiä ollaan niitä samanlaisia tuulia, mitä 30-luvulla täällä koettiin!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen hakemaan lapseni hoidosta, leikin hänen kanssaan hetken ja laitan sitten nukkumaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Pusu

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Ihminen

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Riita

- Suosikkikirosanasi? - Vitun kidukset

- Mitä ääntä rakastat? - Naurua

- Mitä ääntä inhoat? - Lapsen kitinä

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ohjaaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, johan sinua on odotettu pitkään!