Sivut

lauantai 8. lokakuuta 2016

Kasvonsa menettänyt mies / Kanneltalo

Kasvonsa menettänyt mies / Kanneltalo

Kantaesitys 5.10. 2016, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Teksti perustuu Kimmo Oksasen samannimiseen kirjaan

Ohjaus ja sovitus : Kari Paukkunen
Musiikki : Safka Pekkonen ja Puntti Valtonen
Lavastus : Jarkko Räsänen ja Kari Paukkunen
Videosuunnittelu : Jarkko Räsänen
Äänisuunnittelu : Tuomas Fränti
Valosuunnittelu : Lari Palander
Pukusuunnittelu : Anu Pirilä
Maskeeraus : Tuija Luukkainen
Naamiot : Ilmo Paukkunen
Metallityöt : Hannu Räisänen

Näyttelijät : Puntti Valtonen ja Safka Pekkonen

 Joskus keväällä 2016 silmiini osui sattumalta Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Kasvonsa menettänyt mies" ja kirjan vieressä oli lappunen "Henkilökunta suosittelee". Ensimmäinen ajatukseni oli se, että millainen mahtaa olla mies, joka on menettänyt kasvonsa. Miten hän on nolannut itsensä tai miten hänet on nolattu tai muuten saatu tähän tilaan? Pörräsin pokkarikauppaa ympäri ja palasin uudelleen tämän kirjapinon eteen, tartuin teokseen, vilkaisin kansikuvaa ja aloin lukea esittelyä takakannesta. Nopeasti kävi ilmi, että tämä mies, Kimmo Oksanen, on menettänyt kasvonsa ihan oikeasti, ei vain kuvainnollisesti. Uteliaisuuteni heräsi, vähän jopa tirkistelynhalun kaltaisesti. Ostin kirjan ja kotiinpaluumatkalla luin siitä suuren osan. Välillä oli laskettava kirja polville ja tuijoteltava maisemia, vaikka pimeästä junan ikkunasta ei mitään tarkkaa näkynytkään. Vain ohiviliseviä valoja ja sitten pelkkää pimeyttä. Omat ongelmat tuntuivat äkkiä kovin mitättömiltä. Ahmin kirjan läpi parissa päivässä ja sen jälkeen se on kiertänyt usealla lukijalla, aina samanlaisen palautteen kera. Onpa hurja tarina, ja vielä totta, ei fiktiota.

 Eipä mennyt kovin kauaa kun sattumalta kuulin, että kirjasta oltiin sovittamassa myös pientä teatteriversiota, jossa lavalla olisivat Puntti Valtonen ja Safka Pekkonen, tuo monissa liemissä kokoonkeitetty veijarimainen parivaljakko. Olin nähnyt aiemminkin Puntin ja Safkan yhteistyön hedelmiä ja nauttinut niistä isoin haukkauksin. Olin jo ennalta vakuuttunut sitä, että tulossa olisi pienimuotoinen, naurua kyynelten läpi-tyylinen juttu, jossa musiikilla olisi myös oma roolinsa. Luottamus oli siis vahva.

Safka ja Puntti (c) Johnny Korkman

 Ja tapahtui niinä päivinä sitten lokakuun alussa, että meikäläinen suuren jännityksen vallassa matkasi elämänsä ensimmäistä kertaa yksin lähijunalla (kyllä vaan) Kannelmäkeen, jossa esityspaikka sijaitsi. Asemalaiturilla vielä varmistelin nuorelta äidiltä, että missähän mahtaa sijaita Kanneltalo. No, muutaman askeleen päässä asemalta se sijaitsi ja vähän jo huvittikin, että ennalta niin jänskätti se, mahdanko löytää paikalle... Sattumalta samaan esitykseen oli tullut bloggaajakollega Katri, joten seurasta ei ollut puutetta. Kanneltalo vaikutti äkkiseltään oikein viihtyisältä paikalta, paikallisten olohuoneelta ja kaikenlaisen kulttuurin kehdolta.

 Varsin mukavasti oli yleisöä paikalla. Vieressäni istunut rouwashenkilökaksikko pohti suureen ääneen käsiohjelmaa selatessaan, että miten jonkun etunimi voi olla Safka. Puntti nimenä sen sijaan kuulosti hyvinkin luontevalta, koska siihen eivät kiinnittäneet juuri huomiota. Raivostuttaa edelleen se, että jotkut ihmiset ne vaan eivät tajua, milloin suu kannattaa laittaa suppuun ja keskittyä esitykseen. Näyttelijät olivat jo lavalla kun takanani vielä pulistiin niitä näitä, ja vieressäni istunut mies sanoi heille topakasti "Olkaa hiljaa!" Minulle esitys alkaa siitä kun valot himmenevät, ei siitä kun ensimmäiset repliikit lausutaan, ja näin sen käsittääkseni kuuluisikin olla. Moni ei vaan edelleenkään tunnu sitä hiffaavan ja tästä tulen nurisemaan varmaankin maailman tappiin.

 "Se alkoi silmästä". Niinhän se alkoi. Kasvonsa menettänyt mies. Kimmo Oksasen silmäkulmaa alkoi oudosti kutittaa eräänä lauantai-iltana. Miehen kehossa jo valmiiksi piileskellyt virus oli salakavalasti aktivoitunut. Vastaavasta oli kuitenkin ennenkin selvitty. Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin. Bakteerivihulainen hyökkäsi myös kimppuun, ja hyvin lyhyessä ajassa miehen kasvot olivat rakkuloiden peitossa ja paisuneet muodottamaksi möykyksi. Alkoi vuosia kestänyt ralli sairaalasta ja hoitohuoneesta toiseen. Kokeneimmatkin lääkärit olivat sitä mieltä, että selviäminen olisi suoranainen ihme. Ihme kuitenkin tapahtui, mutta siitä se kamppailu vasta alkoikin, toisenlaisessa muodossa vain. Ja sitä paitsi jokainen meistähän on pieni ihme jo valmiiksi!

 Esityksessä käydään hienolla, inhimillisellä otteella eri tunnetiloja ja tunnemuistoja läpi. Äidin hymyilevät kasvot hyväksynnän merkkinä vastasyntyneelle. "Minuakin hymyilyttää, koska kelpaan äidille varmaankin." Tuutulaulu erilaisista kelloista - sen turvin on turvallista nukahtaa ja leijuskella jossain ihanassa autuudessa. Tekisi mieli jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Silmät muurautuvat umpeen, enää ei näe valoja eikä sitä mukavaa Anne Borgströmin näköistä hoitsua. Korvat muurautuvat umpeen kaikenlaisesta sälästä, mitä ihmiskeho tuottaa poikkeustilassa. Alat nähdä tanssivia possuja ja muita ihmeellisyyksiä, muut aistit aktivoituvat. Puntti huutaa tuskaa kitaran säestyksellä, Safka komppaa haitarilla. Välillä katsotaan peiliin. Mitä siellä näkyy? Miten määrittelemme itsemme peilin kautta, ja toisemme sen mukaan mitä silmät näkevät? Miten ja miksi?

 Kasvonsa lisäksi tämä mies menettää paljon muutakin. Hänelle ei voi sanoa, että "mä ymmärrän miltä susta tuntuu". Miltä tuntuu, kun oma lapsi ei uskalla tulla kovin lähelle, vaan mieluummin istuu viereisessä huoneessa piirtämässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Menet minne vaan, olet kummajainen, joka kuuluisi mieluummin sirkukseen kanssaihmisten pällisteltäväksi ja siunailtavaksi. Jumalaton määrä kysymyksiä joka suunnasta. Miten tuo on mahdollista? Sattuuko se? Tai miltä mahtaa tuntua, kun baaritiskillä nainen katsoo ensin pitkään ja sitten tokaisee "Onneks mä panin sua silloin kun olit vielä hyvännäköinen!" ja lähtee lanteet keinuen pois.

 Aiheesta saisi helposti aikaiseksi melkoisen valitusvirren siitä, miten asiat ovat koko ajan huonolla tolalla ja pahempaan suuntaan mennään. Tähän ei onneksi kuitenkaan sorruta, sillä ilonpilkahduksia tarjoavat tämän tästä herrat Valtonen ja Pekkonen jo ihan pelkällä omalla olemuksellaan. Lennokasta on Puntin meno miehen liitäessä tanssikuvioitaan pitkin parkettia, kun näkökyky palautui. Safka taas on jo vähän luonnostaankin sekoitus klovnia, hajamielistä professoria ja jotain mykkäfilmiaikojen hahmoa, joka ilmaisee itseään muutenkin kuin repliikkien kautta. Tässä tosin oli puhettakin Safkalla ja tulin hyvin vakuuttuneeksi siitä, että mies on taitava myös näyttelijänäkin.

 Kasvonsa menettänyt mies on selviytymistarina ja herättää takuulla monenlaisia ajatuksia ihmiselosta. Suosittelen esitystä lämpimästi kaikille, ja kirjakin kannattaa lukea. Jännä muuten, miten kirjaa lukiessa kuvitteli mielessään eri vaiheita ja silti valkokankaalla nopeasti vilahtaneet aidot valokuvat onnistuivat yllättämään. Positiivisella tavalla! Tyyliin "eihän tuo nyt niin pahalta näytä mitä ajattelin", ja sitten jo miettii, että miksi taas ajattelin noin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä miltä toisesta tuntuu ja se on ihan toinen juttu se. Aina voi kuitenkin yrittää.

 Kansa poistui salista takuulla uudenlaisia ajatuksia pää täynnä, hymy suupielessä. Silmäkulmassa kiilteli kuitenkin jotain aika monella, niin myös minulla.

 Kiitos työryhmälle ja kiitos varsinkin Kimmo Oksaselle!

 Esityshän kiertää siellä sun täällä, tässä vielä esityskalenteria tutkittavaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).