Haastattelussa Reidar Palmgren

 Reidar Palmgrenin tapasin lokakuun loppupuolella 2016 Helsingin Forumin Picnic-kahvilassa. Aiemmin päivällä Reidar oli ollut Messukeskuksessa Kirjamessuilla haastateltavana ja uusinta teostaan ”Kirpputori” signeeraamassa. ”Yleensä mulla on vain yksi isompi tekeminen päivää kohti, esimerkiksi jos on aamulla hammaslääkärikäynti, loppupäivästä en tee mitään koskapa se päivän ”iso juttu” oli jo. Tänään onkin sitten todella harvinainen päivä, kun ensin olin Kirjamessuilla, nyt sinun haastateltavanasi ja illalla menen vielä teatteriinkin!”

Vuonna 1966 syntynyt Reidar on horoskoopiltaan rapu. ”Oon syntynyt Helsingissä ja juureni ovat hyvin vahvasti täällä. Oon asunut Tampereella vuodesta 1989 ja mulla on siellä asunto ja molemmat poikani, mutta juureni ja henkinen kotini on täällä. Helsinki on mielestäni Suomen hienoin kaupunki; Tampere on hyvänä kakkosena, mutta siinä välissä on aika pitkä väli. Muualla en ole asunut, paitsi väliaikaisesti töiden vuoksi.”

Mitä harrastat? ”Nukkumista, sähköpyöräilyä, polkupyöräilyä, luonnossa liikkumista. Kirjallisuutta, teatteria ja taiteita, mutta ne ovat myös työtä. Kyllä mä käyn ahkerasti taidenäyttelyissä ja teatteriesityksiä katsomassa.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En osaa. Yhdessä lyhytelokuvassa oon esittänyt kitaristia, ja opettelin tasan yhden soinnun. Biisi oli sellainen, että siinä rämpytettiin vain ja ainoastaan sitä yhtä sointua, ja se kuulemma näytti ihan hyvältä! Sen enempää en oo soittanut, ja oon syvästi kateellinen kyllä kaikille niille, jotka osaavat soittaa jotain. Se on hieno taito, ja musta on uskomatonta nähdä miten joku luo musiikkia. Se on mielestäni taidelajina muutenkin ylivoimainen kaikkiin muihin taidelajeihin verrattuna. Musiikki menee niin suoraan tunnemaailmaan. Hyvin harvoin näkee kenenkään nousevan hurmioituneena pystyyn, hyppivän, kyynelehtivän ja nauravan luettuaan kirjasta hienon kohdan.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä näyttelijänä/kirjailijana? ”Näyttelijänä mun vahvuuteni on rytmitaju ja lisäksi mulla on aika hyvä analyyttinen, dramaturginen taju. Mä en ole kauhean laaja-alainen näyttelijä, en juuri tanssi ja laulan vähän, mutta väitän olevani suhteellisen hyvä omalla sarallani. Älykäs näyttelijä, joka voi olla toki myös heikkous. Älyllisyys ei välttämättä ole aina hyvä asia.”

”Kirjailijana mun vahvuuteni on ehkä siinä, että mulla ei ole tyypillistä kirjailijan tapaa katsoa maailmaa. Mut erottaa muista kirjailijoista se, että mä katson maailmaa hyvin toiminnallisesti, dramaturgisten tilanteiden kautta. Teatteritausta on mun tietynlainen valttikorttini, ja osaan käyttää suomen kieltä myös hyvin. No, niin osaa moni muukin, mutta väittäisin, että nämä ovat mun vahvuuksiani.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata laulaa komeasti, ja soittimista huuliharppu voisi olla aika magee. Tiedän kyllä jo nyt, että mulla ei riitä kärsivällisyyttä opettelemiseen minkään soittimen kanssa, mutta huuliharppu olisi siitä hauska, että se voisi kulkea aina taskussa mukana.”

Reidar Forumin kulmilla (c) Teatterikärpänen 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, ei isän eikä äidin puolelta. Isoisäni oli kyllä yhdessä vaiheessa naimisissa Ilmi Parkkarin kanssa, joka oli näyttelijä ja teatterinjohtaja aikoinaan, mutta hänhän ei varsinaisesti ollut mulle sukua. Isäni puolelta löytyy tieteilijöitä ja äidin puolelta vähän perinteisempiä ammatteja.”

Mikä sai sinut kiinnostumaan teatterista ja näyttelemisestä? ”Mä olin hyvin sulkeutunut teini-ikäisenä, lukutoukka ja jossain vaiheessa olin koulukiusattukin. Änkytin, olin sisäänpäinkääntyvä, hyvin älyllinen ja myös hyvin sarkastinen, joka tuli alemmuudentunteen myötä. Se taitaa olla mussa vieläkin, en mä sitä kiistä. Teatteri ja näytteleminen avasi mulle hyvin selkeästikin oven ulos sisäänpäinkääntyneisyydestäni. Oon teatterille kaiken velkaa siitä, että ylipäätään uskallan puhua ihmisille, oon aika sanavalmis enkä pelkää itseni ilmaisemista ääneen.”

”Kaikki lähti siitä, että mulla oli erittäin hyvä äidinkielenopettaja Norssissa täällä Helsingissä ja hän piti lukion ekalla ilmaisutaitokurssin, jonne jotenkin sai mut houkuteltua. Hän pisti meidät jokaisen vuorollaan juhlasalin näyttämölle lukemaan jotain tekstiä. Muut meni salin perälle seisoskelemaan ja kuuntelemaan. Mä sitä tekstiä lukiessani huomasin, että ”hitto vie, noihan kuuntelee ja suhtautuu muhun kuin olisin jotenkin merkittävä ja teksti olisi omaani.” Se oli kauhean voimaannuttava hetki ja vaikka suoritus oli amatöörimäinen, mä tajusin siinä samalla, että voin pitää tässä kohtaa pienen tauon ja näyttää siltä, että mietin tätä lukemaani asiaa, voin kääntää katseeni toisaalle ja toiset kuuntelevat mua ja odottavat, mitä tapahtuu seuraavaksi. Oli hienoa tajuta se, että voin omalla puheellani ja sen nopeudella hallita sitä, miten mua kuunnellaan. Kaisa Lange oli äidinkielenopettajani nimi, ja en tiedä olisiko tätä tapahtunut ilman häntä.”

”Tämän jälkeen mä olin hyvin aktiivinen Kellariteatterissa täällä Helsingissä ja pyrin joka vuosi teatterikouluun. Viidettä vuotta hain TeaKiin ja päätin hakea ensimmäistä kertaa myös Nätylle, jonne pääsin sitten vuonna 1989. Valmistuin ´93.”

Missä vaiheessa kirjoittaminen tuli mukaan kuvioihin? ”Se tuli vasta 90-luvun loppupuolella. Mä oon ollut aktiivinen lukija ihan pikkupojasta, aloin lukea nelivuotiaana ja oon lukenut ihan hirveästi kaikenlaista aina siihen asti, kun aloin harrastaa teatteria. Siinä vaiheessa käytännössä jäi kaikki lukeminen, ja aloitin uudelleen vasta siinä vaiheessa, kun mun ensimmäinen oma kirjani ilmestyi (Jalat edellä) vuonna 2001. Väliin tuli aika pitkä, liki viidentoista vuoden mittainen tauko, jolloin en lukenut kuin ihan välttämättömimmät eli ne, jotka piti esimerkiksi koulun puolesta lukea. Olin freelancer-näyttelijä 90-luvulla (niin kuin käytännössä oon ollut melkein koko ikäni, vuoden olin kiinnityksellä Jyväskylässä ja pari vuotta sitten parin roolin kiinnityksellä Hämeenlinnassa) ja 90-luvun loppupuolella olin työttömänä, ja silloin aloin kirjoittaa. Tein aikoinaan pitkää tv-sarjaa (Elämän suola) ja aika tutuksi tuli tuolloin tv-sarjojen käsikirjoitukset ja etenkin niiden muoto. Mä intoonnuin siitä ja päätin kirjoittaa lyhytelokuvan käsikirjoituksen, koska muoto oli tullut tutuksi. Siinä on alku ja loppu, pituus on suunnilleen tämä, ihmisiä on tietty määrä, ja alussa joku sanoo jotain. Toimintaa ja pieniä viittauksia väliin. Tein käsikirjoituksen ja esittelin sitä ohjaajille, dramaturgeille ja kollegoille TV2:lla, jossa tein tv-sarjaa samaan aikaan. Sain ihan kannustavaa palautetta, mutta kukaan ei hirveästi innostunut. Ajattelin, että tää oli sitten tässä ja pistin kässärini ihan konkreettisesti pöytälaatikkoon. Kului sitten aikaa ja ihan muista syistä mut valtasi tekemisen puuska ja päätin, että kirjoitanpa siitä samasta aiheesta novellin lisäämällä tekstiä väliin. Tajusin sitten, että nythän mua ei rajoita enää mitkään lyhytelokuvan lainalaisuudet, eli kuinka monta näyttelijää olisi vara palkata tai millaisiin kustannuksiin lavasteet nousisivat. Voin kirjoittaa joukkoon lisää väkeä ja laajentaa muutenkin, eikä se tulisi maksamaan yhtään sen enempää. Pieni tarina alkoi kasvaa alusta kohti menneisyyttä ja lopusta kohti tulevaisuutta, ja kirjoitin sitä aina kun en ollut töissä. Hiljalleen siitä syntyi romaani, jonka Otava julkaisi. Sattumalla oli osansa siinä, että musta tuli kirjailija. Lähetin tekstini nimittäin useampaan kustantamoon, ja yksi niistä ei ole vastannut vielä tänäkään päivänä. Jos olisin lähettänyt vain sinne, olisin varmaan tyytynyt kohtalooni ja jatkanut entisellä tiellä. Ei mulla ollut minkäänlaista aavistusta siitä, oliko tekstini hyvä vai huono.”

Virallinen potretti 

Takaisin teatterin pariin. Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena Nätyllä? ”Siihen aikaan se oli hiukan erilainen kuin nykyisin. Muistaakseni mä kirjoitin taiteellisesta lopputyöstäni kirjallisen analyysin. Taiteellisessa lopputyössäni Nätyllä olin Otto-niminen henkilö Jussi Kylätaskun näytelmässä ”Maaria Blomma”. Otto oli maallikkosaarnaaja, joka julistaa maailmanloppua. Juha Malmivaara ohjasi. Muistaakseni kirjoitin tuosta, mutta en oo kyllä ihan varma. Kirjallisella lopputyöllä ei ollut silloin niin suurta merkitystä kuin nykyisin. Kaikki varmasti hyväksyttiin, kunhan sai jotain aikaiseksi paperille...”

Onko sinua kiinnostanut jokin muu ala, eli oliko sinulla muita urasuunnitelmia? ”Lapsena mä olin suuntautunut tieteeseen päin – ennustivat, että musta tulee professori tai tutkija. Olin hyvin luonnonsuojeluhenkinen, ja oon kyllä edelleenkin, ja oon aina pitänyt eläimistä hyvin paljon. Yhtenä lapsuuden haaveenani oli tulla Korkeasaaren intendentiksi tai Eläinmuseon johtajaksi. Joskus teinivuosinani, ennen teatteriharrastusta ja äidinkielenopettajan tehtävänantoa ja suunnannäyttöä, maalasin ahkerasti ja musta piti tulla kuvataiteilija. Jos en olisi löytänyt teatteria, luulen että taiteen tie olisi jäänyt multa kulkematta. Samoin kirjoittamisen kanssa. Varsinkin ensimmäisten kirjojeni kohdalla se oli seurausta näyttelemisestä, ja tapani katsoa maailmaa oli näyttelijän tapa. Nykyisin koen, että mulla on ihan oma ääni kirjailijanakin.”

Miksi olet näyttelijä? ”Se on hirveän kivaa työtä! Se on vaikeata ja työolosuhteita ajatellen hirveän raskasta, mutta todella palkitsevaa. Siinä saa tehdä töitä muiden ihmisten kanssa, se on leikillistä ja ”antavaa”. Ihmisen ja maailman tutkimista, ja sellaisenaan tyydyttää mua syvästi. Taloudellisesti se ei ole mitenkään erityisen palkitsevaa, mutta rakastan tätä ammattia ja se sopii minulle. Olisin muuten paljon sisäänpäinkääntyneempi ilman tätä työtä.”

Roolikuvia osa 1 

Miksi olet myös kirjailija? ”Se on saman kolikon toinen puoli, joka jollain lailla tyydyttää tutkijapuolta minussa. Se puoli minussa tykkää jäädä kiinni johonkin yksityiskohtaan ja jää pohtimaan, ja se tyydyttää sellaista ”märehtijää” minussa. Teatterissa ollaan aika lailla muiden varassa, kirjailijan työ on paljon yksinäisempää ja itsenäisempää. Toisaalta itsellä on täysi valta, mutta myös vastuu kaikesta ja siinä mielessä se on moninverroin pelottavampaa. Kirjailija ei voi syyttää vastanäyttelijää tyyliin ”kyllä mä muuten, mutta kun toi oli huono”, tai huono teksti, huono ohjaus, huono yleisö. No, kirjailija voi yrittää syyttää yleisöä, jos se ei ymmärrä lukemaansa. Sitä ei pääse kuitenkaan pakoon, koska todistusaineisto on kaikkien nähtävillä. Kirjan kirjoittaminen on siis riskialttiimpaa, siinä ollaan henkilökohtaisesti enemmän vastuussa kaikesta. Kirja myös jää olemaan eikä katoa, kun taas teatteriesityksestä jää vain muisto ja kuvat. Ja kritiikit. Teatteriesitys katoaa, ja niin sen kuuluu mennäkin. Kyllä mulle tulee jotenkin hyvä mieli kun katson kirjahyllyäni, ja siellä satojen kirjojen joukossa on viisi itsekirjoittamaani kirjaa. Tulee tunne siitä, että minusta jää edes jotain jäljelle jälkipolville, ainakin todistus siitä ajasta.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Valtavasti on hirveän hyviä oppeja ja oon ollut tosi onnekas, että oon saanut tehdä töitä hyvien ja hienojen taiteilijoiden kanssa. Jos nyt yhden valitsen, valitsen Leena Havukaisen sanoman lauseen. Eilen tajusin, mistä hän sen oli poiminut, vähän eri sanoin tosin. (Reidar kaivaa repustaan Francois Truffaut´n ja Alfred Hitchcockin haastattelukirjan). Tässä kirjassa Hitchcock sanoo näin, että taiteessa kaikki on sallittua, paitsi olla ikävystyttävä. Musta se on aika hyvä ohjenuora. Taiteessa saa olla röyhkeä, törkeä, epäkorrekti, sentimentaalinen, lässy ja tyhmäkin, mutta ikävystyttävä ei saa olla. Siihen ohjeeseen mä haluan uskoa. Siinä vaiheessa kun joku osoittaa luottamusta ostamalla lipun ja tulemalla teatteriin tai tarttumalla kirjaan ja avaamalla sen, niin siinä vaiheessa katsoja/lukija on oman osansa tehnyt. Taiteilijan tehtävä on siinä vaiheessa pitää huolta siitä, että taiteen vastaanottaja ei ikävysty. Mun mielestäni tylsyys on taiteen surma ja melkein tärkeimpää kuin mikään muu. Jos ihminen ikävystyy, ei se ota vastaan sanomaakaan eikä mitään muutakaan.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Kyllä mä nostan teatterin puolella, ja koko taiteen suhteen, Kalle Holmbergin aika korkealle. Olin onnekas saadessani tehdä Kallen kanssa viisi peräkkäistä kesää Pyynikillä töitä (”Akseli ja Elina” kahtena kesänä, ”Täällä Pohjantähden alla” kahtena kesänä ja ”Tuntematon sotilas”) - olin suhteellisen pienissä tehtävissä, mutta sain olla kaikissa prosesseissa mukana. Tästä on kulunut jo parikymmentä vuotta aikaa, mutta edelleen silloin tällöin kohdatessani jonkun dramaturgisen ongelman, taiteellisen kysymyksen tai rytmisen ongelman, mä huomaan ottavani oppia sieltä, mitä Kalle teki ja puhui. Se oli mulle vähän niin kuin toinen teatterikoulu, ja luulen että se oli kaikille muillekin, jotka saivat olla siellä mukana. Kyllä mulla kirjallisella puolellakin on ”esikuvia” valtavasti, nostaisin sieltä esiin varsinkin Tove Janssonin. Tämä riippuu kyllä vähän siitä, millaisia kirjoja on tullut luettua jossakin merkittävässä iässä, mutta kyllä mulle Tove Janssonin Muumi-kirjat on sellaisia, jotka ovat muokanneet mun tapaani ajatella kirjallisuudesta.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”En mä koskaan ole tämmöistä miettinyt! Mulla ei ole koskaan ollut oikein varaa valita vastanäyttelijöitä eikä mulla ole sen puoleen ollut varaa kieltäytyä kenestäkään. Hmm, nyt tuli yksi mieleen. Olemme kyllä tehneet yhteistyötä, mutta oon ollut vain hänen ohjauksessaan. Haluaisin näytellä Birgitta Ulfssonin kanssa. Hän ohjasi Helsingin Kaupunginteatteriin näytelmän ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?” kymmenkunta vuotta sitten, ja meillä oli kyllä hirveän hyvä työyhteys ja tunsin hyvin voimakasta hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. Hän on hieno näyttelijä ja hieno ihminen, suurisydäminen ja suuri sydämen sivistys.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen esittäisit? ”Haluaisin laulaa Taru Valjakan kanssa. Olen tavannut hänet, hänen poikansa oli luokkakaverini, ja musta olisi hauska saada Mikko mukaan katsomaan, miten minä laulaisin äitinsä kanssa. Taru laulaisi onneksi varmaan niin kovaa, ettei mun ääneni kuuluisi sieltä taustalta, ja se saattaisi olla pelkästään hyvä asia. Tämä oli mahdottomaan kysymykseen mahdoton vastaus!”

Roolikuvia osa 2

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No, jos ammattilaisaikaa katsotaan, niin Lahden Kaupunginteatterissa (teatterikouluaikaan harjoittelijana tosin), Pyynikin Kesäteatterissa, Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Teatteri Avoimissa Ovissa ja lisäksi kesäteattereista Mustionlinnan Kesäteatterissa, Porin Kirjurinluodon Kesäteatterissa ja Utran Uudessa Teatterissa Joensuussa. Sitten on Kulttuuriosuuskunta Kaje, jolla ei varsinaisesti ole omaa teatteritilaa. Vain Bocelli puuttuu-näytelmän kanssa on tullut kierrettyä vierailuesityksenä sitten monessa eri teatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Tampereen Teatterissa 90-luvun loppupuolella esitetty Leena Havukaisen ohjaama ”Victor eli lapset vallankahvassa” oli mulle tärkeä siinä mielessä, että se oli ensimmäisiä juttuja, jossa tunsin olevani lavalla jotenkin omillani. Aika monta vuotta teatterikoulun jälkeen oli paljon sitä, että rooleista jotenkin selviytyi. Mulla ei ollut kauheasti vaihtoehtoja siinä, miten roolin näyttelisin, vaan se meni siten mihin pystyin ja mihin rohkenin. Tuo Victor oli ensimmäisiä rooleja, jossa tunsin olevani ikään kuin roolin päällä ja pystyn itse hallitsemaan, mitä tietä lähden sitä kuljettamaan. Ohjaajalla oli tuossa iso osuus, Leenan kanssa oli hyvä tehdä töitä. Se rooli oli mulle henkilökohtaisella tasolla tärkeä. Myöhemmältä iältä voisin mainita Helsingin Kaupunginteatterista Armfelt-näytelmän, joka oli taas sitten aivan eri lajia. Näyttelin siinä kuningas Kustaa IV Aadolfia. Se oli siitä hieno proggis, että siinä kaikki sodat käytiin tanssien ja ilmaisu oli hyvin groteskia. Näyttelin siinä ensimmäistä kertaa vahvan maskin ja karmean hahmon takaa, joka oli jännällä tavalla hyvin vapauttavaa. Olin ollut aiemmin vähän semmoinen ”siloposkinen, pienileukainen, suurisilmäinen nätti poika” ja tämä auttoi mua taiteilijana pääsemään sen oman fyysisen hahmoni ulkopuolelle. Se oli hieno näytelmä muutenkin, kolme kautta sitä aina silloin tällöin pyöritettiin. Santeri Kinnunen oli Armfeltin roolissa, Oskari Katajisto oli Kustaa III, joka ammuttiin juuri ennen väliaikaa ja minä olin hänen poikansa, joka joutui hyvin vastahakoisesti ottamaan kruunun vastaan. Rooli oli mulle hyvin merkittävä oman taiteilijakehitykseni kannalta.”

”Jyväskylässä heti Nätyn jälkeen sain olla mukana mm. Kesäyön unelma-näytelmän Puckina, paikkaushommissa. Leena Havukainen ohjasi senkin ja siinä yhteydessä tutustuimme. Puckin rooli oli myös hyvin rakas. Siinä oli valtava määrä tekstiä ja liikettä, kuperkeikkaa, flengausta, runomittaa. Opin siinä sen, että mutkat suoriksi ja tulta päin! Haluan mainita myös Pasi Lampelan hienon romanttisen komedia ”Vain Bocelli puuttuu”, jota olemme puolisoni Satu Silvon kanssa esittäneet eri paikoissa ja ensi kesänä esitämme sitä Juvalla nimellä ”Takahuoneen taika”. Siinä kaksi tarjoilijaa kohtaavat ensimmäistä kertaa ravintolan takahuoneessa ja sen illan aikana heille syntyy suhde.”

Miten sinä selittäisit asian ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä edes selittämään? ”Teatteriinhan liittyy hirveästi kaikenlaista mystisyyttä, myyttejä ja näyttämön taikaa – teatterihan on taikalaatikko. Teatteri on salaperäistä, ja niin sen kuuluu ollakin. Näyttelijähän on alunperin ollut jumalten viestien tuoja tai shamaani, joka muuttuu henkiolennoiksi ja alkaa puhua niiden äänillä ja vierailla kielillä. Jotain tuollaisesta ihmeuskosta on jäljellä yhä, ja niin pitää katsojalla saada ollakin. Jos puhuu liikaa siitä, miten näytellään tai miten esityksiä rakennetaan, se taika katoaa. Se on vähän sama asia, että taikuri paljastaisi temppunsa ja se on aina katsojalta pois. Taika on siinä, että tullaan jostain arkisesta maailmasta hämärään tilaan, jossa toiset ihmiset tekevät ihmeitä ja muuttuvat joksikin toiseksi. Yhtäkkiä on olemassa rinnakkaistodellisuus, joka on tavallaan totta ja jossa voi leikkiä vakavilla asioilla. Katsojat näkevät turvallisesti asioita, joita eivät välttämättä arjessa pysty havaitsemaan. Taika ei ole kenelläkään näyttelijällä, vaan se liikkuu ihmisten välillä. Joku kysyy ja joku vastaa, ja siinä välissä ennen vastausta on taikaa. Energia siirtyy ja liikkuu, ja kun saadaan vielä yleisökin mukaan, kyllä sen näyttelijäkin tuntee. Enempää en teatterin taikaa pysty enkä edes halua selittää.”

Roolikuvia osa 3 

Mitkä asiat inspiroivat sinua näyttelijänä? ”Entistä enemmän vuosien myötä mua inspiroi huumori. Mä haluan entistä enemmän nähdä huumoria. Mä pidän useammista näkemistäni esityksistä ja tykkään katsella ja nauttia, vaikka esityksessä olisi puutteitakin. Mitä enemmän maailmassa on murhetta, sitä tärkeämpänä mä näen lohdun ja ilon tarjoamisen. Mä näen paljon mieluummin hauskan kuin traagisen tilanteen, nehän ei toki sulje toisiaan pois. Kaikista mieluiten näkisin älykästä huumoria, mutta sekään ei ole välttämätöntä. Täysin tollohuumorikin voi olla tavattoman virkistävää!”

Entä mikä inspiroi sinua kirjailijana? Mistä saat ideoita? ”Musiikki inspiroi mua, mutta ideoitahan mä saan joka puolelta koko ajan. Mulla on aina muistivihko mukana. Itse asiassa tuolla Kirjamessuilla tuli yksi sanaleikki mieleen, joka pitää merkata muistiin ennen kuin unohdan sen. Sanonkin sen nyt sulle, niin sitten se on ainakin täällä tallessa. Sanotaan, että joku on lapsille ja lapsenmielisille. Tuosta tuli sitten mieleen vielä, että joku on lapsille, lapsenmielisille ja myös vastenmielisille. En tiedä missä tuota voisi käyttää. Mutta kuten sanoin alkuun, musiikki toimii mulla nostattajana. Kirjoittaessani mä soitan jotakin mahtipontista 70-luvun rockia, joka toimii mulle mielenkohottajana. Kirjoittaminen ei ole mielestäni vaikeinta vaan se, että pystyy ylläpitämään sen mielentilan, jossa kirjoittaminen syntyy. Musiikin avulla mä pidän itseni hyvällä tuulella. Kirjoittaminen tapahtuu aina yksin, näytellessä ollaan aina porukassa ja vire syntyy porukan kesken. Kirjoittaessa vire on hoidettava yksin, ja siinä rutiini auttaa – säännölliset elämäntavat ja säännöllinen työaika.”

Millainen on työskentelytapasi kirjoittajana? ”Silloin kun varsinainen leipätekstin kirjoitusvaihe on käynnissä, mä yritän pitää suhteellisen säännöllistä elämänrytmiä. Mä yritän nukkua hyvin ja paljon, yritän syödä hyvin, pidän itseni vireänä hoitamalla itseäni ja pitämällä itseni mahdollisimman hyvällä tuulella. Rytmini on säännöllinen – nousen ajoissa, aamulla syön hyvin ja luen Helsingin Sanomat ja teen aamutoimet ja pyrin siihen, että olisin klo 10 koneen ääressä ja ehkä puoli yksitoista alkaisi tulla jotain tekstiä. Yhteentoista mennessä olisi hyvä ollut tulla sellaista tekstiä, josta on johonkin. Aina se ei onnistu. Vauhdin ollessa päällä jos saa pari-kolme tuntia tehtyä töitä, niin se on jo tosi hyvin. Pitemmät työrupeamat kirjoittaessa on aika vaikeita, ainakaan multa ei onnistu. Yritän pitää viisi – tai nelipäiväisen työviikon suunnilleen ja viikonlopuisin lepään. Jos mä aamulla saan kolmessa tunnissa itseäni tyydyttävää raakiletta aikaan, mä oon illalla vapaa tekemään kaikkea muuta. Jos oikein tekee mieli, saatan palata tekstiin vielä illalla tai tehdä muistiinpanoja. Hyväntuulisuus on ehkä tärkein asia mulle tässä prosessissa.”

Podetko ramppikuumetta? ”En, jos tarkoitat sillä sitä, että pelkäisin lavallemenoa tai esiintymistä. En oo koskaan kauheasti kärsinyt siitä. Joskus jänskätti enemmän, mutta oon huomannut sen, että jännittämisestä ei ole mitään hyötyä. Mulle se on ainakin este. Joku minua viisaampi on sanonut, että ”ainoa este luovuuden tiellä on pelko”. Se voi olla epäonnistumisen pelko, mutta myös onnistumisen pelko. Tuntemattoman pelko. Se oli itselleni hyvä oivallus tajuttuani, että jännittäminen ei auta mua yhtään. Moni ajattelee, että ollakseen vireessä pitää olla pikkuisen jännitystä mukana. Mä en ole koskaan mennyt lavalle ilman että olisin vireä, se on automaattisesti virettä nostattava tilanne. Siitä ei ole yhtään mitään hyötyä, että jännittäisin ja hikoilisin ja vatsa olisi kuralla. Se lukitsee! Mike Tyson puhui kirjassaan mielikuvituksesta kiinnostavasti. Miten mielikuvitus voikaan olla paras apu, mutta myös vihollinen. Ennen ottelua voi kuvitella, miten taistelee vastassa olevan jätkän kanssa, mutta mitä lähemmäs ottelu tulee ja alkaa muodostua painetta, alkaa mielikuvitus toimia vastaan. Silloin rupeaa kuvittelemaan vastustajalle ominaisuuksia, joita hänellä ei ole. Tuo on mielestäni erittäin hyvä neuvo myös näyttelijälle. Harjoitusvaiheessa mielikuvitus on erinomainen asia, mutta ennen esitystä ei pidä kuvitella kaikenlaista yleisöstä ja esityksestä.”

Onko sinulla omia rituaaleja tai rutiineja, joita toistat ennen esitystä? ”Tämän nappasin yhdeltä vanhemmalta näyttelijäkollegalta. Olimme vierailulla Tampereen Teatterin kanssa toisella näyttämöllä, saavuimme tämän kollegan kanssa näyttämölle ja katselimme asemia, valoja ja vastaavia. Rauhallisen hetken tultua hän meni näyttämölle yksin, polvistui lavalle ja suuteli näyttämöä. Hänellä oli tapana tehdä sinunkaupat uuden paikan kanssa. Minusta se oli hirveän kaunis ajatus, ja teen sitä itsekin nykyään aina tullessani sellaiseen paikkaan, jossa en ole aiemmin näytellyt. En usko mihinkään henkiin, mutta tuo on lämmin ele. Mä tavallaan nöyrryn ja sovin uuden paikan kanssa, että me ollaan samalla puolella ja pyrkimässä yhteiseen päämäärään.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Olin Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä mukana näytelmässä ”Kauppaparoni”. Meillä oli lauantain päivänäytös, ja samana päivänä oli ollut isoisäni hautajaiset. Edellisenä iltana olin tapojeni vastaisesti käynyt ottamassa muutaman kaljan, ja olin vielä pahalla päällä. Jouduin lähtemään hautajaisista kesken pois, jotta ehdin näytökseen. Samana päivänä oli vielä iltanäytöskin, ja en ollut täysin keskittynyt. Alkupuolella näytelmää on kohtaus, jossa Mikko Hänninen ja minä olemme kahdestaan näyttämöllä ja käymme läpi oikeastaan koko näytelmän juonen. Näytelmässä on huijarinainen, jolla on tarkoituksena huijata kauppaparonilta koko hänen omaisuutensa. Mä olin Hotelli Tornin hissipoika, joka oli porukan älykkäin ja junailee ja järjestää nopein liikkein kaiken. Minä ja Mikko käymme alussa läpi sen, että miten aiomme huiputtaa tätä huijarinaista - parin kolmen sivun dialogi, joka oli ohjattu vielä tavattoman tiukaksi. Kohtaus oli todella nopearytminen eikä siinä ollut minkäännäköisiä taukoja repliikkien välissä, ja lisäksi koko ajan liikuttiin. No, kohtauksen aluksi mä tulen näyttämölle ja pamautan ensimmäisen repliikkini ja samassa tajuan, että oon juuri sanonut kohtauksen viimeisen repliikin. Mikko tuijottaa mua tyyliin ”nyt jätkä ollaan pulassa”. Mihinkään miettimistaukoihin ei ollut varaa, tajusin hypänneeni kahden sivun yli. Alettiin sitten mennä loppua kohti repliikki kerrallaan vähän toisessa järjestyksessä, katse tiiviisti toisessa ja tiesimme koko ajan, mistä tässä on kyse. Osa repliikeistä tuli kahteen kertaan, puolivälistä lähdettiin taas eteenpäin ja välillä taaksepäin. Liikuimme koko ajan ja hiki vaan tippui. Saimme alkuasetelmat kerrottua, hyppäsin loppuun ja olin jo lähdössä lavalta pois kun tajusin, että jotain jäi vielä sanomatta ja palasin ”ai niin tämä piti vielä sanoa”. Muistan, miten sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Hirvittävä kohtaus! Yleisökin taisi hokata sen, että jotain erikoista siinä nyt oli. Ajallisesti kohtaus tuntui loputtomalta, ehkä neljän minuutin kohtaus kesti kuusi minuuttia, en osaa sanoa. Vastaavaa ei ole tapahtunut koskaan tuon jälkeen.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Onnellisimmillani oon ollut lasteni syntyessä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Kirjoitushommia on talveksi. Tällä hetkellä mä kirjoitan Teatteri Siperian porukan kanssa ensi keväänä ensi-iltaan tulevaa näytelmää ”Eikä kukaan meitä enää etsi”, joka kertoo ilmastonmuutoksesta.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Parikymppiselle Reidarille sanoisin, että älä ole aina niin tosissasi. Tai että tosissaan voi olla, mutta aina ei tarvitse olla vakava. Relaa vähän.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Musta olisi kiehtovaa näytellä Riidankylväjää, Asterix ja Riidankylväjä-sarjakuvasta.”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja millainen hahmo olisit? ”Mä luulen, että olisin jonkinnäköinen vesirotta, joka osaa pidättää hengitystään sukeltaessaan mutaisen veden halki. Tämän vastaan puhtaasti ulkonäöllisistä lähkökohdista.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Meinasin sanoa, että haluaisin ainakin heti harrastaa seksiä, jotta tuntisin miltä se tuntuu naisesta. Meinasin ja sanoinkin jo. Toisaalta mun täytyisi ensin himoita miestä, enkä kyllä tiedä osaisinko. Jos seksuaalisuuskin kääntyisi ympäri, mä haluaisin siinä tapauksessa löytää itselleni miehen.”

Jos ihmiset menisivät syksyisin talviunille ja heräisivät keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken unien? ”Ottaisin mukaan kissan, olettaen että hänkin viihtyisi siellä. Lisäksi ottaisin mukaan jonkun oikein pitkäkestoisen tv-sarjan, historiallisesta aiheesta. Salmiakkia pitäisi olla, ja kynttilä. Ja kirjoja, venäläisiä klassikoita. Varsinaiseksi ruuaksi ottaisin ossobuccoa, en ole saanut sitä vuosikausiin. Ja kananmunia! Juotavaksi AB-piimää ja kevättä kohti kotikaljaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Aika pienen. Puumajan kuuluukin olla pieni, mutta mä pidän muutenkin pienistä loukoista. On ihmisiä, jotka kaipaavat suuria, avaria tiloja ja repivät väliseinät pois. Mä pidän pienistä huoneista, hahmotan kaiken paremmin. Majassani olisi istuin, pieni tulisija, valo ja kirjoja. Maja ei olisi kauhean korkealla, koska jos sieltä joutuisi yöllä könyämään ulos ”asioille”, ei tarvitsisi pelätä kallon halkeamista.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, mutta et saisi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Haluaisin olla mukana Venäjän vallankumouksessa ja sellaisessa vaiheessa, missä vallankumous ei olisi vielä osoittanut karmeaa puoltaan. Siinä voitonhuumassa olisi mielenkiintoista olla mukana ja kokea kaikki se hurma. Yksittäisistä tapahtumista haluaisin olla mukana Talvipalatsin valtauksessa, ensimmäisenä siellä punalippua heiluttamassa ja laulamassa rinta kaarella Kansainvälistä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Käväisen äkkiä ehkä kotona ja sen jälkeen menen Kansallisteatteriin katsomaan esitystä Keuhkot.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Maahanmuuttokriittinen

- Mikä sytyttää sinut? - Hyvä huumori

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Moukkamaisuus

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Lokkien ääntä

- Mitä ääntä inhoat? - Poran ääntä aikaisin aamulla

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Johan sua odotettiinkin!