Katoava maa / Tampereen Teatteri

Katoava maa / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 19.1. 2017, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Satu Rasila
Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Ella Lahtela

Rooleissa : Esko Roine, Ritva Jalonen, Ella Mettänen ja Antti Tiensuu

Esko Roine ja Ritva Jalonen (c) Mika Hiltunen

 Teatterivuoteni piti alkaa hiukan toisenlaisissa (ei tosin välttämättä sen kevyemmissä) merkeissä, mutta erinäisistä syistä johtuen neljä aiemmin sovittua esitystä peruuntui niin näyttelijän kuin oman sairasteluni vuoksi. Katoava maa -näytelmää minun ei alunperin pitänyt mennä lainkaan katsomaan, aihe tuntui liian raskaalta - etenkin kun olin juuri pari viikkoa aiemmin jättänyt jäähyväiset läheiselle, jonka viimeiset vuodet olivat muistisairauden vuoksi usvan peitossa. Pitkän välimatkan vuoksi tapaamisvälit venähtivät välillä liiankin pitkiksi. Nyt muistan kuitenkin hyvin viimekesäisen (ja viimeiseksi jääneen) tapaamisemme. "Sinua minä en muista aiemmin tavanneenikaan", hän totesi ja silmät sädehtivät samalla ilosta kun huomasi, että nuorinkin poikansa on näemmä mennyt naimisiin. "Minä muistan kyllä sinut", vastasin ja silitin poskea.

 Minulla on iäkkäät vanhemmat eikä tässä itsekään nuoria ja vetreitä enää olla. Tulevasta ei tiedä. Alzheimer voi iskeä puun takaa ihan kenen kohdalle tahansa. Kai siinä oli yksi syy, miksi itseni Katoavan maan ensi-illasta sitten loppujenlopuksi löysin. Katsomo oli jaettu jälleen siten, että muutama penkkirivi sijaitsi näyttämöllä ja mahdollisti tapahtumien seuraamisen todella läheltä. Minä istuin siis myös tuolla "erikoiskatsomossa" ja se kyllä syvensi katsomiskokemusta, sillä se mahdollisti tarkemman havainnoinnin. Käsien vapinan, huolenrypyt otsalla, hellän katseen.

(c) Harri Hinkka 

 Näytelmässä Helena (Ritva Jalonen) on saanut Alzheimer-diagnoosin. Aluksi kuitenkin etsitään urakalla Aarnen (Esko Roine) kadonneita silmälaseja. "Mihinkäs minä ne nyt laitoin?" Kuulostaa varsin tutulta ja harmittomalta muistin pätkimiseltä, jota sattuu itse kullekin joskus. Helena varjelee vanhaa pahvilaatikkoa kalleinpana aarteenaan. Laatikko on täynnä muistoja menneisyydestä, sisällön avulla pidetään kiinni jostain tärkeästä. Tämän tästä lavalle singahtavat myös nuoret Helena ja Aarne (Ella Mettänen ja Antti Tiensuu). Vaikuttaa siltä, että Helena määrää tahdin ja Aarne komppaa perässä minkä ehtii. Iäkkäämmällä pariskunnalla meno tuntuu kovin tasaiselta. Isoimmat särmät ja rosot on hiottu yhteiselon monien vuosien aallokossa. Jokin kuitenkin menneisyydessä tuntuu hiertävän, ja Aarnella on tarve puhua. Miksi nyt, kun toinen ei aina muista edes omaa nimeään?

 Helenan liekki hiipuu hiljalleen, ja sitä on erityisen koskettavaa seurata. Huolestunut ilme kasvoilla, kun ei itse ymmärrä mitä on tekemässä. Aggressiivisuus, härskit puheet, hätääntyminen siitä, että joutuu kotoaan pois tai pahvilaatikko katoaa. Pidin kovasti muistojen vertaamisesta maatuska-nukkeen - kauimmaisin nukke on pienin ja vaikein tavoittaa, samalla kuitenkin vahvin. Sitä ei pysty enää puolittamaan.

Ella Mettänen ja Antti Tiensuu (c) Harri Hinkka 

 Aarne parhaansa mukaan yrittää pitää Helenan rutiineissa ja elämässä kiinni. Puuroaamiainen, kylpy. Erityisen koskettava oli kohtaus, jossa nuori Aarne harjasi vapisevin käsin vanhan Helenan pitkiä hiuksia - samaan aikaan vanha Aarne harjasi nuoren rakkaansa hiuksia. Menneisyys kulkee meissä aina mukana ja vaikkapa tietty radiosta soiva musiikki herättää taas henkiin sen parkettien partaveitsen, joka joskus oli.

 Olin loppupuolella liikuttunut ja myös hivenen hämmentynyt. Minne katosivat värit ja kaikki kaapit yllättäen?

 Minulle tuli hirmuinen tarve päästä äkkiä kotiin esityksen jälkeen. Oli kovin yksinäistä odottaa rautatieasemalla junaa liki 1,5 tuntia, etenkin kun päässä velloi surumielisiä ajatuksia. Taas takana yksi päivä enemmän tätä elettyä elämää, ja toisaalta taas yksi päivä vähemmän jäljellä. Kotiinpäästyäni teki ensimmäisenä mieli kysyä mieheltäni, mitä haluaa minusta muistaa sitten kun minua ei enää ole. En kuitenkaan kysynyt. Aloin sen sijaan pohtia, mitä hänestä haluaisin muistaa. Sitäkään en osannut sanoa ääneen, vielä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)