Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Annina Enckell
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Ohjaus Maria Sid
Alkuperäistarina Aarni Kuorikoski, Esa Nieminen, Niklas Rosström
Laulujen tekstit Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Lavastus, valo-ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Koreografia Peter Pihlström

Muusikot : Eeppi Ursin ja Elisa Järvelä/Lea Tuuri

Rooleissa : Jennie von Storbacka/Maija Rissanen, Pirkko Mannola, Laura Voutilainen/Maija Rissanen, Helmi-Leena Nummela, Mikael Saari, Puntti Valtonen, Vilma Kinnunen, Peter Pihlström, Peter Nyberg ja Tatu Siivonen

 Äidinmaa-musikaalin siemenet kylvettiin jo parikymmentä vuotta sitten maaperään, jossa saivat rauhassa, hitaasti mutta varmasti, kasvaa ja kehittyä täyteen mittaansa. Hyvä niin, sillä jos tämä musikaali olisi tehty esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, lavalla nähtävä porukka olisi ollut ainakin suurimmalta osaltaan täysin erilainen. Itse hykertelen tyytyväisyyttä varsinkin siitä syystä, että tekijäporukkaan on saatu mukaan sopivassa mittasuhteessa vankan kokemuksen tuomaa karismaa ja tunnettuja nimiä sekä nuorta lahjakkuutta ja energiaa. Kaikilla on varmasti toisilleen annettavaa, ja katsojana voi ottaa hyvän asennon, rentoutua ja nautiskella tulevasta elämyksestään.

 Roolituksen nimilistaa silmäillessäni musikaalin julkistuksen jälkeen hekumoin jo valmiiksi ajatuksella siitä, miten tämä porukka pistetään yhdessä ja yksin laulamaan. En ole mikään tunnettu musikaali-ja musiikki-ihminen ja alan tietäjä, mutta katsojana ja kokijana minulla on vankka pohja siitä, mikä osuu ja uppoaa ainakin meikäläiseen. Laululla ja lauluilla on ihmeellinen voima, joka nostattaa penkistä ilmaan leijumaan ja välillä tuntuu, että pakahdun siihen olotilaan, jonka tunteella tulkittu kappale saa minussa aikaan. Mieli tekisi laittaa silmät kiinni ja liidellä jossain sfääreissä, mutta eipä sitä teatterissa oikein kannata tehdä, sillä usein on luvassa samaan aikaan kunnon silmäkarkkiakin...

Asiaan! Äidinmaa-musikaalissa seurataan muutaman sukupolven vaiheita aina sodasta 90-luvun lamavuosien alle, ja näkökulma on tällä kertaa naisten. Tarkemmin sukkuloidaan kahdella aikatasolla, ja tarina alkaa 80-luvulta, jossa Laura (Helmi-Leena Nummela) tutkailee isoäitinsä Annin (Pirkko Mannola) kanssa tämän vanhaa kotitaloa perunkirjoitukset mielessään. Vanha talo näyttäytyy unenkaltaisena ja utuisena rakennelmana (harsokankaalla jännästi seinät muodostettu) ja tarkempi katse huomaa, että neliön sisällähän istuu joku. Sehän on nuori Anni (näkemässäni esityksessä roolissa oli Maija Rissanen)! Miltä mahtaa tuntua vanhemmasta Annista nähdä oma itsensä nuorena, kuin häivähdyksenä menneistä ajoista ja lisätä mukaan mausteeksi kaikki muistot, elämänvaiheet ja raskaatkin asiat, jotka tuon hetken jälkeen on saanut kokea? Kiehtova ajatus.

Laura ja Anni 

 Tästä alkuasetelmasta lähdetään sitten sujuvasti aikamatkalle ensin kohti 30-lukua, kuulaita kesäpäiviä, ujoja katseita tansseissa ja hiukan salaperäisiä, kiehtovia nuoria miehiä. Annin äidillä Vienolla (Laura Voutilainen) on oma vahva mielipiteensä kaikesta, niin ihmisistä kuin asioistakin. Kuten nykyäänkin, nuorempi polvi haluaa tehdä itse omat valintansa ja oppia itse virheistään, mutta sota sotkee kauniit suunnitelmat. Komean laulun siivittämänä Annin ja hänen ystävättärensä Sofian (Vilma Kinnunen) salskeat rakkauden kohteet Olavi (Mikael Saari) ja Reijo (Peter Nyberg) lähtevät sotaan, ja naiset jäävät kotirintamalle. Sotaa ei sen enempiä käsitellä tässä (mielenkiintoista olikin nähdä tämä tasan viikko jälkeen Porin Teatterin Tuntemattoman sotilaan ja saada toisenlaista näkökulmaa tuohon aikaan), kaipuu on suuri molemmin puolin ja kirjeet katoavat mystisesti, kuten toinen pojistakin. On tehtävä toisenlaisia päätöksiä turvatakseen oma ja seuraavankin sukupolven tulevaisuus, vaikka sydän sanoisi jotain aivan muuta. Anni joutuu naimisiin Veikko Aarniheimon (Peter Pihlström) kanssa. Veikko on Annin Sofia-ystävän veli, jatkuvasti milloin mistäkin syystä haukuttu ja varsinkin rikkaan isänsä tehtailija Erkki Aarniheimon (Puntti Valtonen) silmissä täysi luuseri. Ei ole helppoa Veikollakaan...

Anni ja Veikko, tuore aviopari 

 Mietiskelin moneen otteeseen esityksen aikana, että jos Laura on Annin tyttärentytär, missä luuraa Annin tytär? Nähdäänkö häntä lavalla ja mikä on hänen osuutensa tässä elämänmittaisessa ketjussa, jossa jokainen lenkki liittyy tavalla tai toisella seuraavaan henkilöön? Sekin kyllä aikanaan selviää. En halua paljastaa mistä on kyse, mutta voin sanoa, että kyseessä on asia, joka saa tänäkin päivänä monet tutkailemaan omia juuriaan ja tuntemuksiaan tarkemmalla syynillä, sikälimikäli edes pystyy. Asia on monelle kipeä ja arka paikka.

 Esitys nosti upealla tavalla esiin naiset ja suomalaisen sitkeyden ja periksiantamattomuuden. Myös sen, että ennen kuin alkaa moittimaan toisten valintoja, on muistettava se, että ajat olivat erilaiset ja mahdollisuuksien kirjo toisenlainen. Katkeruutta on turha siirtää eteen päin ja jossain vaiheessa on oltava itselleen armollinen ja annettava anteeksi menneisyyden käänteet, annettava seuraavalle sukupolvelle parempi ilma hengitettäväksi.

 Miellyttävää oli nähdä lavalla tosiaan sopiva combo konkareita ja nuorempaa kaartia ja lisäksi vahvoja tekijänaisia-ja miehiä siitä välistä. "Virkistävää" oli nähdä Puntti Valtonen vaihteeksi ei-niin-miellyttävässä tehtailijan roolissa, ja Vilma Kinnusenhan näin lavalla ensimmäistä kertaa. Peter Nyberg ansaitsee erikoismaininnan takatukkaisen 80-luvun nuoren jupin/juipin Anteron roolista (ja näin meidän kesken, hän ei paitsi näyttänyt vaan myös tuoksui erittäin hyvätä awink aawink...) ja Maija Rissanen tekee erittäin sielukkaan roolityön nuorena Annina. Laura Voutilaisen monipuolista osaamista soisi käytettävän musikaaleissa enemmänkin. Olen vuosikaudet ollut sitä mieltä, että Siivosen Tatulla on yksi Suomen komeimmista ja uljaimmista lauluäänistä ja vaikka kuinka haluaisin vetää nyt kotiinpäin, niin kyllä sieltä kilpailijoita jo takakaarteessa on niskaan hengittämässä... Mikael Saari! On mahtavaa ollut seurata miehen uraa. Taisin nähdä hänet ensimmäistä kertaa lavalla Lahden Kaupunginteatterin Hair-musikaalissa taustaporukoissa muutama vuosi sitten ja askel kerrallaan hän on ottanut oman paikkansa isoissa musikaaleissa laulamassa "Kuumeen" kaltaisia veretseisauttavia tykkibiisejä, sen suurempaa numeroa itsestään tekemättä. Hän on aarre, jota ei sovi piilotella missään!

The Mikael Saari 

 Hmmm, projisoinneille en tällä kertaa oikein lämmennyt ja ne eivät tuoneet oikein mitään lisäarvoa tarinalle. Miksi taitavia muusikoita piiloteltiin peränurkassa? Olisivat voineet olla esillä koko ajan minun puolestani. Puvustuksesta monta ihastuksenhuokausta (tosin ne kasarivaatteet aiheuttivat toisenlaisia huokauksia). Loppubiisihän oli melkoinen yllätys, melkein teki mieli pompata omalta paikaltaan mukaan joraamaan ja ketkuttamaan lannetta! "Nyt menee lujaa", vaan kohta tulis 90-luku ja menot loppui kuin seinään monella. Se on sitten taas toinen juttu se ja uuden musikaalin aihe, lamavuodet nimittäin.

Suosittelen Äidinmaata etenkin kaikille niille, jotka hiljaa mielessään pohtivat sitä, miksi minä olen juuri minä ja miksi toimin kenties näin. Uusi kotimainen musikaali on myös aina tervetullutta, ja tämä sopii mainiosti osaksi Suomi100-juhlintoja. Kannattaa tulla kauempaakin. Omaan teatterikokemukseeni toi muuten lisämaustetta se, että takanani istui Heikki Kinnunen ja Seela Sella (jonka kanssa pääsin vähän jutustelemaankin esityksen jälkeen, ihana hurmaava Seela).

 Loppuun halusi isäntä eli Teatteripaarma sanoa ytimekkäästi oman tulkintansa : "Musikaalikiintiöni tuli viikko sitten täyteen, mutta Äidinmaan myötä kiintiö teki come backin ja taas mahtuu."

 Lukekaapa muuten tästä linkistä suhteellisen tuore haastattelu Peter Nybergistä! Hänet voi seuraavaksi bongata syksyllä Salon Teatterin Jekyll & Hyde-musikaalin pääroolista, wohooo!

 Esityskuvat (c) Andreas Janett

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa Heikki Ranta

Heikki Rannan tapasin helmikuun loppupuolella 2017 Cafe Talossa Helsingin Hakaniemessä. Heikki vietti vapaapäivää, joten illalla ei ollut Helsingin Kaupunginteatterissa Kirka-näytöstä.

Vuonna 1986 syntynyt Heikki on horoskoopiltaan jousimies. ”Oon Keminmaasta, Meri-Lapista kotoisin (kuten myös mm. Peter Franzen ja Tomi Alatalo). Ala-ja yläasteet kävin Keminmaassa, ja sen jälkeen menin Tornioon ammattikouluun. Vuonna 2005 muutin Ouluun ja sitten Helsinkiin, ensin kävin tosin armeijan Rovaniemellä.”

Mitä harrastat? ”Vaihtelevalla menestyksellä yritän pitää kunnostani huolta monipuolisesti – lenkkeilen, käyn punttisalilla… Nyt mulla on personal trainer, joka välillä vähän patistelee mua käymään salilla. Tänään piti olla tapaaminen, mutta hänpä sairastui ja sainkin yllättäen vapaapäivän. Hyvä juttu sinänsä, koska oon viime aikoina treenannut paljon ja siihen päälle esitykset, ja oon ollut aika poikki. Talvisin mä käyn pelaamassa jääkiekkoa, ”pipolätkää”. Oon joskus pelannut lätkää ihan joukkueessakin, enkä halunnut siitä kokonaan luopua. Sit mä soittelen silloin tällöin kitaraa, oon kyllä laiska harjoittelemaan mutta pystyn säestämään itseäni.”

Jaahas, vastasit sitten seuraavaan kysymykseen eli osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa juu, jos sitä nyt osaamiseksi voi sanoa. Kyllä mä osaan! Pitää välillä osata myös kehua itseään, vaikka ei tunnu luontevalta.”

Oletko soittanut kitaraa tms. missään esityksessä? ”Oon juu. Oli näytelmä nimeltään ”Kuka maksaa innovaation?” , näyttelin siinä Jeesusta ja soitin pientä lastenkitaraa. Oli aika haastavaa, kun ei meinannut sormet mahtua siihen sitten millään! Oon mä joissakin koulun musademoissakin soitellut, mutta en muualla”, muistelee Heikki.

Heikki nappasi itsestään kuvan ulkosalla 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Impulsiivisuus ja positiivinen röyhkeys, oon kuullut opettajiltanikin noista ja itse kyllä allekirjoitan ne myös. Mulla on aika ennakkoluuloton asenne tähän ammattiin. Mä en ehkä vielä oo maailman paras näyttelijä, mutta mä oon vilpitön, ennakkoluuloton ja hirveän innostunut tästä ammatista. Tosi harvoin sanon millekään ”ei”. Lähtövalmius on aika hyvä. Lapsenmielisyys, heittäytyminen. Oon tehnyt muutaman vuoden ajan improvisaatioteatteria Kolinassa ja se on kyllä jättänyt muhun jälkensä. Eri tilanteisiin kun menee ja aletaan luomaan jotain kohtausta, tuntuu että mulla on aina paljon annettavaa ja se tulee ihan selkäytimestä. Haasteena mulla on asioiden toistaminen. Nytkin tehdään Kirkaa 60 esitystä ja 30 kertaa oon tän kevään aikana Kirkan roolissa, ja 30 kertaa pitäisi pystyä pitämään sama taso yllä. Se on näyttelijän työssä haastavinta ja erottaa mielestäni hyvät näytteljät keskinkertaisista näyttelijöistä. Kun esitys sujuu hyvin, voi vaan fiilistellä, mutta kun on vähän huonompi päivä (niin kun meillä kaikilla välillä on), ammattitaito auttaa. Tää on mulle sellainen kehityksen alla oleva juttu, tasaisuus.”

Onko sinulla jotain bilekikkoja tai vastaavia erityistaitoja? ”Kyllä mä pistän itseni naurulle alttiiksi, eli otan monesti sellaisen roolin, että mun kustannuksella saa pitää hauskaa. Se on periytynyt mulle varmaan ihan jo lapsuudenkavereista alkaen, eli ei oteta itseään niin vakavasti. Se yleensä auttaa tilanteissa, joissa tunnelma alkaa lässähtää. Ja sama toimii myös lavalla! Me ollaan ihmisiä ja meissä on kaikki puolet, miksi salata jotain.”

Käytkö laulamassa karaokea? ”Mä oon hirveen arka laulamaan karaokea ja jotenkin se liittyy keskeneräisyyden sietämiseen. Se on niin alastonta. Ei jengi halua kuulla yleensä kun joku osaa laulaa. Jengi haluaa kuulla niiden tuttujen naamojen tekevän parhaansa. Ei kukaan halua kuulla kenenkään pätevän karaokessa. Jos ei halua laulaa aina niitä samoja bravuureitaan, saattaa joutua yllättäen vaikeissa olosuhteissa (jos on vaikkapa ottanut pari olutta) pahaan paikkaan. Musta olisi pahempaa epäonnistua karaokessa kuin esim. Kirkan esityksessä! Karaoke on asia, joka on jotenkin aina pelottanut mua, mutta kyllä mä sitä siitäkin huolimatta teen. Yleensä laulan Tuomari Nurmion tuotantoa, Baddingiä, Jaakko Teppoa, Elvistä joskus, Coldplayta, pop/rock-balladeja. Välillä lauletaan myös duettoja ja otetaan vaikkapa PMMP:n ”Rusketusraidat” ja hullutellaan. Se on kivaa!” Heikki innostuu ja intoilee vielä lisää, kun kerron oman bravuurini olevan ”Läähätän ja läkähdyn”.

Heikki nappasi itsestään kuvan sisätiloissa 

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mikä olisi ihan realistisestikin mahdollista vai? Taitaa mennä tuonne laulu-ja tanssitaitopuolelle. Nyt kun oon seurannut esim. Unto Nuoran fyysistä menoa ja näyttelemistä, niin kyllä hänestä moni voi ottaa mallia siinä, miten laitetaan oma kroppa likoon lavalla. Haluaisin oppia fyysistä liikkumista enemmän. Ja laulaminen, sehän on hankalaa! Uusi projekti tuo aina uudet haasteet mukanaan sen suhteen, jos nyt sattuu proggiksessa laulua mukana olemaan. Päivittäinen asioiden kehittäminen on aika raskasta ja isoa hommaa, oon huomannut sen. Kirkan myötä oon ottanut tosi monta laulutuntia ja niiiiin monta harjoittelutuntia on jo takana. Alkaa tulla välillä jo korvista… Mä haluaisin tulla ahkerammaksi harjoittelijaksi, koska kaiken pystyy oppimaan kunhan vaan malttaa harjoitella. Lopullinen vastaus on siis se, että haluaisin olla ahkerampi.”

Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi toistaiseksi? ”Kyllä se tämä Kirka on. Ihmisillä on hänestä todella vahva mielikuva. Kirka oli poikkeuksellinen ja uniikki niin persoonana kuin esiintyjänä ja laulajanakin. Kaiken sen ja ihan pienenkin osan haltuunottaminen on vaatinut multa luopumista tietynlaisesta kontrollista, eli en mitenkään pysty vaikuttamaan siihen miten ihmiset tulevat muhun suhtautumaan – tykkäävätkö ne siitä mitä ja miten teen, ja uskovatko vai ei. Kyseessä on vielä päärooli isolla lavalla Suomen suurimmassa teatterissa, joten kyllä tää on kaikenkaikkiaan ollut mulle iso haaste.”

Heikki Kirkana (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Kansantanssipuolta löytyy esimerkiksi serkuistani, mutta ei meiltä näyttelijöitä tai laulajia löydy. Serkkuni olivat mukana rovaniemeläisryhmässä ”Rimpparemmi”, HKT:n Paasilan Samikin on ollut siinä mukana joskus.”

Milloin sinä sitten kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä, ja mikä tai kuka sai sinut hakeutumaan tälle alalle? ”Just eilen kaverin kanssa juttelin vähän tähän liittyen… Jos perheessä on kaksi lasta, toinen on aina se, joka siirtyy syrjemmälle seuraamaan sivusta kun toinen tulee ja ottaa ns. tilan haltuun. Meidän perheessä minä oon ollut se, joka on halunnut olla keskiössä ja siskoni on rauhassa katsellut vanhempana ja fiksumpana vierestä, että ”siinäpä nyt pelleilet ja otat huomiota”. Mä oon ollut energinen ja vilkas lapsi, ja esiintymishaluinen ihan lapsesta saakka. Näytteleminen tuli konkreettisesti päähäni sitten varmaan joskus yläasteella, kun sain ajatuksen että haluan näytellä elokuvissa ja teatterissa. Lapsena kävin katsomassa näytelmän ”Pessi ja Illusia” varmaankin Rovaniemen Kaupunginteatterissa, ja tiedäthän sen teatterin tuoksun, palaneen pölyn ja pölyttyneen esiripun tuoksun… Se jotenkin lumosi mut ja ajattelin, että mäkin haluaisin leikkiä näin ammatikseni. 19-vuotiaana muutin Ouluun ja päätin, etten haikaile enää tämän teatteriasian perään vaan teen asialle jotain. Soitin Oulun Ylioppilasteatteriin, pääsin mukaan ja siitä sitten innostuin enemmänkin. Opo sanoi mulle muuten yläasteella, kun ilmoitin haluavani lukioon ja Teatterikorkeakouluun, että ”Et sä sinne pääse. Ei sinne noin vaan mennä, eli voit unohtaa koko jutun.” Niinpä mä menin sitten ammattikouluun enkä mennyt lukioon, eli hän dumasi mun haaveeni täydellisesti. Mutta minäpä näpäytin takaisin ja pääsin myöhemmin tälle alalle”, Heikki myhäilee tyytyväisenä.

Mitäs siellä ammattikoulussa opiskelit? ”Datanomiksi. Menin sinne, koska kaverinikin meni eikä mua kiinnostanut koko asia pätkääkään. En juurikaan opiskellut siellä. Viimeisen kahden viikon aikana tein äitini kanssa todella paljon töitä, että sain mun opinnäytetyöni tehtyä jotta pääsisin pois sieltä. Opettaja soitti perään, että suosittelen ostamaan alan kirjan, jos meinaat tällä alalla joskus tehdä töitä, että tietotaitosi ei ole ihan vaaditulla tasolla. Aivan sama, eihän mua se homma kiinnostanut yhtään, kyllä mä halusin esiintyä ja näytellä.”

Heikki Kirkana vol 2 (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

 Oliko teillä ala-asteella koulussa näytelmiä tai näytelmäkerhoja, ja olitko niissä mukana? ”Pienessä pitäjässä ei ollut lastenteatteritoimintaa. Kuvattiin kavereiden kanssa kauhuelokuvia. Koulussa tehtiin aina joulu- ja kevätnäytelmiä. Mieleeni muistuu Lumikki ja seitsemän kääpiötä-näytelmä, jossa näyttelin prinssiä. Minun piti laulaa rakkauslaulu Lumikille. Se laukaisi minussa punastelun, jota jatkui koko ala-asteen.”

Muistatko ensimmäisen roolisi? ”Taisi olla juurikin tuo prinssi. Ai sä olet ollut kuusi? (Heikki saa pienen yskänkohtauksen…) Metodinäyttelijänä olet ensin viikon painellut pitkin metsiä hakemassa energiaa? Ylioppilasteatterissa oli näytelmä ”H-hetki” ja näyttelin siinä pirua. Se koko näytelmä oli ihmeellistä taidehäröilyä, siinä ei ollut mitään järkeä mutta hirveän innostuneesti näyttelin pirua, vaikken tiennyt yhtään mitä pitää tehdä. Olin niin tunteella mukana siinä kuitenkin, örisin ja ärisin. Siinä ajattelin, että vitsit tää on kivaa! Tätä mä haluan tehdä. Sitten pääsin kesäteatteriin mukaan näytelmään ”Kuka pelkää noitia?”, mikä on myös lempikirjani. Näyttelin sitä pikkupoikaa, eli parikymppisenä näyttelin alle kymmenvuotiasta. Noi on olleet sellaiset mulle merkittävät aloitusjutut, mistä kaikki sitten lähti.”

Mikäs sitten oli seuraava siirtosi? TeaK? ”TeaKiin mä hain ensimmäistä kertaa vuonna 2009, olin ollut sitä ennen puoli vuotta reppureissaamassa Australiassa ja menin suoraan pääsykokeisiin. Pääsin vikaan vaiheeseen. Takkini aukesi niin, että vetoketju lähti irti näin kuvaannollisesti, olin varma siitä että pääsen sisälle ja näinkö helppoa tää on! En päässyt, enkä päässyt seuraavana vuonna enkä sitä seuraavanakaan. Mitattiin kunnolla sitä, kuinka paljon oikeasti haluan sisään ja kuinka paljon haluan itseäni kehittää. Noina vuosina mä vasta ymmärsin, että enhän mä oikeasti osaa mitään! Haha! Neljännellä kerralla sitten tärppäsi, vuosi oli 2012. Olin sitä ennen vuoden Lahden Kansanopistossa preppaamassa itseäni, ja se oli kyllä käänteentekevä juttu mulle.”

 Mitä siinä hakukertojen välissä teit? ”Mä olin Kellariteatterilla mukana esityksissä ja Kolinassa improilemassa mm. Salmisen Roopen ja Geitelin Jon-Jonin kanssa. Niissä sain kehittää itseäni vapaasti ja vielä sekin, että esiinnyttiin maksavalle yleisölle. Suurin osa meistä kun ei ollut mitään ammattilaisia, ja mukaan tuli tulosvaatimukset. Ihmiset maksaa lipuista ja ovat tulleet viihtymään, eikä heille voi ihan mitä tahansa esittää. Oli oltava hauska, ja se on aika pelottavaa, koska vaikeinta on se, että pitää olla hauska.”

Kouluun pääsit siis 2012. Valmistut nyt keväällä? ”Niin kaikki olettavat, ja oon luvannut valmistua. Kyllä mä aion kaikkeni sen eteen tehdä. Kirjallinen lopputyöni on työn alla ja aiheena on ”Tuplamiehitys teatterissa”, Kallen kanssa kun vuorotellaan. Tää on ensimmäinen kerta mulle tehdä roolia tätä kautta, aina ennen oon ollut yksin näyttelemässä tiettyä roolia ja saanut/joutunut tekemään kaiken työn yksin. Nyt tuplamiehityksessä on ihan eri maailma, ja siihen on liittynyt paljon kaikkea uutta ja sellaista, mitä en ole tiennyt olevan olemassakaan. Tästä aiheesta aion kirjoittaa, ja prosessi itsessäänhän syöttää materiaalia, eli mun ei tarvitse erikseen keksiä mitään. Siten yritän myös päästä hommasta helpommalla...”naurahtaa Heikki.

Onko sinulla ollut tässä välissä mitään muuta uravaihtoehtoa? ”Mä en oo kertaakaan harkinnut, että alkaisin tehdä jotain muuta ammattia kuin tätä. Kolmannen hakukerran jälkeen olin jo valmistautunut siihen, että entä jos en koskaan pääsekään TeaKiin… Olin ajatellut, että jos en pääse sisään, mä menen hakkaamaan Kemin Kaupunginteatterin johtajan ovea ja sanon, että voin tulla tänne tekemään ihan mitä vaan, kunhan joskus saan mennä lavalle. Olisin pyrkinyt alalle iltanäyttelijän/harjoittelijan kivisemmän polun kautta. Onneksi kävi niin, että pääsin kouluun, koska olen oppinut siellä hirvittävän paljon, mutta olisin kyllä ollut valmis pyrkimään alalle ilman koulutustakin. Se olisi myös ollut varmaankin aika mielenkiintoinen tie.”

Miksi olet näyttelijä? Mikä on se perimmäisin syy? ”Tulee tässä kohtaa mieleeni Jyri Ojansivun vastaus samaan kysymykseen eli ”tässä on hyvä palkka ja säännölliset työajat”. Se on niin hauskasti sanottu ja pitää sisällään ajatuksen siitä, mistä kaikesta on valmis luopumaan jotta pystyy nauttimaan omasta ammatistaan. Mä oon jotenkin ”normaalia elämää” vieroksuva ihminen ja haen koko ajan kicksejä elämästä. Mulla pitää olla koko ajan jotain jännää meneillään, jotta mä jaksan innostua asioista. Jos mun pitäisi päivästä toiseen pakata margariinia, mikä on hieno työ sekin (vaikka robotithan sen varmaan nykyään tekee), töiden jälkeen leimataan kellokortti ja lähdetään kotiin, eikä sinne viedä työasioita sillä tavalla mukanaan. Tässä hommassa eletään työtä varten, tai siltä musta tuntuu. Työ on niin iso ja tärkeä osa ihmisen elämää. Ihan sama… palkat ja muut, mutta kyllä työstä pitää nauttia, kun se niin ison osan lohkaisee ajasta. Ja tästä päästäänkin siihen, miksi nautin tästä niin paljon. Mä taistelen tylsistymistä vastaan tällä työllä, ja teatterin lavalla mulla ei ole ikinä tylsää. On ihanaa olla uusien projektien äärellä, leikkiä ja tutkia ihmisyyttä ja itseäni. Se on ihanan loputon projekti ja polku, ja aina tulee ylläreitä vastaan”, hehkuttaa Heikki ja silmät loistavat iloisina.

Talle nappasi Heikistä kuvan ulkosalla 

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Sinä vuonna kun pääsin sisään Teakiin niin pääsykokeissa minulle neuvottiin, että tärkein tehtäväsi on saada tuo vastanäyttelijä näyttämään mahdollisimman hyvältä. Jos siinä onnistut, niin se synnyttää hyvän ketjureaktion. Aina kun sorrun miettimään lavalla hetkenkään sitä miltä näytän tai miten tämä minun hieno tunnepurkaukseni nyt muka vaikuttaa yleisöön, niin tuo muistuu mieleen. Se on niin kuin hengitys mindfulnessissa. Sellainen ankkuri. Tuohon neuvoon voi aina palata ja silloin tajuaa olevansa taas läsnä. Toista varten.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Tiedän kyllä monta hyvää näyttelijää. Ensimmäisenä mainitsen Eero Ahon, koska Eero on mun kumminäyttelijäni ja hänen kanssaan oon istunut ja jutellut näyttelemisestä jonkin verran. Eero on loistava näyttelijä ja ”auki”, hänestä on hyvä ottaa mallia. Suosalon Marttihan on myös ihan mahtava ja suvereeni. Peter Franzen on ollut loistava esimerkki sen suhteen, miten lähdetään pohjoisesta tavoittelemaan kohti unelmia. Ria Kataja on mahtava näyttelijä. On niitä paljon muitakin, mutta tässä muutama esimerkki.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kellariteatterissa, TeaKissa, Lahden Kansanopistossa, vieraillut Kuopion Kaupunginteatterissa ja Kemissä ja Turussa ja Lappeenrannassa, Helsingin Kaupunginteatterissa… Sitten oli se ”Käyttöohje kahdelle” Club Capitalissa, Suomen Komediateatterin juttu. Nythän se kiertää myös, mutta en ole tällä kertaa mukana porukassa Kirkan takia.”

Entäs se Saimaan teatteri? ”Tietysti Saimaan Teatteri, hyvä kun oot tehnyt taustatyötä! Mua ehkä vähän jännittää kun unohtelen… Oon ollut Saimaan Teatterin toiminnassa mukana kolmena kesänä ja kierretty pienten paikkakuntien seurojentalojen lavoja ympäri Saimaata. Toi on ollut kyllä niin mahtava juttu ja meille ihan ”business and pleasure”-tyylinen homma, on asuttu siinä laivassa ja kaikki puitteet on ollut kunnossa. Ruokaa ja juomaa, aurinkokansi, musavehkeet, puulämmitteiset saunat. Saimaan aalloilla on seilattu kolme viikkoa ja iltaisin täydelle tuvalle esitys. Ihanaa maalaisromantiikkaa ilmassa, entisaikojen iltamameininkiä. Ihmiset on tulleet laittautuneina paikalle ja kertovat, että ”muistan kun 30v sitten täällä tanssittiin häitäni” ja vastaavaa. Oon saanut keskustella paljon ihmisten kanssa ja saanut tavata niin paljon leppoisia, ihania ihmisiä. Kokemuksena ollut ihan mahtava, enkä osaa edes luokitella sitä työksi, vaikka leipämme on siitä ansaittu. Työryhmäkin on ollut tosi tiivis, aina muutamahan siitä on vaihtunut vuosien varrella, mutta ydinporukka on pysynyt samana. Tosin viime vuonna Johannes Holopainen ei ollut mukana, kun hän oli Tuntemattoman kuvauksissa. Ensi kesänä mä en ole mukana, aion pitää kunnon loman pitkästä pitkästä aikaa.”

"Tämä kuva on näytelmästä Sankarit Saimaalla (2015) , jossa näyttelin mm. Putinia. Tässä Putin romanttisella kuutamouinnilla yhdessä Janna Räsäsen esittämän hahmon kanssa." (c) Saimaan Teatterin työryhmä 

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis vuosien varrelta. ”Muistijälkiä jos lähdetään seurailemaan, niin Kirka on kyllä tässä lähimpänä nyt ja merkittävin ja samalla hienoin juttu, mitä oon päässyt tekemään, ja voisin luetella miljoona asiaa tähän liittyen. Oon tykännyt Kirkasta aina ja oon joutunut laittamaan oman näyttelijäntyöni kunnon testiin. Miten vaikea paikka onkaan ollut hypätä Kirkan kaltaisen legendan saappaisiin! ”Käyttöohje kahdelle” on sitten toinen juttu, ja Samuel Harjanne ohjasi sen. Samuel löysi mut rooliin koulun rokkiproggiksesta, jossa lauloin vähän sinne päin Bonnie Tylerin ”Holding Out For A Hero”-biisiä ja Samuel oli tykännyt mun energiastani. Hän tarjosi mulle paikkaa tulla musikaaliproggiksen auditioniin ja olin ihan ihmeissäni. Miten joku voi haluta mut laulamaan johonkin, että mitähän helvettiä nyt? En meinannut aluksi edes mennä sinne erinäisistä syistä. Lopulta päädyin sinne kuitenkin ja sain roolin. Sain siitä uskoa itseeni ja jatkoakin varten, ja bonuksena sain näytellä hienojen näyttelijöiden kanssa. Se oli hieno proggis ja osoitti mulle sen, että kyllä tätä ammattia pystyy tekemään, ettei tarvitse lähteä maitojunalla takaisin pohjoiseen. Elokuvassa ”Elokuu” oon tehnyt pienen roolin, Oskari Sipolan ohjauksessa ja olin just silloin tullut Helsinkiin. Olin ihan huuli pyöreänä, että mitä täällä oikein tapahtuu. Rooli oli pieni, mutta rooli kuitenkin ja se riitti mulle silloin mainiosti. Hieno kokemus sekin ja ensipuraisu elokuvantekoon. Toivottavasti vastaavia mahdollisuuksia tulisi vielä lisääkin. Niin ja Sorjosessa olin mukana myös muutamassa jaksossa. Mulla oli kolme kuvauspäivää ja joka kerta lensin erikseen Liettuaan kuvauksiin, tuntui oikein suuren maailman meiningiltä. Yhtenä iltana olin setissä odottamassa omaa kuvausvuoroani. Järjestäjä oli liettualainen kaveri, joka tuli kysymään 5h odottelun jälkeen, että haluanko lukea hänen kirjaansa. Sanoin haluavani keskittyä tulevaan kuvaukseen. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi: ”mutta sähän olet kuollut tossa kohtauksessa”. Silloin tunsin olevani urani huipulla! Haha!"

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Musta on ihana seurata Meryl Streepin näyttelijäntyötä ja hänestä huokuvaa lämpöä. Kaikista kivointa olisi näytellä hänen kanssaan joku äiti-poika -juttu. Hän on mulle myös iso esikuva.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen laulaisit? ”Haluaisin, että nuorena kuollut Jeff Buckley olisi elossa ja laulaisi mun kanssani kappaleen ”Lover, You Should´ve Come Over” ja soittaisi alkuun haitaria, koska mä en osaa soittaa sitä. Mä ihailen häntä suuresti ja mua surettaa ihan päivittäin melkein se tosiasia, että hän kuoli niin nuorena. Hänellä olisi ollut vielä niin paljon annettavaa.”

Miten sinä määrittelisit ”teatterin taian”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Se on jokaisen omakohtainen kokemus ja lähentelee jotenkin flow-tilaa. Näin mä sen käsitän, enkä pysty puhumaan kenenkään muun kuin oman pääni sisällä tapahtuvista asioista. Mulle se tapahtuu niin, että koen jollain tavalla olevani tilanteen päällä ja koen, että yleisön kanssa olemme sitä mieltä, että se mitä lavalla juuri nyt tapahtuu on jotain ainutlaatuista, jota ei voi tallentaa. Se on tunne, jonka yhdessä vastanäyttelijöiden ja yleisön kanssa koemme, ja siitäkin huolimatta se tunne on vain mun pääni sisällä. Kukaan muu ei sitä välttämättä koe. Mulla se kyllä tuntuu ja antaa jotain hyvänolonhormoneja koko kehooni, ja saan siitä niin euforisen olon, että! Voin kokea saman tunteen myös katsojana.”

Tästä sitten lähtikin melkoinen keskustelu, jossa minä kerroin omat ajatukseni teatterin taikaan liittyen.

”Tuli mieleen vielä yksi tarina! Tehtiin TeaKissa sitä ”Kärpäset ja herrat”-juttua ja Sonja Salminen tekee hienoa monologia, ja ykskaks kärpänen pörrää siinä hänen ympärillään ensin ja laskeutuu Sonjan kädelle. Seurattiin ihan hievahtamatta, että mistä toi kärpänen tuohon nyt tuli, ja yleisö seurasi myös. Siskoni oli katsomassa ja epäili, että se oli jotenkin projisointina tehty, ettei voinut olla oikea. Kyllä se vaan oli, ja siinä oli kyllä teatterin taikaa parhaimmillaan myös!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Kateus on varmaankin mulle yksi eteenpäintyöntävä voima, jos tälleen humoristisesti vastaan. On siinä kyllä totuudenrippeitäkin mukana. Kun näkee kollegoiden laittavan itsensä likoon jatkuvasti ja tekevän töitä oman kehittymisensä eteen, niin kyllähän se ajaa myös mua entistä kovemmin tekemään töitä. Hienot esitykset inspiroivat myös. Kritiikin ja positiivisen palautteen sopiva balanssi inspiroi. Jos tulee liikaa ylistyssanoja, mä alan vastustamaan sitä ja sama homma kritisoinnin kanssa, se syö energiaa. Kun oma suhtautuminen itseeni vastaa muiden suhtautumista, se auttaa ja jaksaa taas tehdä paljon töitä.”

(c) Jonne Heinonen 

 Podetko ramppikuumetta tai jotenkin erikoisempaa esiintymisjännitystä? ”Enää mulla ei ole ramppikuumetta, aiemmin olin tosi kova jännittäjä. Kyllä mä toki vieläkin jännitän, mutta enää en pelkää seurauksia. Kirkan alussa mä seison verhoissa yksin mikki kädessä ja mietin, että tuolla on 900 ihmistä, jotka on tulleet katsomaan Kirkaa ja tässä mä oon ja mitähän tästäkin nyt tulee. Hyvä asia on se, että on olemassa selkeä raja – nyt oon esiripun takana ja nyt edessä. On tehtävä päätös ja mentävä vaan! Jos hengitykseni on vähän kiihdyksissä, huomaan että en tähän kuitenkaan kuole. Joskus jännitys oli mulle ihan lamaannuttava juttu, en saanut itsestäni irti niitä asioita, joita halusin ihmisille jakaa ja tekemisestä tuli välillä puristeista ja aggressiivistakin. Mä elän siinä uskossa, että oon päässyt sen vaiheen yli.”

Onko sinulla niin, että jos illalla on esitys, asia on sinulla heti aamulla herättyäsi mielessä? ”Ei enää. Joskus oon saattanut olla ihan hermorauniona monta päivää sen takia. Kirkan ensi-ilta mua jännitti ja vähän pelottikin monta päivää. Onneksi Teemalta tuli Kirkan haastattelu ja muita dokumentteja pari päivää ennen ensi-iltaa, ja hänen sanojensa kautta sain rauhoitettua itseni yöunille.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai hassujakin rituaaleja, joita teet esitystä edeltävinä hetkinä? ”Niitäkin mulla oli tosi paljon joskus. Piti syödä aamupala tiettyyn aikaan, piti tehdä valmistelevat äänenavausjutut ja liikkeet tiettyyn aikaan. Mulla oli oikein Kansanopistossa tehty lista, jonka mukaan tein kaikki jutut. ”Näin valmistaudut esitykseen”. Tein niitä TeaKissa ja joka paikassa, ja pyrin tavallaan ”kävelemään” esityksen läpi ennalta. Helan Kaisa sanoi sitten ”Käyttöohje kahdelle”-jutussa, että hänkin teki vastaavaa ennen, mutta jos tekee kuutta eri näytelmää pitkin viikkoa eri näyttämöillä, ei siitä yksinkertaisesti tule enää mitään ja mikä valtava määrä aikaa ja energiaa kuluu moiseen. Tajusin sitten, että täytyy keksiä joku uusi tapa lähestyä tulevaa. Että mennäänkö kahden tunnin yöunilla ilman ihmeempiä valmistautumisia ja suoraan lavalle, vaiko teet kaikki rituaalit ja sitten vasta lavalle. Jossain vaiheessa huomaa , ettei sillä itse asiassa olekaan kovin suurta merkitystä, jos vaan on itse tilanteessa tietysti läsnä. Tietenkin ääni ja kroppa pitää avata, mutta en halua altistaa itseäni joutaviin taikauskoisiin rutiineihin, jotka kahlitsevat olemistani. Ei muutako silmät kiinni ja sinne päin!”

Kerro joku legendaarinen kommellus… ”Ai kauheeta, en tiedä saisinko tätä edes kertoa… Kerron nyt kuitenkin! Monta monta vuotta sitten tehtiin Kellariteatterissa esitystä, meillä taisi olla menossa viimeinen läpimeno ennen ennakkonäytöksiä. Mä istun tuolilla keskellä lavaa, ja nimeltämainitsemattoman kanssanäyttelijäni on tarkoitus tulla istumaan mun syliini. Häntä ei kuitenkaan kuulu eikä näy, joten aloin huudella ”Tule nyt sieltä nimeltämainitsematon kanssanäyttelijäni, tule tänne nyt! Täällä jo odottelen!” Ääni kuului kuiskaten ovelta ”Mä en pysty, mulla tuli paskat housuun.” Olin siinä sitten vaan, että ei kai siinä sitten mitään juu. Ei se vaan tule sieltä. Jossain vaiheessa oli pakko sitten pistää peli poikki, ei pystytty jatkamaan ja siinä vaiheessa kaikki oli nauraneet vartin verran. Tuollainen voisi sattua kenelle tahansa, eli siinä mielessä ei mikään hauska juttu, mutta nauratti silloin kuitenkin. Se kuiskaus tuli niin sydämen pohjasta. Tämmöinen tapaus!”

Kerro joku hyvä muisto. Vaikkapa lapsuusmuisto tms.? ” Muistan kun ekaluokkalaisena lähdin ulkoiluttamaan koiraamme. Koiran pissatessa alkoi minuakin pissattaa. Vetaisin housut nilkkoihin ja siinä me saman puun juureen pissattiin. Jossain vaiheessa koira oli valmis ennen minua ja lähti juoksemaan niin että kaaduin selälleni ja pissasin itseni päälle. Suutuin ihan helvetisti koirallemme ja revin sen kotiin. Ovella huusin itkien äidilleni, että tule katsomaan mitä Reku minulle teki."

Tulevia rooleja tai muita töitäsi, joita voit paljastaa? ”En voi tarkemmin kertoa, mutta verkot on vesillä niin sanotusti. Syksylle on tuloillaan kenties jotakin”, Heikki vastaa salaperäisesti. (Edit. 24.4. Heikki on tehnyt HKT:n kanssa 2-vuotisen sopimuksen!) 

Onko sinulla mottoa? ”Ajattele ennen kuin puhut, on kriittisyyden motto. Puhu ennen kuin ajattelet, on luovuuden.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”Voin kertoa sen, että oon henkeen ja vereen Oulun Kärppien fani ollut vuodesta 1998 lähtien. Jääkiekon seuraaminen on ollut mulle tärkeä tapa paeta arkea, se on ollut mulle henkireikä ja sen kautta oon jaksanut monta vaikeaa päivää kun oon tiennyt, että illalla mä pääsen taas katsomaan lätkää. Mutta entäs nyt! Oon valmistautunut tähän vuosien saatossa hiljalleen, eli tuleva ammattini tulee täydellisesti tuhoamaan mun jääkiekkoharrastukseni! Siinä mielessä hyväkin, koska sehän tarkoittaisi sitä että mulla on töitä. Oon koittanut nyt kehitellä jotain korvaavaa toimintaa, eli iltaisin oon lukenut kirjoja ja pyrkinyt sitä kautta pääsemään eroon stressistä. Mun täytyy jotenkin nyt vierottaa itseni tästä lätkästä...”

Heikki nappasi Heikistä ja Tallesta kuvan ulkosalla

 Osaatko imitoida ketään? ”No kyllä mä vähän Kirkaa osaan… ja Juhan Ulfsakia, virolaista näyttelijä-ohjaajaa, joka ohjasi sen Kärpäset ja herrat.”

Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Family Guyn Stewie, se on niin ihanan hukassa itsensä kanssa ja siinä hahmossa täyttyy hienosti kaikki mulle toimivan komiikan piirteet. Sillä on mahtava brittiaksentti myös.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja nimesi? ”Mä olisin Teleporttimies, joka teleporttaisi itsensä aina sinne missä tarvitaan apua. Tää kertoo jotain mun luonteestani myös. Oon vähän kontrollifriikki sen suhteen, että pitäisi olla aina huolehtimassa siskoni pojista tai en välttämättä huolehtimassa fyysisesti, mutta huoli on melkoinen. Silloinkin kun olin Australiassa reissaamassa, mua ahdisti eniten tunne siitä, että en pysty täältäkäsin tsekkaamaan, että kaikilla on varmasti asiat kunnossa. Pelkäsin koko ajan puhelimen soivan ja että olisi sattunut jotain. Kontrollinmenettämisen pelko siitä, että koko ajan ei pysty vahtimaan lähimmäisiään.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä kirjoittaisin ylös kaiken mitä mun päässäni juoksee, luultavasti tulisin tarvitsemaan sitä tietoa jatkossakin. En mä toisaalta haluaisi muuttaa omia toimintatapoja sen kummemmin. Istumapissalla mä käyn jo nyt, niin siihenkään ei tarvitse tehdä muutosta.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Punaviiniä ottaisin vähän, se loppuisi tosin varmaan heti joten ihan sama otanko vai enkö. Kirjoja ottaisin, vaikken niitä edes hirveästi lue. En mä mitään tv-viritelmiä sinne jaksaisi kehitellä. Päiväkirjan mä ottaisin, voisin sinne kirjoitella ajatuksiani. Ja kynän tietysti. Kirjat voisi jättää pois, kirjoittaisin itse kirjani. Oon etsinyt sellaista tilaa, missä pääsisi eroon kaikista ärsykkeistä. Voisi tehdä mulle ihan hyvää oleskella sellaisessa luolassa ja herätä virkistäytyneenä. Ihana ajatella, että saisi nukkua oikein kunnon talviunet! Oon nukkunut viime aikoina tosi huonosti ja tuohan olisi mainiota. Saisi nukkua monta kuukautta putkeen, herätä ja kirjoitella unia ja ajatuksia vihkoon, ja taas jatkaa unia. Ja ottaisi vähän punkkua kynttilänvalossa. Jos siellä nyt olisi kynttilöitä. Niin juu, itsehän sain valita mitä sinne otan, ehdin jo unohtaa. Ruuaksi muuten ottaisin kauhean läjän tortilloja!”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Se maja vaatisi ensinnäkin ison vaahterapuun, joita Suomesta ei löydy. Mutta jos leikitään, että olisi niin rakentaisin sellaisen ison majan, johon tullaan pohjasta. Sellaisen kuin Bart Simpsonilla. Ottaisin sinne ritsan, jolla voisin ammuskella kaikkia ilkeitä ihmisiä. Haluaisin, että mulla olisi kaverina apina siellä. Meillä olisi kaksikerroksinen talo ja majan ja talon välillä olisi köysirata. Tää juontanee juurensa piirretyistä ja Yksin kotona-elokuvista.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Tää tuntuu vähän sadistiselta, mutta haluaisin mennä seuraamaan vierestä Titanicin uppoamista. Olin noin 12-vuotias kun se leffa tuli ja mua kosketti se tosi paljon, ja haluaisin nähdä omin silmin miten se tapahtui. Hitlerin bunkkeriin menisin myös, vaikka kuinka sairaalta tuntuisikin. Katselisin kärpäsenä katossa, että miten mieli toimii sellaisessa tilanteessa. Kivikaudelle menisin luolamiesaikaan ja katsoisin, että pitääkö muka paikkansa, että ne teki ainoastaan kolme tuntia päivässä töitä oman ravintonsa eteen ja muun ajan lepäili. Jostain kuulin tämän ja jäi vähän epäilyttämään. Kun kaikki piti tehdä alusta alkaen itse primitiivisin keinoin. Mitään ei saanut valmiina. Voisi olla ihan opettavainen reissu se. Less is more.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin jonkinlainen teatteriesitys, millainen esitys se olisi ja kuka tekisi sinun roolisi? ”Esityspaikkana olisi intiimi pieni tila, kestäisi maksimissaan tunnin koska itsekin pidän semmoisista ja esitys olisi fragmentaarinen tykitys, jossa ei olisi kuljetusta paikasta A paikkaan B. Mua näyttelisi kaverini Hemmo Huhta, hän asuu Oulussa ja on mun mielestäni maailman hauskin mies. Hän osaa pistää itsensä naurunalaiseksi ja siitä tulisi kyllä aika hienoa jälkeä, kun Hemmo näyttelisi mua! Haluaisin antaa hänelle näyttelijäntöitä, joten ehkä tää olisi mun tapani työllistää hänet.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mä yks päivä tässä mietin, että miten sä oot noin aktiivinen ja jaksat käydä esityksiä katsomassa noin paljon ja tapaat ihmisiä ja reissaat? Mikä sua siinä kiehtoo niin kovasti? Taisteletko säkin tylsyyttä vastaan vai mikä vetää? Etkö sä koskaan turru tähän hommaan, että hyi helvetti nyt loppui tämä teatterinkatselu ja meneminen?” Tästähän se lähtikin sitten niin laaja ja kiintoisa keskustelu, jota on mahdotonta laittaa tähän luettavaksi…

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen syömään ja mulla on ystäväni kanssa tapaaminen, suunnitellaan vähän tulevaa. Pitkässä kaavassa mä lähden Kirkan jälkeen Jenkkeihin kolmeksi viikoksi ajamaan itärannikolta länsirannikolle, kavereiden kanssa autolla. Odotan tosi paljon tuota reissua! Parhaiden kavereiden kanssa lähdetään, monta monta vuotta oltiin oikein ydinporukka ja nyt on sitten perheen perustamiset ja muut monella käsillä. Tää on meidän joutsenlaulu, me aikuistutaan hiljalleen ja on aika jättää kicksien tavoittelu vähemmälle. Tehdään tuo reissu nyt kimpassa ja nautitaan, ja sen jälkeen saavat mennä naimisiin ja mä en enää kritisoi toisten valintoja. Siihen asti saavat ja joutuvat vielä leikkimään mun kanssani.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kaipuu

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyrpä

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ilkeys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Jouluaattona Lumiukko-piirretyn tunnusmusiikki (vähän ujostutti tämä sanoa)

Mitä ääntä inhoat? - Itkevän lapsen ääni

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ensihoitaja ambulanssissa (lapsuuteni haaveammatti, ei tästä tulisi varmaan mitään koska oon ihan liian herkkä)

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mitäs minä sanoin!

Loppukliimaksina Helsingin Kaupunginteatterin Leijat-video, olkaapa hyvät!

Tenorit liemessä / Helsingin Kaupunginteatteri

Tenorit liemessä / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Pohjoismaiden kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Teksti Ken Ludwig
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Jaakko Saariluoma
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi Jutta Kainulainen
Kampaukset Taina Tervo

Rooleissa : Taneli Mäkelä, Santeri Kinnunen, Iikka Forss, Eero Saarinen, Riitta Havukainen, Oona Airola ja Jonna Järnefelt

Max, Carlo ja Tito - aikansa kuumin kolmikko 

 Meikäläisellä alkoi olla farssikiintiö jo hitusen täynnä (tosin Näytelmän joka menee pieleen voisin mennä katsomaan kerran kuussa koko loppuelämäni ajan), mutta missä Iikka Forss, siellä Teatterikärpänen melkeinpä joka kerta ja niin löysin itseni vaihteeksi Arena-näyttämön sumpusta. Enkä tälläkään kertaa jättänyt takkiani narikkaan, koska nouto kestää ikuisuuden.

 Ollaan pariisilaisessa hotellissa 30-luvulla ja näillä näppäimillä olisi alkamassa kolmen kuuluisan tenorin stadionluokan konsertti, eli mistään pienistä yleisömääristä ei olisi kyse. Jussi Björling-mokoma on tehnyt kuitenkin jonkinsortin oharit (ruotsalaista vittuilua sanan varsinaisessa merkityksessä siis) ja sekös tuottaja Henry Saundersia (Taneli Mäkelä) sapettaa. Paikalla onneksi on kaksi tenoria, herrat Max (Santeri Kinnunen) ja Tito Merelli (Eero Saarinen), vaan mistä saataisi kolmas? Tilanteen pelastaa nuori ja salskea tummatukka ja kuuma nimi Carlo Nucci (Iikka Forss), joka on ikäväkseen hetkeä aiemmin aiheuttanut vahingossa melkoisen sekaannuksen, johon liittyy niin Titon vaimoa (Riitta Havukainen) kuin tytärtäkin (Oona Airola). Perinteisen ovifarssikohelluksen ainekset ovat kasassa ja seurattavaksi jää, millainen soppa tällä kertaa keitellään nautittavaksi.

Makoisa soppa siitä syntyikin! Paikalle saatiin lisäksi hämmentävän paljon Tito Merelliä muistuttava laulava piccolo Bebbo (Eero Saarinen) sekä yllättävä visiitti kuuluisan sopraanon Tatjana Racónin (Jonna Järnefelt) muodossa. Ovista kyllä tultiin ja mentiin, mutta hämmennystä aiheutti etenkin se, miten Eero Saarinen sukkuloi paikasta toiseen kaksoisroolissa ja miten kierroksia lisättiin kohti loppua, joka sitten olikin yllättävän seesteinen.

 Hupaisinta antia oli tenorikolmikon malliesimerkki taidokkaasta ja sielukkaasta laulannasta ja tulkinnan määrästä, etenkin Santeri Kinnusen esimerkillinen kasvojumppa hihitytti kummasti. Minua viehätti lisäksi Carlo Nuccin varjonyrkkeilyliikkeet sekä Jonna Järnefeltin hiottu tyylikyys yhdistettynä pakahduttavaan intohimoon.

 Loppupuolella tuli nähtyä ja koettua hyvä esimerkki teatterin taiasta. Teki mieli hihkaista ääneen "Mitä helvettiä!" kun silmien edessä tapahtuu jotain, mitä jää pohtimaan huuli pyöreänä. Erityisen hauska oli myös takaisinpäinkelaus lopusta alkuun ja sehän on aina hauskaa, kun jollakin palaa käämit totaalisesti. Tällä kertaa hermonsa menettää useampaan otteeseen tuottajahahmo Henry Saunders ja kuppi menee nurin muistakin kuin Jussi Björlingistä.

 Jälkeenpäin harmitti se, etten tutkaillut käsiohjelmaa etukäteen. Olisin nimittäin kiinnittänyt paljon enemmän huomiota kuultaviin lauluihin, parissa kun laulajana oli Mikko Vihma.

 Tämä oli oikein passeli esitys, joka kruunasi jo valmiiksi miellyttävissä merkeissä ja seurassa sujuneen päiväni. Kestokin oli erittäin sopiva, mitään ei pitkitetty tarpeettomasti ja tempo säilyi samana läpi koko esityksen.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Hämeenlinnan Teatteri

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 22.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Sovitus Pasi Lampela
Ohjaus ja esitysdramaturgia Samuli Reunanen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Pukusuunnittelu Satu Suutari

Rooleissa : Liisa Peltonen, Lasse Sandberg ja Petri Keinonen

The Hämpton Dixieband : Petri Keinonen, Jussi Keinonen ja Jussi Harju

 "Mistä alkaisin, nyt tämän kertomuksen, vanhan totuuden..." (Rakkauslaulun alkusanat)  Minulla on ollut äärimmäisen helppoa kirjoittaa esityksistä, joissa ei liikuta liian syvissä vesissä. On ollut helppoa kertoa omasta yksityisestä teatterikokemuksestani ja verrata sitä omaan elämääni, ja tekstin myötä paljastaa välillä itsestäni ja elämästäni enemmän kuin on ehkä ollut tarvis. Nyt on myönnettävä, että tämän näytelmän kohdalla täytyy vetää jonkinmoinen raja siihen, mitä kirjoittaa. Koska meitä on kaksi, enkä halua lähteä tässä ruotimaan mitenkään omaa avioliittoani. Voi miten mieli tekisi, mutta...

 Olen nähnyt Pasi Lampelan ohjaaman version tästä näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten. Rooleissa olivat silloin loistavat Eero Aho ja Merja Larivaara. Muistan, miten muutamissa kohdissa yleisössä naureskeltiin mielestäni oudoissa kohdissa. "Eivät naureskelisi noin, jos tietäisivät." Tällä kertaa yleisössä naureskeltiin ainakin sille, että tietoa nimenomaan on. Useampikin tunnisti sieltä omat puheensa tai vastapelurin. Nauru juuttui kuitenkin kurkkuun, mitä pitemmälle kohtausten myötä edettiin.

Verstas-näyttämön ovet avataan vain hetkeä ennen näytelmän alkamisaikaa. Sisään astuessani minut valtaa hämmästys, ihastus ja tyytyväisyys - lava kun sijaitsee kaiken keskellä ja penkit kiertävät sen ympärillä. Näin kauan piti tätäkin näyttämöratkaisua odottaa! Tosielämänkin pariskunta Lasse Sandberg ja Liisa Peltonen seisovat kuin kylävieraita vastaanottamassa lavan molemmin puolin. Tulee mieleen myös nyrkkeilykehä, josta on laidat napattu pois. Ottelu on kohta alkamaisillaan. Ottakaa mukavat paikat ja rentoutukaa, sillä kohta se on myöhäistä. Kohta mennään ylös ja alas vuoristoradalla, jota myös elämäksi kutsutaan.

 Haastattelija (Petri Keinonen) jututtaa kymmenen vuotta aviossa ollutta paria. Kaikki näyttää olevan loistavasti. Kehuja satelee, elämä ja etenkin avioelo on auvoisaa. Sanahelinää, sillä kehonkieli kertoo jotain aivan muuta. Kumpikin vastailee lavan vastakkaisilta puolilta ja välttelevät toistensa katseita. Mikseivät istu lähekkäin ja vastaile toinen toisiaan tukien? Sitä sopii miettiä. Katsomossakin voisi aviopuolisot istua vaikkapa käsi kädessä, yhteisen asian äärellä. Ensi-illassa on runsaasti pariskuntia liikkeellä. Jotenkin olo tuntuu siltä, että "tirkistelee" toisten elämää ja onko nyt sopivaa näin arkaan paikkaan tupata tähän katsomaan ja kuuntelemaan. Mihin tahansa katsookin, näkee muita ihmisiä samoissa puuhissa ja osa miettii varmaan samaa. "Nuo tuolla vastapuolella näkevät meidät, ja mieheni istuu vieressäni kädet puuskassa, haukotteleekin." Näyttelijät ovat todella, todella lähellä. Jalkojaan pitää siirtää, ettei kukaan vain kompastuisi. Täysin uusi tunne Hämeenlinnassa. Vastaavaa en ole pystynyt kokemaan kuin korkeintaan Teatteri Jurkan piskuisessa huoneteatterissa. Mahtava tunne!

 Kohtausten edetessä panokset kovenevat. Johan pudottaa melkoisen pommin, joka vie pohjan Mariannen elämältä. Yhteiselo on jo vuosia ollut kuulemma pelkkää piinaa, lapset ärsyttäviä hemmoteltuja kakaroita. "Olen vihannut sinua monta vuotta!" Katsomossa on hiirenhiljaista. Tarpeen vaatiessa otetaan megafonikin käyttöön, jos oma ääni ei ole tarpeeksi kantava.

 Vierastin aluksi kovasti ajatusta siitä, että mukana olisi juurevaa musiikkia soittava The Hämpton Dixieband. "Voi ei, pitääkö joka paikkaan tunkea musiikkia!" oli ensimmäinen ajatukseni. Eikö pelkkä loistava teksti ja upeat näyttelijät riittäisi kerrankin? Käsiohjelmassa Petri Keinonen on tituleerattu tirehtööriksi. Melkoista sirkusta tämä esitys paikoitellen onkin. Oman elämänsä nuorallatanssijoita, pellejä ja leijonankesyttäjiä tulvillaan. Vaivihkaa musiikki vie kuitenkin mennessään minutkin, kappaleet rytmittävät kohtauksia ja korostavat päällevyöryvää tunnelmaa. Soittajat jalkautuvat eri puolille salia, ja on mielenkiitoista seurata heidän työskentelyään ihan lähietäisyydeltä.

 Näyttelijöitä on äärimmäisen kiehtovaa seurata niin läheltä, että melkein kädellä voisi koskettaa (istuin eturivissä). Kaikki katseet, otsanrypyt, kulmien kohotukset (Liisa Peltonen on tässä lajissa mestari), hikikarpalot otsalla ja kimmeltävät silmät näkyvät tuskallisen hyvin. Mitään ei pysty peittelemään. Ollaan niin auki kuin olla ja voi, ja sieluun sattuu. Tätä on odotettu, tämä on oikein. Näin teatteria tehdään.

 Ennen väliaikaa Marianne ei kestä meteliä yhtään enempää, ja soittimetkin saavat kyytiä. Valo leikkaa trumpettiin keskelle näyttämöä. Vaikuttavaa.

Kierroksia lisätään väliajan jälkeen. Musiikki on muuttanut muotoaan, nyt maalaillaan taustoja ja koko Verstas-näyttämö otetaan haltuun pystysuunnassakin. Ääni kuuluu jostain kaukaa yläpuoleltani ja hetkessä jostain aivan muualta. Nerokasta. Juuri näin. Tuli palaa hiljaisella liekillä, niin kuin rakkauskin. Palaa kuitenkin.

 Äkkiseltään laskeskelin, että vuonna 1997 hurahdin Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa tähän jaloon taidemuotoon oikein kunnolla. 20 vuotta, jonka aikana olen nähnyt hyvin erilaisia ja hyvin eritasoisia esityksiä, luultavimmin noin 160. Näiden vuosien varrella olen yrittänyt parhaani mukaan pitää lippua korkealla "oman kotiteatterini" puolesta, välillä on tehnyt mieli vajota maan alle myötähäpeästä, välillä tanssia riemusta pitkin katuja. Toisista esityksistä olen pitänyt suunnattoman paljon, vaikka suuri yleisö ei ole samaa mieltä kanssani ollutkaan. Tänään, "Kohtauksia eräästä avioliitosta"-näytelmän ensi-illan jälkeisenä aamuna voin rehellisesti ja täydestä sydämestäni vilpittömin mielin sanoa, että olen nyt nähnyt sen kaikista kovimman ja vahvatekoisimman teoksen ikinä tässä kaupungissa, ja korkealle mennään ihan valtakunnallisestikin. Ei siihen tarvita prameita lavasteita eikä näyttävää visuaalista tykitystä. Siihen tarvitaan jotain aivan muuta - sellaista, jota ei pelkästään näe vaan myös tuntee. Kiitos Liisa ja Lasse, olette parhautta! Kiitos koko työryhmä.

Lienee turhaa sanoa, että suosittelen esitystä. Kaikille. Seurusteleville, sinkuille, perheellisille, perheettömille, eronneille, eroa suunnitteleville, aviopareille. Tämä on tehty ihmisiltä ihmisille, suurella liekillä ja vielä suuremmalla sydämellä.

ps. Aamulla päässäni soi Haloo Helsingin kappale "Rakas". "Rakas ollaan vaan hiljaa..."

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri! Minun teatterini!) #munteatteri

Haastattelussa Peter Nyberg

Peter Nybergin tapasin helmikuun puolivälissä 2017 Panimoravintola Bruuverissa Helsingin Kampissa.

Vuonna 1993 syntynyt Peter on horoskoopiltaan vesimies. ”Oon kotoisin Salosta, käynyt kaikki kouluni siellä. Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan Lahteen ja muutin ensimmäistä kertaa pois kotoa. Lahden lähiopintojeni jälkeen palasin Saloon joksikin aikaa kirjallista oppariani varten, mutta sitten kävikin ns. klassisesti ja tietokoneeni hajosi. Kirjoitushommat jäi kesken ja tuli vaan lähinnä hengailtua siellä. Nyt syksyllä on hauska palata takaisin Saloon teatteria tekemään, sieltä kuitenkin kun oon lähtöisin. Tällä hetkellä mä asun Helsingissä, duunit kun on Espoossa Äidinmaa-musikaalin parissa.”

(c) Jarno Lindholm 

Mitä harrastat? ”Niin… täähän oli mulle rakas harrastus ennen kuin tästä tuli mulle ”oma ala” ja osa mua. Siis musiikki, laulaminen, kitaran-ja pianonsoitto, teatteri, tanssi ja niin edelleen. Nyt kun kaikki tuo on osa mun arkeani, en pysty mitenkään sanomaan noita enää harrastuksiksi. Lenkkeily, piirtäminen, maalaaminen ja kokkaaminen on mulle tällä hetkellä tavallaan terapeuttisia vapaa-ajanviettotapoja, kesäisin myös purjehdin. Lapsena oon piirtänyt tosi paljon sarjakuvia. Viime kesänä mun siskoni pääsi ylioppilaaksi ja maalasin hänelle lahjaksi taulun. Kokkauspuolella mun bravuureitani on selkeästi sea food. Kokkaaminen on kyllä mulle pieni terapiahetki kaikesta muusta, pääsee kunnolla keskittymään vain siihen. Töistä kun kotiudun, eipä tule ensimmäisenä mieleen että taidanpa laulaa jotain. Nyt laulattaa kovasti! No, kyllä niitäkin hetkiä välillä tulee, muttei enää niin paljon kuin opiskeluaikoina. ”

Minäkin olen lapsena piirrellyt paljon ja tehnyt kirjojakin, joihin olen piirtänyt kuvat ja sanellut tekstit… ”Kuulostaa tutulta! Etenkin Lumikki oli lapsena mulle tärkeä juttu, ja itse asiassa Lumikki oli myös ensirakkauteni… Lumikki-piirretyn pohjalta tein oman versioni, johon piirsin kaikki kuvat ja suttasin tekstit, kun en osannut kirjoittaa. Selostin sitten tarinan kuvien pohjalta kaikille. Prinssin hommista en kyllä haaveillut silloin, en ole koskaan oikein sympatiserannut prinssiä Disney-jutuissa. Ensimmäinen Disney-hahmo, jossa lapsena näin itseäni, on ollut Aladdin, ja sehän on aika antisankarihahmo. Mun mielestäni kaikki pahikset ja antisankarit on paljon mielenkiintoisempia hahmoja kuin prinssit, jotka on jotenkin olevinaan niin söötin täydellisiä.”

”Kirjoittamisesta tuli vielä yksi juttu mieleeni, eli ensimmäinen lukemani sana on ollut ”Dallas”. Joskus nelivuotiaana katselin äidin kanssa televisiota, ja sieltä sattui tulemaan Dallas. Aloin vaan luetella niitä kirjaimia. Ensimmäinen kirjoittamani sana on sitten ”Lapin Kulta”. Siitä se näyttelijä lähtee hiljalleen liikkeelle, hahah!”

Soitat siis ainakin kitaraa ja pianoa. Entä muut soittimet? ”Niitä lähinnä. Aina kun menen vanhempieni luokse Saloon, ilta menee pianon ääressä, kun sattuneesta syystä täällä ei kerrostaloasunnossa oikein tohdi soitella. Klassista kitaraa soitin viidenneltä luokalta yläasteen loppuun. Laulamisesta alkoi hiljalleen muodostua mun pääinstrumenttini, ja jossain kohtaa kitaransoittoni alkoi muuttua itseni säestämiseksi ja enää ei jaksanut etydit kiinnostaa… Klassisessa kitarassa on selkeästi mun opetukselliset juureni, ja koulun kautta on tullut sitten vapaat säestykset jne. Nykyään mä soitan pianoa eniten. Välillä on kiva ottaa haltuun myös uusia soittimia, ja tässä Äidinmaa-musikaalissahan mä soitan kontrabassoa.”

Äidinmaassa myös pussaillaan ... (c) Andreas Janett

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Väittäisin tässä kohtaa, että mun ehdoton vahvuuteni on laulaminen ja lauluilmaisu. Lukioikäisenä olin mukana bile/funkbändissä ja siellä on mun laululliset juureni, ja jo niihin aikoihin aloin opetella erilaisia genrejä rockista oopperaan. Osaan heittäytyä genrestä toiseen aika sujuvasti, ja saan esimerkiksi musikaalissa tarinan ja tunteen linkitettyä lauluun, ilman että esitetään laulu numeron vuoksi. Laulupuoli oli mun ykkösjuttuni aloittaessani Lahden opinnot, ja näyttelemistä ja tanssia pääsin hiomaan sitten opintojeni aikana.”

Onko sinulle jotain bilekikkaa tai muuta vastaavaa? Alatko heittelemään voltteja tietyssä vaiheessa tai niin edelleen? ”Volttien ja taikatemppujen puolesta luojan kiitos ei ole! Mä olisin siinä vaiheessa sairaalassa, jos alkaisin niitä heitellä. Siinä vaiheessa kun kello lähenee pilkkua ja ollaan karaokebaarissa, mä laulan viimeisetkin äänihuultenrippeeni pois kun menen vetäisemään Joe Cockerin ”Unchain My Heart”. Toi tuli nyt ekana mieleen… Toinen ”kikka” on sitten se, kun laulukieli muuttuu italiaksi. Siinä vaiheessa voi pikkuhiljaa alkaa tilaamaan taksia ja lähteä kotia kohti.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit vielä osata? ”Voi kuule, sitä haluaisi osata vaikka mitä. Kukapa ei esimerkiksi haluaisi Freddie Mercuryn äänialaa itselleen tai puhua sujuvasti seitsemää eri kieltä? En haluaisi niinkään yhtä selkeää lisätaitoa, vaan haluaisin hioa ja kehittää kaikkia musiikkiteatterissa tarvittavia osa-alueita isoon ja arvostettuun asemaan asti, ja se on ihan mahdollistakin. Olishan kaikki akrobaattinen kehonhallinta ja vastaava ihan törkeän hienoa, tosin tässä iässä voisi olla vähän hankalaa mennä kunnolla sille alueelle äkkiseltään. Hoidetaan tuo musiikkiteatteripuoli nyt ensin, ja katsotaan lisätaitoja sitten myöhemmin.”

(c) Petri Knuuttila 

Mikä on ollut toistaiseksi suurin ammatillinen haasteesi, jonka olet urasi varrella kohdannut? ”Vastaan muutamankin jutun. Vuonna 2014 oli mun ensimmäinen työharjoitteluni LAMK:in puolesta, ja pääsin auditioneiden kautta Lahden Kaupunginteatterin ”Chicagoon” mukaan. Se oli mun ensimmäinen ammattilaisproduktioni ja pelkkää showta 2,5 tuntia. Showtanssijana olin täysin epämukavuusalueellani ja vietin monta unetonta yötä miettien, etten osaa mitään. Tuli kyllä opittua todella paljon, enkä vaihtaisi päivääkään pois ja oon todella iloinen, että kävin kaiken sen läpi. Se oli todella iso koulu mulle – ensinnäkin se, että olin ensimmäistä kertaa ammattiteatterin lavalla ja sain maistiaisia ammattilaiselämästä ja se, että olin mukana tanssimusikaalissa, joka oli mulle uutta. Kesällä 2015 tulin tekemään Teatteri Provinssille Saloon Satumaa-nimisen tangomusikaalin, jossa näyttelin Unto Monosta. Se taas oli mun ensimmäinen iso roolini, koko tarina kun linkittyy häneen ja ainahan siinä on haastetta, kun kyseessä on ihan oikeasti olemassa ollut henkilö, jonka koko elämänkaari käydään läpi. Siinä mentiin näyttelijäntyöllisesti ja roolityöllisesti syviin vesiin, hänellähän oli mielenterveys-ja alkoholiongelmia. Tein todella paljon töitä sen roolin eteen. Keväällä 2016 oli muutama näytös Cats-musikaalikonsertista, joka oli LauKesin ja Lahden Kaupunginteatterin yhteistuotanto. Tein siinä Rum Tum Tuggerin roolin (suom. Räntäntouho), joka oli yksi mun unelmarooleistani. Sekään ei ollut mikään iisi rooli, kun energian pitää oikein vyöryä yleisön joukkoon ja monella oli jo valmiiksi ennakkokuva siitä, millainen sen pitää olla. Oletusarvo oli kova jo valmiiksi. No, nyt on menossa Äidinmaa. Ekaa kertaa olin hakemassa koulun puolelta isoon hienoon kantaesitysmusikaaliin mukaan ja pääsin. Lisää unettomia öitä on luvassa, kun pääsen vielä tutkimaan ihmismielen synkimpiä syövereitä. Harjoitukset alkoivat juuri, syksyllä on nimittäin tulossa Salon Teatteriin Jekyll & Hyde -musikaali, jossa olen nimiroolissa. Laulullisesti tuo on järjettömän haastava, ja pitää olla uskottava, pelottava Edward Hyde. Mun mielestä siinä pitäisi mennä ihan Hannibal Lecter -osastolle. Tässä nyt muutama ammatillinen haaste… Oon sitä mieltä, että jokainen produktio on jo itsessään iso haaste ja oli produktio mikä tahansa, pyrin aina tekemään kaiken niin hyvin kuin ikinä osaan.”

Rum Tum Tugger 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei tietääkseni ole ainakaan lähipiirissä, oon siinä suhteessa suvun musta lammas. Isäni on kyllä musikaalinen ja oli nuorena innokas harrastaja. Hän ei osaa lukea yhtäkään nuottia paperista, mutta antakaapa hänelle mikä tahansa instrumentti käteen, niin kyllä lähtee jotain aina. Hänen puoleltaan oon saanut innostuksen ja ”hajun” musiikin puolelle.”

Mikä sai sinut sitten kiinnostumaan nimenomaan tästä alasta? ”Mä oon aina ollut vähän erikoinen ja outo lapsi. Mua on kiinnostanut teatteri ja taide jo ihan lapsesta asti todella paljon, ja elämässäni on ollut muutama henkilö, jotka ovat potkineet ja kannustaneet mua tälle alalle. Mulla oli ala-asteella yksi opettaja, joka oli (ja on vieläkin) todella kiinnostunut teatterista ja on monin tavoin kultturelli ihminen. Hän laittoi mua koulun näytelmäkerhoihin ym. ja kannusti osallistumaan. Hänen kauttaan mun jo valmis kiinnostukseni alkoi kipinöidä enemmän. Lukiossa musiikinopettajani laittoi mut lukiomusikaalin päärooliin ja potki mua tälle alalle enemmänkin. Tehtyäni Teatteri Provinssin lavalla ”Sound of Musicin” mua vietiin… se oli ns. ”viimeinen naula arkuuni”. Siinä kohtaa päätin, että tää on mun juttuni. Vaikka kuinka vannoin itselleni, että tää on hyvä harrastus ja hankin järkevän työn, kyllähän se niin oli että jos lapsesta asti oli ajatus kytenyt päässäni, ei sitä voinut enää vastustaa. Oon ollut onnekas siinä mielessä, että lähipiirini on kannustanut mua aina.”

Muistatko vielä ensimmäisen roolisi? ”Muistan kyllä! Ala-asteella oli sellainen näytelmä kuin ”Pisimi – pieni vihreä mies” (lastenversio E.T.:stä) ja tietysti olin tämä avaruusolento. Lukiossa ensimmäinen roolini oli kulttimusikaalissa ”Paluu kielletylle planeetalle”, jossa näyttelin Prosperoa ja teatterinlavalla eka roolityöni oli Sound of Musicissa Rolf.”

Mikä oli sitten seuraava siirtosi? ”Suoraan kirjoitusten jälkeen menin Lahteen. Lukion tokalla hain TeaKiin ja pääsin silloin kolmanteen vaiheeseen asti. Seuraavana vuonna yo-kirjoitukset ja TeaKin pääsykokeet oli samaan aikaan enkä pystynyt osallistumaan, ja ajattelin etten selviä ikinä tästä pettymyksestä. Niihin aikoihin luin Lahden koulutuksesta ensimmäistä kertaa ja löysin sen siinä suuressa hädässäni. Hain sisään ja pääsin, vuosi oli 2012. Palaset loksahtelivat paikalleen ja heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen tiesin, että tämä on mun juttuni. Opinnoissa ollaan tällä hetkellä loppusuoralla, opinnäytetyö on vielä kesken.”

Onko sinulla ollut missään vaiheessa muuta alaa mielessäsi, vai onko tämä ollut ihan selkeä juttu? ”Nelivuotiaana halusin sarjakuvapiirtäjäksi. Jossain kohtaa halusin papiksi tai salaiseksi agentiksi. 10-12-vuotiaana halusin poliitikoksi, olin oudon pikkuvanha ja olin kuin se yksi Putouksen sketsihahmoista… Lääkäri oli mielessä joskus, samoin opettaja. Jos näyttelijän-tai muusikonura ei lähtisi lentoon, olisin mielelläni opettaja - innostaja ja kannustaja jollekin, ja auttaisin löytämään sen oman tiensä. Soisin kaikille nuorille sen, että heillä olisi innostavat opettajat! Itselleni oli apua siitä todella paljon.”

Miksi juuri tämä ala tuli valittua eikä nuo aiemmat? ”Oli mulla valtava itseilmaisun tarvekin, mutta en mä osaa oikein edes sanoa tähän mitään järkevää syytä. Muuttolinnunkin jos kasvattaa poikasesta asti häkissä, se vietti vaan iskee myöhemmin jostakin ja lähdettävä on. Mussa on sisäänrakennettu vietti, pakko vaan päästä lavalle. En osaa selittää sitä. Outo, kupliva tunne sisälläni. Vähän kuin huumeisiin viittaava addiktio myös. Jännitys kun purkautuu lavalla, siitä tulee vaan niin älyttömän euforinen olo ja siihen jää omalla tavallaan koukkuun. Lisäksi tää tuntuu oikealta ja tätä mä haluan tehdä. En mä osaa antaa tähän mitään järkiperäisempää syytä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Äidiltäni oon esimerkiksi saanut sellaisen elämänohjeen, että ”kerro aina totuus, vaikka se satuttaisi kumpaakin osapuolta”, ja oli tilanne mikä tahansa, niin totuuden kertominen on aina kaikista tärkeintä. Ei valehtele muille eikä itselleen, missään. Yläasteen luokanvalvojaltani taas on peräisin se, että ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”. Pitää olla avoin, auki ja rehellinen itselleen ja muille, ja käy asioihin käsiksi eikä työnnä niitä mielestään syrjään.”

Mökkinaapurit (c) Johannes Wilenius 

Onko sinulla omia esikuvia tms. joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Suomalaisista tekijöistä äänellisesti esikuvani on Pentti Hietanen, monen eri tyylin taitaja ja hän osaa kaikkea. Tuukka Leppänen myös, hän on järjettömän hyvä näyttelijä ja musikaalinen lahjakkuus. Ulkomaisista sitten Ramin Karimloo, joka on ollut niin Jean Valjeanina kuin Oopperan kummituksenakin. Lisäksi Anthony Warlow, joka on ollut Tohtori Zivagona ja Jekyll & Hydena esimerkiksi. Selkeästi esikuvinani on musikaaliartisteja, jotka osaavat laulaa ihan kaikkea oopperasta rockiin, ja he ovat herkkiä niin näyttelijäntyöllisesti kuin laulullisestikin, tuovat tunteen mukaan niin että selkäkarvat nousevat pystyyn. Nämä ovat myös eniten mun taiteellista ja musiikillista makuani muokanneita henkilöitä.”

Onko sinulla nyt mitään roolihaavetta? Rum Tum Tugger meni jo ja Jekyll & Hyde on tulossa. ”Tohtori Zivagon roolin haluaisin tehdä ja ihan lapsesta asti olen haaveillut Phantomin roolista Oopperan kummituksessa. Mennyt viitta liehuen pitkin rappukäytäviä… Phantomin rooli on se yksi ylitse muiden, voi kunpa sen pääsisin joskus tekemään.”

Missä eri teattereissa olet ollut mukana? ”Teatteri Provinssi Salossa ja tulossa on Salon Teatteri, Lahden Kaupunginteatteri, Kansallisteatteri (Slava), LauKes (Cats ja Mökkinaapurit) ja Espoon Kaupunginteatteri.”

Kuka olisi unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Täähän on paha! Mä haluaisin tehdä kaikkien kanssa! Tulevaisuudessa olisi mahtavaa tehdä jotain ”vanhojen” Lahden luokkakavereidensa kanssa, kun kaikki meistä ovat tahoillaan kartuttaneet omaa osaamistaan ja uraansa. Näki sitten nyt vuoden- tai vanhoina konkareina parinkymmenen vuoden päästä. Tuo olisi mahtavan hieno idea jo itsessään, eikä mikään mahdotonkaan. Mä en sillai osaa ajatella, että kenen kanssa olisi siistiä tehdä. Äidinmaa-musikaalistakin tunsin ennalta ainoastaan Mikael Saaren ja Puntti Valtosen, ja teatteriproduktioiden hienoushan on siinä, että proggisten kautta opit tuntemaan eri ihmisiä, ja työssä ollaan eri tavalla ”herkillä”, kuin monessa muussa ammatissa. Siinä oppii tuntemaan toisen paremmin.”

Minkä kappaleen haluaisit esittää julkisesti? ”Duettona haluaisin laulaa Zivagosta ”On The Edge of Time” ja Phantomista ja Les Misérablesista voisin vetäistä kaikki biisit! Noita harvemmin pääsee vetämään ison orkesterin kanssa missään...”

Miten sinä määrittelisit ”teatterin taian”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Teatteri on taikaa itsessään mun mielestäni. Valot kun lähtee himmenemään, siinä tulee selkeä sopimus katsojan ja näyttelijän välille ja katsoja alkaa herkistyä tarinalle. Ja lisäksi illuusio siitä, että ollaan jossain ihan muualla. Äidinmaassa on esimerkiksi kohtaus, jossa on neljä tuolia ja yleisö ei kyseenalaista missään vaiheessa sitä, etteikö siinä ajettaisi autolla. Siinä jos missä on teatterin taikaa. Maailmaan uppoudutaan ja eletään mukana tarinassa. Koko teatterin maailma on mielestäni maaginen, se naurattaa ja herkistää, ja sillä on iso kyky puhutella katsojaa kunnolla, ilman pakkosyöttöä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat innostumaan? ”Muut ihmiset, sellaiset jotka ovat itsekin innostuneita ja joilla on oma palo tekemiseensä. Tuollainen antaa vaan lisää bensaa mun liekkeihini. Muiden intohimo tarttuu myös muhun ja lyö vaan lisää löylyä. Teatteri on loppupeleissä niin tiimityötä, ja onneksi oon päässyt tekemään innostavissa porukoissa, joissa on runsaasti sekä intoa että taitoa.”

(c) Teatterikärpänen 

Onko sinulle muotoutunut mitään omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Ei mulla oikeestaan ole, mä koitan relata mahdollisimman paljon ennen vetoa. Mä teen kaikkea sellaista, mikä saa mut rauhoittumaan. Tunne verhoissa on välillä todella epämiellyttävä, ja mä pyrin sitä minimoimaan. Yksi hyvä tapa mulla kyllä on, eli pyrin käymään kaikki ihmiset läpi vähintään moikkaamassa. Teatteri kun on yhteistyötä, ja siitä syntyy samalla sellainen yhteinen hetki ennen lavallemenoa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Chicagon yleisökenraalissa mulla meni polvi sijoiltaan, mutta toi ei ollut mikään ’hauska, legendaarinen tapaus’ vaan pahempi juttu muuten. Myöhemmin sitten charlestonia tanssiessani vedin nenä edellä suoraan lattiaan rehelliset Aku Ankka-pannut, ja koitin sitten hymyillä ja esittää yleisölle, että oli tarkoitusperäinen. No, sitten on liuta näitä pienempiä juttuja, jotka pistää naurattamaan. Mökkinaapureissa mulla oli yksi totaalinen pikavaihto Alpoksi ja lavalletullessani mulla oli viikset ties missä, se oli vielä viimeinen esitys ja Joel vielä kehtasi ottaa mun viikseni ja suoristi ne. Loppukohtauksesta ei meinannut tulla yhtikäs mitään! Slavassa oli se kohtaus, jossa oltiin Pohjois-Koreassa ja mulla lensi hatusta nappi irti kesken kaiken. Aattelin ensin, että selviän kyllä, ja ykskaks polettinauha pyyhkäisee naamani editse. Se alkoi kutittaa, ja erehdyin katsomaan yleisöä, jossa osoiteltiin mua ja hihiteltiin. Yritin pitää pokkaani, ja sitten mentiin muodostelmaan, jossa vastapari näki mut ja sitä alkoi naurattaa oikein kunnolla. Siinä sitä oltiin pohjoiskorealaisia tiukkailmeisiä sotilaita! Ihan kauheeta. Onneksi mikit oli kiinni. Alaan liittymätön klassikko ala-asteelta: Kävelin kouluun kypärä päässä koska unohdin pyörän kotiin. Ja ei. Tämä ei ole vitsi.”

Ne kuuluisat viikset (c) Kristina Nyberg 

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Lapsuudesta kesäpäivät saaristossa niin, että läsnä olivat perheen lisäksi isovanhemmat. Lähihistoriasta hyväksymiskirje Lahden kouluun, jolloin elämäni teki todella ison muutoksen”

Onko sinulla mottoa? ”Unelmat eivät olisi unelmia, elleivät ne olisi vaikeasti saavutettavissa.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi, onko jotain olennaista jäänyt kysymättä? ”Olen äärimmäisen eläinrakas ihminen ja ensimmäiset lemmikkini olivat kaksi sammakkoa nimeltä Matti ja Teppo-”

Osaatko imitoida ketään? ”Aladdin. Luotathan?”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Batman, sillä hahmolla on todella karu ja hieno tarina.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Mä olisin joku outo diplomaattihenkinen tyyppi… Mä olisin Martti Ahtisaari – mies!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mulle ei riittäisi päivä. Mä haluaisin olla naisena vähintään kuukauden, jotta mulla olisi suhteessa ainakin yksi valttikortti lauseeseen ”Sä et tiedä miltä musta tuntuu!” ”Tiedänpäs!” Siinä ajassa mä oppisin ehkä ymmärtämään naista enemmän kaikenlaisten biologisten kipujenkin kannalta. Päivä ei siihen riittäisi. Ei millään.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? Historiaa et voisi kuitenkaan muuttaa. ”Monikin ajankohta. Haluaisin nähdä antiikin ajan, koska sieltä kuitenkin on meidän länsimainen kulttuurimme saanut alkunsa ja oon valtava historia/mytologia-diggari. Toinen olisi jazzin kulta-ajan Amerikka, jossa tanssittiin salakapakoissa ja jammailtiin New Orleansin kaduilla, 1950-luvun kapinallishenkinen rock-kulttuurin nousu sekä sokerina pohjalla, 80-luku, josta omat vanhemmat kertoo aina mielettömiä tarinoita. Olisi makeeta mennä sinne vaikka viikoksi ja katsastaa, että oliko ne bileet todella niin hyvät.” (toim.huom. Ei ollut!) 

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ensinnäkin se olisi varmasti aivan äärettömän ruma ja vaarallinen mun matemaattisilla ja kädentaidoillani, mutta varmaan joku sellainen, että latvassa olisi asuintila ja alhaalla maassa olisi tulisija. Näin haaksirikkomielessä kun ajatellaan.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Isolla rahalla tehty musiikkielokuva, jossa mun osassa nähdään Jake Gyllenhaal. Mistä saan haettua apurahaa tähän?”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Haluan ehdottomasti kuulla Bernard Pivot’n kysymysten vastaukset sun puolelta!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (Ja kysyjän vastaukset suluissa)

Mistä sanasta pidät eniten? - Kaipaus (maukas)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Römpsä (mätäpaise)

Mikä sytyttää sinut? - Yhteys (silmät)

Mikä sammuttaa intohimosi? - Päällekävelevä ylimielisyys (tylsyys)

Suosikkikirosanasi? - Perkele (vitunvitunvittu)

Mitä ääntä rakastat? - Aallokko (viulu)

Mitä ääntä inhoat? - Rälläkkä (haarukka ja veitsi lautasta vasten)

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkeologi (satutäti)

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Siivooja (ei ikinä enää puhelinmyyjäksi)

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Tervetuloa kotiin!” (Tervetuloa. Tuolla nurkkapöydässä jo Matti Pellonpää sinua odotteleekin.)

Loppukevennys :) (kuvaaja ei tiedossa)