Sivut

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Tenorit liemessä / Helsingin Kaupunginteatteri

Tenorit liemessä / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Pohjoismaiden kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Teksti Ken Ludwig
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Jaakko Saariluoma
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi Jutta Kainulainen
Kampaukset Taina Tervo

Rooleissa : Taneli Mäkelä, Santeri Kinnunen, Iikka Forss, Eero Saarinen, Riitta Havukainen, Oona Airola ja Jonna Järnefelt

Max, Carlo ja Tito - aikansa kuumin kolmikko 

 Meikäläisellä alkoi olla farssikiintiö jo hitusen täynnä (tosin Näytelmän joka menee pieleen voisin mennä katsomaan kerran kuussa koko loppuelämäni ajan), mutta missä Iikka Forss, siellä Teatterikärpänen melkeinpä joka kerta ja niin löysin itseni vaihteeksi Arena-näyttämön sumpusta. Enkä tälläkään kertaa jättänyt takkiani narikkaan, koska nouto kestää ikuisuuden.

 Ollaan pariisilaisessa hotellissa 30-luvulla ja näillä näppäimillä olisi alkamassa kolmen kuuluisan tenorin stadionluokan konsertti, eli mistään pienistä yleisömääristä ei olisi kyse. Jussi Björling-mokoma on tehnyt kuitenkin jonkinsortin oharit (ruotsalaista vittuilua sanan varsinaisessa merkityksessä siis) ja sekös tuottaja Henry Saundersia (Taneli Mäkelä) sapettaa. Paikalla onneksi on kaksi tenoria, herrat Max (Santeri Kinnunen) ja Tito Merelli (Eero Saarinen), vaan mistä saataisi kolmas? Tilanteen pelastaa nuori ja salskea tummatukka ja kuuma nimi Carlo Nucci (Iikka Forss), joka on ikäväkseen hetkeä aiemmin aiheuttanut vahingossa melkoisen sekaannuksen, johon liittyy niin Titon vaimoa (Riitta Havukainen) kuin tytärtäkin (Oona Airola). Perinteisen ovifarssikohelluksen ainekset ovat kasassa ja seurattavaksi jää, millainen soppa tällä kertaa keitellään nautittavaksi.


Makoisa soppa siitä syntyikin! Paikalle saatiin lisäksi hämmentävän paljon Tito Merelliä muistuttava laulava piccolo Bebbo (Eero Saarinen) sekä yllättävä visiitti kuuluisan sopraanon Tatjana Racónin (Jonna Järnefelt) muodossa. Ovista kyllä tultiin ja mentiin, mutta hämmennystä aiheutti etenkin se, miten Eero Saarinen sukkuloi paikasta toiseen kaksoisroolissa ja miten kierroksia lisättiin kohti loppua, joka sitten olikin yllättävän seesteinen.

 Hupaisinta antia oli tenorikolmikon malliesimerkki taidokkaasta ja sielukkaasta laulannasta ja tulkinnan määrästä, etenkin Santeri Kinnusen esimerkillinen kasvojumppa hihitytti kummasti. Minua viehätti lisäksi Carlo Nuccin varjonyrkkeilyliikkeet sekä Jonna Järnefeltin hiottu tyylikyys yhdistettynä pakahduttavaan intohimoon.

 Loppupuolella tuli nähtyä ja koettua hyvä esimerkki teatterin taiasta. Teki mieli hihkaista ääneen "Mitä helvettiä!" kun silmien edessä tapahtuu jotain, mitä jää pohtimaan huuli pyöreänä. Erityisen hauska oli myös takaisinpäinkelaus lopusta alkuun ja sehän on aina hauskaa, kun jollakin palaa käämit totaalisesti. Tällä kertaa hermonsa menettää useampaan otteeseen tuottajahahmo Henry Saunders ja kuppi menee nurin muistakin kuin Jussi Björlingistä.

 Jälkeenpäin harmitti se, etten tutkaillut käsiohjelmaa etukäteen. Olisin nimittäin kiinnittänyt paljon enemmän huomiota kuultaviin lauluihin, parissa kun laulajana oli Mikko Vihma.


 Tämä oli oikein passeli esitys, joka kruunasi jo valmiiksi miellyttävissä merkeissä ja seurassa sujuneen päiväni. Kestokin oli erittäin sopiva, mitään ei pitkitetty tarpeettomasti ja tempo säilyi samana läpi koko esityksen.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).