Haastattelussa Aleksi Rantanen

Hämeenlinnan Miniteatterin Hamletissa Laertesin roolissa loistavan Aleksi Rantasen tapasin maaliskuun puolivälissä 2017 Nooran Viinibaarissa, viinilasien ja kynttilänvalon äärellä. Haastattelua ennen kävin katsomassa Hamletin toistamiseen ja jatkoimme heti esityksen jälkeen yhteiseen juttuhetkeen.

Vuonna 1991 syntynyt Aleksi on horoskoopiltaan vesimies. ”Ensimmäiset vuoteni asuin Hattulassa, mutta sen jälkeen oon asunut Hämeenlinnassa ja koen olevani täysin hämeenlinnalainen.”

Mitä harrastat (jos unohdetaan teatteri)? ”Mä tykkään lenkkeillä ja kerran viikossa pelaan sählyä ja kaukalopalloa, en kuitenkaan missään joukkueessa. Musiikki on mulle tosi tärkeetä ja päivittäin on ihan pakko saada kuunnella musiikkia. Lasketaanko musiikinkuuntelu muuten harrastukseksi? No, tässä tapauksessa ainakin lasketaan. Keikoilla käyn myös silloin tällöin esim. Suistolla, joka on ihan mieletön paikka.”

Osaatko itse soittaa jotain soitinta? ”Musiikkiluokalla soitin nokkahuilua (naurahdus), mutta sen jälkeen en ole muuta soitellut. Haluaisin kyllä osata soittaa kitaraa. Oon pienestä pitäen ihaillut Myllyniemen Mikon kitaransoittoa, siinä on jotain äärimmäisen lumoavaa.”

Laertes suree Ofelian kohtaloa (c) Mikko Myllyniemi, Miniteatteri 

 Nyt saa kehua itseään. Mitkä ovat sinun vahvuutesi, jos ajatellaan teatterimielessä? ”Oon tosi huono kehumaan itseäni, mutta yritetään… Oon hyvä ottamaan kontaktia lavalla, siitä oon saanut paljon kehuja ja palautetta vuosien varrella, ja näin vanhemmalla iällä koen että niin se kyllä on. Vuorovaikuttaminen toisten näyttelijöiden kanssa, se luonnistuu multa. Mä oon myös hyvä kuolemaan! Oon kuollut ties kuinka monta kertaa eri näytelmissä. Muistuu mieleeni semmoinen, kun olin just tullut Miniteatteriin ja tehtiin Aleksanteri Ahola-Valon teksteihin perustuvaa näytelmää ”Lapset ja aikuiset kasvatuksen pyörteissä” ja kuolin siinä, yllätys yllätys. Näytelmä oli tosi rankka, ja siitä huolimatta mun kolme vuotta nuorempi pikkusiskoni kävi sitä usein katsomassa. Hän itki joka kerta kun kuolin lavalla, hän koki sen niin että oma veli kuolee. Joka kerta. Rankka paikka varmasti.”

Onko sinulla jotain ns. bilekikkoja tai muita erikoistaitoja takataskussasi? ”Ei mulla mitään varsinaisia kikkoja ole, mutta ainakin mä luulen tietyssä vaiheessa olevani tosi hauska. Omasta mielestäni, mut ei se kyllä mikään erikoistaito ole”, naurahtaa Aleksi ja napsii samalla kupista oliiveja suuhunsa. Haastattelija napsii pähkinöitä samalla.

Onko koskaan tullut käytyä karaokea laulamassa? ”Hyvin harvoin. Löydän itseni aika usein karaokepaikoista, mutta aika paljon tarviin rohkaisua, jotta uskaltaisin mennä laulamaan. Tykkään kyllä laulaa, mutta en koe olevani mitenkään hyvä siinä. Silloin kun oon jotain laulanut, oon vetänyt jotain helppoa kotimaista, joka ainakin siinä tilanteessa tuntuu helpolta laulettavalta.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se tuo kitaransoitto on! Joskus vuosia sitten pienempänä sovittiin Mikon kanssa, että hän pitäisi mulle muutamia kitaratunteja, mutta niin se vaan unohtui. En tiedä mikä siinä oikein on, en vaan oo saanut aikaiseksi harjoitella kunnolla. Tuo on semmoinen juttu, mistä oon aina unelmoinut. Upea taito olisi se. Mulla on paljon soittotaitoisia kavereita ja heitä oon aina ihaillut. Lisäksi mä haluaisin olla paljon rohkeampi mitä nyt oon – uskaltaisin hypätä kohti tuntematonta”, Aleksi tunnustaa.

Mikä on ollut toistaiseksi isoin haasteesi näyttämöllä? ”Se, että pystyisi tekemään aina huippusuorituksen. Mä yritän aina piiskata itseäni parhaaseen mahdolliseen vetoon. Välillä on tullut esityksiä, joiden jälkeen on ollut sellainen olo, ettei oikein nyt mennyt putkeen. Se lannistaa mut tosi alas. Sitten taas vastineeksi on tullut huippuhyviä esityksiä ja taas olen onneni kukkuloilla ja fiilikset korkealla. Tänäänkin oli hyvä meininki.”

Laertes (Aleksi Rantanen) ja Hamlet (Emppu Jurvanen) ottavat yhteen (c) Mikko Myllyniemi 

 Onko suvussasi ketään teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oikeastaan. Pikkusiskoni ja isosiskoni ovat molemmat kyllä olleet Miniteatterissa ja harrastaneet teatteria, mutta molemmat ovat jo lopettaneet.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan näyttelemisestä/teatterista? ”Mä oon nelilapsisesta perheestä ja kaikilla oli harrastuksia. Taisin olla 6-vuotias, kun äitini alkoi ”kierrättää” mua erilaisissa paikoissa, jotta mullekin löytyisi joku kiva harrastus. Käytiin katsomassa veljeni jalkapalloharkkoja ja judoharkkoja, ja vaikka tykkään kyllä urheilusta, ei ne silti oikein napanneet. Isosiskoni oli niihin aikoihin Miniteatterissa ja mentiin pyörähtämään sinnekin. Musta tuntui heti siltä, että tässä! Enää ei tarvitse etsiä mulle harrastusta, tässä se on. Olin ihan satavarma heti kättelyssä. Näytelmä taisi olla ”Metsänväen suojatti”, ja lapset ja nuoret tekivät lavalla jotenkin ihmeellisiä ja hienoja juttuja. Se herätti mussa tunteita ja teki ison vaikutuksen alle kouluikäiseen poikaan. Tuota mäkin haluan tehdä! Vuosi oli 1997, ja siitä se lähti.”

”Koulussa olin mukana joulu-ja kevätjuhlanäytelmissä, mutta mukaanmeno tuntui siltä, että tää on jotenkin ”pakko” tehdä. Se ei ollut kauhean suosittua, ja olihan se erilaista mitä Miniteatterin puolella. Miniteatterissa henki oli ihan toisenlaista, kun ei ollut pakotettuna lavalle. Koulussa tehtyihin näytelmiin ei oikeastaan liity minkäänlaisia muistoja edes, toisin kuin Miniteatterin juttuihin.”

Taustalla soi sopivasti Kissin biisi ”I was made for loving you babe and you were made for loving me”… Tähän haastattelija takertuu hetkeksi ja pasmat menee sekaisin molemmilla. ”Ihana biisi!”

Muistatko vielä ihan ensimmäisen roolityösi Miniteatterissa? ”En oo ihan varma, mutta se taisi olla kerjäläinen juurikin siinä ”Lapset ja aikuiset kasvatuksen pyörteissä”-näytelmässä, vuonna 1999.”

Olet siis ollut Miniteatterissa vuodesta 1997? Tässähän on nyt menossa 20v-taiteilijajuhlat sinulla! ”Heh, no joo. Väliin tuli kyllä pieni tauko. Olin kaikissa kevätnäytöksissä ja kesäteatterissa Aulangolla mukana vuoteen 2010, lukio ja armeija tuli sitten kuvioihin mukaan. Aluksihan mä kävin Miniteatterin kerhoissa ja olin näytelmissä mukana, myöhemmin vain näytelmissä. Olin vielä mukana ”Saari kaukana täältä”-nimisessä jutussa ja sitten se jotenkin vaan jäi enkä hakenut enää seuraaviin näytelmiin mukaan, vaan keskityin kouluun ja armeijaan. Neljä-viisi vuotta mennä hurahti tuosta noin. Koinkohan mä olevani jotenkin liian vanha koko touhuun, en tiedä. Yhtenä kesänä Myllyniemen Marja soitti mulle ja kysyi, että olisiko mulla kiinnostusta tulla takaisin, olisi roolia tarjolla. Menin ihan lukkoon aluksi, tuntui siltä että oon vieraantunut koko touhusta ja jännittikin, ja mietin asiaa yön yli. Laitoin Marjalle viestin, että haluan tulla mukaan. Pari seuraavaa yötä mietin, että miksi ylipäätään mietin koko asiaa niin kauan! Oli mukava fiilis ja mahtavaa, että mulle soitettiin. Marja vetäisi mut takaisin teatterin pariin ja kiitämme Marjaa isosti (* ja nostamme viinilasit*).”

Wenla Männistöstä (Aleksi oikealla) 

 Mitä olet tässä kahdenkymmenen vuoden aikana sitten tehnyt? ”Elämä on ollut Miniteatteria ja koulua, ja sitten armeijaa ja töitä. Oon ollut kesätöissä Ruukilla ja sitten S-Marketissakin. Ai säkin oot kaupassa, mahtavaa! Olihan mulla pari kiintoisaa näyttelijäjuttuakin tässä vuosien varrella. Kuudennella luokalla ollessani olin mukana täyspitkässä elokuvassa ”Ystäväni Henry” ja sitä ennen tein pienen roolin yhdessä tv-sarjassa.”

Oletko aina ajatellut, että tämä on sinulle hyvä harrastus, vai oletko ajatellut tästä myös ammattia? ”Jossain vaiheessa mä tajusin, että tää on niin mahtavaa, että mun on saatava tästä vielä joskus oikein ammattikin. Yläasteaikoina mä halusin olla tarjoilija, ja ihan pienenä mun unelma-ammattini oli taustatanssija… Hotelli-ja ravintola-ala kiinnosti jossain vaiheessa ja sekin sitten jäi. TeaKiin oon hakenut neljä kertaa, tänä keväänä tulee viides kerta. Vielä en oo menettänyt uskoani.”

Miksi juuri teatteri eikä mikään muu? Valitsiko teatteri sinut vai toisinpäin? ”Onpas jännä kysymys! Kyllä teatteri valitsi minut ja vei mennessään. Heti ensikohtaamisemme oli upea ja halusin jäädä, ja ykskaks tajusin, että täällähän on oltu jo kymmenen vuotta! Siihen jää niin koukkuun. Näyttämöllä tunnen olevani kotonani enkä haluaisi lähteä millään pois”, pohtii Aleksi, ja tähän ”koukkuunjäämiseen” on helppo haastattelijankin yhtyä. Keskustelemmekin pitkään teatterin koukuttavuudesta.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut ja mistä/keneltä se on tullut kenties? ”Täytyy taas mainita Myllyniemen Marja, joka on sanonut useasti, että ”älä näyttele”. Että tilanteisiin mentäisi ajatuksen kautta eikä yrittäisi näytellä liikaa, koska se näkyy huonolla tavalla. ”Muista hengittää” on toinen hyvä oppi. Näytteleminen ei saisi olla mikään urheilusuoritus, ja pitäisi muistaa myös nauttia siitä mitä tekee. Se, että lavalla nauttii, näkyy myös yleisöön.”

Kajalit silmissä ja hiukset pystyssä suoraan esityksestä... (c) Teatterikärpänen 

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Kyllä mulle tietynlaisia esikuvia on Suonpään Sauli ja Virtasen Mikko, oon ollut heidän kanssaan monessa näytelmässä nuorempana. Molemmathan on mua muutaman vuoden vanhempia, ja heitä oon aina katsonut jostain nurkasta tyyliin ”ai vitsi noi on kovia jätkiä ja vetää niiiin hyvin!” Muistan kun tehtiin aikoja sitten Ronja Ryövärintytärtä Aulangon Graniittilinnassa, ja Mikolla ja Saulilla oli tappelukohtaus, jossa käyttivät puisia keppejä. Ihalin heitä sivusta, kun jätkät oli tehneet itse sen taistelukohtauksen ja se näytti sairaan hurjalta meiningiltä. Onneksi oon saanut olla heidän kanssaan monessa mukana.”

Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi sinun unelmiesi vastanäyttelijä? ”No nyt kun itse oon vanhempi, niin olisihan se mahtavaa olla taas lavalla ihan kumman tahansa kanssa, Saulin tai Mikon. Kävin katsomassa Hämeenlinnan Teatterissa näytelmän ”Miehiä ja ihmisiä” ja oli mahtavaa nähdä Virtasen veljekset Mikko ja Markus samalla lavalla. Ai että kun saman saisi kokea itsekin!” hehkuttaa Aleksi.

No, entäs kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? Laulumiehiä kun olet… ”No, jos oikein nyt fantasioidaan niin haluaisin laulaa Edward Nortonin kanssa jossain Hollywoodissa ihan mitä vaan.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Ehdottomasti ”Kotiin”-näytelmä, se on jäänyt kaikin tavoin vahvasti mieleeni. Laineen Riku ja minä olimme selkeästi muita nuorempia/pienempiä ja lisäksi oli liuta ”supernäyttelijöitä”. Näytelmän rankkaa aihetta (Venäjän katulapset) kauhisteltiin kovasti, mutta ei meillä mennyt yöunet, koska Marjan kanssa keskustelimme paljon asioista, joita lavalla tapahtuu. Olin silloin 10-vuotias ja vieläkin muistan vahvasti, miten aidosti koin ja tunsin lavalla.”

Tuntuu mahtavalta todeta, että olen nähnyt juurikin tämän ”Kotiin”-näytelmän ja muistan sinut siitä. Kymmenvuotiaan pojan. Ja tässä istutaan nyt viinilasit kourassa. ”Niin”, hymyilee Aleksi ja olemme hetken hiljaa. Taustalla soi ABBAn ”Lay all your love on me”.

”Sitten olin mukana tv-sarjassa ”Täysin työkykyinen”, taisin olla viidellellä luokalla silloin ja se oli eka kerta kameratyöskentelystä. Virtasen Mikkohan oli siinä mukana myös. Oli kyllä jännä hetki, kun olin ekaa kertaa kameran edessä ja jouduin heti pitämään elämäni ensimmäistä kertaa vauvaa sylissäni! Vauva alkoi herkästi itkeä ja olin ihan paniikissa, että mitenkäs tätä kuuluu nyt pidellä.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”? ”Teatterin taika on paljon kaikenlaista. Otetaan vaikka joku kohtaus, mitä aletaan yhdessä työstää lavalla vaikkapa improvisaation kautta, ja ykskaks kohtauksesta on tullut jotain aivan muuta mitä se aluksi oli. Uskomattomia juttuja ja näkökulmia syntyy ja löytyy yhdessä tekemällä. Valot ja äänet, niillä pystyy teatterissa tekemään taianomaisia juttuja. Pienillä konsteilla pystytään tarvittaessa tekemään valtavan voimakkaita asioita, jotka koskettavat ja saavat tuntemaan mitä milloinkin. Teatterin taika on isompi kokonaisuus, mitä kaikkea ei edes itsekään tajua vaikka kuinka yrittäisi selvittää.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat innostumaan? ”Musiikki inspiroi mua ja saan siitä tosi paljon energiaa. Kuuntelen sitä laidasta laitaan ja aina kun löytyy uutta kuunneltavaa, oon ihan fiiliksissä. Muiden näyttelijöiden katselu sytyttää mut myös.”

 Podetko ramppikuumetta? ”Ihan älyttömän paljon. Pari päivää ennen esitystä jo mulla on vatsa ihan sekaisin ja jännitys on melkein ahdistavaa. Todella epämiellyttävä tunne, joka pahenee vaan mitä lähemmäs esitystä mennään. En siis tarkoita pelkästään ensi-iltaa, vaan ihan jokaista esitystä. Mulla on jokaviikkoinen paniikki päällä nyt pitkin kevättä. Yritän keksiä jotain toimintaa, etten ajattelisi koko asiaa. Kädet hikoaa tosi paljon, ja kanssanäyttelijäni kyllä tietää tän. Ihan kauheeta. Kun näytelmä alkaa, olo helpottaa ja sitten kun itse astuu valoihin, jännitys laukeaa. Tänäänkin mulla oli valkoiset farkkuni edestä ihan litimärät, kun olin jännityksissäni hieronut käsiäni niihin hahhah. Oon oppinut peittelemään jännitystäni kaikenlaisella turhalla toiminnalla, ja juuri ennen alkamista mä oon yrittänyt mennä istumaan ja rauhoittumaan. Muuten saatan pyöriä ees ja taas. Ennen esitystä myös punnerran muutaman kerran ja vetelen leukoja. Ja pääni sisällä käyn läpi omia repliikkejäni.”

Kerro joku legendaarinen kommellus tai sählinki näyttämöltä. ”Hamletin ensi-illassahan kävi hassuja, kun olin halaamassa kuollutta siskoani eli Ofeliaa. Otin hänet syliini ja pyöritin päätäni hänen poskiaan vasten, ja sitten mun toinen korvikseni tarttuu Ofelian tupeerattuihin hiuksiin kiinni! En sitä heti huomannut, ja yritin laskea häntä takaisin alas arkkuunsa ja sitten yritin lähteä pois, mutten päässytkään. Olin aivan kiinni niissä hiuksissa! Käteni olivat tietysti nihkeät ja yritin ottaa korvista pois, muttei se oikein onnistunut. Se oli sellainen ruuvattava korvis, joten mulla ei ollut mitään saumoja irroittamiseen. Seuraavaksi yritin repiä hiuksia irti ja korva meinasi lähteä mukaan. Killaa eli Ofeliaa alkoi naurattaa, ja jouduin kääntämään hänen kasvojaan yleisöstä pois. Tilanne tuntui kestävän puoli tuntia… Otin kunnon otteen hänen hiuksistaan ja repäisin kunnolla itseni irti. Loppukohtauksessa roikkui 5-6 cm hänen vaaleita hiuksiaan mun korvastani. Oli kyllä haastava tilanne, kun kohtaus on tosi herkkä. Ja vielä ensi-ilta kyseessä. Mehän säästettiin se hiustupsu, joka muistuttaa takahuoneessa vieläkin tästä tapahtuneesta.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tää on hauska muisto Kotiin-näytelmästä. Väliajan jälkeen oli kohtaus, jossa minä ja Riku maattiin sängyssä ja kohtaus alkaa siten, että Rikun roolihahmo oksentaa. Riku joutui kohtausta varten tekemään vedestä ja kaurahiutaleista löysän mössön ja ottamaan sen suuhunsa, sitten avattiin ovet yleisölle ja mentiin sänkyyn. Riku joutui aika kauan olemaan se mössö suussaan, ja mä yritin aina kovasti naurattaa Rikua ja tökkiä, jotta se vahingossa nielaisisi sen tai purskauttaisi sen kesken kaiken ulos. En vaan pystynyt olemaan kiusaamatta!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei nyt varsinaista mottoa, mutta äidiltäni on tullut elämänohje, että yrittäisin aina olla mahdollisimman positiivinen.”

Onko jotain muuta, mitä haluaisit itsestäsi kertoa? ”Ehkäpä se, että mä oon todella arka pohjimmiltani. Uskalsin kuitenkin lähteä sun haastateltavaksi, koska sä tsemppasit mua niin hyvin ennalta, ettei mun tarvitse jännittää sua yhtään.”

Osaatko imitoida ketään? ”Jotain kavereitani mä oon kyllä imitoinut, en muita. En oo edes kokeillut, ehkä mä osaisinkin.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Ehkä Aku Ankka siksi, että voisi vedellä ilman housuja joka paikkaan. Kotosalla tykkään ihan oikeasti olla ilman housuja hahah. Tää vastaus olisi sopinut tuohon ”mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi”-osioon”, Aleksi nauraa.

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Ja lähtisin viitta liehuen tästäkin vai? Hmmm… Mun voimani olisi sellainen, että saisin sormiani napsauttamalla jonkun tietyn henkilön naurunalaiseksi. Kaikki ilkeät ihmiset, jos ovat suunnittelemassa pahuuksia. Mä menisin vaiston varassa juuri sopivien tyyppien luokse. Tän supersankarin nimi olisi ytimekkäästi Rantane.”

Jos voisit viettää päivän naisena (*pöydästä sammuu kynttilä*), mitä tekisit? Oli ehkä liikaa tämä kysymys kun kynttiläkin sammui. ”Varmaan kuljeskelisin ensinnäkin vielä enemmän ilman housuja ja samalla kirjoittaisin johonkin ylös, että mitä ihmettä päässä liikkuu sillä hetkellä. Varmaankin tosi kummallisia ajatuksia. Lueskelisin juttujani sitten seuraavana päivänä, jos ymmärtäisin niistä miehenä enää mitään. Mä varmaan myös tunnustelisin ja puristelisin paikkojani.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin varmaan tietokoneeni, koska sieltä löytyisi kaikki musiikki. Sillä mä pärjäisin mainiosti. Ruuaksi ottaisin äidin tekemää pinaattikeittoa ja ruokaa tuosta kiinalaisesta ravintolasta. Juomaksi kylmää maitoa ja mahdollisimman pieniä purkkeja, koska parasta on se, kun avaa maitopurkin ja se ensimmäinen kulaus. Ah!”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Mä rakentaisin mahdollisimman modernin majan, jossa olisi paljon ikkunoita ja paljon led-valoja. Teräksestä. Kauhean korkealla se ei saisi olla, koska mulla on ihan hirveä korkeanpaikankammo. Matalalla, mutta hieno teräsmaja.”

Jos saisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin nähdä, mitä dinosauruksille oikein tapahtui. Villiin länteen olisi myös siistiä mennä katsomaan saluunameininkiä, länkkäreitä ja inkkareita. Pikkupojan unelma. Cowboyhatut päässä ja pyssyt lanteilla, siinä olisi kyllä jotain.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi näytelmä, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Komedia varmaankin olisi kyseessä. Nuorempana tein paljon tuplarooleja Aatos Ojansuun kanssa, joten olisi kiva jos Aatos voisi esittää mua. En kyllä tiedä, että suostuisiko se, mutta voisin ainakin yrittää.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miksi valitsit minut tähän haastatteluun? Sulla olisi ollut varmaan muutakin tekemistä tähän aikaan illasta.”

Jaahas, pahan kysymyksen heitti Aleksi näin livetilanteessa vastattavaksi. Olen tasan kerran aiemmin paljastanut syyn haastatteluun ja senkin kirjallisessa muodossa, ja nyt jouduin vastaamaan tähän kysymykseen silmästä silmään. Seurasi tunnustus, jonka kerroin posket punoittaen ja vähän itsekin ujostellen…

Tässä meni nyt vähän pasmat sekaisin. Öööö mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden töihin yövuoroon!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Mussukka

Mistä sanasta pidät vähiten? - Huono

Mikä sytyttää sinut? - Nainen ja musiikki

Mikä sammuttaa intohimosi? - Huonot elokuvat

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Bassoa

Mitä ääntä inhoat? - Mässyttämistä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentokapteeni

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Siivooja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Olet myöhässä!

 Miniteatterin toiminnasta lisäinfoa tästä linkistä (ja Hamlet vielä pari kertaa 2.4. ja 9.4.)