Sivut

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Haastattelussa Ville Mäkinen

 Ville Mäkisen tapasin maaliskuun puolivälissä 2017 Ryhmäteatterin yleisölämpiössä Peer Gynt-esityksen jälkeen.

Vuonna 1992 syntynyt Ville on horoskoopiltaan kauris. ”Oon syntynyt Vantaalla, mutta koen olevani kotoisin Klaukkalasta. Siellä oon käynyt päiväkodit sekä ala-ja yläasteet, jonka jälkeen lähdin Helsinkiin Sibelius-lukioon. Tälläkin hetkellä asun Helsingissä. Lisäksi oon asunut opiskeluaikoinani Lahdessa nelisen vuotta, opiskelin Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan seinäkiipeilyä, akrobatiaa, käyn tanssitunneilla – kaikki nämä kyllä liittyy työhöni. Tykkään lukea myös paljon, erityisesti pidän venäläisistä klassikoista.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa ja huilua, pianoa hyvin välttävästi. Klaukkala-aikoinani opiskelin Nurmijärven Musiikkiopistossa, kitara oli ensimmäinen instrumenttini ja sillä mä suoritin opistotason päättötodistuksen. Huilunsoittoa opiskelin lyhyemmän ajan.”

(c) Salla-Maria Orvasto 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Fyysisyys on mulla vahvana, oon treenannut monenlaista liikettä ja tanssia. Mä oon myös aika ajatteleva tyyppi ja pohdin asioita syvällisesti, en tiedä sitten näkyykö se suoraan työssäni. Siitä kuitenkin voin saada paljon työhöni, seuraan mitä yhteiskunnassa tapahtuu hyvin aktiivisesti. Lisäksi oon tehnyt improvisaatioteatteria ja se on ollut mulle tärkeä elementti oppimisessa tähän työhön, koska kaikki kuitenkin tapahtuu tässä hetkessä ja kaikki mahdollisuudet ovat läsnä tässä hetkessä. Mä osaan olla läsnä, kuulla ja nähdä ympärilleni, ja silloin ihan kaikki on mahdollista. Monipuolisuus on myös mun valttini, oon päässyt tekemään monenlaista.”

Tuleeko muuten koskaan harrastettua karaokea? ”No ei nyt varsinaisesti harrastettua, mutta silloin tällöin tulee laulettua ja mielelläni vedän Robbie Williamsin biisejä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Pari juttua tulee heti mieleen : mä haluaisin osata soittaa pianoa paremmin ja haluaisin osata ruotsia paremmin. Näistä kahdesta ruotsi houkuttaa vielä enemmän, sen osaaminen avaisi uusia työskentelymahdollisuuksia Skandinaviassa.”

Mikä on ollut suurin ammatillinen haasteesi? ”Haasteita on jatkuvasti, joka kerta kun oon menossa näyttämölle. Yksittäinen iso ja mielenkiintoinen haaste oli sellainen, että sain päivää aiemmin soiton Kansallisteatterin Slavan kapellimestarilta, että eräs näyttelijä on sairastunut ja tekisinkö hänen roolinsa. Olin mukana Slavan ensemblessa vuorottelemassa, mutta nyt opiskelin videolta kokonaan toisen roolin ja vedin sen sitten seuraavana päivänä. Oli se jännää, enkä paljon ehtinyt nauttimaan itse tilanteesta. Aika paljon joutui suorittamaan, jotta muistin kaiken mitä lavalla pitäisi tapahtua. Mukana oli mm. soolobiisi ja useampia kohtauksia eri roolihenkilöinä.”

Tässä vaiheessa haastattelu keskeytyy hetkeksi, kun ohitse kulkee Peer Gyntin nimiroolissa nähtävä Santtu Karvonen ja haastattelija hyökkää Santtua kiittelemään hienosta roolisuorituksesta ja tilanne menee yleiseksi hölinäksi joksikin aikaa.

(c) Petri Knuuttila 

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Lähisuvussani ei ole, tiedeorientoitunutta väkeä kylläkin. Isäni on joskus soittanut klassista kitaraa harrastukseksi ja hän kehoitti mua kitaratunneille ollessani 6-vuotias.”

Mikä sai sinut sitten kiinnostumaan teatterista? ”Esiintyminen noin ylipäätään ei ole tullut mulle luonnostaan. Mä oon ollut hyvä koulussa, mutta tosi ujo ja esilläolo ei tuntunut mukavalta. Mä kuitenkin ajauduin tekemään tätä, mikä kertoo ihan päinvastaista viestiä. Esiintyminen on ollut mulle haastavaa, tavallaan kiinnostava haaste. Miten sitten päädyin tähän … Yläasteella meillä oli heavybändi ja jonkun piti laulaa. En ollut meistä mitenkään musikaalisin, mutta mulle osui laulajan pesti ja rupesin vaan tekemään. Sitä ennen olin ollut soittamassa kitarakonserteissa ja ne olivat tuntuneet tietyllä tavalla vain suoritukselta – olin treenannut nuotit ja tiesin miten ne soitetaan. Ensimmäistä kertaa pystysolistina ollessani ja yleisölle puhuessani koin vasta esittäväni jotain omana itsenäni. Sibelius-lukiossa mulle tuli kakkosluokalla mahtava tilaisuus, kun lukioon tehtiin Rocky Horror Show, josta mulle tarjoutui Frankin rooli. Herkkänä juuri 18v täyttäneenä kundina vedin verkkosukkikset jalkaan ja tiukan korsetin päälle. Puoli vuotta treenattiin ja oli meikkaajat ja kaikki, viikko esitettiin Gloriassa. Oon aina ollut tosi perfektionisti, haluan että kaikki menee juuri niin kuin on sovittu, mutta teatterin parissa tuli jotenkin vapauttavaksi huomata se, että riittää että on! Kun on läsnä tilanteessa, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Ihminenhän on silloin todella mielenkiintoinen, kun se on oikeasti läsnä. Se on ollut opettavaista kaikkeen muuhunkin kuin työhön liittyvissä asioissa.”

Mikä oli seuraava siirtosi lukion jälkeen? ”Aloin valmistautua pääsykokeisiin. Mä hain ekaa kertaa TeaKiin heti lukion jälkeen 2011, en päässyt. Nätyllekin taisi olla samana vuonna haut. Luin tosi paljon myös kehitysmaaoppia valtiotieteelliseen, se kiinnosti mua todella paljon. Treenasin pianonsoittoakin ja olin hakemassa musiikkikasvatusta opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan. Sit mä olin armeijan soittokunnassa sen kevään, aseettomassa palveluksessa ja yllättäen sain kuulla Lahden koulutuksesta, jonne hain. Pääsin vaiheesta toiseen ja alkoi tuntumaan siltä, että täähän voisikin olla mun paikkani. Kehitysmaatutkimuksen pääsykokeissa en hiffannut kysymyksiä, ne olivat laajempia mihin olin osannut valmistautua. Pääsin sitten Lahteen ja intin jouduin siinä vaiheessa keskeyttämään, jatkoin sen kyllä loppuun sitten seuraavana kesänä. Lahden Mute:lta valmistuin keväällä 2016.”

Millainen oli lopputyösi tai vastaava? ”Meillä oli päättöresitaali, joka on ikään kuin laulututkinto mutta draaman muodossa. Siitä sai tehdä lauluiltamuotoisen esityskokonaisuuden, jossa on tietyt kriteerit biisien tyyleistä. Mulla se käsitteli suomalaisia miesrooleja eri sukupolvissa, vertasin nykysukupolven mieskuvaa sodasta palanneen sukupolven puhumattomaan ja ankaraankin mieskuvaan. Kirjallinen osuus olikin kiinnostava, haastattelin Kansallisteatterista Puntti Valtosta, Katariina Kaituetta ja Tiina Weckströmiä. Aiheeni oli ”Itsehavainnointi näyttelijäntyössä”, juuri sitä perfektionismiin taipuvaisen näyttelijän itsetarkkailua. Millaisen vaikutelman annan, tykätäänkö minusta tai teenkö asiat nyt niin kuin on sovittu. Kitaransoiton puolella oli se, että virheet olivat selkeästi virheitä. Näyttelijäntyössä voi mokia sattua myös, mutta miten siitä jatkaa… Koulumaailmassa on ollut se objektiivinen totuus, eli vastaus on joko oikein tai väärin. Tässä taidepuolella on kyse siitä, miten kukin asian kokee, ja taiteilijan ja katsojan kokemus voi olla täysin erilainen. Sekin on mielenkiintoista tässä koko alassa.”

Oletko sitä mieltä, että olet oikealla alalla, vai onko mielessä käynyt jokin muu ala? ”Mielenkiintoinen kysymys. Viime vuonna alkoi realisoitua se, että koulu loppuu kohta. Koulu oli ollut tietynlainen turvaverkko, kun tiedosti sen, että jos mulla ei olisi muuta hommaa, olisi ainakin koulua. Mielessä kävi, että mitäs sitten jos mulla ei olekaan töitä! Ensimmäistä kertaa olin tilanteessa, jossa työelämä alkaa ja opiskelut päättyvät, ja kieltämättä olin vähän huolissani. Kaikki on mennyt kuitenkin tosi hyvin. Tääkin keikka tuli vähän yllättäen. Kaksi viikkoa ennen treenien alkua ohjaaja Juha Kukkonen soitti mulle ja kysyi, pääsisinkö mukaan. Mulla oli kalenteri tyhjänä Tampereen Teatterin Catsin treenien alkuun asti ja keväälle ei ollut mitään suunnitelmia. Tästä tuli tavallaan mittatilaustyö! Itse olin tottunut siihen tyyliin, että työt saadaan koe-esiintymisten kautta, mutta että näinkin voi oikeasti käydä. Ja alkuperäiseen kysymykseen voin siis vastata, että ei ole tarvinnut miettiä mitään muuta alaa. Tällä hetkellä mulla on töitä sovittuna kahdeksi vuodeksi.”

(c) Jyri Sariola 

Miksi olet näyttelijä, vai millä ”tittelillä” nyt mennään? ”Kyllä mä näyttelijäksi kutsun itseäni, vaikka virallisesti saisin käyttää sitä nimikettä vuoden-parin päästä, koejäsenyys päällä vielä nimittäin. Kaikki tulevat työt on teatterissa. Voisin kutsua itseäni myös muusikoksi tai tanssijaksikin… Ja että miksi olen näyttelijä? Alunperin mun mielestäni tässä on ollut kiehtovinta se, että tämä on haaste, ja on sitä edelleenkin. Jatkuvasti on tämä hetki, jossa valitsee onko läsnä vai ei, ja se on kiehtovaa. ”Nyt”-hetki tekee tästä työstä mulle niin kiinnostavan, ja siinä on samalla myös jotain todella terapeuttista. Vaikka meillä kaikilla on rooli jota esittää, roolia tekemässä on kuitenkin aina ihminen. Ja onhan tämä myös todella hauskaa ja kollegojen kanssa on kivaa. On kiehtovaa kuulla muiden ajatuksia myös ja hienoa, että keskustelukulttuuriakin on olemassa työn sisällä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Niitähän tulee jatkuvasti lisää ja oppiminenhan on kasaantuvaa. Slavan kapellimestari Jussi Tuurna sanoi hienosti, että ”esiintyvät taiteilijat ovat kaikki tutkimassa samaa sipulia, mutta kokeneemmat ovat jo syvemmillä kerroksilla ydintä etsimässä”. Improvisaation kautta on tullut tutkittua sitä, että mikä saa innostumaan ja leikkimään, ja se on ollut mulle iso avain. Tämän proggiksen myötä isoin oppi on ollut se, että voi rauhassa olla läsnä tilanteessa ja kontaktissa vastanäyttelijään eikä tarvitse ns. suorittaa.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Mä oon ollut vähän huono seuraamaan kenenkään tietyn uraa… Kyllä täytyy kuitenkin sanoa, että Puntti Valtosen olemisesta ja tekemisestä oon aina tykännyt todella paljon, ja siihen on vaikuttanut tietysti sekin, että Slavassa pääsin niin läheltä seuraamaan hänen menoaan niin harjoituskaudella kuin itse esityksissäkin. Noora Dadua ihailen myös, kävin täällä Ryhmäteatterissa katsomassa hänen vierailunsa ”Minun Palestiinani”. Olin todella vaikuttunut siitä henkilökohtaisuudesta, joka esityksessä oli. Molemmathan ovat todella erilaisia näyttelijöitä enkä osaa sanoa, että mikä kiteytyy juuri heidän tavassaan tehdä. Puntissa ainakin henkilöityy rakkaus lajiin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt tai ollut muuten lavalla? ”Tampereen Teatterissa, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Lahdessa Pesäkallion Kesäteatterissa, Lahdessa Heinäsuon Kesäteatterissa, Turussa Vartiovuoren Kesäteatterissa ja Täpäräteatterin tuotannon kera Lahden Kaupunginteatterissa vierailemassa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Kyllä Kansallisteatterin Slava! oli tärkeä niin ammatillisesti kuin oppimisenkin kannalta, ja toisena haluan mainita tämän Peer Gyntin, vaikkei tässäkään mulla ole mitään isoa roolia eikä pääse tekemään kunnon kaarta. Kollegoiden kautta oon molemmista saanut todella paljon tärkeää oppia ja molempia on ollut äärimmäisen hauska tehdä. Täpäräteatterin jutut ovat myös aina tärkeitä, koska nehän voivat olla ihan mitä vaan ja aina erilaisia!”

Kerrohan nyt, mikä oikein on Täpäräteatteri! ”Miiko Toiviainen kirjoitti aikoinaan opinnäytetyötään improvisoinnista, jossa ei niinkään olisi tarkoitus pelkästään naurattaa yleisöä. Hän kyseli mukaan tyyppejä, jotka saattaisivat olla improsta kiinnostuneita. Täpäräteatterin alkuaikoina tutkimme samaa asiaa, eli tavoitteena oli esitys, jonka tarkoituksena ei ollut hauskuuttaa eikä olla nokkela. Tavoitteena oli yhdessä luoda mielenkiintoinen tarina ja maailma, ja sitä kautta mielenkiintoinen esitys. Täpäräteatterin kautta on päästy Göteborgiin kansainvälisille improfestivaaleillekin, jossa oli opettajia eri puolilta maailmaa. Täpäräteatteri on myös laajentanut mun käsitystäni siitä, mitä näyttelijäntyö voi olla. Tällä hetkellä meillä ei ole esityksiä, mutta pyrimme treenaamaan kuukausittain yhdessä. Porukka on vähän hajallaan, kun töitä on muualla. Syksyllä on ehkäpä tulossa jotain, ainakin suunnitelmia on.”

Kuka olisi ”unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Katariina Kaitue tai Tiina Weckström!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Wow! Stevie Wonderin kanssa duetoisin ”Ebony and Ivory”! Makee kappale ja aina ajankohtainen.”

Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika” tai miten määrittelisit sen? ”Mä määrittelisin sen niin, että ne ihmiset, jotka ovat lavalla, nauttivat esiintymistilanteesta. Illasta toiseen on kiva tulla töihin ja olla lavalla. Ja vaikka olisi kuinka väsynyt ja tuntuisi siltä, ettei oikein jaksaisi, niin yhteisen rituaalin alettua saakin virtaa ja fiilis on äkkiä toisenlainen. Teatterin taika on mielestäni siinä. Rakkaus lajiin.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua (taisit kyllä jo mainitakin)? ”Läsnäolo ja innostuminen itsessään - jatkuvasti tulee uusia asioita, joista innostua. Lisäksi mua inspiroi aitous – se, että joku vaan on! Kaikki asiat, jotka tapahtuvat tässä ja nyt.”

Ville nappasi itsestään kuvan

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Oon huomannut ainakin sen, että se on todella vaihteleva ilmiö. Joskus mua jännittää tosi paljon, mutta useimmiten se on ihan hallittavissa. Mulle jännitys aiheuttaa sen, että tulen tietoiseksi itsestäni ja alan tarkkailla itseäni, arvostelen ja kritisoin samalla kun teen. Ei ole kyllä hyvä lähtökohta, sillä sehän tuo ylimääräisen muurin mun ja jonkun toisen henkilön väliin, oli se sitten vastanäyttelijä tai katsoja. Ei mulle kuitenkaan mitään fyysisiä oireita tule.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita teet ennen esitystä? ”Kyllä mä lämmittelen kroppani ja samalla suuntaan ajatukseni esitykseen. Äänenlämmittelyt teen myös. Nämähän ei nyt mitään pelkästään mun juttujani ole, luulen että melkein kaikki tekevät samat asiat. Jotkut toki tulee vain paikalle ja ovat tuosta noin mahtavia. Jos tulossa on fyysisesti vaativampaa tanssia tai akrobatiaa, sitten teen enemmän ”täsmäjuttuja”. Musta on myös hauskaa se, että työryhmillä on ihan omia rituaaleja. Täällä esimerkiksi käydään saunassa ennen esitystä!”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Ei mitään kovin järisyttävää ole tapahtunut, koska mulle ei heti tule mieleen mitään. Ainahan se on hauskaa, jos tulee näyttämölle väärissä vaatteissa. Mä oon tullut lavalle väärissä housuissa Slavassa, en kyllä muista oliko harjoituskausi menossa silloin vielä.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Lapsuuden kesät kesämökillä tulevat ekana mieleen. Mulla on tosi rakastava perhe. Padasjoen mökki on ollut mulle lapsena turvapaikka. Vastapäisessä rakennuksessa asuivat isovanhempani, mamma ja pappa. Aamulla kun huomasi, että verhot on vedetty ylös, tiesi heti että ovat hereillä ja kirmasin pihan poikki heidän luokseen aamupalalle. Tärkeitä muistoja.”

Tulevia roolejasi?Cats-musikaali on tulossa syksyllä Tampereen Teatteriin, ensi-ilta on syyskuun alkupuolella. John The Baptist-oratoriosta on kesällä vielä esityksiä Tampereella ja Porissa sekä loppuvuodesta Lahdessa ja Kuopiossa, oon siinä Josephuksen roolissa. Niin ja kesällä oon yksi Seitsemästä veljeksestä Pesäkallion Kesäteatterissa!” (linkit esityksiin ohessa)

Pesäkallion promokuvaa (c) Rami Rusinen 

Onko sinulla jotain mottoa? ”Se on tullut ilmi jo muutamaan kertaan, eli ”Tässä ja nyt!””

Osaatko imitoida ketään? ”No kyllä mä jotain (*puhuu Jörn Donnerin äänellä), musta se on vaan hauskaa. Mä oon aika auditiivinen oppija, eli kuulon perusteella pystyn helposti nappaamaan kiinni. Musta on kiinnostavaa tutkia, miten ihmiset rytmittävät ajatteluaan puhuessaan.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Tulee mieleen vaan Hannu Hanhea ja kaikenlaisia lihasmiehiä… En mä kyllä tiedä haluaisinko edes olla Hannu Hanhi, sehän on aika ärsyttävä tyyppi!”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä olisin maailmanrauhamies Ville Väkivallaton! Se olisi marttiahtisaarimainen tyyppi, jolla olisi taito löytää sopu kinastelevien ihmisten välille. Jotta ihmiset pystyisivät edes kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavana. Osaisin käyttää myös hellää niskapuristusotetta tarvittaessa. Tai päänsilitystä.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mua kiehtoo se, millaiset asiat on sallittuja sosiaalisesti sukupuolesta riippuen. Luulen, että meikkaisin ja laittaisin makeita kuteita päälleni ja lähtisin kaupungille kokeilemaan, millaista huomiota saan. Mulla on nyt sellainen kuvitelma, että huomion saaminen on naisille helpompaa, ja lähtisin testaamaan sitä. Menisin neuvottelemaan itselleni myös korkeampaa palkkaa. Ja mitä on naisten välinen ystävyys? Sitä olen jopa kateellisena seurannut. Tekisin jotain bestisteni kanssa.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin ilmavolttiradan ja patjat! Musikaalinuottikirjoja, joita laulaisin. Ääniraudan tai vaihtoehtoisesti kitaran, joka pysyisi aina vireessä. Ruoaksi ottaisin kaikenlaista hyvää vegaanista ja juotavaksi vettä ja ehkä hyvää olutta myös.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Sieltä voisi hypätä alas – kolmen metrin korkeudessa maksimissaan. Majan täytyisi olla sen verran iso, että sinne mahtuisi nukkumaan ja katto olisi vedenkestävä. Ikkunasta paistaisi aurinko, eli ikkunoita olisi varmaankin useampia… Väri olisi puunvärinen, ei maalattu. Puu olisi hedemäpuu, ja ikkunasta voisi poimia hedelmiä!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Antiikin Rooma on mielestäni todella kiehtova, Antiikin Kreikka myös. Mä menisin Aristoteleen oppitunnille kuuntelemaan, tai mitä se funtsii tuttaviensa kanssa torilla. Mielenkiinnolla kuuntelisin ja peilaisin sitä nykypäivään. Ja että onko ihminen ihan oikeasti käynyt Kuussa!”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Siinä olisi ehdottomasti musiikkia. Päähenkilö olisi ensin todella ujo ja myöhemmin löytäisi oman paikkansa. En kyllä keksi ketään, joka voisi mua esittää. Paitsi että jos siinä tultaisi tähän päivään ja tuleva olisi keksittyä, niin ehdottomasti Puntti Valtonen olisi mun roolissani!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miksi olet alkanut katsoa teatteria näissä määrissä, mitä nyt katsot?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden kotiin laittamaan ruokaa ja siivoamaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihana
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Leikki
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyrmäys
Suosikkikirosanasi? - Jumaliste
Mitä ääntä rakastat? - Heleää naisääntä
Mitä ääntä inhoat? - Katupora
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Konttorirotta
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Huom. Peer Gyntistä enää neljä esitystä jäljellä, perjantaina 28.4. viimeinen! 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kykenemättömät / Kellariteatteri

Kykenemättömät / Helsingin Kellariteatteri

Ensi-ilta 7.4. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Tytti Rintanen
Käsikirjoitus, ohjaajan assistentti Martta Jylhä
Kuvataide, metallilankaveistokset Pauliina Waris
Sävellys, sovitus ja musiikin esitys Tuuli Malve ja Maija Sihvola
Sanoitukset Tytti Rintanen
Laulajat Tuuli Malve, Maija Sihvola ja Iiris Mäkelä
Puvustus, maskeeraus ja metallilankaveistokset Mirva Mietala
Puvustusassistentti Sari Syväniemi
Lavastusassistentti Anna Pesonen
Koreografiat Ida Martela, Roope Ryöppy, Vilma Tuomi ja Milka Rasimus
Käsinseisonta, akrobatiaopetus Lauri Vanhatalo
Valosuunnittelu Tytti Rintanen
Ääniteknikko Akseli Forsström

Lavalla : Vilma Tuomi, Elias Salonen, Ida Martela, Iiris Mäkelä, Samuli Hokkanen, Lauri Vanhatalo, Milka Rasimus ja Roope Ryöppy

Esitys on Tytti Rintasen taiteellinen lopputyö esittävän taiteen koulutusohjelmaan Metropolia AMK:ssa, ja esityksen yhteistyökumppani on Suomen Kipu ry.

 Joitakin esityksiä sitä odottaa viikkoja ja jopa kuukausia etukäteen ja kalenterissa on ollut merkintä jo pitkään. Sitten on näitä kuten "Kykenemättömät", jonka bongasin onnekseni ihan sattumalta (vaikka ohjelmistoja aktiivisesti seuraankin, menee paljon myös ohi) ja lähtöpäätös syntyi nopeasti, kun kalenteristani löytyi ainoastaan yksi sopiva päivä. Esityksestä en tiennyt muuta kuin että kyseessä olisi "kehollinen nykyteatteriesitys nuoren ihmisen kroonisesta kivusta ja liikuntakyvystä luopumisesta" (lainaus Kellariteatterin nettisivuilta). Vähän kieltämättä jännitti, että olisiko kokemus kovin ahdistava - kipu kun ei aiheena kovinkaan positiivisia ajatuksia herätä.


 Mitä on kipu? Itse muistan liiankin hyvin erään tavallisen päivän kymmenen vuoden takaa. Heräsin täysin yllättäen keskellä yötä todella kovaan hammassärkyyn. Viiltävä kipu lamautti minut täysin. Muistan kiertäneeni olohuoneen pöytää ympäri kymmeniä kertoja, mitään muuta en pystynyt tekemään tai ajattelemaan. Kipu ei kiertämisestä helpottanut yhtään, mutta paikoillani en pystynyt olemaan. Olin kesälomalla. Sain itseni kuitenkin lähtemään hammaslääkäripäivystykseen, jonne kuljin täysin sumussa ja heijasin itseäni edestakaisin odotushuoneen tuolilla. Päästyäni hammaslääkärin luo kipu loppui kuin seinään ja katosi yhtä yllättäen kuin tulikin. En osannut enää edes selittää, millaista kipu oli ja missä se tuntui - oikealla vai vasemmalla puolella, ylhäällä vai alhaalla. Luulin jopa kuvitelleeni koko jutun. Tapaus jäi mysteeriksi eikä sitä sen enempää tutkittu, eikä vastaavaa ole tullut tuon jälkeen eteeni enää koskaan. Onneksi. Mutta entäpä jos kipu olisi läsnä päivittäin, jatkuvasti, viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen aamusta iltaan? Siitä kertoo Kykenemättömät.

 Teatterisali on jaettu kahteen osaan ja sai valita tällä kertaa, kummasta ovesta menisi. Tilanjakajina toimii kerroksittain ohutta harsoa, jonka läpi ei aluksi näe, mutta valoilla alkaa paljastua kaikenlaista. Toteutus on kyllä varsin erikoinen ja en ole vastaavaa aiemmin kokenut - molemmilla puolilla nähdään sama esitys samaan aikaan, näyttelijät vain vaihtuvat välillä. Hahmoilla on metallilangasta väännettyjä virityksiä kaulan ympärillä, päässä, jalassa, käsivarressa. Viritelmät näyttävät keskiaikaisilta kidutusvälineiltä. Me näemme ne kyllä, mutta todellisuudessa kipu ei näy eikä tartu. Kipu voi tuntua puristuksena, poltteena. viiltona, kirvelynä. Sietämättömänä. Sitä ei voi kuitenkaan tuosta noin irrottaa ja viskata sivuun. Se pahenee, aaltoilee. Muistan hyvin oman kokemukseni, jossa en loppujenlopuksi tiennyt missä kipu on. Se vain on ja tekee olon sellaiseksi, että tekisi mieli ruuvata pää irti ja potkaista kauas.

 Huumorin konstit ovat monet - ja mustat. Näemme kohtauksen odotushuoneesta, jossa tunnutaan kisailevan siitä, kenellä on eniten vaivoja ja pahimmat säryt. Yhdellä oli todettu jopa psykoosi peräaukossa. Järjestetään myös arpajaiset, jossa yleisökin pääsee osallistumaan tikkua vetämällä. Jo ensimmäisen vedon jälkeen päätän, että minä en näihin arpajaisiin halua osallistua. Palkinnot eivät todellakaan houkuta. Mutta entäpä jos saat "päävoiton", vaikket haluaisi? Kunpa voisikin valita ja kieltäytyä tyyliin "ei, minä en halua tätä kolmoishermosärkyä, ottaisin mieluummin tuon rintasyövän kiitos, jotta saisin helpommin tukea ja apua". Käsidesiä kuluu ja näemme myös tajunnanräjäyttävän räpäytyksen. Vieressäni istunut vanhempi rouwa hihkaisee biisin päätteeksi "Aivan mahtavaa!" Ja niin se kyllä olikin kunnon energiapommi.

 Koskettavimmillaan "Kykenemättömät" on lukuisissa hetkissä, joissa tunteet ilmaistaan ilman sanoja, kehon kautta. Esitys sisältää paljon tanssin keinoin toteutettua liikekieltä - kouristuksia, irti ravistelua, kurottelua kohti parempaa, tasapainottelua, tukihenkilöitä, hyviä hetkiä. Ja sitten taas hidasta liukumista ympäri kivun kehää, uudelleen ja uudelleen. Eikö tuosta ikuisesta virrasta nyt kukaan pysty nykäisemään pois! Tuskissaan huudettuja avunpyyntöjä, joista meikäläinenkin saa osansa. Sydämestä ottaa, kun en pysty auttamaan. En tiedä miten osaisin. Pelastusrengaskin toi vain hetken huuman.

 Lukuisien diipadaapa-tyylisten lääkärikäyntien jälkeen vihdoinkin diagnoosi! Ja sen jälkeen alkaa uusi taistelu tukihelvetissä. Harsokankaat on riivitty alas hiljalleen yksi kerrallaan ja näemme vastakkaiselle puolelle. Raskaista tiilistä rakennettu kehä murtuu hiljalleen ja loppukohtaus vetää erityisen hiljaiseksi. Kun jalat eivät enää kanna, otetaan muut keinot käyttöön ja sinnikyys palkitaan.

 Lämmin kiitos kokonaisvaltaisesta teatterikokemuksesta. Erityiskiitos musiikista ja yleisestä tunnelmasta sekä erikoisesta käsiohjelmasta. Tuntui etuoikeutetulta ja vähän syylliseltäkin olo ulkoilmassa, kun omin jaloin sai kävellä pitkin katuja ja elää taas yksi kivuton päivä.

Jos kiinnostuit, lisätietoja tästä linkistä. Esityskausi jatkuu 29.4. asti.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kadotetut / Arx-Stage

Kadotetut / Arx-Stage, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 12.4. 2017, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus ja käsikirjoitus Antti Kemppainen
Näytelmän ideointi Arx-Stagen nuoret ja Antti Kemppainen
Puvustus Arja Huntti
Lavastus Kentti Amp (kuka lieneekään...)
Teknikko ja tuottaja Juuso Suuronen
Äänituki ja jeesi Harri Neuvonen
Tuotanto Lasten ja nuorten kulttuurikeskus ARX ja Hurja Tuotanto

Näyttelijät : Jenna Liiti, Jenna Seppälä, Iida Salminen, Titta Toivanen, Saga Hankaniemi, Rosa Niemi ja Roni Poussu

 Perinteisesti olen käynyt keväisin katsomassa Arx-Stagen esityksiä ja ilollahan näitä nuoria seuraa. Tällä kertaa esityskausi näyttää olevan viikkoja aiemmin kuin tavallisesti, yleensä kun olen mennyt katsomaan varsin kesäisissä tamineissa ja nyt sateli vielä lunta.

 "Kadotetut" on Arx-Stagen panostus Suomi100-juhliin, tai oikeammin Suomi150-juhlallisuuksiin, sillä näytelmä sijoittuu vuoteen 2067. Täytyy kyllä sanoa, että näistä kekkereistä on juhlat kaukana. Minä en tykkää sivistyssanoja viljellä kovasti, mutta olen oppinut uuden sanan - dystopia. Se tarkoittaa tulevaisuutta, joka on kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Kaikki aikuiset ovat kuolleet kaikenmaailman kulkutauteihin ja superbakteereihin ja pohjattomaan nälkään, elossa ovat vain lapset ja nuoret. Ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Erinäisiä ryhmiä elelee metsissä, olemassaolostaan päivittäin taistellen tavalla tai toisella.

(c) Antti Kemppainen

 Joukko naisia on elänyt ryhmänä pitkään, porukassa on selkeästi havaittavissa niin johtajahahmoa kuin niitä, jotka haluaisivat tehdä asiat toisella tavalla. Päivittäinen tutkimusretki lähistölle on tuottanut tällä kertaa oudon tuloksen - pari ryhmän jäsentä kantaa ryhmän majapaikkaan mystisiä tavaroita, joiden tarkoitusperiä voidaan vain arvailla. Katsomosta on helppo havaita, että kyseessä on niin kännykkää kuin videonauhuriakin kaukosäätimineen, mutta miten niitä laitteita tutkailisit, jos näkisit ne ensimmäistä kertaa ikinä? Yllättäen Nokia-merkillä varustetussa kapineessa onkin vielä virtaa jäljellä ja sinne ilmestyy jotain... kenties viesti? Mutta keneltä?

 Myöhemmin pari naista lähtee etsimään lisää tavaroita samasta paikasta kuin edelliselläkin kerralla, ja palatessaan kantavat mukanaan veristä kääröä. Käärön sisältä löytyy jotain, mikä on ehdottoman kiellettyä tämän porukan keskuudessa. Löydöksellä on mukanaan muistikirja, josta löytyy outoja asioita ja karttoja. Kuka tämä tyyppi on? Mitä hänelle kannattaisi tehdä? Onko tyypistä apua vai pelaako hän jotain peliä?

 Esityksen lyhyt kesto tarjosi hyvin intensiivisen otteen ja paikoitellen olo oli aika ahdistavakin. Tunnelma oli jännärimäinen, jota vielä korostettiin valoilla ja yllättävällä pimeydellä ja asetelmien muutoksilla. Kuka ottaa nokialaisen kautta yhteyttä ja ketä vastaan porukka lähti aseet tanassa? Se jäi itse kullekin pohdittavaksi. Paikoitellen tuli mieleeni sarja Black Mirror, joka myös sijoittuu tulevaisuuteen ja kertoo siitä, mitä kaikkea kamaluuksia nykytekniikalla saadaan mahdollisesti aikaan. Kun kaikki sarjassa käytetyt kikat on tehty mahdolliseksi, jää luultavasti jäljelle juuri tämänkaltainen maailma. Ilman sähköä ja kaikenmaailman laitteita, joilla yhteydenpito ja -otto on helppoa, on ihmisellä aika orpo olo. Turvaa haetaan vain omasta yhteisöstä, jossa kaikkien pitäisi puhaltaa yhteen hiileen ilman minkäänlaista sooloilua. Muuten käy huonosti. Ottaako vallan feminatsit, jonnet, dannyt (vaikkei edes pidä miehen musiikista...), sepot vaiko kenties järviset? Onko vielä muitakin?

 Varsin kiintoisa veto jälleen Arx-Stagen porukalta! Toteutus oli yllättävä, synkkäkin mutta samalla jotenkin raikas. Nuoret ovat niin hyviä ja luontevia, kehitystäkin taas havaittu! Vähän moitetta siitä, etten kunnolla kuullut mitä nauhoitteessa puhutaan. Ääni oli tarkoituksella konemainen, mutta joutui oikein pinnistämään että jotain edes kuuli.

Esitys vielä tiistaina 18.4. (klo 13 ja 19) Verstas-näyttämöllä Hämeenlinnan Teatterissa.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Pomo! / Linnateatteri

Pomo! / Linnateatterin Teatterisali

Suomen kantaesitys 3.2. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Lars von Trier
Sovitus Jack McNamara
Suomennos ja ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Anniina Kuula
Maskeerausten ja kampausten suunnittelu Minna Pilvinen
Valosuunnittelu Esa Näykki
Äänisuunnittelu Marko Korkeaniemi

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Teemu Aromaa, Linda Wiklund, Jere Hultin, Tom Petäjä ja Suvi Aarrekari

 Lars von Trieristä ei monelle ensimmäisenä taida tulla mieleen toimistoon liittyvä komedia?Kiinnostus Linnateatterin Pomo!-näytelmää kohtaan oli jo ennalta sen verran suurta, että esitykset taisivat myydä loppuun jo ennen ensi-iltaa. Meikäläinen ei siihen vauhtiin mukaan ehtinyt ja jäin murheissani rannalle ruikuttamaan. Suuren kysynnän vuoksi lisänäytöksiä napsahti keväälle onneksi muutama (ja esitys jatkuu ohjelmistossa syksyllä) ja niin minäkin pääsin vihdoinkin tätä katsomaan.

Kristo (Mikko Nousiainen) ja Rami (Teemu Aromaa) 

 Pitkään työttömänä ollut näyttelijä Kristo (Mikko Nousiainen) on saanut työkeikan, vaikkakin pienen. Kaikki otetaan vastaan, jotta saisi leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Replat (eli muutama lause) on valmiiksi kirjoitettuna lapulla ja niitä tankataan päähän asianmukaisin metodein. Mukaan otetaan viiltävää tulkintaa ja tietynlaista katsetta, jotta päästään oikeanlaiseen fiilikseen. Paikalle marssii toimeksiantaja, firman pikkupomo Rami (Teemu Aromaa) ja antaa Kristolle vielä viimeiset ohjeet ennen h-hetkeä. "Esittele itsesi, ole iloinen tapaamisesta ja pahoittele sitä, että joudut rientämään lentokentälle". Ei muuta, ei missään tapauksessa muuta. Helppoa rahaa tuloillaan, eikö?

 Kriston pitäisi esittää firman pomoa ratkaisevat hetket, sillä pian on venäläinen liikemies Sergei Makarov (Tom Petäjä) kera tulkkinsa (Jere Hultin) saapumassa tärkeälle visiitille. Homma menee ns. käteen heti ensimmäisellä lauseella ja tapahtumat johtavat toiseen, lumipalloefektin lailla. Tulikin Kristolle vähän pitkäkestoisempi pesti firman pääjehuna...

Makarovilla alkaa mennä pinna... 

 Miten käy, kun joudut esittämään mystisen pomon lihallistumaa alaisille, jotka ovat aiemmin kuulleet sinusta vain meilitse ja jokainen vielä omalla tavallaan? Todellinen nimikin pitäisi saada selville, mutta kun et sitä itsekään tiedä? Ai, Seppohan tässä päivää. Miltä tuntuisi vetää aamupalaveri aiheesta, josta sinulla ei ole harmainta aavistustakaan? Miltä tuntuu perua virkistyspäivä Ruissalossa jälleen kerran ja pettää luottamus kaikkien edessä? Entä miltä tuntuu tutustua hiukan lähemmin alaisiinsa? Miksi Mette (Suvi Aarrekari) on niin itkuinen? Liisa (Linda Wiklund) taitaa tietää jotain, mitä itsekään et tiedä... Eivät he olekaan aivotonta harmaata massaa, vaan yksilöitä iloineen ja suruineen. Siinä melskeessä alkuperäinen suunnitelma unohtuu täysin, ja sitähän ei Rami helpolla niele. Venäläiset ovat tulossa uusintavisiitille ja silloin ei kukaan saisi sössiä yhtään mitään. Turha luulo, Ramiseni...

 Erityisesti minua ilahdutti Teemu Aromaan varsin monipuolinen käsien käyttö puheita ryydittämässä. Muutenkin mies oli mainiossa vedossa. Jos jossain tarvitaan hiukan omalaatuista viiksimiestä, Teemu on mies paikallaan. Elekieli toi paikoitellen mieleeni erään toisen omalaatuisen viiksimiehen, ja tulihan sieltä hermostunutta silmälasienpoistoräpellystä sitten myöhemmin. Nerokasta ja toimivaa. Mikko Nousiainen sukkuloi suvereenisti näyttelijänä (kas kummaa, "tähän kohtaan tarvitaan kohtalokasta ilmettä"), pomona peellä ja hoollakin. Mikon koominen puoli ei ole ns. suurelle yleisölle tuttu - vaan minäpä tiiän, kun olen muinoin kesäteatterissa toiminut erään Hamletin hulluuskohtauskisan assistenttinakin ja rekvisiittasäkistä sitonut Mikolle utareita vyötärölle.

Liisa, "Seppo" ja Mette 

 Väliajalle mentäessä yritin isäntää tuolista ylös tietynlaisin vastaopituin elkein ja päälle iso hali, ja jostain kumman syystä teki mieli Pågen-puusteja kovasti. Takanani ollut nainen selosti toiselle, että "Ei voi mitään, mutta minua alkaa naurattaa heti kun vain näenkin Tom Petäjän!" Tompan habitus on kyllä ainoa laatuaan ja aiheuttaa suupielissä nyintää väkisinkin itse kullekin. Hupaisaa seurattavaa oli, kun venäläisellä liikemiehellä alkoi käämit palamaan ja tulkki tulkkasi mitä sattui vielä vieressä.

 Aikamoisen sopan sai Rami kyllä aikaiseksi pienellä toimeksiannollaan, kun todellisuudessa kierteli ja kaarteli vastuutaan, kun ei halunnut itse tehdä likaista työtä. Ja kyllä, Lars von Trier osaa näemmä tehdä muutakin kuin leffaohjauksia! Ja kyllä, Pågeneita piti ostaa kotomatkalla.

 Varsin viihdyttävä oli keväinen visiitti Linnateatteriin! Erityispointsit musiikkivalinnoista. Madness-poljento toimii aina ja taisi siellä tulla Pearl Jamiakin jossain vaiheessa? Klassikkonäytelmä "Hirtetty kissa" tulee myös tutuksi esityksen aikana...

 Vielä ehdit hihittelemään tämän firman meiningille huhti-ja toukokuussa, ja lisää mahiksia syksyllä. Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos lipuista Linnateatteri ja kiitos "pikkulinnuille" lisänäytösvihjeistä!)

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Macbeth / Kansallisteatteri

Macbeth / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.3. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare (ja lisäksi Antti Nylénin Macbethia varten kirjoittama teksti)
Ohjaus Janne Reinikainen
Suomennos ja sovitus Janne Reinikainen ja Eva Buchwald
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Max Wikström
Musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala
Videosuunnittelu Henna-Riikka Halonen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa : Antti Luusuaniemi, Katariina Kaitue, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Esko Salminen, Seppo Pääkkönen, Karin Pacius, Tero Koponen ja Timo Kalliokoski/Elmeri Ylä-Rautio

Muusikko : Joakim "Jusu" Berghäll

 Minun tietämykseni Macbethista on ollut tasan se, että se on yksi Shakespearen kirjoittamista tragedioista ja näytelmän nimen mainitseminen ääneen saattaa tietää monenlaista harmia. Arvelin, että jonkinsortin vehkeilyä ja veritekoja olisi varmaankin luvassa tässäkin... Kai kuuluisi ahkeran teatterissakävijän yleissivistykseen tietää Macbethista hiukan enemmän ja siihen olisi kyllä ollut lukuisia mahdollisuuksia, mutta ei, kaikki ei vaan jaksa kiinnostaa ja asioista ei tarvitse tietää etukäteen välttämättä mitään. Ehkä olisin saanut enemmän irti pienellä taustatutkimuksella, ehkä en. Nyt minulle kuitenkin tarjoutui loistava tilaisuus ottaa asioista selvää jälkikäteen, viiveelläkin voi nousta uusia ajatuksia päähän.


 Jos odotatte perusteellista analyysiä näkemästäni tai edes sinne päin, voitte unohtaa ne ajatukset. Ennen kolmituntista esitystä minulla oli pari tuntia luppoaikaa ja tulikin käytettyä se aika todella fiksusti - kävin syömässä ja lisäksi istuin Kinopalatsin aulassa lukemassa liki tunnin. Virkistävää puuhaa siis. Ennen esityksen alkua päässäni pyöri yksi ajatus : miten saan silmäni pysymään auki, sillä minua väsytti älyttömän paljon! Takanani istui naiskolmikko, joista yksi alusti muille "saman ohjaajan Nummisuutarit-esitystä, joka oli kyllä niin hirvittävä pettymys". Esityshän räjähti käyntiin melkoisella tykityksellä, kun parrakas Weird Sisters-kolmikko (Pihla Maalismaa, Fanni Noroila ja Sonja Kuittinen) vetäisi "Selkeä on synkkää"-biisin ja poseerasivat valoissa kuin jossain 80-luvun musavideossa. Mietin, että jokohan naiskolmikko mahtaa etsiä narikkalappuja käsiinsä.

 Tunnustettava on, että alkupuoliskolla olin totaalisen pihalla ja erityisesti siksi, että jouduin keskittymään enemmän hereilläpysymiseen kuin esityksen seuraamiseen. Typerää tunnustaa tämmöistä, mutta olen rehellinen. Katariina Kaitue liihottelemassa mekkoineen sai minut vähän skarppaamaan, sillä nainenhan on itse upeus ja suorastaan tyrmäävä Lady Macbethina. Myös Fanni Noroila Malcomin roolissa sai katseeni nauliintumaan näyttämölle, hänessä on jotain pirullisen kiehtovaa. Taustaprojisoinnit kaikenmaailman ölliäisineen oli myös virkistävää seurattavaa, ja lavastuksesta tuli mieleeni pohjoismaiset rikossarjat. Vastaavanlaisissa asunnoissa aina tapahtuu kaikenlaista ikävää ja synkkää, eikä pakoon pääse halutessaan.

Lady Macbeth

 Väliajalla mietin, että hohhoi mitä sitä on tultu katsomaan, ja etten osaa kirjoittaa riviäkään tästä. Oudolla tavalla kiehtovaa kyllä, mutta pihalla ollaan. Samalla seurasin, kun takanani istuneet naiset hakivat takkinsa ja lähtivät vähin äänin pois. Itse olen lähtenyt väliajalla pois pari kertaa (ja muutaman kerran olisi pitänyt lähteä mutta palasin katsomoon) sen takia, että esitys on ollut todella huono. Tämä ei missään tapauksessa ollut huono, en vain päässyt oikein jyvälle. Sitäkin suuremmalla syyllä takaisin katsomoon. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

 Ja kyllä kannatti! Loppua kohti aloin saada enemmän ja enemmän otetta koko touhusta, mutta siitä huolimatta en sen paremmin osaa kokemastani kirjoittaa. Mieleeni jäivät Jusu Berghällin musisoinnit (ja kiltti), lumoava vesisade, Seppo Pääkkösen synkkä Banquo vaeltamassa pää veressä pitkin lavaa sanomatta mitään, Lady Macbeth epätoivoisena yrittämässä päästä käsiensä veritahroista eroon, Antti Luusuaniemen Macbeth puhuttelemassa istuinrivini keskellä istunutta pariskuntaa, Esko Salminen tietysti... ja lopuksi aplodeerasin varsin innostuneesti! Onneksi näin tämän!

Weird Sisters

 Seuraavaksi voisin sitten vaikka lukea käsiohjelman. Aloitetaan Macbeth-tutkimusmatka siitä.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Haastattelussa Unto Nuora

 Unto Nuoraa haastattelin Ravintola Kuukuussa Helsingissä maaliskuun puolivälissä 2017. Alkuperäinen tapaamispaikkamme olikin täynnä väkeä ja niin myös pari seuraavaa, joten aluksi teimme pienen kävelyretken löytääksemme sopivan paikan. Kuukuussa oli tilaa, joten sinne. Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että haastattelu sisälsi paljon kiroilua, hervotonta naurua, juttujen rönsyilyä ja useampaan kertaan mainitun klassikkolauseen ”Niin mikähän se kysymys muuten olikaan?” (sanojana myös haastattelija itse), sekä sokerina pohjalla hämmentyneitä katseita viereisestä pöydästä. Kysymyksetkin ovat osittain eri järjestyksessä kuin tavallisesti.

Ensimmäinen kysymys eli syntymävuosi ja horoskooppimerkki? ”Apua! Tätä mä odotin ja mä oon kyllä vuosiluvuissa tosi huono. Kaikki mitä mulle on tapahtunut, on tapahtunut niin kauan aikaa sitten, etten muista. No syntymävuoteni on 1967 eli sen muistan, mutta muita lukuja en joten ihan turha kysyä niitä. Horoskooppimerkkini on neitsyt.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan intohimoisesti melomista, kajakilla. Kuulun täällä Töölössä yhteen melontaseuraankin. Talvisin mä harrastan jonkun verran avantouintia. Kesäisin tulee lisäksi lenkkeiltyä ja käytyä kuntosalilla, mutta ne liittyy työhön joten en laske niitä harrastuksiksi. Ulkoilen todella paljon koiran kanssa. Työajathan mulla on mitä on, ja koiralleni on ihana hoitopaikka lähistöllä. Tavallaan laajennettu perhe mulle, ilman heitä olisin pulassa.”

Osaatko soittaa mitään soitinta? ”En osaa. Oon kyllä hyvä näyttelemään soittamista, etenkin pianonsoitto onnistuu hienosti, ja nythän mä oon ottanut haltuuni myös kapellimestarin hommat. Seuraavaksi mua voisi pyytää Musiikkitalolle johtamaan RSO:ta ja jotain modernia nykymusiikkiteosta”, räkättää Unto ja viittaa tällä Kirka-musikaalin Sopot-kohtaukseen, jossa kapellimestari Palsternack ottaa ns. tilanteesta vaarin.

Nyt saat kehua itseäsi kunnolla. Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä ja ehkä muuten? ”Fyysinen ilmaisu on varmasti mun suurin vahvuuteni. Se juontaa juurensa tietysti tanssitaustastani. Nykyään oon päässyt tekemään myös roolitöitä, ja nekin perustuu jollain tavalla fyysisyyteen. Bilekikkoja? Nykyisin tulee harvemmin lähdettyä mihinkään jatkoille, koska yksinkertaisesti en jaksa vaan nukahdan kesken kaiken. Mutta sitten kun lähden, mä oon jatkoilla parhaimmillani neljän viiden maissa aamuyöllä, kun muut alkaa simahdella. Mä jostain syystä piristyn ja silloin mulla on ihan sikahauskat jutut! Itsekin silloin ihmettelen kesken kaiken, että miten oonkin näin helvetin hauska!”

Unto otti itsestään selfien... 

Mitenkäs karaoke? ”Oon tasan kerran laulanut julkisesti karaokea, en edes muista mikä se oli. Yhden kollegan kanssa laulettiin duetto. Isoveljeni kanssa oon laulanut paljonkin, hänellä on himassa karaokelaitteet ja meillä on ollut tosi hauskoja iltoja, kun on laulettu kahdestaan. Veljen kaikki levyt on Suomi-iskelmää, josta en tiedä mitään. ”Holvikirkkoa” oon laulanut esimerkiksi, eniten tykkään laulaa Ultra Bran ”Minä suojelen sinua kaikelta”.”

Minä suojelen sinua taiteelta. Mun eka karaokevetoni oli Simo Salmisen ”Pornolaulu”. Se on helppo. ”Hahhah. Osaatko muuten pornolauluja? Mä nuorempana osasin niitä paljonkin. 90-luvun alussa olin mukana Suomussalmi-ryhmässä, joka oli improvisaatioryhmä ja reissattiin ympäri Suomea esiintymässä. Siellä niitä tuli vedettyä. Suomussalmi-ryhmä sai yhtenä vuonna Kritiikin kannukset-palkinnonkin improvisaatiosta, olin silloin mukana.”

Suomussalmi-ryhmän "Ansataival" vuodelta 1990

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin osata laulaa kunnolla. Kyllähän mä työssäni laulan, mutten osaa laulaa niin kuin oikeat laulajat. Soittotaitokin olisi hyvä ja siitä olisi ammatillisestikin apua, pystyisin treenaamaan itsekseni jos osaisin soittaa esimerkiksi pianoa.”

Mikä on ollut suurin ammatillinen haasteesi? ”Mullahan on tanssijatausta, ja aiemmin mun tapani esiintyä oli introvertti. Nykytanssiteoksissa, joita tuli tehtyä, ei ollut vahvaa vuorovaikutusta yleisön kanssa, vaan tanssi oli vahvaa ja raskastakin fyysistä tekemistä. Yleisö katsoi meitä, kun me tanssijat keskenämme olimme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. No, Nigel Charnockin teoksessa mentiin yleisön sekaan ja riisuttiin itsemme alastikin… Mutta joka tapauksessa, se on erilainen tapa esiintyä. Viimeaikoina oon ryhtynyt tekemään esiintymishommia enemmänkin näyttelijäntyön kautta ja siinä on ollut mulle haastetta, että miten saan vuorovaikutuksen yleisöön. Näyttelijä esiintyy vähän eri näkökulmasta kuin tanssija, ja sen opettelu on ollut mulle suurin haaste. Ja samalla tosi mielenkiintoista”, toteaa Unto.

Nyt palataan sitten takaisin alkulähteille ja lähdetään purkamaan… Mistä olet kotoisin? ”Oon syntynyt Kuusamossa. Isäni kuoli kun olin 3kk ikäinen, ja äitini jäi alle kolmekymppisenä neljän pienen (vanhin 7v ja minä 3kk) lapsen yksinhuoltajaksi. Aikamoinen mimmi se meidän mutsi! Ollessani 3v muutimme Ouluun, jossa asuttiin useassakin paikassa. Lapsuuteni vietin Rajakylässä; pienessä asumalähiössä, joka rakennettiin suon päälle. Äiti kertoi, että oli nähnyt Kuusamossa asuessamme unen, että hän joskus muuttaa kivaan taloon, jossa keittiön ikkunan alla kulkee suopuro. Ja niin meillä Rajakylässä meni! Edesmennyt isäni oli vapaapalokuntalainen, rallikuski ja autokauppias. Isä ajoi Volkswagenille rallia Kuusamossa ja myös myi Volkkareita, ja tämä autokaupan omistaja muutti jossain vaiheessa Australiaan. Suunnitelmana oli, että syntymäni jälkeen muutamme perässä, mutta toisin sitten kävi, kun isäni kuoli. Tämmöistä elämä on, suunnitelmat muuttuvat yllättäen. Elämästäni olisi tullut toisenlaista, ehkä, eikä mekään istuttaisi nyt tässä kahvittelemassa.”

”Oulussa kävin kaikki ala-ja yläasteet, peruskoulu päättyi mulla 1983. Täältähän näitä lukuja nyt putoilee, katos katos! Mä olin peruskoulussa suoraansanottuna aika levoton enkä todellakaan mikään hiljainen mallioppilas. Peruskoulun jälkeen yhden ystävän kanssa pohdittiin, että mitähän sitä tehtäisi. Mieli teki lähteä jonnekin, ja lähdettiin siitä sitten vuodeksi Kaustisen Kansanopistoon vähän korottamaan peruskoulun numeroita, ja siellä oli myös luovan ilmaisun linja. Se kiinnosti mua ihan kokeilumielessä, ja opinto-ohjaajakin oli aiemmin suositellut, että joku luova homma saattaisi sopia meille, kun ”teillä tuota virtaa riittää”. Me mentiin sitten Kaustisen Evankeliseen Kansanopistoon, ja siellä oli kyllä kaikenlaista luovaa ilmaisuhommaa! Käytiin mm. täällä Helsingissä esiintymässä. Mäkin esitin paholaista mustassa kaavussa, evankelinen näytelmä… Se oli tanssillinen juttu, ja siitä lähti mun kiinnostukseni tätä alaa kohtaan, teatteria ja tanssia kohtaan.”

Nigel Charnockin "Paratiisi" vuodelta 2003

”Tanssimisenhan mä kylläkin aloitin jo ala-asteaikoina kilpatanssilla, Telemark Team -nimisessä oululaisessa kilpatanssiseurassa. Tanssimiseen tuli jossain vaiheessa taukoakin, koska olin kiinnostuneempi kavereiden kanssa pyörimisestä ja pussikaljoittelusta. Ai sun kaverin kuoroharkat pilasi Dingo? No mä olin dingoaikoihin jo pois peruskoulusta, mutta teininä mulle kolahti Judas Priestit, Black Sabbathit ja Ozzy Osbourne, joka oli mulle Se Kaikkein Suurin idoli. Nina Hagenin ilmaisuvoima oli mulle myös kova juttu, ja Ninan koko anarkistinen olemus. Punk myös, Sex Pistols ja kotimaiset Eput ja Pellet. Se oli sitä 80-luvun alkua.”

”Vähän rönsyilee nyt nämä jutut, mutta rönsyilkööt. Mähän oon aina ollut liikunnallinen, mutta koulussa mun liikuntanumeroni oli päästötodistuksessa vitonen. Se kertoo jotain koulun liikuntatunneista, ja meininkihän oli aika yksipuolista tunneilla. Pelattiin joukkuelajeja, joita inhosin yli kaiken! Olin yksi meidän koulun parhaista pikajuoksijoista, mutta sitä oli luvassa rajallisesti. Yleensä oli aina jääkiekkoa tai jalkapalloa, helvetti soikoon! Liikunnanmaikka ei muuten voinut sietää kiroilemista, ja jos kiroili vaikkapa ennen jääkiekkoa, joutui välittömästi kiertämään kenttää eikä päässyt mukaan. Mulla oli sellainen taktiikka, että vedin luistimet jalkaan ja kiroilin kuin lohilappalainen ja opettaja huusi ”Nuora kiertää kentää!” Ovelaa touhua.”

”Oulusta oon muuttanut Helsinkiin 1986, sitä ennen kävin sen kansanopistovuoden ja tuli kierreltyä myös pitkin Suomea junalla. Tampereellakin oon asunut jonkin aikaa ollessani hommissa Tanssiteatteri Mobitassa, mutta pääasiassa oon Oulusta poismuuttamisen jälkeen asunut Helsingissä. Kotoapoismuuttoonkin liittyy yks tarina… Kaustisella tutustuttuani luovaan ilmaisuun sain myös paljon kivoja kavereita, jotka olivat kiinnostuneita samoista asioista kuin minäkin. Sit palattiin Ouluun. Yksi kundi pisti pystyyn Oulun Nuorisoteatterin ja me valloitettiin yksi vanha tehdaskiinteistö Oulun keskustassa, siivottiin se, purettiin sisustat ja tehtiin siitä meille näyttämö. Pihapiirissä oli vanhoja työntekijöiden asuntoja tai mitä lie toimistoja ne oli, kokolattiamatot ja kaikki. Purettiin nekin ja tehtiin niistä meille kämpät! Kunnon taiteilijakommuuni! Äitini oli ihan kauhuissaan, kun tuli visiitille minunkin ”huoneeseeni”. Eihän siellä ollut edes kunnon keittiötä, vessassa pestiin astiatkin… Meillä oli esitys nimeltä ”Golgata”, joka oli moderni raamatullinen tarina. Mä esitin Juudasta, ja sohin pyöräntangolla Jeesusta ja siten ilmiannoin hänet. Hyvin modernia meininkiä!”

Ja mitäs sitten seuraavaksi…? ”Mä olin niihin aikoihin iltalukiossa ja päivisin duunissa päiväkodissa. Lastentarhanopettaja oli yksi ammatti-ideani silloin. Väliin tuli vielä avustajantöitä Oulun Kaupunginteatterissa näytelmässä ”Viidakkopoika”, ja yhtäkkiä mä teinkin tosi paljon teatteria. Kommuunikämpässä asuttiin, ja sieltä pari tyyppiä halusi hakea Teatterikorkeakouluun. Aattelin, että minäpäs haen myös, mutta hakiskos tanssipuolelle, koska mulla kuitenkin on aina ollut vahvana liikunnallinen ilmaisu. Yhden Katin kanssa lähdettiin sitten jostain kumman syystä Oulusta liftaamalla Helsinkiin pääsykokeisiin. Siihen aikaan liftailtiin paljon festareille ja muualle, seikkailunhalu varmaan veti tälläkin kertaa, vaikka olisin päässyt ilmaiseksi junallakin, koska isäpuoleni oli VR:llä töissä ja koko perhe sai tiettyyn ikävuoteen asti ilmaiset matkat. Ja niin kävi, että mä pääsin sisään kouluun tanssipuolelle. Valmistuin 1990.”

”Sen jälkeen olin kaksi vuotta freelancerina ja tein produktioita Zodiac Presentsin kanssa, Tampereella olin Mobitassa vähän aikaa, sitten oli se Suomussalmi-ryhmä ja olin myös Kansallisoopperassa. 1992 mä tulin Helsingin Kaupunginteatteriin Markku Nenosen ohjaamaan musikaaliin ”Rose – Tie tähtiin” ja samalla jäin määräaikaiselle kiinnitykselle HKT:n tanssiryhmään, joka on nykyään Helsinki Dance Company nimeltään. Vuodesta ´92 oon tehnyt koko ajan musikaaleja ja samaan aikaan pieniä rooleja, alussa nykytanssi oli pääpainona mutta koko ajan on ollut suunta toisenlaiseen esiintymiseen ja roolin tekemiseen. Mulle se on ollut hyvä koulutus, ikään kuin oppisopimuksen kautta.”

Shrek-musikaalin Fiona (Anna-Maija Tuokko) ja eräs susi (c) Teatterikärpänen 

Onko sinulla tässä vuosien varrella käynyt mielessä joku toinen ala? ”Ei varsinaisesti. Joskus nuorempana työ oli todella raskasta, tanssijan homma on. Aikataulut oli kovat ja välillä selkä oli tosi kipeä, ja tuli mietittyä jotain muuta alaa. Päässä pyöri esimerkiksi fysioterapeutin ammatti, vahva osaamiseni kun oli kehon puolella. Lapsuuden haaveammattinihan oli pappi tai psykologi/psykiatri. Jännää nyt ajatella tuota pappia, se saattoi liittyä jotenkin henkisyyteen ja hengellisyyteen, mutta ei uskonnollisuuteen. Pappi, munkki luostarissa… Mun toinen puoleni on erakkoluonne. Oon herkästi erakoituva ja epäsosiaalinen ihminen, mitä ei välttämättä heti uskoisi. Työni on älyttömän sosiaalista ja nyt kun vielä ollaan Peacockissa, jossa on takatiloissa todella ahdasta ja siellä ei ole mitään omaa rauhaa, väkeä on kuin pipoa. Vapaa-ajalla mä vietän melkein kaiken aikani ulkona Jussi-koiran kanssa ja välttelen ihmisiä. Menen mieluummin metsään ja oon hiljaa ja katselen koiran touhuja. Jotta tasapaino säilyisi elämässä, vaaditaan hiljaisuutta ja sitä, etten nää ketään.”

Miksi olet tällä alalla? Päästiin perimmäisten kysymysten äärelle nyt. ”Onpas vaikea kysymys. Täytyy oikein miettiä! Aivotoiminta ei sovi mulle… En mä osaa sanoa yhtään mitään! Mä en varmaan edes osaisi tehdä mitään muuta. Niin se kai on”, Unto miettii ja menee kerrankin hiljaiseksi haastattelun aikana.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Yksi ihan hirveän hyvä oppi on tullut näyttelijä Tom Wentzeliltä, joka sanoi mulle kerran miettiessäni yhtä pitkää repliikkiä, että ”Älä pelkää”. Se on hyvä oppi”, sanoo Unto ja näyttää samanaiheista tatuointiaan vielä.

Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet ihaillut pitkään? ”Mulla on niin paljon sellaisia työkavereita, jotka olisivat sopivia esikuviksi ja heitä on ihan mahdotonta lähteä nimeämään. Vastaan kuitenkin yhden, jonka kanssa on aina ollut todella ihanaa tehdä töitä - Matti Olavi Ranin. Hän on vuorovaikutteinen ja hän paneutuu rooliin kuin rooliin todella tarkkaan eikä aliarvioi isoa eikä pientä roolia. Hän on todella mukava työkaveri ja kunnioittaa muita – loistava esikuva hyvästä työkaverista!”

Pystytkö nimeämään muutamia itsellesi tärkeitä roolitöitä tai proggiksia? ”Tanssijana Kenneth Kvarnströmin ”no-no” oli yksi mun suurimpia menestyksiäni ja se toimi mulle hyvin tanssi-ilmaisullisesti. (ohessa YouTube-pätkä esityksestä) Sitten samainen Kenneth teki mulle sooloesityksen ”Kuoleva joutsen”, ja oon esittänyt sitä ympäri Suomea festivaaleilla ja gaaloissa. Nigel Charnockin teos ”Se suuri syy” ja Anzu Furukawan ”Keppi” ovat olleet myös tärkeitä tanssiteoksia, kaikki nämä on siis Helsinki Dance Companyn juttuja. Musikaaleja oon tehnyt todella paljon, ja sieltä esimerkiksi The Producers oli todella hauska juttu ja mukava tehdä. En edes muista mitä kaikkea on tullut tehtyä! Billy Elliot oli ihana ja pianisti mr Braithwaitea oli hauska tehdä, ja tässä Kirkassa on ihana tehdä kapellimestari Palsternackia.”

no-no vuodelta 1997 (c) Stefan Bremer 

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä tai tanssipartneri tai vastaava, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Robin Williams, hän oli niin taitava fysiikaltaan ja rytmitajultaan. Häntä mä ihailen ja häneltä voisin oppia paljon.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Mä haluaisin laulaa Olivia Newton-Johnin kanssa ”You´re The One That I want”. (naurunräkätystä) Tai sitten laulaisin sun kanssa pornolauluja, vaikka ”Pohjolan pidot”.”

Miten määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Eihän sitä voi edes kauhean lyhyesti selittää, mutta kyllä se on tietynlainen kohotettu hetki. Siihen liittyy myös vuorovaikutus yleisön ja kanssanäyttelijöiden välillä. Jokaiselle teatterin taika näyttäytyy eri tavalla. Se on myös sitä, että kaikki asiat napsahtaa juuri oikealla hetkellä kohdalleen, ja syntyy joku ”totuuden hetki” niin lavalla kuin katsomossakin. Muuten Neidonryöstö-kohtaus Kirkassa on älyttömän mielenkiintoista esittää, kun sen energiataso vaihtelee täysin yleisön ja sen reaktioiden mukaan. Yleisö lähtee kyllä aina mukaan, mutta jos on vähän hillitympi meno, mä en voi lavalla tehdä yhtään sen enempää koska muuten se menee väkinäiseksi puristamiseksi.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Hyvä huumori, avoimuus, kivat ihmiset, innostunut ohjaaja…”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Tällä hetkellä en jännitä lainkaan, ja johtuu varmaan tästä ”putkimallista”, eli esitämme joka ilta samaa teosta. Yleensä kyllä jännitän, ja senkin määrä vaihtelee tehtävän vaativuudesta riippuen. Peacockissa toistoja tulee niin paljon, että tilanteeseen tottuu.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita teet aina ennen esitystä? ”On mulla tietynlaiset lämmittelyt, jotka teen aina. Vähän taiji-tyyliset. Melko usein mä lankutan kuusi minuuttia, kuusi eri liikettä. Sitten mä laitan aina vasemman jalan kengän ensimmäisenä jalkaan, en uskalla laittaa toisinpäin.”

"Kuoleva joutsen" Art goes kapakka-festareilla vuonna 2002

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Mulle on sattunut pari hassua pyllyjuttua, en tiedä voiko näitä edes kertoa hahahahahhah! Tää on ihan hirveetä, mutta mä oon kakannut mikrofoninjohtoon kerran. (armotonta naurua puolin ja toisin) Eiii, miks mä aloitin kertomaan tätä! Joskus nuorempana käytin esityksissä tanssijoiden tukihousuja, niissä on sellainen leveä kuminauhavyötärö. Ja mikrofoni on tässä otsassa ja menee otsalta pään yli selkään, ja on kuminauhalla vyötäröllä myös, ja lähetin on selässä. Kerran yhdessä esityksessä menin väliajalla vessaan ja vedin kaikki kuminauhajutut alas, ja kohta en enää tiennyt mikä on tukihousujen kuminauhaa ja mikä mikrofonia pitämässä. Istuin pytylle hommiin ja sitten ykskaks tajusin mitä oon tekemässä, kun piuha meni pakaroiden välissä hahahahhahahah. Toinen juttu on sitten samaa linjaa. Oli joku hyväntekeväisyysgaala Suurella näyttämöllä, esitimme pätkiä eri teoksista. Pitäisi tanssia Kirsi Karleniuksen kanssa kaunista duettoa ja mulla oli mustat puvunhousut ja takki, ja housujen alle en ollut laittanut muuta kuin nämä tanssijoiden tukihousut, ja niissähän jää takapuoli paljaaksi. Mä idiootti en ollut laittanut niiden päälle alushousuja lainkaan! Tanssihetkemme lähestyy ja lämmittelin kulisseissa vielä hetken, ja ne puvunhousut ratkesi persuksista ihan kokonaan! Kuului vaan kruuuts. Mä en ehtinyt enää vaihtamaan housuja, joten eikun näyttämölle. Koko persaus oli halki ylös asti, ja duetossa oli vielä kaikenlaisia pyllistelyitä. Eipä siinä voinut gaalayleisön edessä muuta kuin pistää menemään persvako vilkkuen.”

Tässä kohdassa eittämättä on aika pitkään hysteeristä naurua, ja mukavaa lisämaustetta tuo parin pöydän päässä istuva päivädrinksuilla istuva rouvakaksikko, jotka tuijottavat meitä hämmentynein katsein… etenkin kun Unto on vessareissua demonstroinut nousemalla ylös ja esittämällä housujen vetämistä alas ja niin edelleen.

Huh huh. Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Kyllä Kirkan ensi-illan Sopot-kohtaus eli Neidonryöstö menee heittämällä parhaiden muistojen joukkoon. Ne aplodit oli mielettömät! Olihan se ihana tunne, eikä sellaista pääse kovin usein omassa työssään todistamaan. Mä oon tehnyt musikaaleja vuodesta 1992 enkä muista ikinä vastaavia väliaplodeja tulleen. Niille ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Ehdottomasti mahtava muisto, joka jää ikuisesti mieleeni! Koko illan elin samassa huumassa, ja kaikki ne kommentitkin, mitä sain…Mieletön fiilis!” (Huom. Neidonryöstö-kohtauksessa Unto esittää puolalaista kapellimestaria, joka muutamilla tanssikuviolla varastaa koko shown ja villiintyy lisää yleisön reaktioista. Ensi-illassa yleisö suorastaan mylvi ja aplodit olivat käsittämättömän pitkät, kesken esityksen.)

Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Musikaalina seuraavaksi tulee ”Myrskyluodon Maija” ja tanssivideota on luvassa, sen kuvaa Hokkasen Sami. Lisäksi syksyllä tulee Heiskasen Karin ohjaama ”Mannerheim ja saksalainen suudelma”, olen siinä myös mukana. Ihana päästä takaisin remontoituun kotiteatteriin!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Aiemmin mainitsemani ”Älä pelkää” on loistava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Se on hyvä tavoite, joka ei läheskään aina kuitenkaan toteudu.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että rauhoitu vähän ja keskity.”

Mitä muuta ehdottomasti haluaisit itsestäsi kertoa? ”Jaa mitä muuta! Eiköhän tässä oo jo kaikenlaista ylimääräistäkin kerrottu. Tämmöinen jätkä mä oon.”

Tämmöinen yhteiskuva Vampyyrien tanssin ajoilta... 

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa, mutta oon hyvä tekemään kaikenlaisia pöhköjä hahmoja.”

Mikä sarjakuvahahmo tai fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Pitääkö sen olla joku jo olemassaoleva? Mä olisin joku Viherpiipertäjä. Se kävisi salaa aina istuttelemassa kaikenlaista, puita ja kukkia. Salaistuttaja! Tekisi iskuja eri kohteisiin.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä olisin semmoinen kodinhengetär, joka huomaisi heti kodissani vallitsevan epäjärjestyksen ja siivoaisin ja konmarittaisin koko kämppäni välittömästi oikeanlaisilla välineillä ja aineilla. Mopittaisin ja mapittaisin, ja kaupasta hankkisin juuri oikeanlaiset siivoustarvikkeet, joista tiedän mitä milläkin vehkeellä kuuluu tehdä. Töissähän mä oon sipsuttanut korkokengissä ja heilunut mekoissa ja rintsikoissa jo, joten se puoli ei mua kiinnostaisi yhtään.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mullahan on salainen pahe, eli oon kova tekemään käsitöitä. Oon helvetin hyvä virkkaamaan ja neulomaan. Mä oon ihminen, joka tarvitsee sijaistoimintoja ja kun lopetin röökinpolton kymmenen vuotta sitten, mä tarvitsin sen tilalle jotain muuta. Ensin mä kehittelin origamitaitoni huippuunsa ja kun kyllästyin siihen, aloin neulomaan ja virkkaamaan. Oon tehnyt kaikki villasukkani, tumppuni, piponi… Varmasti ottaisin käsitöitä talvipesään mukaan. Voisko sinne ottaa koiran mukaan? Game of War -tietokonepelin ottaisin myös. Mulla on aina vakioaamiainen, johon kuuluu banaani, jäisiä kotimaisia mustikoita ja mansikoita, tuoretta inkivääriä, vähän himalajan suolaa, hunajaa ja vettä. Saman aamiaisen haluaisin talvipesääni, jotain raikasta. Perussetti on aina sama, mutta kausittain mä lisään sinne esim. lakritsijauhetta, manteleita tai viherjauhetta.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millainen se olisi ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Maja voisi olla korkeallakin, mutta jostain sinne pääsisi raikas merituuli ja meren äänen pitäisi kuulua. Meri voisi näkyäkin. Koiran ottaisin sinnekin, ja majassa pitäisi olla joku pehmeä paikka, josta voisi ihailla maisemia. Yksi seinä olisi lasia ja siitä näkisi merelle.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä menisin katsomaan Lasse Virénin juoksua, kun se kaatuu ja nousee ylös ja voittaa koko homman. Se olisi hienoa nähdä livenä! Olisi myös kiintoisaa tietää, että oonko elänyt ennen tätä elämää jossain.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen teos se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi Charlie Chaplinin ohjaama mykkäelokuva, jossa se esittäisi mua!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mistä aineksista koostuu sun mielestäsi hyvä esitys?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä käyn nopeasti vielä kotona ja pistän kivemmat kengät jalkaani, jotta voin kävellä töihin Kirka-musikaaliin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihana
Mistä sanasta pidät vähiten? - Halpuutimme
Mikä sytyttää sinut? - Epäitsekkyys
Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekkyys
Suosikkikirosanasi? - Voi vittu!
Mitä ääntä rakastat?- Meren ääntä
Mitä ääntä inhoat? - Kaikkia remonttiin liittyviä ääniä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puutarhuri
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Teurastaja tai turkistarhaaja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Kyl oli hauskaa kattoo!”

Lopuksi vielä tuore yhteiskuva (tilanteesta on myös lyhyt video!) 

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Iso Paha Susi / Lahden Kaupunginteatteri

Iso Paha Susi / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 3.12. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti Katja Krohn
Ohjaus Ilkka Laasonen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu ja nuket Niina Pasanen
Kampaukset ja maskeeraus Maija Sillanpää
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Rooleissa : Tapani Kalliomäki, Paavo Kääriäinen, Anna Pitkämäki, Saana Hyvärinen, Jari-Pekka Rautiainen, Teemu Palosaari ja Anna Andersson (jonka tilalla tosin Sipriina Kauranen tällä kertaa)

Näytelmää suositellaan kaikille 6-v täyttäneille (olimme siis kohderyhmää!)


 Aika usein huomaan löytäväni itseni katsomasta pääsääntöisesti lapsille suunnattua teatteria (ns, koko perheen teatteria). Niin on nähty nukketeatteria kuin Tuttiritari-musikaalia ja Vesta-Linneaa, ja naurettu ja viihdytty oikein kunnolla. Kaikki on mahdollista vielä enemmän silloin, kun katsomossa on paljon lapsia. Iloinen kikerrys tarttuu, tulee välihuuteluita ja kirkkaalla lapsenäänellä kajauteltuja teräviä huomioita, ja harvoinpa "aikuisten teatteriesityksissä" tarvitsee jonkun tekniikkapuolen tyypin ohjeistaa, että lavasteissa leikkiminen on kiellettyä... Voi kyllä muuten olisi itsenikin tehnyt lukuisia kertoja mieleni singahtaa lavalle pyöriskelemään ja tutkimaan tarkemmin lavasteita! Voi aikuisuus ja tylsyys sentään.

 Iso Paha Susi onnistui nähdä kolmannella yrittämällä. Alunperin meidän piti mennä katsomaan sitä tammikuussa pariinkin otteeseen, mutta molemmat reissut menivät pieleen erinäisistä syistä. Joskus elämässä tulee eteen yllättäviä tilanteita, joissa teatteriesitys jää toiseksi. Onneksi kolmas yritys ei mennyt mönkään, kunnon kaatosade kylläkin siivitti matkaamme Lahteen.

 Asiaankuuluva pillimehu tuli nautittua ennen esitystä ja tutkailtua hienoa käsiohjelmaa, joka toimii myös pelinä! Vielä on pelaamatta, mutta kyllä joku päivä on pakko testata. Saliin astuessamme ajattelin "wau miten hienon näköistä!" ja ykskaks kävi mielessä, että samaa ajattelin varmasti 40 vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran astelin Hämeenlinnan Kaupunginteatterin katsomoon jännittynein mielin katsomaan Punahilkkaa. Jännästi ympyrä sulkeutuu (ja aukeaa taas), kun susia olisi luvassa tässäkin, ja näin sitä meikäläinen viettää 40v-teatterikärpäsyysjuhlaa koko vuoden. Kas kun en ole mokomaa aiemmin tänä vuonna hokannut!

Isä ja poika ja sammakkareppu 

 Muistui myös mieleeni eräs kohtaus Hämeenlinnan Kesäteatterin "Sakespearen kootut theokset"-näytelmästä viiden vuoden takaa, jossa Mikko Nousiainen ja Teemu Palosaari kinastelevat siitä, kenen pitäisi esittää Hamletia. Mikko toteaa lakonisesti Teemulle "Sinähän se oot Lahdessa paljon lastenteatteria tehnyt, ja sehän on helppoa. Ei muuta ku häntä perseeseen ja lavalle". No, tuli todistettua lauantaina, että onhan se toki paljon muutakin. Häntiä kyllä myös!

 Homman nimihän on se, että Iso Paha Susi (itseoikeutetusti "vanha kiilusilmä" Tapani Kalliomäki) hotkaisee ensitöikseen alussa niin herkullisen suklaakakun kuin rouvansakin, ja heti on Ruuperi-pojalla (Paavo Kääriäinen) surku siitä, että kukas nyt lukee iltasadun, kun äitee on häipännyt ties minne. Iskä ryhtyy lukuhommiin ja kirjassa tietysti seikkailee Punahilkka, joka on viemässä mummolle kakkua ja viiniä. Nälkähän siinä tulee lukiessa, ja vedetään mutkat suoriksi ja unohdetaan kokonaan se, että lopussa sudelle käy köpelösti. Ruuperilla on muuten hauska sammakkoreppu, ja käy mielessä, että Kermit on pulskistunut sitten viimenäkemän. Ruokaa on kumminkin saatava ja koska lähistöllä ei ole yhtään Siwaa (eipä niitä ole kyllä muuallakaan sen puoleen ainakaan sen nimisinä), on lähdettävä saalistusretkelle. Ruuperi jää uinumaan, koska kasvava poika tarvitsee paljon unta jotta jaksaa mennä aamulla kouluun possujen ja kilien nälvittäväksi. Iskä haalii matkaansa mukaan vielä keikarimaisen ketun (Saana Hyvärinen) sekä karhun (Jari-Pekka Rautiainen), joka muistuttaa ulkoisesti Rasputinin ja Harry Potter-hahmon sekoitusta kaikkina karvalakkeineen.

 Punahilkan kodilla käydään kääntymässä ja saamassa kaalinlehtiä ja porkkanoita niskaansa (itseäni huvitti kovasti karhun kommentti "sano sille suorat sanat - ja sinappia kans!), ja sitten saadaan saaliiksi komeasti tepasteleva ja kumihansahelttaansa heilutteleva musta kukko (Teemu Palosaari). Tässähän on nyt sitten pistetty monta tuttua tarinaa samaan nippuun (ja musiikin puolesta myös spagettiwesternit ja villihevoset ja vaaralliset tehtävät ainakin), bongattavaa riittää ja osa menee ohikin varmasti, ellei ole skarppina. Kilejä tietysti pitää mukana olla, ja ne erityisesti viehättävät aina meikälikkaa, koskapa mieleeni tulee aina yksi Velipuolikuu-sketsi, jossa kilipienoiset vuohikultaiset seikkailevat ja savu nousee sermin takaa. Vaan millaisia kilejä ja kuttuja nyt olikaan! Nehän viänsivät savvoo! "Mää mään ny" huusi äiti, ja tätä käytämme heti kotosalla seuraavan kerran kun toinen lähtee töihin ja toinen jää kotiin. Kileillä oli myös messevät tanssikuviot ja lisää hupia toi se, että eturivistä tempaistiin mukaan tanssaamaan eräskin rouva. Vauhdikasta oli meno kieltämättä.

Kilit pistää jalalla koreasti 

 Ruuperinkin pitäisi popsia parempiin suihin kilejä ja possuja, mutta moinen ei huvita koska kyseessä on koulukaverit, vaikka aika ilkeitä tyyppejä kyllä ovatkin. Ja sitten se ihanainen Punahilkka (Sipriina Kauranen), jonka kanssa Ruuperi alkaa yllättäen kaveerata. Miten mahtaakaan käydä, kun isäsusi nälkäisine kavereineen aikoo toteuttaa sadun kuvioita ja hotkia niin tytöt kuin mummotkin (Teemu Palosaari jälleen kunnon luonneroolissa tekareitaan muljauttelemassa)? Mummon ovella riittää väkeä ruuhkaksi asti.

 Ihmeteltävää riittää moneen otteeseen, kun kilit tuosta noin katoavat pataan ja taas toisaalta putkahtelevat suden pohjattomasta vatsasta ulos. "Mihin se katosi?" kuului yleisöstä hämmästynyt ääni. Mainiohan tämä oli, ja sisälsi jokaiselle jotakin. Lapsiin tuntuu uppoavan aina kunnon takaa-ajomelske ja pierupyssyt (mikä jottei aikuistakin naurattaa moinen), meikäläinen bongaili joukosta väistämättä myös muutamia herkullisia kaksimielisyyksiä tyyliin "hunajapesän lipaisu". Ai kamala, milloin nähdään aikuisille suunnattu Iso Paha Susi? Varsin viihdyttävä oli kyllä tämäkin, ja hahmojen look oli mainio. Iso Paha Susi niittivöineen ja rokkihuiveineen, kukko kravattipyrstöineen ja niin edelleen. Kiliäidin kalsarit päässä heiluva susi oli kyllä aikamoinen näky!

Pari mummoa 

 Poislähteissä sai rohkeimmat mennä morjenstamaan Isoa Pahaa Sutta ja jonon hännillä jännitti valtavasti. Huusin kovaa etten uskalla tulla yhtään lähemmäs, mutta niin vain nappasi Susi tiukkaan otteeseen ennen kuin ehdin vastaan pyristellä. Ajatteli varmaan, että tuosta kinkusta riittää syötävää useammaksi päiväksi...

 Esityksiä on vielä mukavasti toukokuun puoliväliin asti, joten vielä ehtii katsomaan. Mukaan voi napata vaikka naapurin muksut, mutta hyvin toimii ihan ilman lapsirekvisiittaakin. Ainakin meillä oli varsin hauska reissu! Erityispointsit lopun Suklaakakkurockista, joka oli ihan silkkaa Kake Singers-kamaa ja sai rokkijalan vipattamaan.

Esityskuvat (c) Lauri Rotko

(Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)