Sivut

torstai 18. toukokuuta 2017

Haastattelussa Olli Rahkonen

 Olli Rahkosen tapasin huhtikuun alussa 2017 Ravintola Cup & Pintissa Turussa. Olli riensi paikalle Suoraa puhetta-esityksestä Logomolta ja minä Linnateatterista… Alkuperäinen tapaamispaikka (rautatieaseman baari) vaihtui lennossa, kun baari pistettiinkin kiinni nenän edestä.

”Nyt mennään!” hihkaisee Olli ja kertoo syntymävuodekseen 1987. Horoskooppimerkiltään hän on kaksonen. ”Oon kotoisin Helsingistä ja viime elokuussa muutin kiinnityksen saatuani tänne Turkuun. Sitä ennen kaiken aikani oon viettänyt ja kouluni käynyt Stadissa.”

 Mitä harrastat? ”Täällä kaikki on vähän jäänyt, kun on uudet ympyrät ja paljon töitä. Mulla on tosi pitkä urheilutausta. Oon pelannut koripalloa, se oli mun ”päälajini” yli kymmenen vuotta tuonne yläasteen loppuun asti. Olin SYK:ssä koulussa (Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu) ja siellä oli oma koripallojoukkue ja pitkät koripalloperinteet, ja kun lähdin muualle lukioon, hiipui kiinnostus lajia kohtaan samalla. Se oli yksi ajanjakso elämästäni. Jalkapalloa oon pelannut myös, harrastussarjaa Teakin ohessa. Meillä oli parhaiden kavereiden kanssa jengi nimeltään ”Ulvilantien Unelma”, ja se oli mulle henkireikä, koska koulussa uitiin välillä aika syvissä vesissä ja tehtiin tosi abstraktejakin juttuja - mikä on kyllä toisaalta ihan positiivinenkin juttu, mutta oli mahtavaa päästä tekemään jotain konkreettistakin eli pelaamaan fudista ja huutamaan kentän laidalle ”jos ei jaksa juosta niin vaihtoon!”. Musahommiakin on tullut tehtyä, laulettu ja käyty keikoillakin. Lauluharrastus alkoi jo lukiossa ja Kaartin Soittokunnassa olin inttiaikoina laulamassa, 2007.”

Olli nappasi itsestään kuvan ja minäkin mukana...

 Osaatko soittaa mitään soitinta? ”Pianoa oon opetellut itse soittamaan, sekin alkoi aika myöhäisessä vaiheessa. Siskoni on soittanut koko elämänsä ja ollut musiikkiopistossa, mä vaan urheilin. 18-vuotislahjaksi sain sähköpianon, olin toivonut sitä lahjaksi ja vanhempani olivat vähän yllättyneitä toiveestani. Musikaalisuutta mulla oli, muttei sitä ennen minkäänlaista kiinnostusta. Pianolla pystyn säestämään itseäni vapaasti, mutta konsertteja en lähtisi vetämään kyllä!”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Noh… periaatteessa on niin, että mitä paremmin itsensä hyväksyy, sitä enemmän on vahvuuksia. Oon koittanut aina ajatella niin, että tietyt heikommatkin luonteenpiirteeni (esimerkiksi kärsimättömyys ja tietynlainen salonkikelvottomuus) voin kääntää tässä työssä edukseni. Ylivilkkaudestakin pystyy kanavoimaan energian oikeaan suuntaan. Vahvuuksia yritän hakea koko ajan lisää. Enemmänkin tää on matka omaan itseeni, niin kuin koko koulukin oli. Oma taiteilijuus ja mitä tarinoita haluaa kertoa ja miten oikeasti uskaltaa olla ihmisten edessä. Vahvuuteni on tiedostaa se, että pyrin koko ajan paremmaksi versioksi itsestäni – myös siviilissä. Jos nyt muuta lisään, niin musikaalisuudesta ja urheilutaustasta jos mistä on tällä alalla hyötyä. Yhdessätekemisen kulttuuri on tullut urheilupuolelta mulle jo tutuksi, ja sosiaalisuus. Hyvät piirteet on mun mielestäni vuorovaikutuksellisiakin juttuja, miten hyvä on toisten ihmisten kanssa – ja silloin pärjää tässä ammatissa kyllä helpommin”, myhäilee Olli ja iskee haarukkansa ja veitsensä kiinni eteensä tuotuun herkulliseen pizzaan.

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Niitä on paljon. Realistisesti jos ajatellaan, niin haluaisin oppia soittamaan useampia soittimia ja puhumaan enemmän kieliä. Oon aina ollut kielistä kiinnostunut ja olisi hienoa, jos omaisi kuuden-seitsemän kielen pankin. Kieltenopiskelu jotenkin jäi lukion jälkeen ja Teakissa hiffasi sen, että tanssi-ja laulutaidon tavoin kielitaidollakin voi olla työllistävä vaikutus, ja ryhdyin tuumasta toimeen. Mikko Roihan kanssa oltiin Berliinissä yksi kevät, oon lukenut pitkän saksan ja koitin palautella kieltä siellä. Oon koittanut puhua ruotsia ruotsalaisten ystävieni kanssa, ja tyttöystäväni on Göteborgista kotoisin, joten kotikielenämme on ruotsi.”

 Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi? ”Kyllä tää Tom of Finland kaikkineen. Tää oli mulle eka ammattiteatterin päärooli ja kiire aikataulu, jossa tekninen puoli vaati pitkää hiomista. Haasteena on ollut se, että miten pystyy säilyttämään oman taiteellisen työn kaiken sen rumban ja ison talon koneiston keskellä, kun syksy oli muutenkin kiireinen ja olin monessa mukana. Ekaa kertaa olin tämmöisessä tilanteessa, koulussa kun pystyi keskittymään vain yhteen juttuun kerrallaan. Rauhan ja maltin säilyttäminen ja rooliin syventyminen kaiken hulinan keskellä on ollut haasteellista, ja mulla oli tosi kovat paineet. Ensi-iltaviikon maanantaina meillä meni läpimeno ihan päin helvettiä, jotenkin kaikki tekniset virheet meni ihon alle, ja jos mulla ei ole hyvä olo Toukon roolissa, se heijastuu kaikkeen. Rooli on hyvin vähäeleinen ja pitää vain luottaa siihen mitä tekee, mutta jos luottamus häviää, on fiilis todella kammottava. Viisi päivää ennen enskaria tulin kotiin ja aloin itkeä eteisessä, ja soitin ystävälleni ja sanoin, että tästä ei tuu hevon helvettiäkään koko jutusta. Ystävä lohdutteli mua, ja seuraavana päivänä menikin sitten paremmin ja saatiin kasattua homma. Mua on jännittänyt enskarit ja muut ennenkin, mutta tää oli jotain ihan omaa luokkaansa. Mulla oli pelko siitä, että petänkö nyt ihmisten luottamuksen ja odotukset. Pitkästä aikaa tuli todistelun tarve, ja se ei oo ikinä hyvä juttu. Kouluunpyrkiessäni piti todistella ihmisille, että musta on tähän ammattiin ja sama ajatus hiipi ihon alle nyt jotenkin. Mutta hei, siitä onneksi selvittiin!” Olli vastaa hymyillen.

Olli Touko Laaksosena (c) Otto-Ville Väätäinen

 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, vanhempieni puolelta on maanviljelijäsukua. Äitini on kotoisin Kurikasta ja isä Saarijärveltä, maatalon lapsia. Insinöörejä löytyy, mutta enoni on maanviljelijä vieläkin. Siskoni on insinööri, äitini on opiskellut biologiaa. Pohjanmaan puolelta tulee kyllä laulu hyvin vahvasti, paappani eli äitini isä on director cantus -arvonimen saanut laulutaiteilija, mutta maanviljelijä hänkin ammatiltaan. Siskoni on soittanut koko ikänsä ja keikkailee edelleen a cappella -yhtyeensä kanssa, mutta koulutukseltaan hänkin on diplomi-insinööri, ja pitää musapuolta edelleen vain hyvänä harrastuksena.”

 Mikä sinut sai sitten kiinnostumaan näyttelemisestä/teatterista? ”Joku kirjoitti hienosti lopputyössään, että ”haluaa elää kohotettua elämää” ja siksi on päätynyt alalle. Normiarki on … arkea. Käydään kaupassa ja duunissa ja nukutaan, ja eihän siinä hirveesti tapahdu mitään. Teatterissa saa kokea aina sen yhden hetken, jossa kaikki tunteet on jotenkin isompia ja draama on totta hetken. Urheilussa sai vastaavasta isot kicksit pelipäivinä ja treeneissä ja siitä, että voi johonkin asiaan keskittyä ihan täysillä. Aluksi se oli vaan ajatus, että tää voisi ehkä olla mua varten, laulutunneilla oli tullut jo käytyä. 2006 hain Teakiin ensimmäistä kertaa ja kuusi kertaa hain. Ammatinvalintani selkeytyi vasta hakukertojen myötä, kun pääsi pidemmälle pääsykokeissa ja ajattelin, että ehkä tää sittenkin voi ihan oikeasti toteutua! Sitten pääsin tekemään kavereiden kanssa vähän amatööriteatteria ja Kellariteatteria ja muuta, niin homma oli selvä. Kouluun pääsin 2011 ja valmistuin keväällä 2016.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Aihe lähti siitä, että ikään kuin kirjoitan itseni konkreettisesti ulos koulusta, joka on ollut tärkeä osa elämääni. Isoin hetki elämässäni on ollut Teakiin pääsy ja sitä fiilistä ei tule mikään päihittämään - paitsi lapsen syntymä menee varmasti ohi sen fiiliksen. Ihan konkreettisesti poistui joku taakka harteiltani, en ollut aiemmin tiennyt mitä se sanonta varsinaisesti tarkoittaa, mutta mulla oikeasti keveni olo – enää mun ei tarvitse todistella kenellekään sitä, että kelpaan tänne. Viisi vuotta olin hakenut kouluun ja viisi vuotta olin ollut koulussa, kymmenen vuotta oli mennyt niin, että koulu oli päivittäin ajatuksissani. Kirjoitin sitten itseni koulusta ulos ja loppusanoissa lainasin (vapaasti mukaellen) yhtä lempikirjoistani (Missä kuljimme kerran) ”Tulen aina muistamaan lämmön niillä mukulakivillä, joilla kerran kävelit”, eli tulen aina miettimään suurella sydämellä kouluaikojani ja matkaa kouluun. Oon hirvittävän kiitollinen kaikesta, mitä sieltä sain ja mitä siellä koin. Lopputyössä puhuin omasta kasvustani taiteilijana ja kerroin vähän Saksan-kokemuksista, se oli aika mullistavaa aikaa kevät siellä. Ei siellä mitään isompaa punaista lankaa ollut.”

 Taiteellinen lopputyösi taisi olla se ”Beverly Hills 90210”, jota minäkin olin katsomassa…(ohessa linkki juttuuni)? ”Ahahhah, se oli kyllä mahtavaa! Just puhuttiin, että miten erilaisista taustoista porukka on tähän Tom of Finlandiinkin tullut ja oon kiitollinen siitä, että itselläni on tausta, jossa oon saanut kokeilla kaikenlaista ja myös turhautua asioihin tyyliin ”mitä vittua mä täällä teen ja miks mulla on nää vaatteet!” Rikkautta on tietää, että oon saanut tehdä myös Beverly Hills 90210-tyylisen jutun, jossa pääsi kokeilemaan rajojaan kunnolla, ja niihin muistoihin voi aina palata. Nyt kaikki on nopeaa ja tehokasta, ja vuosi sitten oon saanut puoli vuotta leikkiä Beverly Hillsiä. Se on mulle voimavara.”

 Mullakin se oli kyllä sarjassamme ”erikoisia teatterikokemuksia kautta aikojen”? ”No se oli kyllä todella erikoinen!”

 Harmittaa vieläkin, etten rohjennut tulla paljuun mukaan Brendan ja Brandonin kanssa! ”Niin, sinne olisi voinut tulla. Kukaan ei tullut.”

 Pyörätuolissa kyllä istuin ja kelailin sen kanssa pitkin ja poikin. ”Haitko kahviakin?”

 En hakenut, mutta tupakalla kävin kokeilumielessä, vaikken edes polta. ”No niin, varsinkin silloin kun oli enemmän yleisöä, ihmiset uskalsi hyödyntää kaikkea mitä siellä voi tehdä.”

 Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? Onko sinulla ollut joku vaihtoehto B takataskussa? ”Voisin olla vaikkapa nuorisotalolla töissä tai tehdä muuta nuorisotyötä. Joskus mä haaveilin opettajan hommista, mutta mulla ei varmaan hermot riittäisi siihen. Vaikeeta sanoa! Kansainvälinen markkinointi olisi ehkä kiinnostanut, samalla olisi ollut mahdollisuus puhua kieliä. Intohimo tähän ammattiin oli kuitenkin niin vahva, että kaikki vaihtoehto B:t tuli vaan suljettua pois kuvioista. Onneksi mun ei tarvinnut katkeroitua!”

 Miksi olet näyttelijä? Päästiin perimmäisten kysymysten äärelle… ”Varmaan siksi, että oon aina rakastanut tarinoita ja tiimissä tekemistä ja sitä, että on tukiverkko ympärillä. Kimpassa ollaan osa jotain suurempaa kuin mitä me itse ollaan. Kertoa tarinoita, saada ihmiset liikuttumaan ja ajattelemaan – se on isoin palkinto mulle siitä, mitä Tom of Finlandin kautta oon saanut kokea. En voi tietää katsojien elämäntarinoita tai kipupisteitä, ja kyllä se pudottaa maan pinnalle, kun ihmiset ovat tulleet kyynelsilmin kiittämään ja kertomaan, mikä kosketti. Samaan aikaan oon itse miettinyt sitä, kun joku ääni on mennyt alavireisesti, näitä pikkuasioita joita aina miettii, koska haluan tehdä työni niin hyvin kuin pystyn. Se koskettaa. Tuollaisten hetkien kokeminen on mulle se isoin juttu, saan olla osa jotain suurempaa. Ei tätä muuten jaksaisi tehdä.”

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Huolenpito ja lämpö, joita kouluaikoina sain. Muistan, kun tehtiin monologikurssia kolmosvuonna ja Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä olivat juuri aloittaneet professoreina. Olla lähellä ja niin auki… Björkmankin uutena proffana istui kanssani kaksi tuntia. Arno Kotron ”Sanovat sitä rakkaudeksi”-teoksesta olin itse dramatisoinut Ero-monologin, itselläni oli ero alla ja Björkmanilla samoin. Tuli sellainen olo, että kunpa kaikki saisi kokea saman, mitä itse nyt koen. Vieressäni oli aikuinen ihminen, jota kunnioittaa ammatillisesti ja ihmisenä, ja hän jakaa omat kokemuksensa kanssani, tunteet oli auki. Välittäminen, sitä se oli. On tosi koskettavaa miettiä kouluaikoja ja kaikkea sitä, mitä siellä sai. Ihminen antaa omaa aikaansa ja oikeasti koko sielunsa kertoessaan omaa kipeää prosessiaan, ja samalla hän on mun opettajani. Tää on ihmisläheistä työtä.”

Kaija, Touko ja Veli Tom of Finland-musikaalista (c) Otto-Ville Väätäinen

 Onko sinulla HP:n lisäksi muita ns. esikuvia, joita olet ihaillut tai arvostat erityisen paljon? ”Mä oon aina esimerkiksi muusikoissa diggaillut niitä, jotka on jotenkin pienen ihmisen asialla. J. Karjalainen, Tuomari Nurmio, uusista Paleface. Heissä on samanlaista välittämisen teemaa. Mä en fiilistele yhtään tätä ”haippiosastoa”, joka nyt on pinnalla. Menestymisen ja egobuustauksen meininki. Periaatteessa on positiivinen meininki, mutta hashtagit #etenee ja #hommahoidossa jotenkin tökkii. Oman itsensä korostamisen aikakausi on menossa ja se on musta kummallista, varsinkin taiteen alalla ja se, että se on samalla musaa. Tämän takia oon aina fiilistellyt niitä, jotka pitää oman linjansa ja kertoo oikeasti tärkeistä asioista eikä vain dokaamisesta ja haipista.”

 Entäs näyttelijäpuolella? ”Oon aina tykännyt Tommi Korpelasta, siihen ei edes löydy mitään selitystä eikä Tommi kyllä selityksiä kaipaakaan. Se vaan on, sellainen luonnonvoima! Hänen töistään oon aina nauttinut todella paljon ja hän on isoin näyttelijäidolini. Naisista esimerkiksi Elena Leeve on sellainen, josta oon aina tykännyt enkä osaa sanoa hänestäkään, että miksi. Joistakin vaan tykätään enemmän, niin se vaan menee ja siihen ei näyttelijä itse voi mitenkään vaikuttaa. Habitus iskee tai sitten ei.”

 Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä tai kanssanäyttelijä, jos oikein fantasioidaan asialla? ”Varmasti Philip Seymour Hoffman, karvatnostattavan intiimiä näyttelijäntyötä teki hän. Varmaankin menisin ihan lukkoon, mutta olisi hieno seurata vierestä hänen työskentelyään. Hän menee myös sinne selittämättömät-osastolle. Uskomattoman hieno näyttelijä oli.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Anna Victoria Erikssonin kanssa aloitettiin työt samaan aikaan ja ollaan oltu samoissa jutuissa nyt. Unelmieni duetto on tulossa ensi syksynä Annan kanssa Viimeinen laiva -proggiksessa.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt teatteriryhmä Sysi Ensemblessa ja sen kanssa on oltu vaikka missä soramontusta Kaapelitehtaan Pannuhalliin ja Aleksanterin teatterin kellariin. No sitten oon näytellyt ihan oikeassakin Kellariteatterissa, TeaKissa, Espoon Kaupunginteatterissa ja tietysti täällä Turussa. Niin ja sitten lisäksi vielä se Mikko Roihan Roberto Zucco -esitys, jonka ensi-ilta oli Berliinissä ja sen kanssa käytiin Kansallisteatterin Omapohjassa, Joensuun Kaupunginteatterissa, Kajaanin Kaupunginteatterissa ja Oulun Kaupunginteatterissa.”

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Tämä Tomppa tietysti on merkittävä. Haluaisin vastata kaikki kouluaikaiset työt, mutta isoin niistä oli kyllä kakkosvuonna, kun tehtiin klassikkonäytelmiä. Piia Peltolan ohjaus, Maria Jotunin ”Arkielämää”-novellista dramatisoitu juttu. Siinä olin siementäjä Filemoni Vehviläinen, mulla oli irtomaha ja maatalon työhaalarit. Mietin esityksen jälkeen (ja lopputyöhönikin kirjoitin siitä), että miksi rooli oli jotenkin niin helppoa tehdä. Heti kun laitoin puvun päälle, olin valmis. Siellä oli heinäpaalit ja kahvinkeittimet porisemassa. Puhetyyli oli tämmöinen juhlallinen (Olli näyttää mallia), ja Filemoni oli kiitollinen ja jopa liikuttunut pienistäkin asioista. Tajusin sitten näytteleväni omaa enoani käytännössä koko ajan, siksi hahmo tuntui niin kovin tutulta ja sitä ei tarvinnut juuri lämmitellä, kun vaan veti vaatteet päälle. Tiedät heti kuka olet ja mitä teet. ”Arkielämää” oli kyllä silmiäavaava kokemus kaikkineen. Sain touhuta Filemonina näyttämöllä kaikenlaista, ottaa torkut ja lämmitellä lihapiirakkaa, ja Jesse Kaikuranta soi taustalla ja sai itkeä. Ihana hahmo!”

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mainitsin jo aiemmin sen, mikä mulle teatterintekemisessä on kivointa, eli ”kohotettu elämä”. Sama pätee katsojiinkin, kun pääsee irti arjesta ja pääsee kurkkimaan jonkun toisen elämää niin intiimin läheltä. Teatteri eroaa normiarjesta. Itse vaikutun katsojana kerrasta toiseen siitä, miten hienosti kollegat tekevät. Itse ei tarvitse tehdä mitään, voi vain istua ja tsiigata ja nauttia. Eipä siinä sen kummempaa taikaa ole, se on vaan niin hienoa!”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä musiikki, uudet löydöt elämässä ja ihan normaali arki. Mua inspiroi se, että on ihania vapaapäiviä tyttöystävän kanssa ja voin nähdä siskoni lapsia ja kummityttöäni. Nyt tuli mieleen HP Björkmanilta saatu hieno oppi myös, eli kun pitäisi tehdä surua näyttämöllä. Helpostihan sitä alkaa kelailemaan, että pitäisi olla jotenkin synkkää koko ajan ja sitä kautta synnyttäisi oikean tunteen. HP opetti sen, että menet näyttämölle sydän täynnä, mietit mihin uskot, mietit mitä toivot ja mietit mitä rakastat. Siihen sisältyy kaikki tunteet, myös suru. Muuta ei tarvitse miettiä. Sieltähän kaikki löytyy, lapsista ja perheestä. Muutenhan millään ei olisi mitään väliä, ellei ympärillä olisi tärkeitä henkilöitä”, Olli vastaa ja olemme tovin hiljaa.

 Podetko ramppikuumetta? ”En hirveästi, tunnen paljon pahempiakin jännittäjiä. En ole koskaan ollut hirveä jännittäjä, enkä tiedä mistä se johtuu. Välillä mua jopa naurattaa lavallemennessä koko se tilanne. Vaikka olisi todella väsynyt ja hyvä kun on jaksanut kävellä teatterille, niin siellä sitä taas ollaan sängyn sisällä odottamassa omaa vuoroa ja siitä ponkaistaan pystyyn. Taas mennään! On kiva tehdä silloin kun ei tee hommaa liian vakavissaan, silloin jälkikin on parempaa. On olemassa tärkeitä ihmisiä, jotka on ihan oikeasti tärkeämpiä kuin se yksittäinen esitys. Sen tiedostaminen vapautti mua todella, ja oli varmaan syy miksi pääsin kouluunkin. Jos en nyt pääse, en tähän kuole. Yritän oikeasti rentoutua lavalla ja oikeasti kuunnella ihmisiä, enkä vain näyttele näkeväni ja kuulevani. Siinä on vissi ero. Mitä sä muuten kysyit? Joo siis en jännitä lavalla.”

Toinenkin hieno yhteiskuva

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Kyllä mulle rutiinit on tärkeitä. Urheilusuoritus aamulla, sitten päiväunet ja teatterille menen yleensä puolitoista tuntia ennen näytöstä. Juuri ennen esitystä en nyt varsinaisesti rukoile, mutta laitan kädet yhteen ja silmät kiinni ja toivon, että kaikki menisi hyvin. Pieni hiljentyminen. Väistötiloissa meno on aika kaoottista, ei ole omia pukuhuoneita esimerkiksi, ja mulle on tosi tärkeää saada se pieni hetki, 10-15 sekuntia, hiljentyä omassa päässäni.”

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Aika vähän niitä on sattunut… Eka näytelmä, mikä koulussa tehtiin, oli Vesa Vierikon ohjaama ”Portti pimeään”, Waltarin näytelmä. En edes muista mistä se alkoi, mutta jotenkin vaan ykskaks kaikki repesivät nauramaan. Taisi olla joku helminauha, joka hajosi. Muistan sen, että katsoi mihin tahansa, siellä oli täysin repeämispisteessä oleva naama. Esitys käytännössä keskeytyi kahdeksi minuutiksi, pokka ei pysynyt kenelläkään. Q-teatterissa olin kerran katsomassa yhtä juttua, jossa porukka repesi nauramaan pitkäksi aikaa. Taisi olla ”Jälkeenjäävät” näytelmän nimi, ja musta oli niin ihanaa huomata se, että kaikki me ollaan vaan ihmisiä! Kohtaus oli se, jossa hautausmaalla oli miespatsas isoine vehkeineen, Korpela taisi revetä ensin. Kai nekin tajusi, että me ollaan töissä täällä, aikuiset ihmiset ja improvisoivat lisää vettä myllyyn vaan. Hetki oli varsin kollektiivinen. Ihan älyttömän hauskaa!”

 Kerro joku hyvä muisto. ”Kyllä se oli kouluunpääsy. Kuudetta kertaa tosiaan hain ja neljäs vuosi putkeen, kun olin päässyt viimeiseen vaiheeseen. Olin todella jännittyneessä tilassa, en pystynyt edes puhumaan. Muistan sen, kun olimme Väinö Tannerin patsaalla Haapaniemen kentän vieressä, ja ensimmäistä kertaa uskalsin mennä katsomaan tuloksia ovelta. Juotiin siinä olutta, olin ehkä juonut pari. Lähdettiin kävelemään koululle päin ja näin Essi Hellénin tuulettamassa ovella, olin hänet tuntenut jo monta vuotta. Mietin, että jos Essi tuulettaa noin, keitä muita mahdollisia tuttuja oli hakemassa samaan aikaan vai tuulettiko sille, että näki mun nimeni listassa. Nähtyäni nimeni listalla oli tunneryöppy ihan käsittämätön. Paras ystäväni oli vielä mukana ja hän kaatoi pyöränsä ja oluensa, hysteeristä itkua. Olo keveni sillä hetkellä todella paljon, painolasti harteilta oli pois sillä sekunnilla. Paras muisto ehdottomasti!”

 Tulevia roolejasi? ”Syksyllä oon Turun Kaupunginteatterissa Seitsemän veljeksen Aapo ja Viimeisessä laivassa Gideon Fletcher.”

 Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei oo. Kerran keksin hyvän, mutta oon senkin unohtanut. Eipäs kun juu, se oli Paolo Coelhon jostain kirjasta, avasin ekan sivun. Olin just miettinyt lopputyötäni ajatellen tätä menestymisteemaa ja tätä ihmeellistä itseäänpönkittävää aikakautta. Kirjassa oli sitaatti ”Menestyminen on sitä, kun voi painaa hyvällä omallatunnolla pään tyynyyn illan päätteeksi”. Itselleni tuo tarkoittaa sitä, että on ollut kiltti ihmisille eikä ole käyttäytynyt huonosti ketään kohtaan. Se voisi olla mun mottoni!”

 Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa, eli onko minulta jäänyt jotain olennaista kysymättä? ”Eipä varsinaisesti. Oon ihan tavallisen perheen poika, joka nuorena ei ollut ollenkaan taiteesta kiinnostunut. En silloin tiennyt, että tähänkin voi kanavoida energiaa. Levottomuus vei mut urheiluun. Jännästi elämä kyllä heittelee eikä ikinä tiedä mihin päätyy.”

 Osaatko imitoida ketään? ”No en todellakaan, oon ihan helvetin huono imitoimaan. Kaverit haluaa välillä nähdä mun imitaatioshowni, oon kyllä niin paska siinä että! Todella säälittävän surkea imitaattori, et uskokaan kuinka surkea mä oon! Aivan luokatonta menoa.”

 Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi juuri se? ”Haluaisin olla Pikku Myy, se on ihan mun lempparini. Pikku Myy tai Haisuli. En tiedä miksi, jotenkin ne hahmot on aina viehättäneet mua.”

 Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Ekana tuli mieleen lentäminen, se olisi hienoa osata. Mä lentelisin ja pelastaisin ainakin lapsia kiipelistä.”

 Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Nyt on syystäkin tasa-arvokysymykset tapetilla, ja mä tutkiskelisin sitä. Anna Victorian puhe Suoraa puhetta -näytelmässä käsittelee sitä, että miehet ei vaan ymmärrä, mitä kaikkea nainen joutuu kokemaan. Keho seksualisoidaan ennen kuin tietää mitä seksualisoiminen edes tarkoittaa. Tutkailisin sitä, miltä tuntuu mennä baariin istumaan ja miten ihmiset kohtelee mua. Miehet ei oikeasti koe sitä samalla tavalla eikä oikeasti voi tietää, kun sitä ei tapahdu.”

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin läppärin ja pianon. Niillä mä viihdyttäisin itseäni pitkään. Ruuaksi siellä olisi sipsejä ja ehkä ranskalaisia. Jos nyt ihan rehellisesti vastataan, niin ranut ja pihviainekset, niillä pärjätään ja itse voisin vielä paistellakin pihvit. Juotavaksi olisi maitoa ja kahvia. Olutta ilman pärjää, mutta kahvia pitäisi ehdottomasti olla.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Maja ei olisi ensinnäkään liian korkealla, siinä ekoilla oksilla parin metrin korkeudessa suunnilleen. Se olisi vähän niin kuin meidän Kurikan mökin saunamökki, siinä olisi nukkumatila ja sauna vieressä, ja pieni kuisti. Puusauna kirjaimellisesti, kyllä! Hyvin näppäränkokoinen, kaikki olisi käden ulottuvilla. Ei mitään liian prameaa.”

 Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin katsomaan, miten omat vanhempani tapasivat! Olisi hauskaa nähdä se. Tiedän, että he tapasivat lentopallopiireissä ja miten siellä on katseita vaihdeltu sitten...”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Yle Puheen haastattelussa mun piti kuvailla itseäni ja vastasin, että oon välillä salonkikelvoton mutta sydämellinen. Toivon, että se olisi esityksen tematiikkana myös. Ei se mikään musikaali olisi, mutta kyllä siinä musiikkinumeroita olisi varmasti. Mun roolissani olisi vanha kämppikseni ja kouluunkin päässyt Jarno Hyökyvaara. Hän tuntee minut ja on alalla, eli osaa myös näytellä.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä saa sut ajamaan tuhansia kilometrejä vuodessa aina uudestaan kokemaan teatteria?”

Siinäpä taas kysymys…

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Tämän jälkeen menen moikkaamaan ystävääni Akseli Hannulaa, jonka kanssa päästiin Kellariteatteriin samaan aikaan. Hän on myös ”alan miehiä” ja toimii enemmänkin dramaturgina. Mennään katsomaan Tappara-HIFK -peliä luultavasti Mallaskukko-baariin. Huomenna lähden Stadiin takaisin ja maanantaina ajan mökille. Pitkänäperjantaina lähdetään sitten TeaKin kurssikavereiden kanssa Viron-laivalle, 22h tauotonta ”viihtymistä” luvassa. Eli ensin lepoa ja sitten levon vastakohtaa. Luojan kiitos on muutama toipumispäiväkin siinä ennen kuin pitää palata takaisin töihin. Viimeisen laivan harkoilla aloitetaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ellen
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Ihmiset
Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys
Suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Tyttöystäväni ääntä
Mitä ääntä inhoat? - Ihmisten narinaa
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Nuoriso-ohjaajan työtä, lastenkodinohjaaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Vittumaisessa ammatissa kylmässä maailmassa
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).