Vadelmavenepakolainen / Heinolan Kesäteatteri

Vadelmavenepakolainen / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Miika Nousiainen
Ohjaus ja sovitus Jaakko Saariluoma
Dramatisointi Aleksis Meaney
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Riia Lampinen
Maskeeraus/kampaukset Merja Torri ja Maiju Tuovila
Äänisuunnittelu/ääniajo Sakari Kiiski

Rooleissa : Iikka Forss, Minttu Mustakallio, Jari Pehkonen, Taisto Oksanen, Ulla Tapaninen ja Katja Küttner

 Viime kesänä näin kolmannen eri version Vadelmavenepakolaisesta (Laajavuoressa Eurooppa Neljän yönäytöksenä) ja päätin silloin, että eiköhän nämä mikkovirtashommat ala olla vähitellen tässä. No, vuoden aikana ehtii mieli muuttua moneen kertaan ja kun havaitsin, että samainen näytelmä nähtäisiin Heinolan Kesäteatterissa ja pääroolissa kahden kansallisuuden välissä tempoilisi Iikka Forss, päätin vielä kerran antautua Vadelmavenepakolaisen vietäväksi.

Maria ja Mikael/Mikko häävalssin pyörteissä 

 Yritin tässä virittäytyä kirjoitustunnelmaan kuuntelemalla YouTubesta ruotsalaisia klassikoita (minun näkökulmastani) ja kuten arvata saattaa, kirjoitushommat viivästyivät pahemman kerran, kun löytyi mm. Freestylen "Vill ha dej" sekä Secret Servicen "Flash in the Night", ja tietysti Toman Ledinin "Sensuella Isabella" (jonka tahdissa olen järjestänyt 90-luvun alussa pienimuotoisen tanssishown vaasalaisessa yökerhossa risteilyltä saapuneiden ruotsalaismiesten muodostaessa ympärilleni ringin ja kannustaessa ankarasti. Onneksi siihen aikaan ei ollut kännyköitä!). Jämähdin muistelemaan mitä kaikkea Ruotsi on minulle vuosien saatossa merkinnyt. Äkkiseltään tuli mieleeni kaikki ihanat tv-ohjelmat (Eemelit, Peppi Pitkätossut, Katto-Kassiset, Saariston lapset...), se kun ABBA voitti Euroviisut ja naapurin poika tuli meille keskellä yötä pitkissä kalsareissa julistamaan Waterloon hienoutta ja ehkä seuraavana päivänä esitimme itsekin oman versiomme, yläasteen luokkaretki Tukholmaan ja muovipussillinen bilareita, vadelmaveneitä ja snöreniä, Björn Borgit ja Thomas Wassbergit ja lukuisat lätkänöyryytykset ja muu ruotsalainen vittuilu. Ja se, että miten siellä kaikki on pitkiä ja jänteviä ja kauniita ja vaaleita ja hyvähampaisia - itse kun olen persjalkainen gimlinnäköinen otus. Lukiossa repäisin kirjoittamalla yo-kokeissa parhailla pisteillä aineen aiheesta, josta ei ole mitään muistikuvia. Pohjola Norden palkitsi minut stipendillä, ja liki 30v myöhemmin ostin ylpeänä Tukholman Gamla Stanissa pienen keraamisen tontun joulutorilta sormella osoittamalla ja sanomalla topakasti "det här" ja sitten jatkopuheet englanniksi. Meni kyllä ruotsinopinnot ja stipendit niin vituralleen, että...

 Heinolassa jyrää ja paistoi aurinko. Muistelin, että miten aina onkin jumalaton helle Heinolassa! Vesipullot kävivät kaupaksi ja niitä olikin ystävälliset nuorukaiset myymässä heti porttien sisäpuolella. Oikein teitittelivät meikäläistäkin. Joku herra kailotti portailta kovaan ääneen nestetankkauksen tärkeydestä ja että jokaisen on huolehdittava omasta tankkauksestaan itse, ettei sitten kuukahda kesken esityksen katoksen alle. Kas, siitä kaksi miestä innostuikin ja tokaisivat, jotta vielä siis ehtii ottamaan parit kylmät oluet. "Niin tyypillistä suomalaista", ehdin ajatella. Mitäköhän ruotsalaismies olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt? Käynyt ostamassa itselleen ja rakkaalleen raikkaat vesipullot, kaivanut rahat tyylikkäästä pikkulaukustaan ja pääsyliputkaan eivät olisi takuulla törröttäneet rintataskusta kuten aika monella näkyi olevan. Hartioille olisi aseteltu pinkki neulepaita siltä varalta, että iltapäivällä olisi viileämpää.

 Astelimme katsomoon Tomas Ledinin soidessa taustalla. "Sommaren är kort" eli "Vielä on kesää jäljellä" suomeksi. Olin hankkinut kakkosrivin paikat, jotta näkisin suosikkitaiteilijani paremmin. Käytännössä se olikin oikein paraatipaikka, sillä edessäni ei istunutkaan ketään. Jihuu!

 Ja mikähän on kupletin juoni itse esityksessä? Mikko Virtanen (Iikka Forss) on omien sanojensa mukaan kansallisuustransvestiitti. Hän on lapsesta asti halunnut palavasti olla ruotsalainen, eikä ole helppoa olla ruotsalaisuuteen fanaattisesti suhtautunut etenkään Kouvolassa. Mikon vanhemmat (Ulla Tapaninen ja Jari Pehkonen) ovat sitä mieltä, että moinen on ohimenevää ja Bamset ja Kalle Ankatkin on piilotettu.

 Kotonaan Mikolla on alttari, jossa on kuvia ruotsalaisista suuruuksista aina Olof Palmesta Astrid Lindgreniin ja siltä väliltä. Kaikkia en tunnistanut, mutta minä en olekaan Mikko Virtanen. Alttarin edessä nautitaan tietysti ehtoollinen, eli paahtoleipää, jonka päällä Kallen mätitahnaa ja palanpainikkeeksi taisi olla Skåne Akvavitia. Jouluisin Mikko matkustaa kaukomaille nähdäkseen ruotsalaisia ydinperheitä ja perheidyllejä, ja siellä herää sitten oikea kuningasajatus. Suomalainen ruotsalaisten joukossa ei enää riitä, on oltava enemmän!

Perheidylliä ruotsalaiseen malliin

 Miten tähän kaikkeen liityy sitten mm. Tage Erlander, Per Albin Hansson, kansankoti, Carola Häggkvist ja Lordi, kissa-ja pähkinäallergia, sotaveteraanit, Bo Kaspers Orkester, Lasse Pöysti, Allsång på Skansen, Mikael Andersson (Taisto Oksanen) ja ruotsalainen laajennettu empatia sekä nelituntinen keskustelu siitä, vähennetäänkö kahvittelukulut suoraan palkasta vaiko ei? Ja ärsyttävyyksien huipentuma - meteorologi Petri Takala, joka peittää aina Ruotsin!

 Ovia ja kaikensorttisia luukkuja on näyttämöllä paljon, ja niistä putkahtelee milloin mitäkin hahmoa esiin. Hahmogalleriasta tuli ensimmäisenä mieleeni Kummeli, eli vähän sinne päin eikä reilusti överiksi. Jotensakin minua huvitti Minttu Mustakallion lakoninen virkamies viiksineen, ja olihan se kravatti aseteltava kunnolla ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Lasse Pöysti (Ulla Tapaninen) meinasi varastaa shown hetkellisesti, onneksi ohjattiin lavalta aika nopsaan pois.

 Kaltaisilleni Iikka Forss-faneillehan tämä on silkkaa herkkua, sillä mies on lavalla lähestulkoon koko ajan ja juttua tulee jatkuvalla syötöllä. Mieleeni heräsi myös ajatus, että haluaisin ehdottomasti nähdä hänet Tanssii tähtien kanssa-ohjelmassa parkettien partaveitsenä (tai mikä jottei Saturday Night Feverissä travoltana), sen verran tuli yhdessä kohtauksessa väläytettyä salsalanteita ja muuveja. Minun makuuni oli erityisesti lyhyehkö kohtaus discossa baaritiskin äärellä, kun "What is Love" lähtee soimaan ja lannetta ja päätä on pakko ketkuttaa tietyllä tavalla. Oli pakko hihkaista "ou jee". Night at the Roxbury-leffan nähneet tietävät mitä tarkoitan. Humalainen luokkatoveri (Katja Küttner) samalla tiskillä oli melkoinen näky myös. Olisivat voineet jorata koko biisin siinä!

 Perushauskaa meininkiähän tämä, mutta mitenkäs tuntui jotenkin pitkitetyltä ja paikoitellen hidastempoiseltakin? Olof Palmen ja kumppaneiden tupsahtaminen lavalle sen kymmenettä kertaa ei jaksanut enää edes hymyilyttää, ja minunkin ajatukseni lähtivät harhailemaan ihan muualle, mikä on sen merkki, että nyt lähtee lipsumaan. Ihan niin kuin tässä kirjoitushommassakin. ABBAn tahtiin aloitin, ja nyt soi Boney M ja Daddy Cool taustalla. Sellainen olo jäi, että tekstistä olisi tällä porukalla saanut irti paljon enemmänkin. Vähän irrotteluakin kenties? (vai osaako ruotsalaiset irrotella?) Aiemmista Vadelmavenepakolaisista poiketen loppukohtauksesta tuli hirmuisen surumielinen olo Mikon puolesta.

 Eiköhän neljä kertaa Vadelmavenepakolaista jo ala piisaamaan meikäläiselle. Tosin syksyllä olisi luvassa musiikkipitoinen versio Kotkan Kaupunginteatterissa, ja näyttelijöitä vain kolme, joten siitähän se ajatus sitten taas lähti...

Esityskuvat (c) Lauri Rotko