Ensi-ilta elokuussa 2002 Pentinkulman päivillä Urjalassa, kesto 1h 20min (ei väliaikaa)
Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ritva Holmberg
Ohjaus ja visualisointi Maarit Pyökäri
Valo-ja äänisuunnittelu Niklas Vainio
Lavalla Kirsi-Kaisa Sinisalo
On usein väitetty, että Linnan "Täällä Pohjantähden alla"-trilogian naishahmot olisivat olemassa vain miestensä kautta. "Pentinkulman naiset"-työryhmä oli toista mieltä, ja niin syntyi vahva monologi, jossa naiset (ja muutama mieskin) pääsevät kunnolla ääneen. Esityksen ensi-ilta oli jo 15 vuotta sitten, ja tätä ennen sitä on esitetty vuonna 2013. Suomen 100v-juhlien kunniaksi monologi päätettiin nostaa esiin uudelleen, ja Hämeenlinnan jälkeen esitys vierailee ainakin Tampereen Työväen Teatterissa.
Esityksessä ei ole lainkaan väliaikaa (onneksi) ja voin sanoa, että harvoin 80 minuuttia vierähtää näin intensiivisissä merkeissä. Toisaalta tuntui, että aika pysähtyi, toisaalta se taas soljui mutkattomasti eteen päin - kuin elämä itse kaikkine iloineen ja suruineen. Miehet katoavat riihen taakse kuka töihin, kuka sotaan...ja naisetko jäävät ikkunaan katselemaan ja odottelemaan? Ehei.
Lavalla nähdään muiden muassa niin suutaan mukavasti maiskutteleva ikääntynyt Koskelan Alma kuin hiussuortuvaansa pyörittelevä Laurilan Elma, joka on kirjoittanut jäähyväiskirjeen Koskelan Akulle. Leppäsen Aune nostelee rempseästi helmojaan ja raaviskelee reisiään, Kivivuoren Elina tuijottaa hämillään vuoteessaan kattoon, kun Akseli yrittää häntä hyväillä. Hahmosta toiseen siirrytään soljuvasti esimerkiksi huivin asettelulla, ryhdillä, puhetyylillä. Kaikilla kuitenkin sama tuike silmissään.
Hurmaannuin lavastuksesta! Jokainen mattorulla ja pesuvati tiesi paikkansa, ja tapahtumapaikat muuttuivat hetkessä uudenkarheasta tuvasta vankileirin ahdistukseen. Myös esityksen äänimaailma vei tunnelmasta toiseen - välillä kuului kuokan äänet suolla, välillä linnunlaulu. Valot loivat tarvittaessa varjoja niin kasvoille kuin tuvan nurkkiinkin.
Onhan se komeaa katsottavaa, kun näyttämöllä on upeat lavasteet, paljon porukkaa ja toinen toistaan hienompia roolisuorituksia. Kaikista syvemmän vaikutuksen minuun kerrasta toiseen tuntuu tekevän nämä pienet suuret helmet. Tulee jotenkin epätodellisen etuoikeutettu olo. Miten minua onnistikaan, että sain katsoa tämänkaltaista teatteria!
Loppukumarruksissa nousi pala kurkkuun ja teki mieleni nousta seisomaan, mutta usein käy niin, että en vaan pysty silloin kun pitäisi. Tuntuu siltä, että liimaannun penkkiin kiinni. Teki mieleni myös mennä halaamaan Kirsi-Kaisa Sinisaloa. Olisin katsonut syvälle häntä silmiin enkä olisi sanonut yhtikäs mitään, ja hän olisi silti ymmärtänyt kaiken.
Lokakuun puolivälissä (ja marraskuussa) Pentinkulman naiset nähtävissä Tampereen Työväen Teatterissa, lisätietoja tästä. Nopeimmat ehtivät vielä Hämeenlinnaakin.
(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).