Täällä Pohjantähden alla osa 1 / Lahden Kaupunginteatteri

Täällä Pohjantähden alla osa I, Kuu on torpparin aurinko / Lahden Kaupunginteatteri

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Lahti (vier.), Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari

Muusikot : Hannu Kella ja Martti Peippo

 "Vavahduttava, väkevä ja visuaalisesti komea Lahden Pohjantähti. Rakastin!"

 Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan hengitykseni tasaannuttua ja käsieni tärinän loputtua, kotimatkan aikana. Alan olla huolestunut siitä, millaisia fyysisiä muutoksia minussa on tapahtunut muutamien esitysten aikana. Kädet hikoavat, sydän hakkaa rinnasta ulos (tai siltä ainakin tuntuu), veri tuntuu kohisevan korvissani, sanat tarttuvat kurkkuun, maa tuntuu pettävän jalkojeni alta ja joudun nojaamaan seinään, jotta en kaatuisi. Kädet tärisevät, sormet puutuvat. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kaikki tämä tapahtui Pohjantähden aikana ja osittain sen jälkeen. Mikään aiemmin näkemäni esitys ei ole saanut moista tunnekuohuntaa aikaan, ja siksi esityksestä on vaikeaa kirjoittaa. On mahdotonta pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä kolmen tunnin aikana koin. Tunsin olevani osa kokonaisuutta minäkin, tavallaanhan me kaikki olimmekin. Ja olemme. Yksilöitä, mutta yhdessä osa jotain suurempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Niin on ollut ennen ja niin on nyt.

 Alussa oli valtavat juuret, tuolit ja vaatepinot, kengät tuolien vieressä. Hiljalleen, aluksi yksi kerrallaan ja lopuksi isompana joukkona, näyttelijät saapuivat avojaloin alusvaatteisillaan tietyn tuolin luokse, silittelivät takin hihoja, mekon laskoksia, sovittivat kenkiä jalkoihinsa. Tämä on minun roolihahmoni. Tämän puvun minä puen päälleni. Vaan entäpä jos olisikin mennyt jonkun toisen tuolin luokse? Alku teki minuun heti suuren vaikutuksen, enkä osannut siinä vaiheessa vielä aavistaa, millaiseen tunnemyllyyn joutuisin seuraavien tuntien aikana.

 Tämä Pohjantähti on kuin liikkuva, sykkivä tilataideteos. Kolmituntinen performanssi täynnä tunnistettavia hahmoja, tuttuja lauseita ja kohtauksia, nykytanssia, laulua, musiikkia. En aina tiedä ketä tai mitä katsoisin. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhtäkkiä yhdessä keinuvaa joukkoa, joka yhtä yllättäen hajaantuu pitkin valtavaa lavaa. Ja minä, katsoja, olin välillä kurkena suolla (Paavo Kääriäinen), pientä taloaan ylpeästi kantavana torpparina, lapsena jaloissa pyörimässä, Koskelan Jussina (Aki Raiskio) huhkimassa lapiot käsissä, ryppynä Akselin (Tapani Kalliomäki) otsalla, Leppäsen Aunen (Maiju Saarinen) ylösnostetuissa helmoissa. Elin vahvasti mukana jokaisessa liikkeessä, jokaisessa lauseessa ja siksi varmaan jouduinkin tunnekuohun valtaan. Loppukohtaus nostatti vielä suuren palan kurkkuuni. Olisin halunnut nousta aplodeeraamaan seisaaltani, en pystynyt. En saanut itseäni penkistä ylös, pelkäsin että kaadun.

 Tämä Pohjantähti on parasta ja upeinta, mitä olen Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koskaan nähnyt. Taitaa mennä Top 10-osastolle kaikkien näkemieni joukossa. Kanssakatsojien salakuunnelluista kommenteista päätellen mielipiteet jakaantuvat kahtia, taisi muutama lähteä väliajalla kotiinkin, jos odottivat perinteisempää tulkintaa. Oikeastaan niin sen pitääkin mennä. Sata vuotta sitten kansa jakautui kahtia vähän isomman ja tärkeämmän asian puolesta, mielipide-erot teatteriesityksestä tuntuvat kovin vähäpätöiseltä aiheelta sen rinnalla.

 Teatterin aulan yleisölämpiössä, ikkunan luona lähellä vasemman permannon sisäänkäyntiä, on suurehko puu täynnä erivärisiä nauhoja. Kyseessä on tilataideteos, johon katsoja voi sitoa nauhan sen tunnetilan mukaan, jonka esitys jätti. Nauhoja on neljää eri väriä (valkoinen = toivo, musta = viha, punainen = usko ja violetti = suru). Valkoista näytti olevan eniten, kaikki värit olivat kuitenkin edustettuina. Itse sidoin jo väliajalla punaisen nauhan.

 Täällä Pohjantähden alla osa II eli Mäensyrjänkansan kärsimystie on ensi-illassa 15.11. 2017. Täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että jännittää miten minun käy silloin.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)