Veriruusut / KOM-teatteri

Veriruusut / KOM-teatteri

Ensi-ilta 16.2. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Alkuperäisteksti Anneli Kanto
Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala
Lavastus Markku Pätilä
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Sävellys ja äänisuunnittelu Jani Rapo
Ohjaajan assistentti Eero Leichner

Rooleissa : Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 Veriruusut pohjautuu Anneli Kannon vuonna 2007 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan, joka kertoo tavallisista työläisnaisista, jotka perustivat naiskaartin Valkeakoskelle kansalaissodan aikaan. Samaan teokseen perustuu myös Tampereen Työväen Teatterin "Tytöt 1918" -musikaali, jota en ole vielä ehtinyt katsomaan. Viime vuonna ilmestynyt Anneli Kannon "Lahtarit" tuli napattua kirjastosta ohimennen matkaan ja luin sen parissa yössä. Kirjan palautusreissulla palautuneiden hyllystä silmiini osui juurikin tämä Veriruusut ikään kuin tilauksesta, ja sekin tuli luettua saman viikon aikana. Täytyy myöntää, että pikkuisen tuli lukuähkyä, mutta hyvin vaikuttavia molemmat kirjat olivat. Mielenkiintoista on myös se, että Veriruusuja lukiessani KOM-teatteri julkisti samoihin aikoihin tämän kevään ohjelmistonsa, ja alkoi piinaava odotus...

 KOM-teatteri oli järjestänyt pienimuotoisen bloggaajatapahtuman esityksen yhteyteen, ja paikalle oli kutsuttu niin kirja-kuin teatteribloggaajia. Tapasimme teatterin vieressä sijaitsevassa Pontus-ravintolassa (entinen KOM-ravintola, miksiköhän nimeä piti muuttaa?), napostelimme alkupaloja ja nautiskelimme fiinisti viiniä (tämä tosin kostautui, sillä minulle ei kyllä viinit sovi lainkaan! Ennen esitystä olin oudohkossa mielentilassa teatterin aulassa, otsa tulikuumana - onneksi olotila meni ohitse yhtä nopeasti kuin tulikin). Paikalle oli kutsuttu myös itse kirjailija Kanto, jota jututti teatterin tiedottaja Kaisa Paavolainen. Yleisökysymyksiäkin sateli muutama. Tilaisuudessa piti alunperin olla mukana myös ohjaaja Lauri Maijalan, mutta hän olikin estynyt. Laurin sijaan meitä tervehtimään tuli näyttelijä Vilma Melasniemi. Viereisessä pöydässä istumisestani huolimatta en kuullut suurinta osaa vastauksista, sillä ravintola oli normaalisti auki ja hälinä hetkittäin melkoinen. Tämä pikkuisen harmitti, mutta oli silti kiinnostavaa kuulla teoksen taustoista ja syntyhistoriasta. Mieleeni jäi etenkin se, miten hienolta tuntuu nähdä "omien" romaanihenkilöiden heräävän näyttämöllä eloon ja havainnot siitä, miten eri kohtauksia on ratkaistu.

 Mennäänpä sitten asiaan. Näyttämöllä ei tällä kertaa varsinaisia lavasteita nähdä juuri lainkaan, ja katsomoonkin kuljetaan näyttämön läpi. Keskellä on valtava ihmisvoimin pyöritettävä lava - ja kun se lähtee pyörimään, ei pieni ihminen voi muuta kuin mukana mennä ja yrittää sovittaa askeleensa sopivaan vauhtiin. Paperitehtaan työläisten mieletön vauhti hengästyttää - pyörät on pidettävä pyörimässä koko ajan ja tahti ei saa hidastua missään vaiheessa. Välillä tulee tunne, että katselen jotain vangitsevaa musiikkivideota livenä!

 Tähän myllytykseen joutuu sitten juuri koulunsa päättänyt nuori Sigrid (Helmi-Leena Nummela) työelämään astuessaan, lempeän ja ymmärtäväisen Frans-isän (Juho Milonoff) palkka ei mitenkään riitä enää perheen elättämiseen ja ja tytär pistetään työnhakuun paperitehtaalle. Paikka löytyykin, mutta samalla Sigrid saa kokea elämän raadollistakin puolta, kun johtaja Forsström (hyytävän upea Ursula Salo) käy heti käsiksi sopivan tilaisuuden tullen. Hiukan muuten kylmäsi, kun takanani istuneet naiset nauroivat tehtaan työläisten kertoessa toisilleen Forsströmin sopimattomasta käytöksestä. Huh. Mitä huvittavaa siinä on? Ujoa ja kokematonta Sigridiä pomon käytös hävettää suunnattomasti, mutta olo helpottuu kun tietää, ettei ole yksin.

Sigrid ja Forsström, taustalla Hilja (Vilma Melasniemi) 

 Matka aikuisuuteen tuntuu kovin tutulta - vaihdellaan ystävien kesken muotivinkkejä, kerrotaan ihastumisista ja käydään tansseissa, vaihdellaan ujoja katseita tiettyjen poikien kanssa. Maijan (Oona Airola) kanssa on mukava olla ja hänen perheessään nauru raikaa vapautuneesti. Yhdessä myös ryhdytään naiskaartilaisiksi, seurauksista viis kun saa paljon parempaa palkkaa kuin tehtaalta ja perheelle riittää ruokaa. Varsin inhimillinen syy liittyä joukkoon mukaan. Eipä sitä aina osaa ajatella, miten radikaali teko aikanaan on naisella ollut pukeutua housuihin ja leikata hiuksensa lyhyeksi. Heti tuli haukuttua huoraksi ja syntiseksi, ja vielä oman äidin suusta. Suunnaton häpeä! Mikä sitten on muuttunut sadassa vuodessa? Housut ja lyhyet hiukset eivät enää kohua aiheuta, mutta nostapa ääntäsi esimerkiksi tasa-arvon puolesta ja jo alkaa tytöttely ja kaikensorttinen hiljentäminen.

 Pyörivän lavan vauhti hidastuu tapahtumien edetessä, ja valot leikkaavat eteemme pysäyttäviä kohtauksia. Liinoilla peitellyt uhrit, taustalla itkevät äidit, jalastaan loukkaantunut Martti (Antti Autio) soittopeleineen ja hiljainen laulu. Aution lauluäänessä on jotain hyvin koskettavaa, ihastuin siihen jo Meriteatterin proggiksissa.

 Sigridin muodonmuutos varpaisiinsa tuijottelevasta ujosta tyttösestä oman arvonsa tuntevaksi pystypäiseksi naiseksi on huikeaa katsottavaa. Ihan sitä itsekin ryhtiään korjasi katsomossa, kun syytä on! Mieleni sopukoihin jäi myös Lyyti (Eeva Soivio), joka kaikin tavoin halusi olla hyödyksi ja mukana tapahtumissa. Voi Lyyti! Soivio tekee hienon roolin myös Sigridin jyrkkänä äitinä, jolla oli outo tapa ilmaista välittämistään ja sitä, että tytär on tärkeä. Tarkalla silmällä tutkailin myös Inka Reyesin kivikasvoista Saimaa sekä Maijan sulhoa Antonia. Tuplaroolissa nähtiin myös Ursula Salo, joka Forsstömin lisäksi vakuutti Maijan äidin roolissa.

 Loppulaulu veriruusuista jää kuulaana kaikumaan portaikkoon ja aulaan, ovet jäävät kutsuvasti auki ja valo siivilöityy kauniisti sisään teatterisaliin. Äänet hiljenevät, mutta jäävät takuulla pyörimään katsojien mieliin. Hiljaisuuden vallitessa poistuimme salista ja varoimme tallomasta ruusuja. Hienoa, että tämä tarina tuli kerrotuksi viimeistään nyt.

 "Ja tuli mitä tuli, onpahan kerran oltu ihmisiä mekin."

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KOM-teatteri!)