Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Yhteistuotanto Teatteri Takomo ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / Dramaturgian koulutusohjelma

Ensi-ilta 25.4. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Aino Pennanen
Ohjaus Riikka Oksanen
Valo-, tila - ja pukusuunnittelu Sofia Palillo
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen
Maskeerauksen suunnittelu ja toteutus Elina Niskala

Rooleissa : Janna Räsänen, Tuomas Rinta-Panttila, Katja Küttner ja Miiko Toiviainen sekä ääninä nauhalla Riikka Oksanen, Ilkka Tolonen ja Heikki Ranta

 Jännitys tiivistyy. Edessämme on valaistu kuutio, jonka seiniin kahdelle eri puolelle (katsomo on kaksiosainen) heijastetaan pätkä dialogia, jonka tulisimme ilmeisesti jossain vaiheessa kuulemaan. Ei ihan idylliseltä vaikuta. Kuution sisällä säleverhojen takana istuu Vuoden perhe onnellisena hymyilemässä yhteisen ruokailuhetken äärellä. Käypä mielessä, että mitenköhän tämä meriitti on hankittu? Onko jossakin ollut äänestys, ja mitä kuuluu edellisen vuoden voittajille, ja mitä puuhaavat seuraavan vuoden titteliä hamuavat saadakseen "kultaa ja kunniaa"?

 Äänisuunnittelija kertoo, että "tähän kohtaa tulisi sitten linnunlaulua" ja muutenkin äänimaailma aluksi avautuu sanojen kautta. Ruokapöydässäkin käydään keskustelua maailman asioista, tosin perheen isä (Janna Räsänen) määrää aiheen. Keskusteleva ilmapiiri, mutta tietyin rajoituksin. Tytär Lauraa (Katja Küttner) kovasti kiinnostaisi Suomen ympärille rakennettu muuri ja sen takana asuvat ihmiset, mutta tämä aihe ei ole sovelias lainkaan. Isä tuntuu määräävän tahdin muutenkin. Aluksi huvittaa, mutta mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän kylmää. Pikku-Petrukselle (Miiko Toiviainen) pilkotaan sapuskat sopiviksi suupaloiksi ja siltikin joku pala on aina "liian ito". Kunnon lässytystä kun sille päälle satutaan, vaikka ihan normaalipuhettakin osataan. Pojan hurmaavalle hymylle ja puheille on helppo heltyä, ja vanhemmat katsovatkin toisiaan rakastavasti ja huokaavat yhteen ääneen "Voooooi". Meidän ihana poikamme.

Äiti ja isä 

 Vaikka lueskelin ennakkoon käsiohjelmaa, en huomannut rooleissa mitään kummallista. Jännästi sitä valmiiksi odotti, että tietysti Tuomas Rinta-Panttila olisi isän roolissa, mutta eihän se aina niin menekään, ja hyvä niin. Miten niin tietysti? Äkkiäkös siihen tottui, että hän hääräileekin äitinä hartaana asettelemassa ruokailuvälineitä oikeille paikoilleen, myötäilee isän puheita ja harrastaa mindfullnessia lautasliinojentaittelun parissa. Sängyssä ollaan seljällään tassut taivasta kohti alistuneen koiran lailla ja hetken hurmion jälkeen uusi päivä koittaa.

 Vahva me-henki on läsnä ja sitä korostetaan hiukan ylikin, isä tarvitsee lettujenpaistolle kunnon yleisön ja kannustuksen. Tämän kuplan ulkopuolelta kuitenkin kaikuu pahaenteisiä uutisia. Naapurissa on erottu ja syitä arvuutellaan illan hiljaisina tunteita, kun lapset ovat nukkumassa (Pikku-Petrus mussuttaa tuttia ja inisee koiranpennun lailla unissaan, Laura käy netissä salaisia keskusteluja Nuoren Radikaalin kanssa). Kun on näitä perhesurmiakin, ja muurin ali on kuulemma väkeä päässyt tunkeutumaan läpi ja lähistöllä ulkovajaan on tunkeuduttu ja pöllitty moottorisaha. Isä hakee sankarin elkein omasta vajastaan moottorisahan ja tuo sen keskelle keittiön pöytää. Meille ei ainakaan tapahdu mitään pahaa. Tytär kyselee liikoja ja "typeriä" ja joutuu kotiarestiin. Poika kiroilee ja öisin valojen sammuttua laittaa tutin takaisin naulaan ja touhuilee omiaan. Idylli alkaa hiljalleen rakoilla, ja taustan äänetkin ovat alkaneet aikoja sitten kuulumaan oikeasti. Linnunlaulut, ovien pamaukset...

 Kuukaudet ja sesongit vaihtuvat, äiti koristelee hartaana moottorisahaa aina sopivan teeman mukaan. Alkupuolen huvittavalta tuntuvat puheet ja elkeet eivät enää juurikaan naurata, tunnelma alkaa muuttua jotenkin painajaismaiseksi ja alkaa miettiä, että noinko tämä Vuoden perhe mahtaa pysyä koossa loppuun asti vai keittääkö jollakulla yli. Joulu on monelle koettelemusten paikka, etenkin jos perinteitä ei osata arvostaa ja kunnioittaa, ja helposti koko juhlan tunnelma on pilalla. Niin nytkin.

 Sisustuslehtimäisistä puitteista ja valkeista väreistä huolimatta ydin on mustaakin mustempi. Säleverhojen välistä kurkkimalla näkee onnea ja seesteistä auvoa ja täydellisen perheen (tosin koira puuttuu), mutta kun vetäistään verhot kunnolla sivuun ja tutustutaan tarkemmin, alkaa monenlaista kuonaa paljastumaan. Osittain ihan normaaliakin käytöstä, kukaanhan ei ole täydellinen. Jossain tikittää pommi, valmiina räjähtämään ja lennättämään kaiken synkän sisällön päin naamaa. Välillä on pakko nauraa kun ei muutakaan voi.

Pikku-Petrus 

 Minusta tämä "Vuoden perhe" oli monessakin mielessä yksi kevätkauden positiivisimmista yllätyksistä ja nerokkaimmista teoksista. Janna Räsäsen kylmä katse, Tuomas Rinta-Panttilan hartaina toistuvat puuhastelut, Katja Küttnerin huolenrypyt otsalla ja uskallus sanoa vastaan sekä Miiko Toiviaisen kaikumaiset huutelut sängystä ja tietyn asian jankkaaminen eri äänenpainoilla... Täydellinen kombinaatio ja menisin uudestaankin katsomaan, jos olisi mahis.

 Ensi-illasta on ehtinyt vierähtää jo lähes kaksi viikkoa ja esityksiä on jäljellä enää pari viikkoa, taitaa olla enää hajalippuja jäljellä (jos niitäkään). Lisäinfoa tästä.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!)