Alien / Teatteri Takomo

Alien / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 21.9. 2018, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus ja dramaturgia Jukka Ruotsalainen
Lavastus-. video- ja valosuunnittelu Sami Roikola
Puvustus Jukka Ruotsalainen

Näyttämöllä : Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Olli Riipinen

Takomo-aluksen miehistö

 Takomon jutut ovat aina olleet jollain tavalla hämmentäviä ja yllättäviä, ja useimmiten olen lähtenyt Kamppia kohti käppäilemään silmät pyöreinä päässäni ajatus "Juuri mitään en ymmärtänyt mutta helvetin hyvä!" . Alien kiinnosti jo ennalta kovasti ja esitys löytyi syksyn tärppilistaltanikin. Leffa oli jäänyt kaihertamaan ohjaaja Jukka Ruotsalaisen mieltä vuosikausia sitten, ja lopulta tämä esitys oli suorastaan pakko tehdä, niin kovasti elokuva ja siitä heränneet ajatukset olivat jääneet vaivaamaan. Kiintoisaa tässä muuten on se, etten itse ole koskaan nähnyt Alien-leffaa kokonaisuudessaan, tiedän kyllä suurinpiirtein mistä siinä on kyse ja täytyy myöntää, että vähän jänskätti katsomossa ennen esityksen alkua...

 Hetihän sitä jouduttiin avaruusalus-simulaattoriin! Äänimaailma oli heti kärkeen hyvin voimakas, penkkikin tuntui tärisevän alla ja huikean kutkuttavasti itse Takomo-aluksen sisukset aukenivat taustalla. Tunnelma tiivistyy, ja äkkiäkös yskivät ja kröhivät vastaheränneet miehistön jäsenet laahustavat esiin ja ensimmäiset huutonaurahdukset kajahtavat katsomosta. Itse vielä hymistelin tässä vaiheessa, kun en oikein ollut varma, että meneekö kuviot leffassakin juuri kuvatulla tavalla.

 No, hommiin siitä pientä avaruusmurkinaa nautittuaan väki suuntaa ja jotain outoa on ilmassa. Kissakin on kadoksissa ja tietokoneet ilmoittavat, että nyt ei ole kaikki ihan kohdallaan. Yksi miehistön jäsenistä lähetetään aluksen uumeniin asiaa tutkimaan, ja pian saammekin nähdä kuvaa ns. backstagelta. Siellä ollaan näköjään matkattu aikakoneella julisteista päätellen, Mona Carita soi ja porukka suunnittelee pussailubileitä, joihin yhtä ei kutsutakaan. Siitähän se lähtee ja sisälle on luikerrellut jotain ei-toivottua. Ivallinen nauru raikaa ympärillä.

 Olisipa ollut kiintoisaa olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoituksia ja sitä, mitä kaikkea tajunnanvirtaa on työryhmän kesken palloteltu ja mitä pudotettu varsinaisesta esityksestä pois. Avaruusalustouhujen jälkeen ollaankin tuosta noin keskellä tilannetta, jossa Olli Riipinen sujahtaa keski-ikäisen naisen nahkoihin ja havainnollistaa, miten mahlat lähtevät virtaamaan oikein kunnolla. Joonas Heikkisen tulkitsemaa aviomiestä ei tunnu vähempää kiinnostavan, Niina Hosiasluoma ohjailee tilannetta. Absurdihko meininki kääntyy paikoitellen pohdinnaksi erinäisistä pelkotiloista, torjutuksi tulemisesta, ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä, unelmien latistamisesta, äärimmäisestä nöyryytyksestä, pimeän pelosta - näitä itse kukin on taatusti kohdannut niin lapsena kuin aikuisenakin.

 Välillä palataan Takomo-aluksen uumeniin ja onhan siinä nyt jotain varsin eeppistä, kun yksi makaa pöydällä "jotain extraa" kasvoillaan ja taustalla soi Mona Caritan "anna kulta anna tulla aivan lähellesi aivan lähellesi...". Lähemmäksi ei oikein äkkiseltään tosiaan pääsekään, kun on imeytynyt toisen naamaan! Tai sitten tyyliin "en tiedä mikä minuun oikein meni", tuttu ajatus silloin kun on toimittu jotenkin äärimmäisellä tavalla ja tähän lauseeseen on kätevä vedota.

Olli on saanut kasvoilleet jotain ylimääräistä 

 Pöydällä lapsuudestani tuttu juoppolintu kumartelee hiljaksiin lasia kohti...

 Fiilikset katsomossa vaihtelevat kuin vuoristoradassa. Paikoitellen naurattaa (mm. Joanna Haartti kertomassa vitsiä, joka jää pahasti kesken...onneksi!) epätodellisen paljon ja välillä iskee mieleen ajatus "ette kai te vaan nyt aio tehdä noin" ja kyllä vaan tekevät. Olli on ikävästi keskeyttänyt hyvän tilanteen ja muut joutuvat tämän takia venymään äärimmäisyyksiin. Kohta ei enää naurata, vaan mieli tekisi puhaltaa pilliin ja keskeyttää alkanut nöyryytys. Lopettakaa jo, tämä ei ole enää hauskaa katsottavaa, ja salissa on yllättäen todella, todella hiljaista.

 Vuorotellen kaikki hakeutuvat milloin mistäkin syystä näyttämön perälle Takomo-aluksen uumeniin, josta savun keskeltä Joku houkuttelee ja vie mennessään mitään kyselemättä. Hetken kuluttua osallistumme kaikki tavalla tai toisella Joanna Haarttin järjestämään kyselyyn siitä, kumpaa annetuista osittain mahdottomantuntuisista vaihtoehdoista pelkäisi enemmän. Mieleeni jää pyörimään hätääntynyt huuto "koulussa opetettiin että noin ei saa tehdä!" ja myöhemmin jostain kaikuva itkuinen, pelonsekainen anteeksipyyntö ja lupaus siitä, ettei enää koskaan tee niin.

 Lopun hiljaisuudessa jään väkisinkin yksin omien ajatusteni ja mielikuvitukseni kanssa, ja alan nähdä lopulta valtavia iilimadon kaltaisia kiilusilmäisiä hahmoja keskellä salia. Vaikka siellä ei ole yhtikäs mitään. Stranger Things -olotila!

 Olihan tämä nyt varsin hämmentävä kokemus jälleen, enkä ole ihan varma ymmärsinkö kaikkea tälläkään kerralla. Siitä viis, tärppilistani pitää kutinsa yhä ja odotukseni täyttyivät! Erityismaininta Sami Roikolalle (jonka taiteellinen opinnäytetyö tämä on), upeaa työtä! Kiinnostelisi nähdä tämä uudestaankin.

 Jotain pirullista luikerteli minunkin sisälleni, nimittäin Mona Caritan korvamato! Kiitos vaan. Kenen idea lieni se biisi..?

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)