Macbeth / Salon Teatteri

Macbeth / Salon Teatteri

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos William Shakespeare
Suomennos Matti Rossi
Sovitus ja ohjaus Pauliina Salonius
Lavastus Riku Suvitie
Pukusuunnittelu Taija Jokilehto
Valosuunnittelu Timo A. Aalto
Musiikki- ja äänisuunnittelu Marcus Lindén
Naamioinnin suunnittelu Taija Jokilehto
Valo- ja videokuvaus Mika Nurmi

Rooleissa : Pasi Nikula, Merita Seppälä, Sari Koskela, Anne-Maija Gilbert, Johanna Saarinen, Juhani Suomi, Sanni Suvila-Nuutinen, Anni Salomaa, Kimmo Lehto, Tristan Kulmala, Susanna Mäntylä, Jerry Sarlin, Esa Lehtinen, Gerhard Gilbert, Selja Isojunno, Mikko Polojärvi ja Armi-koira

Macbeth (Pasi Nikula) 

Toinen kerta toden sanoo? Ensivisiittini Salon Teatteriin tapahtui melko tarkalleen vuosi sitten, kun kävin räjäyttämässä tajuntani Jekyllin & Hyden parissa ja vielä uusintareissullakin. Silloin jo jäi sellainen fiilis, että kyllä Salossa osataan ja ehdottomasti tulen toistekin. Ensikosketukseni Shakespearen Macbethiin ei sitten mennyt ihan niin putkeen. Keväällä 2017 kävin Kansallisteatterissa turhautumassa ja kyllästymässä, olin nukahtaa ensimmäisen puoliskon aikana ja väliajalla oli hilkulla, etten lähtenyt kesken pois. En ymmärtänyt esityksestä juuri mitään ja kun turhautuminen iskee, silloin ei enää haluakaan ymmärtää. Käsiohjelmasta luin vasta jälkikäteen mistä näytelmässä ylipäätään on kyse, suurin osa teemoista kun jäi hämärän peittoon. Vähän tuumailin silloin, että ei taida meikäläinen olla Shakespearen klassikoiden ystävä ja jatkossa mietin tarkemmin, mitä menen katsomaan. Ja kas, syksyllä 2018 istun jännittynein mielin Salon Teatterissa Macbethin alkua odottamassa! Haastavillekin teoksille kannattaa siis antaa uusi mahdollisuus.

 Aulan seinillä on verihyhmäisiä tauluja. Kävi mielessä, että juuri tässä kohtaa vuosi sitten tajuntani räjähti ja siitä jäi näemmä näin näkyvät jäljet! Katsomoon astelemme näyttämön poikki. On se kyllä jännä tunne olla hetki itsekin lavalla, ja oloni on muutaman askeleen verran kovin harras. Kuin kirkkoon astuisi. Pyhään tilaan. Tässä tapahtuu kohta suuria ja on astuttava varoen, ettei ohimennessään riko mitään. Vasta katsomossa pystyn rentoutumaan kunnolla, ja hämmästyn heti. Odotin näkeväni kierreportaat ylös ja muuten avoimen tilan mutta ei, lavastajavelho Riku Suvitie on pistänyt koko tilan uusiksi! Nerokasta!

 Yksi syy siihen, että olen aikanaan hurahtanut teatteriin on se, että minulla on katsomossa turvallinen, lämmin olo. Kuin kotonaan olisi, ja enemmänkin kuin kotona. Olen paikassa, jossa ihan kaikki on mahdollista ja voi tapahtua mitä tahansa. Itse olen kuitenkin turvassa, kuin lämpöisessä pesässä tai ilmassa leijuskelemassa, sopivan välimatkan päässä tapahtumista - en niiden keskipisteessä. Annan esimerkin : aiemmin syyskuussa kävin katsomassa Riihimäen Teatterin näytelmää "Täti ja minä" ja näyttämölle oli saatu aikaan sellainen tunnelma, että melkein teki mieli hypätä itsekin mukaan ja ottaa lähempää kontaktia näyttelijöihin. Toisin on Salossa. Hetken saamme tunnelmoida alussa ja katsella projisointina yksinäisen miehen harhailua lumisessa maisemassa. Mitä mies etsii? Seuraavaksi ovet aukeavat ja voimakas musiikki vyöryy päälle ja yli, valot vilkkuvat ja miehiä miekkoineen ryntää suoraan kohti. Olo on kuin Jon Snowlla Game of Thronesin kutoskauden päätösjaksossa. "Antaa tulla vaan, minä en peräänny!" Yhtäkkiä minulla ei olekaan turvallinen olo, ja silti mikään maailmassa ei saisi minua lähtemään pois. Mikä ihana tunne! Nauliinnun penkkiin kiinni ja pulssini kohoaa. Antaa tulla, olen valmis!

 Juoniselostusta tästä ei tule tekemälläkään, sillä kaikissa käänteissä en edelleenkään pysynyt kärryillä. Ei ole niinkään oleellista se, mitä tapahtui vaan MIKSI. Ensimmäistä kertaa ymmärsin sen. Macbeth (Pasi Nikula) tapaa reissullaan kolme mystistä sisarta, jotka kertovat ennustuksen. Tämän mukaan sitten toimitaan ja ruumiita syntyy enemmän kuin on tarvis. Vallan - ja verenhimo sokaisee niin Macbethin kuin vaimonsa Lady Macbethin (Merita Seppälä) ja siinä vaiheessa kun tekojen seuraukset alkavat kolkutella omaatuntoa, on jo myöhäistä. Kun epätoivon vimmalla yrität pestä verta käsistäsi ja se ei vaan lähde... huh. Välillä katsellaan projisointeina päähenkilöiden epätoivoista tempoilua sinällään kauniissa maisemissa, mutta kun oma mielenmaisema on synkkääkin synkempi, ollaan eksyksissä ja syvällä ihmismielen pimeimmissä loukoissa, joista ei noin vain palatakaan ja ajaudutaan yhä syvemmälle.

 En mielelläni vertaile eri näytelmiä keskenään, mutta niiden aiheuttamia tunnelmia kyllä. Vuosi sitten Jekyll & Hydessa päälläni oli sattumalta sama villatakki kuin nytkin ja tunnelma katsomossa oli niin kuuma, että mieleni teki riisua takki pois heti väliajan tultua. Poskiani kuumotti ja käteni hikosivat, siis ihan fyysisiä reaktioita. Macbethissa minun oli kylmä koko alkupuoliskon, käteni olivat viileät ja hyinen viima puhalsi näyttämöltä suoraan sieluuni jatkuvalla syötöllä. Mielenkiintoista, mutta toisaalta vähän pelottavaakin.

 Aidosti hyytäviin tunnelmiin päästään näyttämölläkin. Kun Banquon (Kimmo Lehto) verinen haamu sisälmykset ulkona ilmestyy istumaan pöydän päähän ja lähtee astelemaan yleisöä kohti pitkin pöytää, tekisi mieleni huutaa. Kun pimeästä kolosta yllättäen kurkkaa kasvoiltaan kalmanharmaa Macbeth, silmissään hullunkiilto, tekisi mieleni huutaa. Kun seinät lähtevät yllättäen liikkeelle ja tila pienenee pienenemistään, tekisi mieleni huutaa. Huomaan pariin otteeseen hypeltäväni sormustani Macbethin hermostuneella tavalla ja varmaan yritin pestä käsiäni takkini helmoihin, koska Lady Macbethkin teki niin. Kyllä, eläydyn välillä vähän liikaa tapahtumiin.

Lady Macbeth (Merita Seppälä) 

 Pääpari on veretseisauttavan upea, ei oikein löydy edes sanoja. Molempien roolihahmojen tulkinta suorastaan naulitsee katseen ja melkein unohdan hengittää. Moista tarkkuutta on ilo seurata ja haluan kiittää vielä sitä, miten etenkin Macbeth replojaan pudottelee juuri sopivan kylmäävällä tavalla, mutta äärimmäisen selkeästi artikuloiden. Lady Macbeth, miten herkkä ja samalla niiiin kylmä. Eipä sovi väheksyä muidenkaan roolisuorituksia, saumatonta yhteistyötä on aina suuri nautinto seurata.

Fleance, Banquon poika (Tristan Kulmala) ja Banquo (Kimmo Lehto) 

 Ihan oma lukunsa on sitten näytelmän lavastus ja valo- sekä äänimaailma. En ole vastaavanlaiseen pyöritykseen aikoihin joutunutkaan. Yleensä sitä kiinnittää huomionsa erinäisiin roolisuorituksiin ja ne jäävät mieleeni, mutta tässä seurasin valojen "leikkiä" eri kohteissa silmä tarkkana ja äänimaailma suorastaan pakotti pysymään koko ajan skarppina ja hereillä. Ja tosiaan, että voikin sama tila olla niin totaalisen erilainen! Mielikuvitukseni lähti hieman laukalle kun mietin, minne kaikkialle lukuisat oviaukot johtavat ja mitä kaikkea sieltä esiin saattaisi ilmestyä. Punaisen valon hehkuessa yhdenkin syvennyksen takana tietää heti, että tuolla jossain tapahtuu jotain kamalaa, väärää. Mitään ei näytetä, mutta silti sen tietää ja tuntee. Paras lavastus jättää katsojalle salaisuuden, jota halutessaan pääsee raottamaan. Kaikki ei ole näkyvillä, on myös "jotain muuta". Teatterin taikaa parhaimmillaan. Sama valojen kanssa. Niillä korostetaan jotain, minkä halutaan olla näkyvissä, mutta pimeydessä lymyää jotain, joka odottaa omaa hetkeään... Eikä millään meinaa uskoa edelleenkään, että osa tapahtumista sijoittuu yleisölämpiöön, jossa hetkeä aiemmin nautin omenapiirakkaa. Käsittämätöntä ja todella nerokasta. Itse teatterisalihan ei ole suuri, mutta yllättäen näiden samojen seinien sisälle mahtuu koko maailma.

 Loppukohtauksen aikana huomasin liikuttuvani. Jaa miksi? No siksi, että minä istun tässä ja saan katsoa ja kokea jotain näin mielettömän vaikuttavaa. Katsomosta poistuttuani seisoin jälleen sen saman hurmeisen taulun edessä täysin mykistyneenä, silmät pyöreinä ja sain sanottua vain yhden sanan : "Jumalauta!" Parhaat esitykset aiheuttavat sen fiiliksen, että sanat juuttuvat jonnekin ja ainoa ajatus on, että mitä minä oikein äsken näin. MITÄ MINÄ OIKEIN ÄSKEN NÄIN! Kävin sentään hämmentyneenä halaamassa ohjaaja Pauliina Saloniusta ja sain soperrettua kiitokset.

 Menin seuraavana päivänä aamuvuoroon töihin. Yöllä heräsin suhteellisen paniikissa tasan puoli kolmelta nähtyäni unen, jossa Macbethin irtileikattu pää leijui edessäni ilmassa ja halusi itsepintaisesti kertoa minulle jotain. Kiva kiva. Unessa tupsahdin tyhjään tilaan milloin mistäkin oviaukosta, savun ja värivalojen keskeltä ja kehittelin mielessäni hienoja lauseita ja ajatuksia, joilla Macbethia tässä blogissani kuvaisin. Valitettavasti en muista niistä mitään enää, joten näillä mennään. Töissä pari ensimmäistä tuntia meni aika sumuisissa tunnelmissa...

 Kiitos Salon Teatteri siitä, että palautitte uskoni Shakespearen klassikoihin ja vahvistitte mielipidettäni siitä, että parasta teatteria tehdään ihan muualla kuin suurten kaupunkien suurissa teattereissa. Kunnianhimoista, eikä mennä siitä mistä aita on matalin vaan rynnitään voimalla ja taidolla läpi. Kiinnostuitko? Lisäinfoa Salon Teatterin nettisivuilta.

ps. Ennen esitystä haastattelin Riku Suvitietä ja myöhemmin luvassa mielenkiintoista juttua mm. siitä, miten lavastus syntyy. Muutenkin kannattaa pistää nimi mieleen, mitä kaikkea nuori mies vielä ehtiikään tehdä!

Esityskuvat (c) Mika Nurmi

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!)