Kantaesitys 10.1. 2019, kesto noin 1h 35min (väliaikoineen)
Huom! K18
Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen
Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Valosuunnittelu Petra Honkaniemi
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Estradilla : Kaisa Hela ja Mari Turunen
Olen tehnyt galluppia tuttavieni keskuudessa aiheesta häpeä. Mikä olisi nolointa, mitä voisi sattua ja mikä hävettäisi kaikista eniten? En enää muista muiden vastauksia, mutta omani on selkeä. Unissani havahdun jostain julkisesta paikasta joko ilman housuja tai ilman paitaa. Aluksi mietin, että ei kukaan varmaan huomaa sitä, että olen tissit tai persus paljaana keskellä kaupunkia kävelemässä. Huomaa kyllä, ja yritänkin sitten epätoivoisesti jostain haalia jotain suojakseni ala- tai yläpäähän. Tässä asiassa on huojentavaa se, että näen selkounia ja koko ajan olen tietoinen siitä, että nyt ollaan unessa eikä oikeasti puolialasti. Jotain täytyisi olla pahasti vinksallaan, jos tuosta noin unohtaisin pukeutua kunnolla ja lähtisin ulos esimerkiksi ilman housuja. Ihan oikeasti minua hävettäisi kaikista eniten tilanne, joka on ollut lähellä monta kertaa ja se tässä pelottaakin, että joku kerta ns. nalli napsahtaa. Kuvitelkaa tilanne, jossa vatsassa alkaisi kiertää hurjasti kesken teatteriesityksen/elokuvissaistumisen/kadullakävelemisen ja et pystyisi hikisestä sinnittelystä huolimatta enää pidättämään, vaikka kuinka puristaisit pakaroitasi sitkeästi yhteen ja laskisit päässäsi hiljaa numeroita. Paskoisit housuusi kesken esityksen, ja paikalta olisi paha poistua vaivihkaa kenenkään huomaamatta. Tämä tilanne olisi itselleni häpeän huippu, enkä kehtaisi ikinä enää liikkua missään tuon jälkeen. Toistaiseksi siis vielä liikutaan ja nyt tietysti jännittää se, milloin todellisuus lyö vasten kasvoja kun sen nyt menin kirjoittamaan julki kaiken kansan luettavaksi.
Luulin saapuvani pääkallonpaikalle (ja pääkallokelillä, jouduin vaihtamaan sillalla kesken matkan suuntaa ja toiselle puolelle katua, kun vastaan jäätikön jälkeen tuli jumalaton lätäkkö, jossa eräs rouwa jo meinasi kaatua seljälleen sitä ylittäessään) hyvissä ajoin, mutta niin oli moni muukin päättänyt ja oikeastaan vain eturivin paikkoja oli jäljellä. Onneksi eräs tuttu ystävänsä kera bongasi minut baaritiskiltä ja pääsin soluttautumaan heidän pöytäänsä. Tohkeissani pillasin kaakaot päälleni ja pöydälle, mutta se nyt ei niin vakavaa ollut. Osaan kyllä nauraa itselleni. Tiedän kyllä yhden tutun, jota moinen sohlaus olisi hävettänyt niin paljon, että koko ilta olisi mennyt pilalle.
Mari Turunen ja Kaisa Hela ovat rotunaisia parhaimmasta päästä, se on todettu jo aikaa sitten ja sellainen kutina oli meikäläisellä, että he eivät takuulla jätä ketään kylmäksi. Nyt pistetään kaikki likoon ja mennään häpeän kynnyksen yli ja ali niin että heilahtaa. Erityisen piikikäs oli alun kisa, jossa työhistorian osumilla sivallettiin puolin ja toisin. Vahvaa Kummeli-taustaa molemmilla, ja itseäni huvitti muinainen katsojakommentti, jossa Turusta oli luultu Eero Ahoksi. Tirsk.
Molemmat tunnustavat henkilökohtaisia asioita, jotka aiheuttavat epämieluisan olon. Tanssihommat ja Whitney Houston-tyylinen voimaballadi tyylillä, hikikarpalot kihoavat otsalle moisen ajattelustakin. Jokainen katsoja varmasti miettii mielessään omia kipukohtiaan ja mahdollisia tilanteita, joissa voisi testata omaa rohkeuttaan kohdata häpeälliseksi kokemansa tilanne silmästä silmään. Entä työhaastattelu eri tasoineen? Äidin yllättävä puhe syntymäpäivillä? Isän ronskit puheet ja suvaitsemattomuus? Artek Nyborgin haastateltavana tänään itse Häpeä (hieno asu muuten..) ja flashbackit. Viaton joululoman alku, jonka jälkeen tilanne eskaloitui irtisanoutumiseen puhelimitse keskellä yötä (Mulkku-Juissin tietty katse hihitytti kovasti meikäläistä ja muitakin). Yleisö hykertelee. Naurattaa, ei niinkään siksi, että Kaisa tai Mari on mokannut pahasti joskus vaan siksi, että minäkin olen kokenut saman, hävennyt itseni/ystävän/tuntemattoman vuoksi/puolesta silmät päästäni - ja silti olen hengissä. Ei auennut maahan valtavaa kuilua, jonne olisi pudonnut valtaisan häpeän sysäämänä eikä jostain takavasemmalta tullut montypythonmaista jalkaa, joka olisi litistänyt niille sijoilleen. Mutta miten selättää oman pään sisältä ne ajatukset, jotka estävät meitä toteuttamasta unelmiamme? Tekemästä jotain sellaista, josta on joskus pitänyt ja nauttinut, mutta nyt ei kehtaa, koska ...
 |
| Korvie/poskie ennen esitystä (c) Katri Dahlström |
Meno on paikoitellen ratkiriemukasta ja jotenkin kollektiivista, kannustavaa. Täti Moonikaa hoilataan ja ahteria hytkytetään musiikin tahdissa, tuntematon vierustoveri ojentaa toisen kapuloistaan ja yhdessä kilkutetaan niitä yhteen. Kaisa kohtaa yleisön bikinisillään, Mari pistää vielä paremmaksi. Tässä sitä ollaan. Aplodeerataan täysin hurmiossa, ja muutenkin on harvinaisen kohottunut tunnelma salissa. Sateinen ankea maanantai ja meno on kuin pikkujoulujen aikaan viikonloppuna! Whitney Houstonit ja Voguet menee tuosta noin, katsomokin on liekeissä.
Mielettömän raikas ja railakas esitys, kera surumielistenkin sävyjen. Koko elämän kirjo samassa paketissa (kirjava kuin taustakangas). Ja mikä parasta, naisenergiaa koko lavan täydeltä! Mieleeni jäi kytemään ajatus siitä, että ehkä minäkin rohkenen vuuuuuosien tauon jälkeen uimahalliin tai kylpylään lutraamaan. Mikä minua estäisi!?
Mari Turusesta tuli muuten mieleeni, ei niinkään Eero Aho, vaan Brienne of Tarth! Tietäjät tietää...
Kuva (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).