Haastattelussa Maija Lang

Maija Langin tapasin maaliskuun alussa 2019 Café Talossa Helsingin Hakaniemessä.

Vuonna 1987 syntynyt Maija on horoskoopiltaan härkä. ”Oon syntynyt ja kasvanut Vaasassa, ja vanhempani sekä isosiskoni perheineen asuvat siellä edelleen. Veljeni asuu täällä Helsingissä ja itse muutin tänne lukion jälkeen parikymppisenä.”

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä harrastan käsitöitä. Kudon todella paljon, villasukat on tosi mielekkäitä ja nopeita tehdä. Mulla on yksi torkkupeitto ollut projektina jo seitsemän vuoden ajan, nyt se alkaa olla valmis. Nyt mä oon innostunut leipomisesta. Mulla on hapanjuuri, josta oon opetellut tekemään leipää itse ja kaksi viimeistä leipää ovat olleet jo todella herkullisia. Oon vähän semmoinen kotirotta ja pesänrakentaja, tykkään ihan hirveästi oleilla kotona ja tehdä kotiasioita. Käsitöissä ja leivonnassa yhdistyy se konkretia, että ryhdytään johonkin ja sitten näkee lopputuloksen. Mä kärsin tässä ammatissa selkeästi siitä, että tästä ei jää tavallaan mitään käteen. Kun mä tuun näytöksen jälkeen illalla kotiin, mulla on tietysti kehossani se kokemus, mutta mulla ei ole mitään konkreettista kotiinviemistä. Tai jos harjoitellaan näytelmää, sieltä voi olla kotiinviemisinä vain ahdistunut tai stressaantunut tai onnistunut mieli, mutta ei mitään mitä voisin kotona näyttää. ”Katso mitä oon tehnyt!” Käsitöissä ja leivonnassa näkee myös oman kehittymisensä itse, teatterin lavalla on vaikeaa nähdä omaa kehitystään. Pitää vain luottaa omaan sisäiseen tunteeseensa”, Maija pohtii.

Maijan kotialbumista 

Onko sinulla ollut aiemmin jotain sellaista harrastusta, joka jäi teatterin vuoksi pois? ”Aloin harrastaa kilpatanssia alle kouluikäisestä varmaan tuonne 14-vuotiaaksi asti, jolloin vaihdoin lajia. Tanssin pienessä ryhmässä, jota liikunnanopettajani veti ansiokkaasti yläasteella ja lukiossa aloimme tehdä itse koreografioita. Osallistuimme kilpailuihin ja pärjäsimme ihan hyvin. Eli tanssi on mulle ollut kyllä pohjana ja taustana.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kyllä, pianoa. Lapsena olin musiikkiluokilla ja aloitin pianonsoiton 9-vuotiaana. Lukioaikoina ei riittänyt enää puhti käydä teoriatunneilla ja niin se sitten jäi, mutta sain perustutkinnon suoritettua. Pystyn edelleen säestämään itseäni pianolla ainakin auttavasti. On mulla ukulele ja kitarakin, ja ne on kyllä kiinnostavia soittimia, mutta en kyllä vielä lähtisi niiden kanssa keikalle.”

Mikä on ns. salainen paheesi? ”Mä katselen aika paljon televisiota. Tuntuu muodikkaalta sanoa, ettei ole aikaa katsoa telkkaa tai sieltä ei tule koskaan mitään katsottavaa, ja niin mäkin teen, mutta totuus on toinen. Mä tiedän tarkkaan mitä edellisessä Maria Veitola yökylässä -jaksossa on tapahtunut, samoin Kaappaus keittiössä. Tiedän outoja juttuja. Samalla voi tietysti kutoa. Lapsuudenkodissani oli aina telkkari päällä. Kai se liittyy jotenkin turvallisuudentunteeseen. Mä pidän siitä, että on hälinää kun oon yksin kotona. On mulla vielä sellainen salainen juttu, että tykkään leikkiä näyttelijää kotona. Hän on aika lahjakas kaikessa, etenkin laulamisessa.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Eläimet, luonto, kiltteys, hellä ja lämmin katse, ihmisten kohtaaminen, läsnäolo.”

Papparaisen uni/TTT (c) Kari Sunnari 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Mä oon aika energinen tyyppi ja uskon tuovani työryhmään hyvää tunnelmaa. Tuun hirveän hyvin toimeen ihmisten kanssa. Oon myös aika ehdoton jos koen tilanteen epäreiluksi tai jotain ihmistä kohdellaan työtilanteessa väärin. Haluan puolustaa ja tehdä työtilanteista tasapuolisia. En pidä epäreiluudesta enkä väärinkohtelusta. Lisäksi mulla on hyvä rytmitaju. Ymmärrän hyvin, mikä kohta tekstistä kannattaisi tehdä nopeammin ja missä taas on aikaa. Oon harjaantunut ja kiinnostunut tekstin käsittelystä, ja käytän erityistä huomiota siihen miten puhun näyttämöllä.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Tuo on vaikea kysymys, koska on hankala arvioida omia taitojaan. En osaa voltteja ja laulupuolella oon vielä harjoittelija. Mun erityistaitoni on varmaankin herkkyys. Se on jotain sellaista, mitä ei voi opetella. Sen pitää tulla sisältä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ” Kyllä mä haluaisin, että musiikista tulisi mulle sellainen työkalu, jonka käyttöä mun ei tarvitsisi jännittää. Voisin mennä koe-esiintymisiin varmana siitä, että vaikkapa lauluntuottaminen onnistuu. Laulu on mulle vielä todella epävarmaa ja koe-esiintymistilanteessa se usein paljastuu. Tilanne on niin jännittävä ja stressaava, ja heikkoudet paljastuvat. Tätä mä sinnikkäästi haluan harjoitella ja harjoittelenkin. Kyllä musta olisi mageeta opetella myös esimerkiksi spagaatti, en kyllä tiedä missä sitä taitoa voisi käyttää. Se rooli meni jo, jossa sitä olisi voinut hyödyntää! Voi olla, ettei Peppi Pitkätossun roolia tulee enää kohdalle uudestaan. Mutta spagaatin harjoitteleminenkin on mielekästä!” naurahtaa Maija.

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työjuttusi? ”Tampereen Työväen Teatterissa pyöri ”Presidentti ja tyttö”, ja siinä mun roolihenkilöni oli toimittaja-tietokirjailija Maarit Tyrkkö. Hän oli ollut 70-luvulla presidentti Urho Kekkosen läheinen ystävä ja toimittanut myös kaksi tietokirjaa noista ajoista. Oli aika haastavaa hypätä hänen nahkoihinsa, koska hän on vielä elossa ja materiaali oli hänelle hyvin henkilökohtaista. Sen ilmentäminen oli todella vaikeaa, ja hänen ja Kekkosen suhteen ymmärtäminen oli todella haastavaa. Oli aikoja, jolloin en ymmärtänyt sitä ollenkaan enkä tiennyt mistä heidän suhteensa kertoi. Toisaalta mun piti näytellä kokonainen teos, jossa on joku tilanne toimittajan ja Kekkosen välillä, ja en ollut siitä tilanteesta ollenkaan varma silloin enkä ole vielä tänä päivänäkään. Sen lisäksi tapasin Maarit Tyrkön viitisen kertaa. Koin sen hyvin vaikeana, koska hän suhtautui minuun kuin olisin hän. En näyttänyt häneltä eikä musta tehty hänen näköistään. Mä en voi näytellä toista ihmistä, jos en tiedä mitä hän ajattelee enkä tiedä mitä on tapahtunut oikeasti, voin tehdä vain omat tulkintani. Hän näki esityksen kuusi kertaa ja mulla oli joka kerta sellainen olo, että apua mitähän hän mahtaa ajatella kaikesta. Henkisen puolen takia tuo näytelmä on ollut haastavin.”

Presidentti ja tyttö/TTT (c) Kari Sunnari 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Veljeni on palvelumuotoilija ammatiltaan. Hän kouluttautui ensin teolliseksi muotoilijaksi Hämeenlinnassa ja sen jälkeen suoritti jatko-opintoja Taideteollisessa korkeakoulussa (nyk. Aalto-yliopisto). Hänessa on taiteellisuus muotoilun kautta läsnä. Mä oon ensimmäinen näyttelijä. Äitini on parturi-kampaaja ja isäni on rakennusmestari, siskoni on terveydenhoitoalalla. Mä oon iltatähti, ehkä se lähti sieltä? Oon aina saanut paljon huomiota ja ehkä se oli luonnollinen tie jatkaa?” Maija pohtii.

Niin. Milloin sinä sitten löysit teatterin ja näyttelemisen? ”Mua on lapsena viety usein teatteriin. Muistan olleeni alle kouluikäinen, kun mut vietiin katsomaan Vaasan Villaan näytelmää ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä”. Anna-Liisa Tilus näytteli Lumikkia, ei ollut varmaan montaa vuotta siitä kun hänet oli kruunattu Miss Suomeksi. Se näytelmä oli musta ihaninta mitä voi olla, ja sain sen käydä katsomassa useamman kerran.”

Mikä on Vaasan Villa? ”Se on Hietalahdessa puistoalueella sijaitseva keltainen iso paviljonki, jonka pihalla oli kesäteatteritoimintaa. Ravintola ja juhlatila, toimii siellä edelleenkin.”

”Sieltä se lähti, ja kilpatanssi alkoi viedä esiintymisen suuntaan. Sai ilmaista itseään ja olla esillä, ja sai laittautua! Rakastin niitä pukuja ja kenkiä, se oli mun juttuni. Olin myös innoissani peruukeista. Muistan nähneeni kaverini luona elokuvan Grease, ja sen jälkeen Barbie-nukkeni leikkivät aina Greasea… Mä halusin olla isona Olivia Newton-John ja Sandyn rooli voisi olla yksi unelmarooleistani edelleen. Kyllä mä oon aika nuorena jo ilmoittanut, että haluan isona näyttelijäksi. Ei ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa! Lukioaikoina mä hain mukaan Vaasan Ylioppilasteatteri Ramppiin ja pääsin kesäteatteriin mukaan. Siellä tulikin sitten harrastettua teatteria koko se loppuaika, jonka Vaasassa olin. Muistan hyvin ensimmäisen proggikseni – se oli nimeltään Hypermarket ja näyttelin siinä hypermarketin asiakasta.”

Missä vaiheessa sitten aloit miettiä teatteriopintoja? ”Lukioaikoina alettiin keskustella jatko-opintosuunnitelmista. Oponi oli järkyttynyt siitä, että halusin TeaKiin. ”Voi voi Maija, yksi toinenkin opiskelija meidän koulustamme on joskus hakenut sinne eikä päässyt. Sinne on tosi tosi vaikeaa päästä.” Ajattelin silloin, että niin kai sitten on. Hän suositteli mulle englanninopintoja, koska olin siinä hyvä. Heti kun oli mahdollista, mä 19-vuotiaana hain ensin Nätylle ja samana keväänä TeaKiin. Nätylle hain toisenkin kerran, ja viides kerta avasi mulle ovet TeaKiin. Täällä Helsingissä mä olin ensin vuoden vaatekaupassa töissä ja sitten hain Helsingin evankeliseen opistoon, koska halusin harjoitella pääsykokeita varten. Laitoin työhakemuksen jokaikiseen helsinkiläiseen teatteriin ja tarjosin itseäni lipunmyyjäksi tai kahviotyöntekijäksi. Olin ollut Vaasassa yhdellä huoltamolla töissä ja saanut sieltä anniskelu-ja hygieniapassit. Sitten sain puhelun Helsingin Kaupunginteatterista, jossa ravintolatoimintaa pyöritti silloin Sodexho (nyk. Sodexo), menin työhaastatteluun ja pääsin väliaikatarjoilijaksi vuonna 2008. Päivisin harjoittelin pääsykokeisiin evankelisessa opistossa ja iltaisin olin teatterilla töissä kahvilassa. Kaksi vuotta tein tätä kuviota, kunnes pääsin TeaKiin. Kahvilahommat olivat mukavia ja viihdyin siellä koko kouluaikani. Tein viimeisen työvuoroni kahvilassa lauantaina, ja maanantaina aloitin Peppi Pitkätossun harjoitukset samassa talossa. Oli ihanaa, kun omassa ensi-illassani (roolissa vuorottelimme Anna-Riikka Rajasen kanssa) Sodexon kollegani olivat kokoontuneet kaikki parvelle vilkuttamaan mulle. TeaKiin pääsin siis 2010 ja valmistuin 2015.”

Peppi Pitkätossu/HKT (c) Mirka Kleemola 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Maailman vahvin tyttö” ja se käsitteli harjoittelemisen pelkoa. Taiteellinen opinnäytteeni oli Peppi Pitkätossu, joka oli mun ensimmäinen iso pääroolini. Olin toki tehnyt Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydämen Marion-neidon roolin aiemmin, mutta Pepin rooli oli iso ja suuri näyttämö valtava. Tilanne oli erikoinen, koska Anna-Riikka valmistui kanssani samaan aikaan ja jaoimme roolin, enkä lisäksi ollut aiemmin näytellyt lasta. Tapamme näytellä oli hyvin erilainen ja rakastuin hänen tekemäänsä Peppiin, mutten voinut tehdä samoin koska se ei tullut ”sisältäni”. Kuitenkin oli tehtävä yhtenäinen teos, jonka johtohahmo olisi moottoriturpa, joka vielä säntäilisi pitkin lavaa koko ajan. Piti löytää yhteinen tapa harjoitella, jotta saisimme aikaan teoksen ja jotta me molemmat pystyisimme tekemään roolin. Kirjallinen opinnäytteeni käsitteli sitä, millainen matka oppimisprosessi oli henkisesti ja se myös vaati itsetuntoa, jota ei ehkä silloin vielä ollut riittävästi. Epävarmuuden sietämistä ja sitä, ettei vahingossa alkaisi kilpailla toisen kanssa. Iso työ nuorelle näyttelijälle!”

”Peppiä oli kyllä ihana tehdä! En ikinä unohda niitä pieniä katsojia, joilla oli Herra Tossavaisia mukanaan ja Peppi-peruukkia ja mekkoa päällä. Yleisön joukossa oli myös paljon eläytymistä tapahtumiin ja varoitushuuteluita ja vapaaehtoisia kermakakunmaistelijoita. Ihania!”

Miksi olet näyttelijä? ”Mulla on niin paljon sanottavaa. Mä oon näyttelijä, koska mä rakastan teatteria yhteisönä. Mun on vaikeaa kuvitella mitään hienompaa kuin se, että tehdään yhdessä töitä ja teatteri on hieno ja harvinainen osoitus siitä, että valitaan teos ja tehdään se yhdessä. Mulla on sellainen olo, että mulla on tehtävä viedä kulttuuriperintöä eteenpäin, saattaa hienoa tekstiä ja meidän kieltämme katsojien tietoisuuteen. Tämän avulla mä pystyn kasvattamaan uusia teatterin katsojia, kokijoita ja ehkä jopa tekijöitäkin. Että joku tulisi katsomaan teosta, jossa olen mukana ja päättäisi, että minäkin haluan näyttelijäksi. Mikäs sen hienompaa! Mulla voi olla myös mahdollisuus vaikuttaa jonkun ihmisen elämään – joku tapa, ajatus tai rutiini voi muuttua pysyvästi. Siksi olen näyttelijä.”

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet urasi varrella saanut. ”Olin vielä TeaKissa ja taisin ahertaa Pepin parissa, ja samaan aikaan olin aloittanut Tampereen Työväen Teatterissa äitiyslomansijaisuuden, ja valmistumiseni jälkeenhän jatkoin siellä vielä kolme vuotta. Olin aloittanut harjoitukset Työviksessä, kirjoitin samalla lopputyötäni ja näyttelin Pepissä. Tulin sitten kerran töihin ja vaihdoin roolivaatteitani näyttämön sivussa, ja yhdelle rakkaalle kollegalleni sanoin, että en jaksaisi millään. Hän katsoi mua hymyillen ja sanoi : ”Tietsä Maija mitä? Ei oo pakko jos ei halua.” Hän ei tarkoittanut sitä mulle missään nimessä kommenttina siihen, että kannattaisi miettiä tarkemmin, mutta mulle se osui juuri sillä hetkellä. Ei ole pakko jos ei halua. Sama asia on toistunut muutaman vuoden aikana ja olen kohdannut tilanteita, joissa minä tai kollegani on ollut väsynyt tai jotenkin epämotivoitunut. Aina silloin muistan hymyn ja kommentin. Silloin muistaa myös sen, että näyttelijän ammatti on intohimotyö ja tätä ei kannata tehdä, jos ei halua. Voi tulla päivä, jolloin näyttelijän työ ei kiinnosta ja se on ihan normaalia, mutta jos niitä alkaa olla useampia… Silloin kannattaa pysähtyä miettimään, onko tämä sittenkään se paikka jossa haluan olla.”

”Oon lisäksi saanut tehdä töitä esimerkiksi Esko Roineen ja Tuire Saleniuksen kanssa, ja heiltä oon oppinut todella paljon. Kunnioitan Tuirea siinä, että hän tekee aina kyllä hirvittävän paljon töitä tekstin kanssa. Hän lukee tekstiä todella paljon ja miettii sitä, ja suhtautuu todella vakavasti työhönsä – unohtamatta kuitenkaan leikkiä! Se ei ole liian totista, vaikka onkin vakavaa. Eskolla taas on jatkuvasti pilke silmäkulmassa. Olin molempien kanssa näytelmässä ”Papparaisen uni”, jonka Sirkku Peltola ohjasi, ja se oli kyllä todella hieno kokemus! Kyllä mä heiltä oon oppinut sen, että tätä kannattaa tehdä todella vakavasti, mutta pitää muistaa myös leikkiä.”

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus/TTT (c) Kari Sunnari 

Onko sinulla jotain omia ns. esikuvia, joita olet kauemmin seurannut tai erityisesti arvostat? ”Mä oon vähän semmoinen ”sieni” ja suhtaudun kaikkiin kollegoihini siten, että imen heistä informaatiota ja inspiraatiota. Seuraan tosi mielelläni, miten muut harjoittelevat ja opin samalla heiltä. Tavallaan mä kumarran kaikille, mutta erityisesti vanhemmille kollegoilleni. Päästessäni TeaKiin mulle oli selvää, että pyydän Maria Ylipäätä näyttelijäkummikseni ja hän suostui. Häntä tulen ihailemaan aina. Maria muutti Ruotsiin tekemään Kristina från Duvemålaa ja Anna-Maija Tuokko otti lopputyöni tarkistettavakseen. Häntäkin ihailen todella paljon, hän on erittäin monipuolinen ja lahjakas. Ihailen lisäksi kaikkia heitä, jotka laitosteattereissa jaksavat vuodesta toiseen painaa kuusipäiväistä viikkoa. He ovat todellisia työn sankareita.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Sir Ian McKellenin kanssa olisi ihana näytellä! Ja Emma Watsonin kanssa! Ja sitten mä haluaisin näyttelemään Game of Thronesiin, aivan sama kenen kanssa näyttelisin siinä. Haluaisin muuten olla siinä sarjassa Arya, hän on kova!”

Kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Bradley Cooperin kanssa voisin laulaa Ukko Nooan tai ihan mitä tahansa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Pyynikin Kesäteatterissa (Kuuma kesä ´85), Ryhmäteatterissa (Robin Hoodin sydän), Helsingin Kaupunginteatterissa, Vartiovuoren Kesäteatterissa Turussa ja Tampereen Työväen Teatterissa useampi juttu.”

Robin Hoodin sydän/Ryhmäteatteri (c) Janne Siltavuori

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkittävä roolityö tai koko proggis. ”Robin Hoodin sydän oli ensimmäinen juttu, josta sain ihan palkkaa näyttelijänä. Se oli myös suuri luottamuksenosoitus Juha Kukkoselta, että hän otti mut siihen mukaan isoon tehtävään. Työryhmä oli ihana myös. Peppi Pitkätossu oli myös iso juttu, jo pelkästään tehtävän ja näyttämön koon takia. Tampereen Työväen Teatterissa oli hienoa ystävystyä esimerkiksi Janne Kallioniemen kanssa, hänen kanssaan sain tehdä monta juttua. Improklubi oli mainio! Hyviä muistoja, ja sen yhteydessä ystävystyin kapellimestari Joonas Mikkilän kanssa. Kaikki improjutut eivät olleet onnistuneita, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Porukka oli upea ja koko hommasta oppi todella paljon. Presidentti ja tyttö oli tärkeä siksi, että sain tehdä töitä ohjaaja Samuli Reunasen kanssa. Vesta-Linnea oli tärkeä myös, siitä tehtiin yksi erityisesityskin Autisti-ja aspergeryhdistyksen kanssa. Ns. esteetön esitys. Omalla tavallaanhan kaikki työt ovat hirveän rakkaita ja tärkeitä! Vartiovuoren Kesäteatteriin tehtiin Rölli vuonna 2017, ja samana kesänä menimme naimisiin Antin kanssa. Menimme aamulla maistraatissa naimisiin ja sen päälle oli kaksi Röllin esitystä heti perään. Antti teki kyllä hienosti Röllin, välillä häntä katsoessani unohdin itsekin täysin, että tuossa on Antti Lang eikä Allu Tuppurainen. Röllissä oli lämmin ja ihana työryhmä. Mä oon vähän semmoinen, että rakastun kaikkiin! Aina kun juttu loppuu, se on pieni avioero.”

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Riskeeraavampaa! Onko se oikea sana? Uskallettaisi ottaa se riski, että joku ei tykkää. Tai että tästä saattaa tulla ilmiö. Ja jos tästä tulee ilmiö, annetaan mennä. Riskienottamattomuushan johtuu varmaan siitä, että ohjelmistot suunnitellaan niin pitkälle etukäteen ja täytyy myös pyrkiä tuottamaan jotain, jotta teatteri pystyy työllistämään ihmisiä jatkossakin. Sen vuoksi ymmärrän, että riskinotto on vaikea asia. Siksi on kivaa, että etenkin pääkaupunkiseudulla on monia pieniä kollektiiveja, jotka tekevät todella rohkeaa teatteria. Ja onneksi erityylisiä juttuja nähdään isoissa laitosteattereissakin. Halutessani voin nähdä erilaisia juttuja jo nyt, ne pitää vain löytää sieltä muun tarjonnan joukosta.”

Mitä on sinun mielestäsi teatteri taika? ”Se on energiasäie, joka liikkuu parhaimmillaan näyttelijöiden ja katsojien välillä, ja tapahtuu sellaisenaan vain kerran ja siinä on se taika. Oon nähnyt esityksiä, joissa taikaa ei ole enkä osaa sanoa mistä se on johtunut. Voi olla, että itsekin oon ollut lavalla mukana sellaisessa esityksessä, jossa ei energia ole virrannut suuntaan eikä toiseen. Sellaisia esityksiä on, eikä se ole niin vakavaa. Taikaa on myös se tietynlainen kihelmöinti tai kutina, joka tulee juuri ennen liikuttumista. Tai tunne siitä, että kun nouset penkistä ylös, voit tehdä ihan mitä vaan. Tai et pysty muuta kuin taputtamaan ja taputtamaan ja taputtamaan.”

Improklubi 

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Lahjakkuus ja hyvät teot. Jos joku ihminen on jossain hyvä (kirjoittamisessa, laulamisessa, puhumisessa ym.), mullekin tulee sellainen olo, että mäkin haluan oppia ja harjoitella. Tai näen, että joku toimii inspiroivalla tavalla – kerää kävellessään roskia vaikkapa. Kyllä mulle siitä tulee inspiroitunut fiilis, tuohan on todella fiksua! Mäkin aion kerätä roskia!”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Kyllä mä lämmittelen, riippuu kyllä esityksestä tosi paljon. Jotkut esitykset vaativat tietynlaista rutiinia tai lämmittelyä ennalta, kun taas toisiin voi mennä suoraan näyttämölle sen jälkeen kun oot saanut roolivaatteet päällesi. Freelanceriys on mahdollistanut sen, että voin keskittyä yhteen työtehtävään kerrallaan eli siihen mitä oon tekemässä. Huomaan sen, että rutiinini ovat muuttuneet. Tykkään lämmitellä eri tavalla nyt kun en ole kuutta päivää viikossa töissä tai vedä neljää esitystä päällekkäin. Haluan keskittyä eri tavalla.”

Kerro joku legendaarinen sählinki lavalta. ”Palataan Papparaisen uneen, jossa vastanäyttelijänäni oli Tuire Saleniuksen ja Esko Roineen lisäksi Tuukka Huttunen. En tiedä miksi, mutta hänellä oli siinä näytelmässä todella outo peruukki. Ai säkin muistat sen, hahah! Se muistutti pottakampausta, oliko kaljukin keskeltä. Se oli muutamalla sykkyrällä kiinni koko komeus. Näytelmän loppupuolella oli kohtaus, jossa mun pitäisi itkeä ja Tuukka katsoi mua tietynlaisella hymynkareella aina ja yritti selvästi naurattaa mua, ja onnistuikin. Jos Tuukka olisi nyt tässä, hän sanoisi ettei varmana yrittänyt naurattaa. Kerran sitten kävi niin, että se peruukki oli jotenkin kepsahtanut irti ja roikkui hänen naamallaan ja silloin mua vietiin. Ja niin vietiin Tuukkaakin. Se oli hirvittävää, ja näytelmän dramaattisin kohtaus vielä! Sen jälkeen talo tyhjenee ja Tuire Saleniuksen hahmo jää yksin istumaan häpäistynä. Me pilattiin koko kohtaus Tuukan kanssa ihan täydellisesti. Yleisö ei välttämättä edes tajunnut mitä on meneillään. Klassikkokamaa – peruukki putoaa!”

Kerro joku hyvä muisto. ”Ekana tulee mieleeni meidän häät kaksi vuotta sitten. Hieno ja odotettu päivä. Menimme Virossa naimisiin, ja olimme kutsuneet sinne perheet, ystäviä ja työkavereita. Siellä oli ihanan kaunis kesäpäivä. Jos sen päivän saisi elää uudestaan, eläisin”, Maija muistelee silmät säihkyen.

Tulevia juttujasi? ”Kurssikaverini ja hyvän ystäväni Pyry Äikään kanssa olemme nauhoittamassa podcastia, jota yritämme saada mahdollisimman pian ulos. Keskustelemme siinä taiteesta ja siitä, mitä taide on meidän ajassa. Otamme kantaa ja kommunikoimme podcastin muodossa. Kiinnostavaa on ollut. En tiedä koska näyttelen seuraavan kerran, ja se on samaan aikaan ihana tunne, mutta rehellisyyden nimissä kyllä se myös pelottaa. Tämä on kuitenkin sellainen työ, jota haluaisin ihan hirvittävästi tehdä. Niin, ja luenhan mä äänikirjoja koko ajan. Se on mieluinen työ. Tykkään lukea niitä ja huomaan kehittyneeni tässä vuoden aikana paljon. Aluksi luin liian nopeasti. On kivaa, että on oppinut uuden asian. Dubbaustöitä teen myös jonkinverran, sekin on kivaa.”

... ja yhteiskuvaa

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? Arya Starkin lisäksi… ”Tosi hyvä kysymys! Mä haluaisin olla Lassi! Hän on huikea osoitus siitä, että jos uskoo todella paljon johonkin, se muuttuu todeksi. Mulle oli aikoinaan tajunnanräjäyttävä oivallus, että Leevi ei olekaan oikea tiikeri.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi hahmosi supervoima ja nimi? ”Tää on ihan selkeä : mä pysäytän ja hallitsen aikaa. Mä menisin ajassa taaksepäin korjailemaan asioita ja varsinkin nyt, kun ilmastonmuutos on päällä. Hahmon nimi olisi Frau Lang ja hän olisi aika tyylikäs ja viimeistelty tyyppi. Hiukset olisi mintissä vesilaineilla, ylväs profiili.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin villasukat koska epäilen, että varpaitani palelisi varmasti. En ottaisi itsekutomiani, koska lahjaksisaadut sukat ovat parhaita. Salmiakkia voisin ottaa myös, ja yhden valokuvan miehestäni ja toisen valokuvan koiristamme ja kolmannen valokuvan ystävistäni ja perheestäni. Tärkeää olisi, että siellä olisi lämmintä. Valokuvat auttaisi mua jaksamaan kevääseen.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Mä menisin johonkin kriisitilanteeseen, esimerkiksi toiseen maailmansotaan tai meidän sisällissotaamme. Noista on kuitenkin suhteellisen vähän aikaa ja ne vaikuttavat edelleen minuun, sillä sukupolvia ei ole kauhean montaa välissä. Haluaisin ymmärtää sen, miksi olen tänään tämmöinen. Haluaisin nähdä, miten isovanhempani ovat eläneet ja mitä he ovat nähneet. Haluaisin mennä johonkin hirvittävään tilanteeseen, jotta ymmärtäisin sen, että ne ovat todellisia.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi ja kuka olisi roolissasi? ”Se olisi varmaankin komediallinen monologi nimeltään ”Väliaikatarjoilija”, ja se kertoisi kasvutarinan unelma-ammattiinsa pyrkivästä nuoresta naisesta, joka kasvaa samaan aikaan naiseksi muutenkin. Katkoo napanuoran äidistään ja perheestään ja yrittää itsenäistyä. Se on myös kertomus epävarmuuden sietämisestä ja itsensä voittamisesta ja siitä, että kaikki menee lopulta hyvin, kävi miten kävi. Roolissani voisi olla… apua tämähän onkin vaikea…rakas ystäväni Oona Airola. Hän tekisi varmasti luonteelleni kunniaa. Ulkomaisista Audrey Tautou voisi näytellä mua myös. Siinä stoorissa olisi vähän sellaista Amélie-henkeä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä hyppään bussiin ja alan tekemään tietokoneella ensin vähän töitä ja sitten nautin vapaaillasta.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pemppu

Mikä sytyttää sinut? - Lämpö

Mikä sammuttaa intohimosi? - Puhuminen

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatusta

Mitä ääntä inhoat? - Hälytysajoneuvo

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sairaanhoitaja 

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Se meni hyvin!

Haastattelussa Arttu Soilumo

Nätyllä opiskelevan Arttu Soilumon tapasin Tampereella Kahvila Kaffilassa helmikuun loppupuolella 2019.

Vuonna 1993 syntynyt Arttu on horoskoopiltaan jousimies. ”Mä oon Tampereelta kotoisin, koko ikäni ollut täällä. Lahden Kansanopistossa oon ollut vuoden eli Lahdessa kävin kääntymässä, mutta sitten pääsinkin Nätylle ja palasin takaisin Tampereelle.”

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Leffoja katson aika paljon, se on mulle rentouttava harrastusmuoto, vaikka meneekin suhteellisen lähelle omaa alaa. Käyn usein ihan leffateattereissa katsomassa, pidän siitä tunnelmasta, ja laajalla skaalalla eri genreistä. Tykkään myös lueskella kaikenlaista pientä triviatietoa elokuviin liittyen. Liikuntaa harrastan myös, käyn lenkillä ja niin edelleen.”

Mitenkäs soittotaito? ”Osaan soittaa välttävästi pianoa, sen suhteen oon itseoppinut. En kyllä lähtisi mitään konserttia vetämään… Nätyllä tehtiin Lasten Peer Gynt ja siinä soitin sähkökitaraa, johon oli tehty mulle valmiiksi tietynlainen viritys, jotta soittaminen olisi helppoa. Kahta sointua siinä yritin, se oli elämässäni aika stressaavaa aikaa. En ollut koskaan aiemmin soittanut kitaraa. Ihan hyvin se kuitenkin meni. Paljon piti kyllä harjoitella, ja samalla piti vielä näyttää mahdollisimman coolilta”, Arttu muistelee.

Lasten Peer Gynt (c) Jonne Renvall

Mikä on ns. salainen paheesi? ”Mä tykkään nukkua tosi pitkään. Helposti menisi iltapäivällä kahteen-kolmeen. Tämä johtuu siitä, että mä tykkään myös valvoa pitkään, oon ihan yöeläjä. Yökukkuja. Mieluiten kääntäisin vuorokausirytmini niin, että öisin tekisin kaiken.”

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Kulttuuri ja taide tietysti, luonto- ja ilmastoasiat. Ihmisoikeudet, oikeudenmukaisuus. Nekin pistävät välillä valvottamaan, ja niiden kautta katson usein myös omaa työtäni.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mä miellän olevani aika hauska tyyppi - myös lavalla työilmapiirin suhteen. Saan lavalla usein hassuja ja pöhköjäkin ideoita. Huumori on lähellä sydäntäni myös ja sitä yritän viljellä, välillä liikaakin. Mulla on tanssitaustaa ja sen koen vahvuutena myös, oon aika fyysinen tekijä.”

Tykkäätkö laittaa ruokaa? ”Silloin kun on aikaa niin kyllä. Oon siirtynyt kasvisruokavalioon ja se on pistänyt tiettyjä bravuureitani uusiksi. Aiemmin lempparini oli savulohipasta.”

Tuleeko koskaan käytyä karaokea laulamassa? ”Mä rakastan karaokea! Se on varmaan yksi paheistani myös! Se on musta ihan mahtava konsepti. Hyvä porukka ja pakko ei ole laulaa, mutta jos laulattaa niin antaa mennä vaan. Musta on välillä mielenkiintoista pohtia, miksi ihmiset haluavat laulaa juuri tiettyjä biisejä. Karaokebravuurini vähän vaihtelevat, mutta nyt mulla on ollut lempparina pitkään Dingon Levoton tuhkimo. Se toimii aina! Mulla oli lapsena karaokelaitteet ja tykkäsin laulaa sitä jo silloin. Enpäs muistanutkaan!” innostuu Arttu.

(c) Vilma Rimpelä 

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit ehdottomasti osata? ”Soittotaidosta olisi kyllä eniten hyötyä, oon haaveillut etenkin kitaransoitosta ja vähän sellaisesta leirinuotiomeiningistä. Pianoa olisi hankala raahata mukanaan missään… Kannettava piano olisi kyllä kätevä! Laulua oon treenannut paljon ja sen kanssa olisi hienoa olla superhyvä ja suvereeni.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Kaikissahan on aina jotain… Ja kyse on myös siitä, kuinka haastavaksi homman itselleen tekee. Nätylle tehtiin hiljattain Hair – 50 years after ja se oli esiintyjämäärällisestikin isoin juttu, missä oon ollut mukana. Oli haastetta suhteuttaa omaa tekemistään kokonaisuuteen. Siinä oli todella paljon lauluakin. Nostan myös Uusi päivä -sarjan mukaan, se oli itselleni hyppy kameratyöskentelyn puolelle ja ekan vuoden tunsin olevani aika paniikissa. Se oli myös hyvin opettavainen kokemus.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isoisäni on joskus ollut muistaakseni Tampereen Teatterissa soittajana, mutta se ei ollut hänen päätyönsä. Isäni on ollut Tampereen Työväen Teatterissa avustajana 80-luvulla. Uravalintaani on kyllä suhtauduttu aina hyvin myönteisesti vaikkei ketään tällä alalla varsinaisesti ole työskennellytkään.”

(c) Vilma Rimpelä 

Missä vaiheessa sinulla sitten heräsi kiinnostus teatteria kohtaan? Kerroit, että sinulla on tanssitaustaa…? ”Alle kouluikäisestä oon tanssinut, kyllä. Vanhempani ovat vieneet mua lapsena katsomaan teatteri-ja tanssiesityksiä. Ja päiväkodin kyselyyn kuulemma vastasin 4-vuotiaana, että ”haluan olla isona töissä paikassa Kulttuuri”. Olin ainut poika, joka halusi olla mukana kaikissa esityksissä ja kevätjuhlissa. Oon aina halunnut esiintyä ja tehdä juttuja. Swing-tansseja aloin harrastaa jo nuorena kilpaurheilumielessä. Lukion kävin Tykissä eli ilmaisutaitolukiossa ja siellä ekaa kertaa tajusin, että teatterin puolelta voisi löytyä itselleen ihan ammatti ja se voisi olla ihan mahdollinenkin uravalinta. Siellä kirkastui ajatus, että lähden tietoisesti pyrkimään tätä kohti. Lahden Kansanopistossa olin 2015-2016 ja sitä ennen olin pari vuotta Ylellä. Lahden vuosi oli hyvin intensiivinen. TeaKiin hain kolme kertaa enkä koskaan päässyt viimeiseen vaiheeseen asti. Olin sitten jotenkin ”maadoittuneempi” Nätyn pääsykokeissa, ja aloitin opinnot syksyllä 2016. Tällä hetkellä oon kolmannella vuosikurssilla kandiopintojen keskellä.”

Onko sinulla ollut koskaan jotain muuta uravaihtoehtoa mielessäsi? Suunnitelma B? ”Haaveeni ovat pyörineet kulttuurin ja taiteen parissa, ja hain Aalto-yliopistoon elokuvapuolellekin heti lukion jälkeen. Ruoka mua on kiinnostanut myös aina, ehkä olisin ryhtynyt kokiksi tai perustanut oman ravintolan. Pieni oma kahvila voisi olla ihana! Taidekahvila, ai että!”

Miksi sinä haluat näyttelijäksi? Miksi juuri teatteri vei mennessään? ”Ihan alunperin syy on ollut varmaan se, että oon löytänyt itsestäni jotain uusia puolia lavalla. Jossain vaiheessa lapsena leikkiminen ei ollut enää coolia ja teatteri oli luonteva tapa jatkaa leikkimistä ja samalla tämän maailman tutkimista. Teatteri ja näytteleminen oli yksinkertaisesti kivaa! Nykyään kivuuden lisäksi mukaan on tullut vastuu – teatteri on yksi tapa vaikuttaa ihmisten ajatuksiin. Teatteri pystyy herättelemään ja antamaan uusia näkökulmia katsojille. Tällä hetkellä koen teatterin yhtenä välineenä muuttaa maailmaa”, pohtii Arttu.

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut tai itse poiminut tässä vuosien varrella. ”Meillä oli Nätyllä vuosi sitten Marc Gassot´n vetämä maski-ja klovneriakurssi. Siellä yhtenä päivänä saavuin jännityksen ja ahdingon kera kurssikaverien eteen tekemään klovneriaharjoitusta… Opin, että jännityksen ja epävarmuuden kanssa voi olla lavalla, mutta siihen ei kuole. Hyvin avartava ja armollinen kokemus! Tuon kurssin jälkeen on itselläni ollut lavalla ihan erilainen rauha. Lavalla voi olla erilaisten fiilisten kanssa ja tietää, että sieltä selviää.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet seurannut tarkkaan? ”Voi, niitä on aika paljon! Mikko Roihan juttuja oon yrittänyt käydä katsomassa aina kun suinkin mahdollista. Leffapuolelta Coenin veljesten leffoissa on aina ollut tietynlaista ihanaa outoutta ja hiukan vinksahtanutta maailmaa, joka viehättää mua. Näyttelijöistä täytyy mainita etenkin Auvo Vihro, oon pitänyt hänen roolitöistään todella paljon. Vuosia sitten näin hänet Amadeuksen Salierina ja siitä se lähti. Vaikuttava roolisuoritus.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä tai kenen kanssa haluaisit tehdä yhteistyötä, jos voisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Lars von Trierin ohjattavana haluaisin olla! Hänkin tekee mielenkiintoisia ja hienoja elokuvia, joskin välillä hyvin ristiriitaisia ajatuksia herättäviä.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, vaikkapa karaokessa? ”Catsin Memory duettona Elaine Paigen kanssa! Hullu idea! Tai Tom Waitsin kanssa ihan mitä vaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Työviksessä olin ihan pikkuisena avustamassa Seitsemässä veljeksessä, Tampereen Ylioppilasteatterissa, Lahden Kansanopiston ja Nätyn jutuissa, Teatteri Lahjattomissa (Jonkun on oltava Pan), Teatteri F.A.Q:ssa (Takkutukkakeiju) ja Turun Nuoressa Teatterissa parina kesänä. Lisäksi oon improvisaatioryhmä Korkeapaineen jäsen.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut jollain tavalla itsellesi tärkeä. ”Viimekesäinen Turun Nuoren Teatterin ”Tuhat ja yksi paljastusta” oli ensimmäinen kerta kun olin itse mukana kirjoittamassa komediaa, ja olihan se kiva, että katsojat vielä nauroi vitseillemme! Uudessa Päivässä sain tehdä roolihahmoni Jimin kanssa töitä neljän vuoden ajan, se oli outoa ja myös kivaa. Se oli jännää ja kiinnostavaa aikaa, kun yhtään ei tiennyt mihin kaikkeen roolihahmoni joutuisi. Oli tosi opettavaista aikaa myös, kun mulla ei ollut aiempaa kokemusta kameratyöskentelystä. Se oli niin erilaista verrattuna teatteriin. Lukiossa tein teatteridiplomin – käsikirjoitin, ohjasin ja tein pääroolin Grande Finale -nimisessä jutussa. Tein koko esityksen dragissa ja esityksen kanssa kierrettiin festareita, ja päädyimme lopulta myös harrastajateatterifestareille Monacoon edustamaan Suomea. Se oli kyllä roolina todella kiinnostava ja haastava. Se vaati multa uudenlaista rohkeutta siinä elämänvaiheessa. Koko matka sen esityksen kanssa oli jotenkin erityinen. Minne tahansa mentiinkin, yleisö oli haltioissaan. Kaikki roolityöni ovat jättäneet jonkinlaisen jäljen, mutta nämä haluaisin nostaa esiin.”

Grande Finale (c) Elli Felin

Minkälaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Rohkeampaa. Rohkeampia ohjelmistovalintoja - millaisia tekstejä tehdään ja miten ne tehdään. Pitääkö katsojan olla aina katsomossa, vai voisiko sitä rikkoa jotenkin? Uusia kotimaisia kantaesityksiä haluaisin nähdä enemmän. Uutta, erilaista ja omaperäistä”

Mitä on sinun mielestäsi teatterin taika? Murtuuko se, jos sitä yrittää liikaa selittää? ”Enpäs oo miettinyt asiaa! En usko, että se mihinkään murtuisi… Taika on varmasti jokaiselle vähän eri juttu. Se voi olla tietynlaiseen maailmaan uppoutumista. Unohdat kaiken sen, mitä teatteritilan ulkopuolella on, ja on vain tämä hetki juuri nyt. Tai sitten se laajenee teatteritilasta koskemaan myös ulkomaailmaa. Teatteri pystyy venyttämään tavallaan universaaleja ulottuvuuksia, sekä aikaa että paikkaa! Teatterin taika jättää meihin katsojiin jotain pientä – joku asia jää tavallaan ”kutisemaan” esityksen jälkeen. Sitä en sitten tiedä, että onko se hyvää vai huonoa kutinaa. Se jää nähtäväksi.” naurahtaa Arttu.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset ovat hirveän mielenkiintoisia. Arkenakin kun kohtaa erilaisia ihmisiä ja etenkin jos on aikaa jäädä ihmisten äärelle, niistä hetkistä inspiroidun. Kontrastit ja ääripäät innostavat mua myös, ja yllättävyys. Ja ystävällisyys. Ja nykytaide, äärimmäisen kiinnostavaa ja inspiroivaa!” hehkuttaa Arttu, ja innostumme keskustelemaan hetken Kiasman ja Amos Rexin näyttelyistä.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Lasten Peer Gyntissä mulla oli pieni monologinpätkä ja tulin verhoista lavalle tyyliin ”tatta-daa!” ja mun piti samantien aloittaa monologini. Enpä sitten kerran muistanut yhtään mitä mun piti sanoa, kädet oli jo valmiusasennossa. Puhuin aiemmin siitä klovneriakurssista ja tuossa tilanteessa pohdin, että nyt oon jo ottanut tilan ja mitähän mun pitikään sitten seuraavaksi sanoa. Jotain juustosta se taisi olla. Teksti palautui mieleeni, en tiedä kauanko siinä todellisuudessa meni, mutta tuntui kyllä ikuisuudelta. Seisoin kädet pystyssä hiljaa lavalla… Turussa kävi kesällä myös hauska tapaus. Esityksessä oli mukana myös kurssikaverini Inke Koskinen, ja meillä oli yksi duetto. Hän aloitti biisin ja kuulin, että hän laulaa niitä sanoja, jotka mun pitäisi seuraavaksi laulaa! Hän tajusi sen itsekin ja lopetti laulamisen ja huuteli mua lavalle. Onneksi se oli sketsimuotoinen juttu ja aloitettiin koko biisi sitten ihan alusta. No, Inke ei muistanut taaskaan miten omat sanansa menivät enkä ensin minäkään, kollektiivinen unohduksen hetki ja intro jo soi. Ykskaks muistin miten laulu alkaa ja sain huikattua Inkelle oikeat sanat.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Pidin tuossa pienet syntymäpäiväjuhlat, tai ”pienet ja pienet”, ne laajeni aika isoiksi. Siellä oli paljon porukkaa ja tuli spontaani yhteinen onnittelulaulu, ja siinä mä katselin niitä ihmisiä ja tuli hirveän ihana olo. Paljon eri yhteyksistä tuttuja ihmisiä samassa tilassa ja jotenkin siinä hetkessä konkretisoitui se, että oon tavannut paljon ihania ihmisiä elämäni aikana. Monia hyviä muistoja niiden ihmisten kanssa liittyi siihen hetkeen.”

Tulevia rooleja? ”Tulevana kesänä olen Pyynikin Kesäteatterissa ”Nuotin vierestä”-jutussa mukana, pääsen ehkä laulamaan karaokeakin! Parin kaverin kanssa oon tekemässä multimediaalista tanssiteosta. Koulussa tehdään kanditeatteria yhteistyössä TeaKin kanssa, me tehdään Dostojevskin ”Muistelmia kuolleesta talosta”. Huhtikuussa ensi-illassa ja sitä esitetään Teatterimontussa.”

Muistelmia kuolleesta talosta (c) Mikko Kelloniemi 

Onko sinulla jotain mottoa? ”Itselleen pitää osata nauraa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Mä oon hirveän huono imitoimaan! Viime kesänä yritin imitoida Paavo Väyrystä, mutta ”jostain syystä” koko kohtaus poistettiin esityksestä.”

Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Haluaisin olla Helmiä sioille-sarjakuvan possu. Hölmö ja naiivi, mutta maailman sydämellisin hahmo.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Olisi hienoa saada kaikki ihmiset nauramaan ja olemaan iloisia. Sen nimi olisi Naurunaamiotyyppi. On kyllä maailman huonoin supersankarinimi, hahah. Sillä olisi värikkäät ja räikeät vaatteet päällä, glitteriä ja led-valoja ja iso tukka! Ja viitta! Puku voisi olla pörröisen pehmoinen, ja se liikkuisi pomppukepillä!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräisit kesken kaiken? ”Olisi ihanaa nukkua pitkään! Ottaisin kaakaota ja kirpeitä karkkeja. Ei ne kyllä sovi yhteen, mutta ei haittaa. Jotain hyvää katsottavaa ottaisin myös. Buffy, vampyyrintappaja- dvd-boxit ottaisin! Ja lämmin viltti ja paljon tyynyjä.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn aikakauteen tai hetkeen, minne menisit? ”Ekana mulle tuli mieleen dinosaurukset. Olisi niiiin siistiä nähdä niitä. Mutta entä jos joku lentolisko nappaisi? Ai voi turvassa katsella, no hyvä!”

Hieno yhteiskuva jälleen 

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Tyyliltään se olisi tragikomedia – hirveästi hauskoja elementtejä, mutta kirpeä totuus paljastuisi. Siellä voisi tarjota niitä kirpeitä karkkejakin koko esityksen ajan. Mukana olisi tosi massiivisia shownumeroita ja välillä jotain todella pienimuotoista. Kantaesitys olisi Colosseumissa, ja sen jälkeen sitä esittäisi pienemmillä lavoilla. Mun roolissani olisi Gary Oldman. Hän on hyvin muuntautumiskykyinen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Olen menossa lautapeli-iltaan kavereitteni kanssa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Krumeluuri

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kökkö

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Viha

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Tuhina

Mitä ääntä inhoat? - Pieru

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Presidentti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Hyvin meni.” Ja samalla kertoisi terveisiä paikalle ensin ehtineiltä tutuiltani, että täällä jo odotellaan.

Huom! Artulla on myös nettisivut. Sinne pääset tästä linkistä. 

KUNU-nukketeatterifestivaalit tulossa pian!

Nyt on herkkua luvassa nukketeatterin ystäville lähiaikoina! Kuninkaallinen Nukketeatteri juhlii kymmenvuotista taivaltaan (aivan kuten Teatterikärpänenkin) ja järjestää KUNU-nukketeatterifestivaalit 24.4. - 28.4. 2019 Hämeenlinnassa.

 "Isäntäteatterin" neljän eri esityksen lisäksi mukana on pari vierailevaa nukketeatteria - Dockteater Svarta Katten Ruotsista sekä kenialainen Kenya Institute of Puppet Theatre. Svarta Katten esittää jo 20 vuoden ajan ohjelmistossaan olleen ja eri puolilla maailmaa kiertäneen esityksen "Varieté" ja kenialainen vierailu on nimeltään "Who Am I". Itse aion käydä tsekkaamassa tietysti molemmat, sen verran kiinnostavilta vaikuttavat, ja onhan se nyt hienoa nähdä kansainvälistä menoa muuallakin kuin Hippaloilla...

 Varsinaisten esitysten lisäksi luvassa on varjoteatterityöpajaa, taiteilijatapaamisia, julistenäyttely sekä Beer and Puppets -tapahtuma Olutravintola Birgerissä.

 Lisätietoa festivaaliohjelmistosta tämän linkin kautta.

 Mikä ihme on Kuninkaallinen Nukketeatteri (aiemmin nimeltään Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri)? Tutustu tarkemmin teatteriin ja sen tekijöihin tämän linkin kautta.

 Kuninkaallisen Nukketeatterin ohjelmistossa on kaikenlaista niin lapsille kuin aikuisillekin, ja moni esitys on kierrellyt pitkin Suomea jo useamman vuoden ajan. Olen nähnyt teatterin jutuista lähes kaiken (muutama alkuvuosien juttu jäänyt näkemättä) ja kirjoittanutkin niistä. KUNU-nukketeatterifestivaaleilla laajasta ohjelmistosta nähdään esitykset Pinokkio, Kulkurit, Susi ja Punahilkka sekä tuorein Poika ja korppi. Ohessa linkit blogikirjoituksiini. Suosittelen kaikkia, hyvin erityylistä menoa ja meininkiä - hauskaa, ajatuksia herättävää ja opettavaistakin.

Nähdään festareilla! Itse olen ainakin avajaishulinoissa paikalla.

Donkey Hot / Puoli-Q

Donkey Hot / Q-teatteri, Puoli-Q

Suomen suurin musikaali Töölön pienimmällä näyttämöllä

Ensi-ilta 3.4. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Tuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu/ohjauksen koulutusohjelma ja Q-teatteri

Käsikirjoitus ja ohjaus Juho Mantere (TeaK/Oma, tait.opinnäyte, TeM)
Sävellys Henri Lyysaari (SibA)
Laulujen sanat Henri Lyysaari ja Juho Mantere
Puku-ja lavastussuunnittelu Riina Nieminen (Aalto ARTS)
Valosuunnittelu Vilma Vantola (TeaK/Vma, tait.opinnäyte, TeM)
Äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen (TeaK/Äma, tait.opinnäyte, TeM)

Muusikot : Aleksi Kaufmann, Juhana Kiiski ja Henri Lyysaari

Näyttämöllä : Joel Hirvonen (TeaK/Nma), Lotta Kaihua (Q-teatteri), Pyry Kähkönen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Miro Lopperi (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Sonja Silvander (TeaK/Nma), Anna-Sofia Tuominen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM) ja Nenna Tyni (TeaK, Nma)

Jusu (Anna-Sofia Tuominen) ja mystinen kirvesmies (Miro Lopperi) 

 Joskus käy niin, että siinä vaiheessa kun kausi alkaa olla ns. paketissa ja kaikki tärkeimmät ja omassa päässä odotetuimmat jutut on nähty ja koettu ja joukosta selkeät suosikit nousseet teatterikevääni onnistujiksi, tulee takavasemmalta musta hevonen, jonka olemassaolosta ei vuoden alussa tiennyt mitään ja karauttaa heittämällä kärkeen. Donkey Hotin kohdalla kävi näin.

 Väkeä on peruutuspaikkoja kärkkymässä kymmenen, ja vain nopeimmat pääsevät mukaan. Puoli-Q:n katsomo on pieni, mutta ihmeen paljon väkeä sinne saatiin sullottua. Takanäyttämöllä (eli lämpiössä, jossa äsken vielä odotimme esityksen alkua) häärää rakennustarkastaja (Miro Lopperi) lätisemässä puhelimeen ja hokemassa kivasti "Näinpä niin!" ja asiaakin. Koko tila alkaa olla surkeassa kunnossa ja kaikenlaista ylläriä on löytynyt. Koko paska kannattaisi purkaa ja rakentaa tilalle hotelli. Tärkeän puhelun keskeyttää "anteeksi että olen olemassa"-tyylinen Jusu (Anna-Sofia Tuominen), joka on tullut teatterille viikoksi työharjoitteluun ja ei oikein tiedä, kenelle pitäisi ilmoittautua ja mitä hänen pitäisi edes tehdä. Neito yksinjäätyään astuu varovasti näyttämölle (paikka, josta hän on aina haaveillut) ja sitten alkaakin tapahtua. Ensimmäinen biisi pamahtaa käyntiin, lisää väkeä glittereissään astuu estradille ja siitä hetkestä tiesin, että nyt Tallea viedään ja tulen nauttimaan jokaisesta hetkestä - ja mikä nautinnollisinta, ei minkäänlaista käryä siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

 Jostain ilmestyy myös mystinen kirvesmies kirveineen ja elämänviisauksineen (Miro Lopperi) ja sitten käy niin, että illan esitys on peruttu sattuneesta syystä. Hesarin arvostelussa peräti kuudella tähdellä palkittu loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt hittinäytelmä Don Quijotesta on peruutettu, koska tähtinäyttelijät (Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Jussi Nikkilä, Laura Birn ja Pirjo Lonka) ovat tiettävästi ihan muualla. Jaa mistä tämä tiedetään? Näyttämölle on tunkenut kovin ammattiylpeätä porukkaa pukusuunnittelijasta ääni-ja valomiehiin, ja otetaanpa skype-yhteys Birnin Lauraan. Siellähän porukka on melkoisessa kunnossa jossain ihan muualla, drinkit käsissään ja etenkin Jussille ja Ellulle ei sopisi tarjota enää yhtikäs mitään.

Cervantesin ja Jusun herkkä hetki 

 Teatterin suurelle yleisölle tuntemattomat tärkeät taustajoukot ryhtyvät yhteislauluun, jossa ei oikein tunnuta ymmärtävän sitä, että nyt olisi vapaa ilta ja pitäisi mennä aiemmin kotiin. Huomasin liikuttuvani siitä ajatuksesta, että esityksen päätyttyä "te menette takaisin perheittenne pariin ja takkatulien ääreen", mutta miten meille käy, kun teatteri on koti ja perhe. Kyllä minäkin tunnen olevani katsomossa enemmän kotonani kuin kotona, ja tunsin tuskan ja tyhjän olon itsekin hetkellisesti.

 Mutta eipä hätää, onhan meillä Jusu, teatterikone, mielikuvitusta ja alitajunta, ja yhtäkkiä kaikki on mahdollista ja illan esitys pelastettavissa. Seuraavan parituntisen aikana näemme sellaisen Don Quijoten, että oksat pois. Mukaan Sancho Panzaksi napataan ohimennen teatterin siivooja (Lotta Kaihua). Ja siinä sivussa ja ohessa oman hetkensä saavat myös mm. itse Cervantes (ilman housuja tosin, roolissa Sonja Silvander) ja Mihail Bulgakov (Pyry Kähkönen), jonka heitto tulevaan mestariteokseen liittyen yhdistettynä paljonpuhuvaan katseeseen nostatti väliaplodit ja ihan syystä. Tokihan lavalla nähdään myös Orson Welles (Joel Hirvonen), Harry Potter (Nenna Tyni), Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua), ihan fyysisenä kappaleena Don Quijote-kirjakin saamassa aikamoista käsittelyä, yksi karvainen takapuoli (jota tuijotin hämmentyneenä käsittämättömästä syystä aika kauan), huutonaurua yleisön suunnalta, ruumiita, aasi ja taas se rakennustarkastaja ja vielä tunkemassa kättään aasin peräreikään. Siinä vaiheessa huvittuneena mietin, että miksi nautin tästäkin kohtauksesta ylettömän paljon ja miksi näissä omituisuuksissa näyttää olevan aina mukana Miro Lopperi! Tammikuun alussa vuoden ensimmäisenä näytelmänäni näin Kansallisteatterissa Karamazovin veljekset ja siinäkin oli Miro lavalla, ja viikon kuluttua Takomolla Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman sama homma ja täysin käsittämättömän briljantti meininki. Tarkempi tutkailu paljasti vielä senkin, että Takomon jutussa oli Lopperin lisäksi muitakin "tuttuja" : ohjaajana yllätys yllätys Juho Mantere ja ääni-ja valosuunnittelijana Pekka Kiiliäinen. Tuskin maltan odottaa seuraavia yhteistyön hedelmiä!

Stalin (Nenna Tyni) ja Bulgakov (Pyry Kähkönen) 

 Mutta voihan Jusu! Jotenkin aluksi kovin vaatimaton ja niin vilpittömän kirkaskatseinen ja -otsainen tyyppi, joka nousee hienosti koko näytelmän pelastajaksi ja sankariksi! Hiiteen se ajatus, että kaikki mieliinjäävät sankarihahmot olisivat aina miehiä. U-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n upea ja hengästyttävä roolisuoritus Anna-Sofia Tuomiselta, ja mitä laulua ja mikä läsnäolo! Vähän vaikuttaisi siltä, että Teatterikärpäsen kevään paras roolityö (vaikkei kyseessä toki mikään kilpailu koskaan olekaan, aina sieltä hyvien joukosta joku nousee ylitse muiden) on tässä!

 Olen erityisen onnellinen tietysti myös ihan koko työryhmän puolesta, silkkaa onnistumista ihan kaikilla! Ja mitä porukkaa on valmistumassa TeaKista, en osaa enempiä hehkuttaa. Nämä esitykset puhukoot puolestaan. Tämä oli täydellinen kokonaisuus : täynnä hillitöntä nerokkuutta niin reploissa kuin laulujen sanoissakin, tykkejä biisejä, yllätyksellisyyttä, mielettömiä hahmoja ja oivallista tilankäyttöä. Katsojille tarjottiin aivokarkkia jatkuvalla syötöllä ja mielessä kävi moneen otteeseen ajatus, että eihän tämä ole edes mahdollista! Nähdä jotain näin posketonta ja samalla näin täydellistä!

 Olin pääsiäisviikkoon asti sitä mieltä, että kevään ykkönen itselläni on KOM-teatterin Making of Lea. Siinä oltiin suomenkielisen teatterin ensiaskelten ytimessä ja siinä korostui rakkaus niin teatterintekemistä kuin suomen kieltä kohtaan. Näen paljon yhtäläisyyksiä tämän Donkey Hotin kanssa, jossa vielä nostettiin esiin "teatterikoneen" taustajoukot, joita ilman ei yhtäkään esitystä synny eikä esitetä. Pimeässä hiljaisessa tilassa seisova näyttelijä ei yksin riitä - teatterin todellinen taika syntyy monen eri ihmisen yhteistyönä jokaikinen ilta. Sen kun muistaisi aina.

Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua) 

 Donkey Hot on hyvä esimerkki myös siitä teatteriesityksen katoavaisuudesta, joka usein jää rintaan raastamaan pitkäksikin aikaa esitysten päätyttyä. Kun haluaisi nähdä vielä kerran ja sen jälkeen kenties kerran vielä. Kuulla tuon laulun, muistaa mitä seuraavaksi tulee ja yllättyä silti "ai se menikin näin!", nauraa poskilihaksensa kipeäksi, liikuttua, vaikuttua, nähdä tietyt tanssimuuvit ja kokea "ruumiita, taidetta ja muuta paskaa" ja sen, kun "dramaturgia hörppää vettä". Jokaisen kohtauksen jälkeen olin sitä mieltä, että eiiiiii, haluaisin nähdä tuon uudestaan! Mutta ei, en näe tätä uudestaan. Tämä juuri sinä iltana juuri siinä hetkessä oli ainutkertainen kokemus, ja siinä on teatterin suola ja muut mausteet. Ja mikä parasta, tasaisin väliajoin tulee eteen jotain, josta olen tismalleen samaa mieltä ja josta poistuttaessa tekee mieli heitellä voltteja vaikkei edes osaa ja tekee mieli ladella paljon kirosanoja kehumismielessä "ai jumalauta että oli kova, voi helvetti mikä paketti, ai ssssaattttana että olikin, VITTUUUU"-tyyliin. Tämänkaltaisten esitysten vuoksi minulla pysyy mielenkiinto yllä teatteria kohtaan. Onneksi näitä herkkuja tämän tästä tulee, muuten olisin siirtynyt aikaa sitten muihin harrastuksiin tai jäänyt sängynpohjalle lukemaan kirjoja.

 Donkey Hotia ei näe moni muukaan uudestaan. Esityksiä on jäljellä nimittäin tasan yksi (24.4. klo 18.30) ja sekin loppuunvarattu tiettävästi. Hyvällä säkällä saattaisi saada peruutuspaikan, mutta hölmö on se joka jättää tilaisuutensa käyttämättä. Elättelen tosin suuria toiveita siitä, että tämä saisi kutsun Tampereelle Teatterikesään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen alennetulla lipulla, kiitos Q-teatteri!)

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Kantaesitys 28.3. 2019, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Virpi Hämeen-Anttila
Sävellys Jukka Nykänen
Ohjaus Reetta Ristimäki
Koreografia Peter Pihlström
Dramatisointi Virpi Hämeen-Anttila ja Reetta Ristimäki
Pukusuunnittelu Marja Uusitalo
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Kuva-ja videosuunnittelu Artur Sallinen ja Emil Sallinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Maskeeraussuunnittelu Aarni Mikkola
Musiikin sovitus ja orkestraatio Marko Hilpo
Tuotanto Reetta Ristimäki/Greta Tuotanto Oy 

Rooleissa : Miro Apostolakis, Heljä Heikkinen, Michaela Jäppinen, Minja Koski, Janne Marja-aho, Rami Meling, Joel Mäkinen, Otto Pilli, Ville Pulkki ja Tatu Siivonen

Muusikot : Marko Hilpo (kapellimestari, koskettimet), Kari Paavola (rummut, lyömäsoittimet), Hannu Rantanen (bassot) ja Juha Savela (kitarat)

Skene-kuoro : Nyyti Ahola, Susanna Forsberg, Jenny Helavuori, Miila Huttunen, Johanna Iisalo, Michaela Jäppinen, Briitta Lindroos, Kaj Lindström, Elias Lintula, Rami Meling, Solja Mentu, Ville Pulkki, Aura Raappana, Tiina Rantanen, Susanna Sainio ja Nina Salminen

 Minun oli tarkoitus kirjautua Iloisten sielujen hotelliin jo ensi-iltapäivänä, mutta töissä sattui pienehkö polvenmuljautus ja jouduin perumaan reissuni. Sillä hetkellä harmitti kun tiesin, että tämä esitys taisi sitten jäädä näkemättä minulta kokonaan. Löytyi kuitenkin vielä yksi päivä, joka sopisi aikatauluihini, mutta siinä oli jo yksi varaus toisaalle. No, välillä käy niinkin, että alkuperäiset suunnitelmat muuttuvat ja menin perumaan sen toisen esityksen, jotta pääsisin katsomaan tätä. Ja kuulkaa, eipä ollut hassumpi suunnitelmanmuutos se!

 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva murhamusikaali (mielikuvitusta kutkuttava lajityyppi!) perustuu Virpi Hämeen-Anttilan Björk-romaaneihin, joista minulla ei ollut ennalta mitään käryä. Avoimin mielin siis katsomaan. En ole mikään asiantuntija historian suhteen, mutta ainakin heti alkuun puvustus vaikutti mielestäni oikein passelilta ja aatokseni liisivät menneisiin aikoihin. Hiukan myöhemmin mielessäni kävi, että tämähän on meidän oma Babylon Berlin : murhamysteeriä, heiluvia helmoja, kapakkatunnelmaa, katupoikia, nuhruista työläismeininkiä, fiinimpää väkeä, vastakkainasettelua, pitkiä katseita ja kaiken keskellä varsin karismaattinen ja samalla inhimillinen päähenkilö Karl Axel Björk (Joel Mäkinen) henkilökohtaisine painiskeluineen (morfiinikoukku, kansalaissodan läheisyys, sillan molemmat puolet).

 Murhan ratkominen vaikutti olevan vähän sivujuonne, mutta varsin viihdyttävissä merkeissä kuljettiin pitkin Helsinkiä Pitkänsillan puolelta toiselle joka tapauksessa. Mainiota, monipuolista ja svengaavaa Jukka Nykäsen säveltämää musiikkia ja loistavia laulajia oli ilo kuunnella. Lisäksi bonuksena saimme kieltolaista tanssivia poliiseja, autenttista kuvamateriaalia projisointeina sekä hiukan psykedeelisiäkin kuviota taustalle, pieniä pilttejään heijaavia työläisnaisia ja plakaatit käsissään ylpeinä marssivia naispuolisia opiskelijoita. Tähän sitten vielä hyytävä mysteerimies Vahanaama/Öörfiilari (Janne Marja-aho), joka nostatteli kylmiä väreitä ja ihokarvoja pelkällä olemuksellaan.

 Tähän on kyllä onnistuttu haalimaan rooleihin oikein pätevää porukkaa, joiden yhteispeliä oli ilo seurata ja kylkeen vielä taitava, tanssiva ja laulava Skene-kuoro. Mukana oli muutamia muilta estradeilta ennestään tuttuja ja hyväksihavaittuja tyyppejä, joista osaa en ollutkaan nähnyt pitkään aikaan. Björkin ja Lisbeth Axelsköldin (Heljä Heikkinen) duetto pianon ääressä soi varsin kauniisti, enkä myöhemmin heti edes tajunnut, että Heikkinen retkotti kapakassa ilolintunakin. Tatu Siivonen on aina vahva valinta, samoin Minja Koski, jonka uniikkiin ääneen tunnustan olevani hiukkasen pihkassa. Tykästyin erityisen paljon nuoreen Kallion kundiin Frans Valkamaan (Miro Apostolakis), jonka menossa oli jotain varsin tuttua enkä saanut päähäni mitä. Poistuttaessa sitten sekin selvisi, kun minua kadulla ohittanut naisporukka vertasi häntä nuoreen Pentti Siimekseen. Aivan!

Edessä Joel Mäkinen ja Miro Apostolakis

 Varsinainen dynamo on sitten Joel Mäkinen, joka on kyllä loistavassa iskussa! Mitä laulua ja mikä läsnäolo kaikissa tilanteissa! Fanitan kybällä! Täytyy sanoa, että todella yksinkertaisilla konsteilla parhaat kohtaukset mieleeni iskostuivat : eipä tarvittu muuta kuin hitunen savua, hämyisät valot ja kaiken keskellä mies ja ääni. Kaikki oli siinä. Huh miten hienoa! Rosvojahdissakin saatiin vastaava kokemus. Ei siinä mitään prameita lavasteita tarvittu, tunnelma oli kohdillaan muutenkin.

 Minua ilahdutti esityksen lisäksi myös se, että onnistuin bongaamaan yleisön joukosta muutamatkin tyylikkäät viikset ja narikassa näin pari vanhempaa herrasmiestä hattuineen ja kaulahuiveineen. Ai että hiveli silmää! Mukavasti oli väki lähtenyt liikkeelle noin muutenkin ja käytävillä oli tungosta. Se on teatterissa aina hyvä homma se. Jos kiinnostus 20-luvun Helsinkiin nousi entisestään, voi käydä tsekkaamassa Hakasalmen huvilassa Suruton kaupunki -näyttelyn (syyskuun alkuun). Ja jos esityksen mielit nähdä, siihen on onneksi vielä muutama mahdollisuus. Lisäinfoa oheisessa linkissä.

 Jotenkin näin vaalien alla jäi mieleeni vielä se ajatus, että ei ajatusmaailman tarvitse olla mustavalkoista joko-tai -meininkiä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Niinkö? Eikö muka mitään muuta keinoa ole? Björk onneksi oli oivaltanut tämän jo aiemmin.

Esityskuvat (c) Kari Hakli

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmälle!)