Sivut

perjantai 20. syyskuuta 2019

Lokki / Kansallisteatteri

Lokki / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 18.9. 2019, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov
Suomennos Jalo Kalima
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa : Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Miro Lopperi, Aksa Korttila ja Jussi Lehtonen 

 Yhdistelmässä Anton Tšehov ja Kansallisteatteri on minulle jotain ylitsepääsemätöntä lumoa. Vanja-eno muutaman vuoden takaa vei lähes jalat alta, Kolme sisarta sai janoamaan lisää (ja pyörii ohjelmistossa edelleen) ja nyt Lokki nostatti palan kurkkuun, vei yöunet ja päässä soi "mun on tarinani satu rakkauden", joka tosin kuultiin upeasti espanjaksi Mašan (aina järjettömän kova Emmi Parviainen) tulkitsemana.

 Jälleen tuli sellainen olo, että tämä TÄYTYY nähdä uudestaan! Niin paljon hienoja hetkiä, kauniita näyttämökuvia ja loistavaa näyttelijäntyötä - ja osa meni ohi ihan vaan puhtaasti ihmetellessä sitä, että kyllä teatteri on mahtava keksintö! Ja klassikot. Aina niistä löytää uutta, vaikkei Lokki minulle kovin tuttu teos vielä olekaan. Nyt pintaan nousi ajatuksia siitä, miten paljon rakkautta on ilmassa, mutta tunteet eivät kohtaa. Surullista. Toteutumattomia ja toteutuneita unelmia, jotka eivät onnea sitten tuoneetkaan. Yksi halusi kirjailijaksi, toinen näyttelijäksi - ja kuinkas sitten kävikään.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma 

 Eihän tästä osaa edes kunnolla kirjoittaa! Mielessäni pyörii Irina Arkadinan (häikäisevä Maria Kuusiluoma) kimaltelevat vaatteet, ryhdikkyys ja tapa, jolla hän suvereenisti ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun. Elämäniloa pirskahteleva Nina (iiiihana Aksa Korttila) ensin viattoman valkoisissaan, sitten huumaavan punaisessa mekossa ja lopulta kaikki värit elämästään kadottaneena mustassa asussa, silti silmät suurina ja toiveikkaina. Moskovaan ei haikailla, Moskovaan mennään! Ylöspäin kurottelevat tikapuut ja niissä kiipeilevät ja epätoivoisinakin roikuskelevat ihmiset. Tapa, jolla pidetään tai yritetään tyylikkäästi pidellä savuketta. Kosketukset, katseet. Toisiinsa musiikin soidessa vain varjona kietoutuvat parit. Liike. Pysähtyminen. Värit kaikkialla eikä missään. Hiljaa lepattavat liekit. Rakkauden huumasta ja milloin mistäkin juopuminen. Horjahtelu. Takertuminen. Vinot tuolit, putoava esirippu, rivit 11 ja 12 medaljongissa. Nina Hagenin ääni ja valossa kylpevä sade, joka ei kastele. Sorin (Vesa Vierikko) torkahtelemassa tuolissaan ja yleisön tyytyväinen hyrinä, mies kyllä tietää mistä naruista vedellä. Šamrajev (Taisto Reimaluoto) kohkaamassa ikivanhasta teatterimuistostaan ja hevosista, Polina (Pirjo Määttä) korottamassa ääntään. Trigorin (Jussi Lehtonen) vääntelemässä Ninaa asentoihin kuin mallinukkea. Treplev (Miro Lopperi) pianon ääressä, ja musiikki jatkuu ja jatkuu vaikka kukaan ei enää soitakaan... Ikään kuin muistot toisesta ihmisestäkin jäävät soimaan pitkäksi aikaa jonnekin ja saavat ilman väreilemään.

Miro Lopperi ja Maria Kuusiluoma 

 Ensimmäistä kertaa Lokki-historiassani olin jotenkin kärryillä siitä, kuka kukin on ja kuka on rakastunut kehenkin. Edelleen jäin matkasta siinä, mitä miehiä ovat Dorn (Esa-Matti Long) ja Medvenko (Mika Piispa)... Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jyvälle.

Yllättävä laukaus. Äkkinäinen pimeys. Pitkä hiljaisuus.

Aplodit, joille ei näy loppua.

Aksa Korttila 

 Minun on nähtävä tämä Lokki uudestaan, ihan niin kuin kävi parille aiemmallekin Tšehov-tulkinnalle tässä talossa. Katsottava ja kuunneltava vielä tarkemmin, aistittava vielä herkemmin. Rakastuin aika moneen eri hahmoon ja tapaan olla näyttämöllä auki ja läsnä, ja kokonaisuuteen.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen

1 kommentti:

  1. Hei,

    Kävin katsomassa Lokin ja muutama kommentti. Taas kerran ohjaaja on rusikoinut kirjailijan tekstiä.
    Mistä tulee näytelmän nimi? Konstantin on tullut torjuttua erityisesti äidin taholta. Koko seurue ilakoi näyttämöllä ja puhuvat niitä näitä. Konstantin lähtee ulos haulikon kanssa ja ampuu puhtaan valkean lokin ja heittää sen seurueen eteen. Seurue ihmettelee, mikä sille Konstantinille tuli? Puhdas lokki symbolisoi murskaantuneita toiveita ja viattomuutta.
    Tässä versiossa lokki heitetään lattialle kuin huomaamatta ja likaisena kuin luutturätti ja ilman huomiota.
    Entäs loppu? Taas sama seurue pelaamassa korttia. Konstantin lähtee ulos ja pian kuuluu laukaus. Joku kysyy, että mikä se oli? Taisi olla Sorin, joka sanoi, että tuuli paukuttelee ovia. Niin vähän ihmiset ovat kiinnostuneita toisistaan.
    Mashan kännikohtaus ei ole tekstissä. Se on erikseen tehty suomalaiselle yleisölle, että päästään hörähtelemään.
    Uskoisin, että Tsehovin aikana tuoleissa oli suorat jalat jne. Minusta tuntuu, että ohjaajan visuaaliset ratkaisut ovat ylittäneet tavallisen katsojan käsityskyvyn.

    Tsehovin ystävä

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).