Riivaajat / Teatteri Jurkka

Riivaajat / Teatteri Jurkka

Yhteistuotannossa mukana Teatteri Jurkka, Tampereen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Teatteri KSR

Ensi-ilta 21.9. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Perustuu Fjodor Dostojevskin samannimiseen romaaniin

Ohjaus ja käsikirjoitus Tuomo Rämö
Äänisuunnittelu ja musiikki Hannu Hauta-aho
Valosuunnittelu Marko Kallela
Pukusuunnittelu Heidi Tsokkinen
Lavastus Markus Tsokkinen

Näyttämöllä : Markus Järvenpää

 Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen (Syksyn sävel/Juice Leskinen). Aamuisen työvuoron jälkeen olin täysin poikki. Istuin keittiön pöydän ääressä hetken yksin ja mietin, että jaksanko lähteä liikkeelle ja ihmisten ilmoille enää. Lähteä vaiko jäädä, oli 20 minuuttia aikaa tehdä päätös ja sitten olisi jo kiire bussiin. Lähdin, onneksi. Tänään kiittelen itseäni eilisistä valinnoistani.

 Dostojevskin tuotannosta en ole lukenut yhtään mitään ja tämän työryhmän edellinen yhteistyö, Rikos ja rangaistus, jäi minulta harmikseni näkemättä. Nyt on kuitenkin nyt ja mestoilla oltiin, vaikka muutamaa tuntia aiemmin ehdin jo harkita muuta. Tutulla paikallani eturivissä istuessani olo oli jälleen kotoisa ja ehdin hetken ihmetellä, että ovatpa taas saaneet teatterisalin muuntumaan pienin konstein täysin erilaiseksi kuin aiemmin. Kajareita ja ketjuja, joiden joukossa yksi punainen. Se mietitytti. Mustaa ja punaista oli esityksen värimaailma vaatteita myöten, mikä myöhemmin kävi ilmi.

 Luulin istuvani Teatteri Jurkassa, mutta olemmekin kaikki läsnäolijat tilassa, jossa on alkamassa radikalisoituneen solun kokous. Jotain on suunnitteilla, mutta mitä. Raskaiden ketjujen takaa oviaukosta astuu sisään mies (Markus Järvenpää), joka kättelee väkeä ja toivottaa tervetulleeksi. Katsoo hämmentävän röyhkeästi suoraan silmiin. Epäilee, että joukossa on petturi ja kyselee, seurasiko kukaan tännetullessa. Huomaan istuvani erittäin jännittyneenä ja jotenkin ylivirittyneessä tilassa. Tulee jopa hetkeksi syyllinen olo ja pelkään, että kohta minua osoitetaan sormella ja tuijotetaan vielä pistävämmällä katseella. Voi kun tietäisi miksi tuntuu siltä, että en kuulu tänne nyt... vaan annas olla.

 Näyttämöllä on nähty useampaa eri hahmoa, jotka puhetyylillä, eleillä, ryhdillä, sanoilla ja muutamalla rekvisiitalla vaihtuvat sulavasti henkilöstä toiseen. Silmälasit, huivi, viuhka, hanskat, pallo - ja kypärä. Olen täysin lumoutunut ja mykistynyt. Katsomossa on hiirenhiljaista muutenkin, katseet seuraavat tarkkaan jokaista liikettä, korvat kuulevat jokaisen sanan. Äänimaailma ja musiikki saa ihon kananlihalle ja aistit herkistymään erityisellä tavalla. Edelleen istun lihakset jännittyneinä ja uskallan tuskin hengittää.

 Vallankumousta tässä suunnitellaan, jossain piilossa. Kukaan ei tiedä, että olemme kokoontuneet tänne - ja kuitenkin on sellainen olo, että kadulle johtavasta ovesta milloin tahansa saattaa joku tai jotkut rynnätä sisään ja tämä oli sitten tässä. Porukan johtaja puhuu erittäin, erittäin vakuuttavasti. On tärkeää olla osa ryhmää, samankaltaisten joukossa. Samoinajattelevien joukossa. Moni on ajatustensa kanssa yksin ja miettii, olisiko minulle paikkaa, jossa tuntisin olevani osa jotain suurempaa suunnitelmaa - jotain, joka tulisi muuttamaan maailmaa. "Te olette Valitut", hän sanoo ja ymmärrän. Me, juuri me, kuuntelemme. Miten helppoa olisikaan liittyä osaksi joukkoa, jos tarjolla ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja ja elämällä ei tunnu olevaan minkäänlaista merkitystä. Ja sitten tapahtuukin jotain henkilökohtaisella tasolla suurta ja elämää mullistavaa (kuten tässä kävi Satoville), mutta on liian myöhäistä... Koko pakka hajoaa käsiin ja suunnitelmat kariutuvat. Hienot puheet katoavat ovesta tuulen mukana, äsken niin yhtenäinen ryhmä hajaantuu ja kaikki suuntaavat kuka minnekin, jos ylipäätään hengissä pääsevät ovesta ulos. Kaikki eivät nimittäin pääse.

 Me istuimme teatterissa yhtenä joukkona sen reilut pari tuntia. Jossain tälläkin hetkellä kokoustaa porukkaa suunnittelemassa ties mitä, joku tutkii itsekseen netin antimia ja on päättänyt, että huomenna sen teen. Yksin, ja nimi lehteen kävi miten kävi.

 Tämä oli hurja kokemus. Jokainen liike, sana, valo, pienikin ele ja ääni todella tarkkaan harkittua. Tyrmäävän hieno kokonaisuus. Paikoitellen kuin hitaan piinaavasti tempoa ja volyymia nostava rock-konsertti, paikoitellen kuin herätyskokous. Ainakin siltä tuntui, ja sehän tuntui koko kropassa. Ja Markus Järvenpää, pelottavan taitavaa ja hypnoottista menoa. Sokka irti, ja kaikki on mahdollista. Räjähdysherkkyys ja herkkyys samassa paketissa. Käsittämätöntä.

 Väliajalla lämpiössä ja joka puolella haisi hiki, enkä yhtään ihmettele.

 Onneksi lähdin sittenkin. Bonuksena oli esityksen jälkeen vielä yleisökeskustelu, jossa vieraana ylikomisario Jari Taponen. Äärimmäisen kiinnostava puolituntinen, ja sekin vain pintaraapaisu.

 Teatteri Jurkan lisäksi esitys on mahdollista nähdä Tampereen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa, lisäinfoa esityspäivineen linkeissä.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)