Tarpeettomia ihmisiä / Keski-Uudenmaan Teatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Keski-Uudenmaan Teatteri KUT, Kerava

Ensi-ilta 10.10. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Reko Lundán
Ohjaus Seppo Halttunen
Musiikki Jussi Hongisto
Puvustus Sinikka Zannoni
Lavastus Seppo Halttunen, Kasper Kaijanen, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki
Valot ja grafiikka Kalle Tahkolahti
Äänisuunnittelu Saku Tamminen ja Kalle Tahkolahti

Rooleissa : Anna-Leena Sipilä, Jukka Peltola, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Anna-Leena Sipilä ja Jukka Peltola 

 Jotkut näytelmät ovat jo teksteinä niin loistavia, että on suorastaan pakko nähdä useampi versio, vaikka edellisestä näkemiskerrasta ei olisi kovinkaan pitkää aikaa (aiemmin nähty Porissa, Jyväskylässä ja viimeksi Tampereella neljä vuotta sitten). Reko Lundánin vuonna 2003 julkaistu ja KOM-teatterissa samana vuonna kantaesitetty Tarpeettomia ihmisiä on juuri sellainen. Merkkasin KUT:n syksyn ensi-iltapäivän välittömästi kalenteriini pala kurkussa (niinpä, pala kurkussa) ja se oli mukana myös syksyn tärppilistallani. Tämä on pakko nähdä.

 Keravan asemalta oli seuralaiseni kanssa saavuttu hyvissä ajoin teatterille (matka oli lyhyempi kuin aavistinkaan), väliaikatarjottavat nautittu jo ennen väliaikaa, tekstiä kehuttu, Instagramiin kuvaa laitettu ja seisoimme jonossa odottamassa saliinpääsyä, kun ykskaks edessäni seisoo mies, tiedustelee olenko mahdollisesti Teatterikärpänen ja vastattuani kyllä esittelee itsensä Aina eturivissä-blogin kirjoittajaksi. Huraa! Lukuisat kerrat olemme menneet reissujemme kanssa ristiin, mutta nyt osui ajoitus kohdilleen ja vihdoinkin tapasimme livenä. Ei muuten istu aina eturivissä hän nimestä huolimatta, enkä minäkään pörrää kärpäsenä katossa enkä edes puraise.

 Kari (Jukka Peltola) on vastikään irtisanottu työstään, ja sehän syö miestä rotan lailla. Tyhjyyteen katosivat hetkessä monet vuodet työnsä ammattilaisena, yhtäkkiä onkin täysi nolla ja tulevaisuus näyttää kovin sumuiselta. Ammatillisen itsetunnon myötä katoaa hiljalleen koko ihmisarvo ja miehisyys eikä oloa helpota se, että itsekseen asioita vatvoo neljän seinän sisällä. Vaimo Tuula (Anna-Leena Sipilä) jaksaa hetken kannustaa miestään lähtemään liikkeelle ja ihmisten ilmoille ja etenkin uutta työtä hakemaan - vaikkapa siivousta, jotta miehen työttömyyden tuomista taloudellisista haasteista selvittäisiin mahdollisimman kivuttomasti. Helpotusta on kuitenkin luvassa, sillä Tuulalle on tarjottu vastaavan paikkaa Siwa-myymälässä eli ylennystä pukkaisi...

 Ei osaa Kari oikein iloita vaimon hyvistä uutisista, vaan paha olo purkautuu lopulta perheväkivaltana, jota vielä peitellään puolin ja toisin. "Rappusissa kaaduttiin pikkujoulujen jälkimainingeissa" toimii selityksenä tovin, totuushan on täysin muuta. Kari kyllä selvästi on pelästynyt käytöstään ja anteeksipyyntö toimii hyvittelijänä, vastaava ei tulisi toistumaan enää koskaan. Apua olisi tarjolla, mutta sitä ei ole muka tarvis hakea. Huoli Tuulan kasvoilla koskettaa minua syvältä. Pelko on astunut kynnyksen yli ja jäänyt nurkkiin pyörimään. Miten käy pitkän liiton ja onnellisen, ihan tavallisen perhearjen... Rakas kohottaa kättään ja koskaan ei voi olla enää varma siitä, onko aikomuksena silittää hellästi poskesta vai pamauttaa nyrkillä päin näköä. Huomaan taas olevani ylivirittyneessä tilassa katsomossa enkä pysty rentoutumaan pariin tuntiin, jotenkin myötäelän Tuulan kehonkielen mukana. Reagoin myös voimakkaasti näytelmän äänimaailmaan, askeliin, varjoihin.

Kari ja Tuula 

 Petri (Jari Vainionkukka) on Tuulan lapsuudenystävä ja paras kaveri ; opettaja, lähiöaktiivi ja muutenkin monessa mukana. Mies käy kaikin tavoin ylikierroksilla, on jatkuvassa liikkeessä ja poispääsyä kinkkisestä tilanteesta ei näy. Tietäisi edes mistä levoton olo ja mieli kiikastaa. Öisen lenkin seurauksena hän on löytänyt tiensä Karin ja Tuulan kotiin, isäntä on aamutakkisillaan kotosalla odottamassa vaimoaan firman pikkujouluista. Sieltä iloisesti hiprakassa Tuula kotiutuukin, seuranaan uusi iltakassa Sonja (Elina Varjomäki), johon Petri tuntee heti outoa vetoa. Sonja vaikuttaa tolkun naiselta, hänellä on kiintoisia ajatuksia, ulkonäkö miellyttää ja mikä parasta, hän tuntuu olevan hyvä kuuntelija. Siitähän se sitten lähtee eskaloitumaan, ja tästä kohtalokkaasta yöstä saa kaikki alkunsa, myös Tuulan "rapussakompuroinnit".

Petri (Jari Vainionkukka) ja Sonja (Elina Varjomäki) 

 Jo Jyväskylän esityksen jälkeen mieleeni jäi pyörimään näytelmän nimi. Tarpeeton kun tarkoittaa muutakin kuin hyödytöntä, vaikka näillä ihmisillä nimenomaan on tarpeita. Jokaisella meistä on. Tarve rakastaa ja olla rakastettu. Tarve olla ihminen toiselle ihmiselle, keskustella, kuunnella, tulla kuulluksi ja huomatuksi. Tarve olla osa perhettä, työyhteisöä, yhteiskuntaa. Hyödyttömäksi voi tuntea itsensä monella eri tavalla ja tasolla. Voi kun muistaisi sen, että yksin täällä ei pärjää kukaan. Joka niin kuvittelee, on todella väärässä. Myös ammattiapua on mahdollista saada ja hakea, siinä ei ole mitään hävettävää. Erityisesti haluan kiittää tekijöitä siitä, että käsiohjelmaan on liitetty lukuisia tahoja, joihin voi ottaa yhteyttä, ja ensi-illassa oli Lyömätön Linja näyttävästi esillä. Hienoa ja rohkeaa.

 Muistan myös sen, että Tampereella esityksen väliajalla ainakin kaksi pariskuntaa poistui paikalta vähin äänin... Syitähän voi vai arvailla. Ehkä aihe liippasi vähän turhan läheltä ja joku tunnisti itsensä, läheisensä tai tuttunsa lavalta. Loppuun asti olisi kannattanut istua, sillä rankoista käänteistä huolimatta loppu ei ole niin traaginen kuin aluksi saattaisi luulla. Yllättävä se kuitenkin on, ja kuin tuulahdus raitista ilmaa. Hetken pystyy hengittämään vapautuneemmin ja kroppani jännittäminenkin laantuu, mutta silti minulla oli pitkään jotenkin puristava olo.

 Näyttämölle on saatu luotua pieneen tilaan monenlaista miljöötä - ihan tavallinen koti vailla hienouksia, pieni myymälä peruselintarvikkeilla ja rosoinen pyöräkellari. Arkisia juttuja ja paikkoja, joiden seinillä olisi monenlaista kerrottavana. Siwa roikkunee mukana näytelmässä jatkossakin, vaikka pariin vuoteen ei kyseisiä lähikauppoja katukuvassa ole enää näkynyt. Tarkkasilmäiset voivat muuten havaita yhdessä kohtauksessa punaisen t-paidan, joka on entinen työpaitani... Ajankuvasta huolimatta tarina voisi tapahtua missä ja milloin vain, ja valitettavasti tapahtuukin - siitä saamme lukea esimerkkejä lehdistä lähes päivittäin.

 Hyytävän tarkka ja aina ajankohtainen teksti edellä tässä mennään, ja sitä tukee hyvin vakuuttava näyttelijäntyö. Ihmisten kasvoilta ja elekielestä on luettavissa todella paljon, ja tämä teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Miten Jukka Peltola näyttääkin kohtaus kohtaukselta väsyneemmältä ja hiljalleen kaiken luovuttaneelta, Anna-Leena Sipilä pelokkaammalta ja silti silmissä ripaus rakkautta puolisoaan kohtaan, Jari Vainionkukka tuntuu pohtivan miljoonaa asiaa niin että pää kohta räjähtää ja Elina Varjomäen kaihoisa katse pyöräkellarissa ja kenties mahdollisuus toisenlaiseen elämään ja uuteen alkuun - muutamana esimerkkinä. Erinomaista työtä kaikilta.

 Tampereella minulla tuli tarve päästä nopeasti kotiin, niin nytkin. Kerava ei tähän mahdollisuutta kuitenkaan tarjonnut, ja oli kuulkaa mielenkiintoista istua viilenevässä illassa 1,5 h asemalaiturin penkillä junaa odottamassa, pari aiempaa R-junaa kun meni vain Riihimäelle asti. Oli aika orpo olo. Kävi myös mielessä sekin, että istun tässä täysin vapaaehtoisesti enkä siksi, että kokisin olevani hämärällä asemalaiturilla paremmassa turvassa kuin kotona. Kaikilla kun ei ole vaihtoehtoja. On lähdettävä pakoon vaikka ilman takkia, vaikka kodin pitäisi olla se kaikkein turvallisin paikka maailmassa.

 Kiinnitin ensi-illassa myös huomiota siihen, että ihmeen paljon katsomossa naurettiin muutamille lauseille, jotka saivat minut vakavoitumaan entisestään. Muistuu mieleeni muutamakin nöyryyttävä tilanne, jota olen ollut todistamassa kyläreissun yhteydessä. Nauruhan on jonkinsorttinen turvamekanismi ja reaktio, joka saattaa pulpahtaa pintaan tuosta noin. Toki näytelmässä on mukana iloakin (siitä kiitos etenkin naisten pikkujouluistapaluulle) ja kuten jo sanoin, toivoa on.

 Tämä on näytelmä, jonka ihan jokaisen pitäisi nähdä, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Se saa ajattelemaan ja toivottavasti tarvittaessa toimimaan. Lisäinfoa esityspäivineen täältä.

Esityskuvat (c) Sebastian Rosenberg / Kapina Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT ja kiitos, että otitte tämän ohjelmistoon!)