Sivut

maanantai 18. marraskuuta 2019

Kolmas kerta toden sanoo / Pieni merenneito

 Hyvin harvoin tulee nykyään hurahdettua mitään katsomaan uudestaan, tältä vuodelta poikkeuksena tosin Riihimäen Täti ja minä ennätyksineen sekä Kansallisteatterin Kolme sisarta, jonka näin lopulta neljä kertaa. Ja sitten on HKT:n Pieni merenneito, jota olin ensin katsomassa ensi-illassa ja siitä suurin osa meni visuaalisen puolen ihasteluun ja hämmästelyyn, niin paljon oli sellaista katseltavaa ettei aiemmin ikinä (kirjoitukseni enskarista täällä).

Peter poseeraa (c) Teatterikärpänen 

 Tiesin jo ennalta, että tämän musikaalin haluan nähdä ainakin kaksi kertaa ja suurin syy oli se, että prinssinä ja prinssin understudyna olisi kaksi suurta suosikkiani, Martti Manninen ja Peter Nyberg, joista etenkin jälkimmäisen kaikki proggikset olen pyrkinyt näkemään koska harvinaista herkkua (Marttia kun olen nähnyt aika usein etenkin Tampereen Teatterissa). Joskus on käynyt niin, että mennessäni jotain katsomaan onkin jossain tietyssä roolissa ollut understudy jostain syystä vuorossa ja pettymys on ollut suuri, koska olen halunnut nähdä roolissa juuri tietyn henkilön. No, pettymys on usein siinä esityksen aikana sitten laantunut kun on käynyt ilmi, että jestas tämä understudy on upea ja lopulta en ole edes muistanut, ketä odotin roolissa näkeväni... Tämän proggiksen molemmat prinssit ovat omalla tavallaan huikeita ja valloittavia, laulavat suoraan sydämeen ja niin komeita, että ihan sydämestä ottaa. Ja sydämestä ottaa etenkin kohtauksessa, jossa Eric tanssittaa Arielia linnassaan ja sadat pienet valot syttyvät loistamaan ympäri salia. Ah, täydellistä ja sadunomaista ja romanttista, vaikken mikään romantiikan vannoutunut ystävä olekaan.

 Onnistuin näkemään Peterin prinssinä ensimmäistä kertaa syyskuun puolella ja kävi vielä niin, että marraskuulle tekemäni "varmistusreissukin" onnistui ja pääsin näkemään hänet jo toistamiseen ja samalla koko musikaalin kolmatta kertaa. Kyllä se niin on, että istumapaikallakin on katsomiskokemuksen kannalta väliä. Ensi-illassa istuin suhteellisen kaukana eli rivillä 11 ja siitä näki kokonaisuuden täydellisesti, toisella kerralla istuin kakkosrivissä ja siitä taas yksityiskohdat ja ilmeet korostuivat hienosti, mutta jotenkin tuntui siltä, että istun liian lähellä. Kolmannella kerralla istuin rivillä 7 ja siitä avautui taas ihan toisenlainen kokemus - näki sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat kivassa balanssissa ja pystyin nauttimaan täysillä, kun ei ihan kaikkea tarvinnut enää ihmetellä suu auki. Hassua kirjoittaa noin! Että muka tuntui kovin tavalliselta se, että tuosta noin Ariel lähtee pyrstöään heilutellen uimaan näyttämön poikki ja sitäkö ei tarvitsisi enää hämmästellä, koska tuntuu liian tutulta ja siltä, että mitäs ihmeellistä tässä nyt muka on... Ehei, sitä en tarkoita. Tarkoitan sitä, että jos ekalla kerralla jään tuijottamaan pitkäksi aikaa valtavaa taustalla uiskentelevaa rauskua ja kaikki muu unohtuu, osaa toisella ja kolmannella kerralla katsella vähän muuallekin. Karnevalistinen väri-ja hahmoiloittelu "Jää syvyyksiin (Under The Sea)"-kappaleessa on ehdottomasti suosikkikohtaukseni, ja sitten vielä tanssaava lokkiporukka - ja ensimmäistä kertaa näin kunnolla mainiot sammakot ja flamingot, kun oltiin soutelemassa/suutelemassa. 

Ursulan kotialbumista :)  

 Ja sitten on TIETYSTI upeaakin upeampi merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi tai Annamaria Karhulahti, joka hänkin on varmasti upea), joka saa aikaan kylmät väreet aina esiinlipuessaan. Ihana ja kamala ja ehdottoman tyrmäävä ilmestys, ja niiiin herkullinen rooli että oksat pois. Katselisin ja ihastelisin häntä ja lonkeroidensa jatkuvaa liikettä loputtomiin, moista hahmoa en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmasti tule vähään aikaan näkemään. Onnistuin järkkäämään kolmannella kerralla seuralaisenani toimineelle äidilleni pienen väliaikayllärin, ja pääsimme tapaamaan Ursulaa henk.koht. Äitini ilme kertoo paljon. 

#TeamUrsula (c) Jyrki Kasper 

 Onnea teille, joilla Pieni merenneito (+ Tritonin "atrain" ja ihana Pärsky) vielä kokonaan kokematta! Nauttikaa kaikilla aisteilla ja hei, ne puhelimet pois. Tällä kertaa eturivissä eräs herra antaumuksella kuvasi ja onneksi järjestysmies kävi hiukan huomauttamassa asiasta ja pyysi väliajalla vielä poistamaan kuvat, ja edessäni istunut nainen kaivoi kesken mehukkaan kohtauksen kännykän kassistaan ja alkoi jotain viestiä naputtelemaan. Mikä on niin tärkeää? Millaista esimerkkiä näyttää vieressään istuneille lapsikatsojille? En jaksa ymmärtää. Kunpa Ursulan lonkerot olisivat niin pitkiä, että nappaisivat katsomosta kännykät pois tai Kiero tahi Liero tulisi tuijottamaan suhteellisen pistävällä katseella viereen, että joskohan älyäisi laittaa luurin takaisin laukkuun...  

ps. Peter Nybergin ohjaama musikaali "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen" ensi kesänä Salossa Vuohensaaren Kesäteatterissa. Olispa jo kesä!

kuvan nappasi Ursula 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).